Ottaisimme enemmän kuvia. Harkitumpia kuvia. Ei nyt mitään hymyposeerauksia tai teennäisen asetelmallisia Anne Geddes -mukaelmia. Kuitenkin jotain muuta kuin vauva luonnottoman suorana vaa'assa retkottomassa (elävä on kippuralla) tai lohduttomasti roikkumassa kätilön käsissä pestävänä. Olisin halunnut lähikuvia sormista ja varpaista, kasvojen profiilista, kuvan veikkosesta isänsä sylissä. Muutama kaunis ja onnistunut otos joukossa onneksi on, mutta kuvista kyllä huomaa, että ne on pääasissa räpsitty hätäisesti keskellä karmeinta shokkia.
Jos saisin palata aamuun, jolloin heräsin osastolta kohtu ja syli tyhjänä, vierellä kyynelsilmäinen mies, uskaltaisin vielä mennä uudestaan katsomaan. En pelkäisi ulkonäön muutoksia ja ruumiin kylmenemistä, menisin vielä, minun lapseni.
Hyvilläni olen siitä, että ennen siunausta sentään katsoin veikkosta viimeisen kerran ennen kuin arkun kansi suljettiin. Miten outo tunne: olin synnyttänyt lapsen kaksi viikkoa aiemmin, viettänyt hänen kanssaan vajaa pari tuntia synnytyssalissa ja sen jälkeen lähtenyt pois - ja yhtäkkiä se lapsi taas oli siinä, kauniin ja rauhallisen näköisenä ikiunessa villapeiton alla. Jälleen olisin voinut viipyä hetkessä pitempään. Olisin voinut raottaa peittoa ja nähdä veljen vanhoista vaatteista arkkuun valitun asun veikkosen päällä, aurinkotumput kädessä ja valkoiset villatossut jalassa.
On vaikeaa hyväksyä, että noissa tilanteissa on toiminut silloisen tunteen mukaan. Olen kiitollinen vähäisistä muistoistani, mutta silti harmissani siitä, että olisin voinut ainutkertaisista, lyhyistä hetkistä ottaa enemmänkin irti. Yritän ajatella, että joku toinen ei ole uskaltanut ollenkaan ottaa syliin, jollakin ei ole yhtäkään valokuvaa tai ainoastaan kätilön ottama epäonnistunut räpäys. Minä ajattelin jo ennen synnytystä, että totta kai pidän sylissä, tietysti otamme kuvia. Silti kaipaan muistoja, joita en älynnyt tilanteessa ollessani itselleni suoda.
Oi kiitos, kun jaoit nämä. Kammottavaa ja silti jotenkin kaunista <3
VastaaPoistaKun itse tulin kaksosten jälkeen kotiin, ainoa "eteenpäin" suuntautunut ajatukseni monta päivää oli se, että minun pitää mennä takaisin sairaalaan. Vain katsomaan heitä... Missä he ovat, ovathan yhdessä, millaisessa laatikossa, kuinka kylmässä... Näitä kysymyksiä sitten mietin ja mietin ja onneksi sain niihin myös vastauksia. Vaikka en koskaan sairaalaan palannutkaan.
Tytön näinkin sitten vielä uudestaan, ennen kun hän siirtyi toiseen sairaalaan tutkittavaksi.
Ja senkin "opin" ekasta kerrasta, että valokuviin kannattaa panostaa. Kaksosista on huonoja "shokkikuvia", tytöstä ikuistettu jokainen pikkukohta, kaikki suunnat.
Kuolema. Aina vaan kuolemaa.
:(
Minä olen harmitellut ettei meistä otettu yhtään kuvaa koko perheestä. Ainut kuva jossa olemme kaikki kolme on sellainen jossa esikoiseni on arkussa, ei se tunnu mukavalta. Olisin myös halunnut juuri jaloista ja käsistä kuvia ja vielä enemmän kuvia hänestä, vaikka monta kuvaa tulikin otettua. Mutta näin lähes vuoden päästä tajuaa, että niitä on silti liian vähän. Aikaa oli liian vähän muistojen tekemiseen eikä omalta shokilta kaikkea ymmärtänyt. Sekä olisin ollut poikani kanssa vieläkin pidemmän aikaa, silloin vietetty aika tuntui sopivalta, mutta nyt se tuntuu liian nopealta hetkeltä. Voi olla, että nämä kaikki tuntuu vain kamalan ikävän takia tälläiseltä, että vaikka kuinka nyt ajattelee, että olisi asioita tehnyt eri tavalla ei niitä tulisikaan tehtyä. Vaikea sanoa. Tälläiset hetket vain ovat niin vaikeita toimia juuri oikealla tavalla, niin ettei myöhemmin mikään harmittaisi.
VastaaPoistaKiitos kommenteista, Gretel ja Laura.
VastaaPoistaMinulla ei itse asiassa ollut mitään käsitystä, kauanko veikkosen kanssa vietimme, mutta valokuviin oli tallentunut kuvausajat ja niistä päätellen olimme salissa parisen tuntia. Tuo hetki tuntui silloin samaan aikaan nopealta ja pysähtyneeltä.
Mikään aika ei lopulta varmaan tunnu riittävältä, jälkikäteen on helppo miettiä, että olisi pitänyt viipyä kauemmin ja tehdä toisin.
Ennen synnytystä saamissamme Käpy-kansion papereissa kaiketi puhuttiin muistojen keräämisestä, valokuvaamisesta yms, mutta en minä niitä siinä vaiheessa lukenut, kotona vasta sitten, kun oli myöhäistä... Onneksi sentään sairaalassamme oli käytäntönä painaa jalan- ja kädenjäljet ja ottaa talteen hiustupsu. Kaikkialla ei ilmeisesti ole, ja se on niin surullista, että jotkut jäävät ilman kalliita muistoja, kun harva siinä tilanteessa itse tajuaa tuollaisia ruveta vaatimaan.
Kun on jenkkien stillborn-kuvakollaasivideoita katsellut YouTubesta, niin on tajunnut, että tosiaan aika monella tavalla voidaan se muistojen kerääminen hoitaa. Ehkä ne jossain kohti menevät suomalaisesta vaatimattomammasta mausta jo ylikin, mutta silti, eipä tarvi jälkikäteen harmitella, että on liian vähän kuvia...
Totta arvelet,että mikään aika ei tunnu riittävältä. Meiltä ei vauvaa kukaan pyytänyt pois,ja pidimme häntä koko yön,sain jopa muutaman tunnin nukuttua,vauva kainalossa oman peiton alla,ja seuraavaan iltapäivään asti,niin kauan kunnes pakotin itseni jättämään vauvan siihen laatikkoon. Voi sitä kyynelten määrää!! Elämäni raskaimmat tunnit. Ei yhtään helpompi varmasti ollut vaikka pitkä aika olikin. Kuvia ehdittiin kyllä ehkä ottaa siksi niin paljon. Kuvia hiuksista,käsistä,vauvasta sisarusten kanssa( kävivät myös vauvaa katsomassa.se oli lasten psykologin neuvo,että surutyön kannalta on hyvä lastenkin nähdä). Suuresti kunnioitan sitä rauhaa joka meille annettiin! Eikä vauvan ruumis eikä näkö muuttunut juurikaan. Vain kylmettyi ja jäykistyi.. Voi pientä!
VastaaPoistaIhanaa, että saitte rauhallisen ja pitkän ajan, vaikka lyhythän se aika joka tapauksessa on, kun luopua pitää. Yksi asia, jota myös harmittelen, on se, että esikoinen ei nähnyt veljeään. Meitä ei kukaan ohjeistanut asiassa emmekä itsekään älynneet mielipidettä keltään psykologilta tms. kysyä. Kuvat esikoinen on toki nähnyt, mutta eihän se ole sama asia. En ollut itsekään koskaan aiemmin nähnyt kuollutta ihmistä. Todella hurjaa, että ensimmäistä kertaa, kun on siinä tilanteessa, kyseessä on oma lapsi...
Poista