Small talk

- No mitenkäs teillä on mennyt vauvan kanssa?
- Tosi hyvin, tää on tämmönen melko tyytyväinen tapaus.
- Nukkuu hyvin?
- Joo, jonku pari-kolme kertaa syö yössä, en mä niin pidä lukua, kun vieressä nukkuu, niin siinähän ne yösyötöt helposti puoliunessa menee.
- Se on kyllä ihanaa, jos vauva nukkuu hyvin. Meillä nuo molemmat on ollut niiiin huonoja nukkumaan. Tuntu, etten ite nukkunu kolmeen vuoteen yhtään!


- Mites teillä on mennyt?
- Oikein mukavasti kiitos, ainakin tähän asti tää on ollut aika helppo ja rauhallinen vauva.
- Ootte terveenä pysyny?
- No joo, semmosta pientä nuhaisuutta aina välillä ollut, ei voi oikein välttyä, ku Esikoinen tuo pöpöjä päiväkodista, mutta ei nyt mitään isompaa.
- Meillä ollaan niiiiiin paljon sairasteltu, koko ajan on joku flunssa päällä. Välillä kyllä jo tuntuu, että pää hajoaa, kun ei me ikinä päästä oikein ihmisiäkään näkemään, siis koko ajan jotakin tautia!


Ollaan ruokailemassa, Silmu nukkuu kopassa pöydän vieressä.
- Sä oot niiiiin onnekas, kun saat syödä rauhassa. Sillon ku meidän lapset oli vauvoja, niin mä en ikinä saanut tälleen istua pöydässä ja seurustella ja syödä ruokaani lämpimänä.
- Joo, en mä valita...


Ei ole koliikkia, allergiaa, refluksia, korvakierrettä. Olen tosi onnekas (kop kop). Ja tiedättekös mitä, en aio onneani tai onnekkuuttani häpeillä yhtään!

Toisaalta ajattelen sitten niinkin, että onnekas on myös se, jonka suurin vauva-asioihin liittyvä vastoinkäyminen on koliikki, allergia, refluksi tai korvakierre eikä esim. kuolema.

Ulkopuolisuus

Suru vaikuttaa elämään yhä niin monella tavalla. Nykyään en viihdy ihmispaljoudessa, yleisötilaisuuksiin ja tapahtumiin menemistä punnitsen tarkkaan. Ystäviä tapaan mieluummin yksitellen kuin porukassa. Ylipäänsäkään en jaksa olla niin sosiaalinen kuin aiemmin. Joskus lapsettomina ja levottomina nuoren aikuisuuteni ikävuosina en olisi ikinä voinut kuvitella, millainen kotikissa minusta vielä joskus tulee.

Tässä hiljattain sitten tsemppasin itseni menemään yhteen tapahtumaan, Silmun otin mukaani. Miten se smalltalkkaus puolituttujen kanssa olikin niin työlästä... Kamalan vaikeaa oli hengailla luontevasti kevyellä jutunheiton asteella. Kaksi kertaa jouduin myös vastaamaan kysymykseen "olikos tämä sun toinen?" Vaikka eihän se ollut edes kysymys, se oli olettamus, ja kun vastaukseksi tulikin yhtäkkiä kamalaa kohtukuolemasettiä, kysyjäparka joutui ahdetuksi epämukavaan nurkkaan. Ja minä sitten fatalismilohtuja latelemaan, että nyt mulla on tää Silmu, ei olis, jos se edellinen olisi täällä, näin se elämä on ihmeellistä, eikös vain.  

En oikein jaksaisi näitä tilanteita, mutta en toisaalta kestä sitäkään pahaa oloa, jonka itselleni aiheutan Veikkosen olemassaolon kieltämisellä. Siksi päädyn välillä kokonaan välttämään saumoja, joissa on vaara päätyä tähän puheenaiheeseen.

Menetyksen surussa katkerana lisäsäikeenä oli se, että niin moni ystäväni oli saanut tai saamassa vauvan samoihin aikoihin. Haaveet yhteisistä vaunulenkeistä ja kahvituokioista romahtivat. Väliin repesi kuilu, jonka yli ystävistä uskollisimmat ja ihanimmat kuitenkin sinnikkäästi jaksoivat kurotella. 

Nyt olen sitten saanut sen jakamisen mahdollisuuden. Tuntuu kummalliselta ajatella, että pari ystävääni oli raskaana, kun Veikkonen kuoli, ja kun heidän vauvansa syntyivät, oli jo Silmu ehtinyt saada alkunsa. Veikkosen ja näiden viime kevään vauvojen ikäero olisi ollut 5,5 kuukautta, nyt ikäeroa pienillä tyttärillämme on 8 kuukautta. Jakamisen näkökulmasta tuo muutaman kuukauden ero on mitätön. Ja nyt kun minäkin sain tytön, meillä on myös sukupuoleen liittyvää jaettavaa.

Kaveripiirin lapsissa on myös niitä nyt reilu vuosikkaita, täsmälleen Veikkosen ikäisiä. Muutaman vuoden päästä sekin ikäero kutistuu ja Silmu voi saada veljensä ikätovereista leikkiseuraa.

Entisellä tavalla en kuitenkaan osaa enää jakaa. Ystävilläni on sydäntä ja suhteellisuudentajua, eivät he nurise yöheräilyistä tai korvatulehduksista, he puhuvat lapsistaan kauniisti ja kunnioittavasti. Silti minun on vaikeaa yhtyä enää siihen normaaliin äitipuheeseen.

Toisaalta ei kaikki välttämättä johdu surusta. Ehkä toisen elävän lapsen kohdalla muutenkin on eri meininki. Esikoisvauvan kanssa jokainen vaihe on uusi, koko äitiyden maailma - riemunkirjavat lastenvaatekuosit, soserallit ja päivärytmit ja kaikki ne suorat ja salakavalat paineet, mustavalkoiset valinnat ja ihanteet ja niistä hiljakseen lipsumiset - on vasta auennut. Jakamisen tarve on ymmärrettävästi suuri, muistan sen kyllä.

Enhän tiedä, miten olisin kokenut ja puhunut, jos Veikkosen olisin saanut kotiin. En tiedä, millaista olisi olla toista kertaa äiti ilman surua.

Ihan niinä ensimmäisinä viikkoina kuoleman jälkeen itkin jopa sitäkin, että "pilasin" ystävieni ainutlaatuisen vauvavaiheen rankalla kohtalollani. Kun suru sitten synkkeni, mukaan tulivat katkeruuden tunteet. Nyttemmin olen miettinyt, että kyllä ne vierellä kulkijat selviävät kuitenkin pintaraapaisulla siitä, mitä itse olen kokenut. He ovat järkyttyneet, surreet, itkeneet puolestani, mutta se ei sittenkään ole heidän elämäänsä. Ja nyt kun minullakin on elävä vauva, heidän on jo mahdollista ikään kuin unohtaa, että on mitään muuta koskaan ollutkaan.

Tuntuu vähän inhalta kirjoittaa tällaista, kun monet ystäväni ovat myötäeläneet vahvasti ja olleet tärkeä tuki surun tiellä. Näinkö kiittämätön, itsekäs ja kyyninen minä olen... Kuitenkaan en voi mitään sille, että tunnen itseni välillä kovin ulkopuoliseksi. Vastikää, kun tapasin läheisiä ystäviä porukalla, tuli puheeksi, kuinka eräs yhteinen tuttavamme oli täpärästi sairaalahoidon ansiosta pelastunut hengenvaarasta. Kun muut siunailivat sitä, miten kenelle tahansa voi sattua mitä vaan ja miten on niin helppoa tässä iässä tuudittautua kuolemattomuuden ja kaikkivoipaisuuden harhaan, minä olin hiljaa...

Sitten taas toisaalta on onneksi muita kohtaamispintoja ja aiheita kuin äitiyteen kietoutuvat asiat. Parhaat ystäväni ovat olleet ystäviäni jo pitkän aikaa ennen kuin kenelläkään meistä oli lapsia. Yhä meillä on onneksi muutakin jaettavaa, sellaisia asioita, joista voin kokea itseni aivan yhtä osalliseksi kuin ennenkin.

Surun myötä elämään on myös tullut uusia hienoja ihmisiä. Vertaistuen maailmassa äitipuhekaan ei kavahduta: keskustelu liukuu luontevasti imetyksestä menettämisenpelkoon ja vaipoista hautausmaahan. Ei tarvitse kokea ulkopuolisuutta, kun kaikilla muillakin on lapsi (tai lapsia) kuoleman rajan toisella puolella. 

Mitä kuuluu katkeruudelle

Ajan mittaan suru muuttaa muotoaan - tämäkin on yksi tosiklisee. Jyrkimmät tunnot loivenevat, tuska lientyy kaipaukseksi. Surun ikävimmät ilmenemismuodot viha ja katkeruus ovat onneksi Silmun syntymän myötä pysytelleet enimmäkseen loitolla. 

Olen kuullut taas paljon raskausuutisia. Pystyn suhtautumaan niihin jo melko neutraalisti. Välillä olen tuntenut jopa ihan vilpitöntä myötäiloa: keskenmenon kokenut kaveri odottaa, kuten myös eräs lapsettomuudesta kärsinyt. Yksi, joka pelkäsi ihmissuhteiden myllerryksessä, ettei ehdi saada lasta ennen kuin ikä tulee vastaan, on löytänyt uuden kumppanin ja tullut nopeasti raskaaksi. Nämä kaikki kolme tulevaa vauvaa ovat esikoisia. Niin monella on lopulta jonkinlaisia vastoinkäymisiä ja pelkoja matkalla äitiyteen. 

Tokikaan en osaa tai halua lähteä mukaan hehkutukseen; seurailen odotuksia mieluummin etäämmältä. Ja ovat nämä raskausmahaisetkin kanssani tulevista vauvoistaan puhuessaan asetelleet sanojaan tarkkaan ja lisänneet perään sen "jos kaikki menee hyvin" -sivulauseen. Peloista ja päivä kerrallaan elämisestä on puhuttu myös. 

Sitten kuitenkin toisaalta kuulen, että on käyty vaunuostoksilla monta kuukautta ennen laskettua aikaa. Näen Facebookissa häpeilemättömän onnelliset mahaposeeraukset, luen päivityksiä siitä, miten ei löydy hyvin istuvia mammafarkkuja tai että voi kun jo skumppaa tekisi mieli... 

Ja pikkuisen se katkeruus sitten taas muistuttelee olemassaolostaan. Voinko enää koskaan jakaa odotuksen onnen maailmaa, raskausajan keveitä "huolia" ja "harmeja"? Mietin jo, miten ihanaa on, kun väistämättä muutaman vuoden kuluttua tämä lisääntymisbuumi alkaa laantua eikä tarvitse enää jatkuvasti toisten ihmisten odotusten myötä käydä omaa katkeraa historiaansa läpi. Ehkä onkin paljon auvoisempaa olla 40+ kuin tässä kolmenviiden kieppeillä!

Olen kokenut katkeruuden häivähdyksiä myös kolmilapsisia perheitä nähdessäni. Se ajatus, että tuollainen kööri meilläkin pitäisi olla. Ja samalla ristiriita, kun tiedän, että Silmua ei olisi, jos olisi Veikkonen. 

On kuitenkin helpottavaa, että kovin hallitsevaa jalansijaa katkeruudella ei elämässä tällä hetkellä ole. Välillä se aina luona käväisee, mutta melko nopeasti onneksi häipyy taka-alalle. Ja tokihan haluankin kaivata sitä puuttuvaa lasta kauniisti ja puhtaasti, rakkaudella enkä katkeruudella. 

Onnittelujen numerologia

Pino vaaleanpunaisia kortteja, pehmoisista paketeista löytyviä bodeja ja potkareita. Voi miten meitä muistetaan, hellitään ja onnitellaan. Jokainen lahja ja onnentoivotus lämmittää. Mutta pakko sanoa, että jotkut ovat valinneet sanansa aivan erityisen koskettavasti. Ja jotkut toiset tahattomasti vähäsen satuttavat. On niin helppoa sisällyttää tai poissulkea se yksi lapsi.

Taitavimpia ovat kohtalotoverit. Onnen rutistus kolmen äidille. Voisiko ihanammin sanoa? Tai onnittelijoiden nimien joukossa Veikkosen kaverit taivaassa.  

Sitten näitä ajattelemattomia lipsahduksia: Tuplapappa välitti iloiset uutiset. Tuplapappa? Isälläni on kolme lapsenlasta... Esikoiselleni lausutut sanat: Nyt me nähdään sut ekaa kertaa isoveljenä. No kylläpä olette aika monta kertaa tässä vuoden aikana hänet nähneet...

Tiedän, että kukaan ei varmasti loukkaa tahallaan, jonkin verran osaan jo antaa armoa. Silti se pistää. Niin helppoa on unohtaa tai "unohtaa". Ajatella, että se on ollutta ja mennyttä, kun nyt kaikki on hyvin. On niin raastavan helppoa kutistaa Veikkosen ainutlaatuinen elämä vain epäonniseksi raskaudeksi, josta ei tullutkaan vauvaa.

Heitä on kolme. Ei kaksi, vaan kolme.

Minulle se keskimmäinen lapseni oli ja on erittäin fyysisesti ja kirjaimellisen kipeästi totta. Hänen kuolemansa avasi oven Silmun elämälle. Siksi tuntuu entistäkin tärkeämmältä, että hänet myös tämän uuden onnen hetkellä tunnustetaan ja muistetaan.

Vauhtia akupunktiosta? (Ja vähäsen nurinaa)

- Akupunktiohoitaja ja vyöhyketerapeutti X puhelimessa.
- Ulpukka tässä hei. Kyselen noista akupunktioista. Teetkö sellaisia synnytyksen käynnistymiseen tähtääviä hoitoja?
- Kyllä niitä olen tehnyt. Sullako on sellainen tilanne... millainen tarkalleen ottaen?
- No siis, mulla edellinen vauva kuoli kohtuun lasketun ajan jälkeen, niin nyt ollaan henkisistä syistä käynnistämässä pari viikkoa ennen laskettua jo. Ajattelin, jos vielä kokeilisi sitä akupunktiota ennen sairaalassa käynnistämistä.
- Onko sulla lapsia ennestään?
- Siis eläviä lapsia? Joo, reilu 4,5-vuotias poika.
- Okei, olet siis synnyttänyt aiemminkin.
- Niin, kaksi kertaa, oli myös se kuolleen vauvan synnytys viime syksynä...


Olen jopa omassa kaveripiirissäni viime aikoina törmännyt tilanteisiin, joissa ikään kuin "unohdetaan", että olen synnyttänyt Veikkosen aivan täysin normaalisti alakautta. Kun on tullut puhe siitä, että Silmu syntyy käynnistyksellä, minulle on mainittu, että "käynnistetty synnytyshän monesti on rankempi kuin luonnollisesti alkanut". Aha. Kiva, kun kerroit - tosin onhan tässä minulla itsellänikin kokemusta molemmista... Käynnistys vieläpä on tehty suuremmalla Cytotec-annoksella kuin normitapauksissa...

Tavallaan ymmärrän, että kuolleen vauvan synnytys on helppo "unohtaa". Ulkopuolisten on ehkä vaikeaa käsittää, että ihan ne samat samat vaiheet supistuksineen, ponnistuksineen, jälkeisineen siinä käydään läpi. Kyse on varmaan siitäkin, että asia on liian tuskallinen ja pelottavakin ajateltavaksi. Kuitenkin. Aika irvokasta se on, kun Veikkonen oli sentään täysiaikainen, isohko vauva, maailmaantulomitoiltaan elävänä syntynyttä veljeään suurempi... Ja miten rakas muisto se synnytyskokemus minulle on! Siksikin tuntuu pahalta, että se sivuutetaan.


No siitä akupunktiosta, varasin ajan. Suotavaa olisi kai tehdä useampi hoitokerta, mutta koska näillä viikoilla onnistumisaste ei välttämättä ole kumminkaan kovin hyvä ja jokainen kerta maksaa rahaa, ajattelin nyt tyytyä kokeilemaan vain kerran. Aika on varattu ensi viikon alkupuolelle päivää ennen äitiyspoliaikaa, jolta on tarkoitus jäädä sairaalaan. Hyvällä lykyllä pääsen synnärille siis jo päivän suunniteltua aiemmin...

Päivät kuoleman jälkeen

Viime syksy meni lokakuun puolivälissä kahtia. Ensin oli aurinkoa ja riemunkirjavaa ruskaa, sitten yhtäkkiä väritöntä hämärää. Tänä vuonna olen niin ikään pannut merkille, että muutos maisemassa ja ilmanalassa tapahtuu todellakin juuri veikkosen syntymäpäivän korvilla. Meneekö se niin joka vuosi? Tarkkailenko syksyä tästedes aina tätä kokemustani vasten?

Ensimmäiset päivät kuoleman jälkeen eivät ole jääneet mieleeni samalla tavalla päivämäärän tarkkuudella kuin kuolemaa edeltävät päivät. Muistissa on vain murusia, väläyksiä, hetkisiä, joissa vuorottelevat lamaantunut epäusko ja musertava suru. 

En muista, heräsinkö osastolla kuoleman jälkeisenä aamuna omaan itkuuni vai aloinko itkeä heti herättyäni. Joka tapauksessa silmäni olivat kyynelistä turvoksissa, kun minusta tultiin ottamaan verikokeita, kun tuotiin aamupalaa, kun äitini soitti, kun huoneessa ramppasi ties mitä porukkaa kätilöistä lääkäreihin. Edellisen päivän shokissa itkemättä jäänyt itku ryöppysi viimein ulos. 

Miehellä oli kiire kotiin. Hän halusi yli kaiken nähdä äkkiä esikoisemme, uskoi sillä tavalla pääsevänsä painajaisesta edes hetkeksi valoon. 

Synnytyspäivänä emme halunneet tavata sosiaalityöntekijää, psykiatrista sairaanhoitajaa emmekä sairaalapastoria. Ennen kotiinlähtöä näitä kaikkia kontakteja tarjottiin taas, ja papin toivotimme tervetulleeksi luoksemme, olihan lapsi hyvän tähden haudattava - minne, miten, milloin - ehkä pappi osaisi auttaa.

Kun sitten lähdimme kotiin, huomasimme säätilan muuttuneen täysin edellispäivästä. Oli koleaa, aurinko visusti piilossa, satoi lunta. Syksyn ensimmäiset lumihiutaleet niin merkitsevänä päivänä. 

Kotona oli vastassa murheellinen ja huolestunut äitini sekä iloinen esikoinen. Hänelle hoitajina vuorollaan olleet mummi ja mummu olivat kyllä kertoneet odotetun vauvaveljen kuolemasta, mutta eihän lapsipolo siitä vielä mitään ymmärtänyt. Vauvaa ei ollut enää - asia, joka valkeni esikoiselle vasta pikkuhiljaa tulevien päivien saatossa.

Äitini majaili meillä varmaan viikon. Hän laittoi ruokaa ja teki kotitöitä. Hänen apunsa ja läsnäolonsa loivat turvaa, josta olen hyvin kiitollinen.

Seuraavat päivät olivat samaan aikaan pysähtyneitä ja toiminnantäyteisiä. Oli hautajaisjärjestelyjä. Osanottokukkia ja -kortteja. Hämärää, niin kamalan hämärää koko ajan. Hyhmäistä kylmää.

Vauvanvaatteita pyykkitelineessä kuivumassa. Vauvan kotiinlähtövaatteet turvakaukalossa. Pikkuruiset vaatteet hoitopöydän laatikoissa, vaipat ja vanupuikot valmiina paikoillaan. Pinnasänky koottuna, muttei vielä pedattuna. Niin viime tipassa olimme kaiken laittaneet paikoilleen. Ja nyt vain hetkeä myöhemmin piti kaikki jo koota pois.

Itkua. Kamalasti itkua.

Ja välillä aivan asiallista ja näennäisesti järkevää juttelua. Tapahtuneen selittämistä parhain päin: näin se nyt meni, jostain syystä, jokin tarkoitus, tuleeko muita lapsia ehkä, kenties elämässä jotain muuta tärkeää?

Ja sitten taas tuska: MIKSI?

Kun ensimmäisen kerran puhuin puhelimessa ystävien kanssa tai tapasin heitä kasvokkain, en juurikaan itkenyt. Olin itseni ulkopuolella, ihan kuin olisin puhunut jostakusta toisesta. Aivan kuin en olisi pystynyt tajuamaan ja tavoittamaan sitä, että minä se olen, jolle kaikki tapahtui, että se todellakin peruuttamattomasti tapahtui. Tunsin ahdistusta ja häpeää siitä, että en voinut antaa ystävilleni sitä reaktiota, jonka he ehkä odottivat näkevänsä. Ja niin minusta tuli heidän silmissään "vahva", "pärjäävä", "selviytyjä", "urhea".

Luin vastikää Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää. Kirjassa kuvataan sattuvasti, miten suruviestin saapuessa se, jota menetys kipeiten koskettaa, säilyttää parhaiten toimintakykynsä. Muut itkevät valtoimenaan, mutta ihminen, jonka elämältä on juuri vedetty pohja, suhtautuu kaikkeen ulospäin tyynesti ja jopa viileästi.

Sellainen minäkin enimmäkseen olin kuoleman jälkeisinä päivinä, oikeastaan lähes parin kuukauden ajan. Itkin kyllä paljon, mutta en sosiaalisissa tilanteissa (joita tosin vältin). Ei se ollut tietoista yritystä pitää julkisivua kasassa, ei se ollut tunteiden näyttämisen pelkoa ja häpeää. Suru ei vain löytänyt tietään ulos joka tilanteessa - ei ainakaan sillä totutulla ja odotetulla tavalla. Mieli suostui uskomaan tapahtuneen hurjan pienissä palasissa.

Moniin noiden kuoleman jälkeisten päivien kaoottisiin tunnelmiin olen nyt tämän lokakuun loppupuolella taas palannut. On uskomatonta, miten vahvasti muistot ovat kiinnittyneet säätilojen aistimiseen. Talviaika, joka yhtäkkiä puristaa päivän vain lyhyeksi hetkeksi kahden hämärän välissä. Syksyn väriloiston laimeneminen alakuloiseksi ruskeaksi. Lehtien liiskaantuminen katuun. Puiden paljaat oksat. Tihkusateinen kalsea ilma. Miten luonto silloin niin myötäilikin mielenmaisemaa, oli täydellisesti lohduttomuuteni kuva.

Ja nyt luonto on samanlainen taas, mutta tänä syksynä päivä päivältä tiivistyvässä pimeässä lepattaa myös toivon liekki.

Heitä pallo, niin otan kopin

Veikkosen kuolema ei ole lopultakaan mullistanut ihmissuhteitani niin paljon kuin ehkä aluksi kuvittelin. Ne, jotka oikeasti olivat lähellä, ovat myös pysyneet lähellä. Ne, jotka tämän myötä ovat jääneet etäämmälle, olivat ehkä jo muutenkin matkalla toisiin suuntiin.

"Hädässä ystävä tunnetaan" on erittäin totta, ja olen valtavan kiitollinen siitä, että minulla on ystäviä, jotka ovat pysyneet vierelläni ja tukeneet minua parhaansa mukaan. En ole kuluneen vuoden aikana ollut koko ajan aivan helppo kohdattava, olen välillä myös torjunut tarjotut kädenojennukset. Se, että ne muutamat lähimmät eivät ole tästäkään säikähtäneet, on minusta merkki tosiystävyydestä.

Kuten olen monesti aiemminkin kirjoittanut, veikkosen odotus ja odotuksen traaginen loppu ajoittuivat keskelle lähipiirin kiihkeää vauvabuumia. Toisten raskaudet ja vauvat nostivat haastetasoa ihmissuhteiden säilymisessä ja uudelleenmäärittämisessä edelleen.

Muutamien kanssa vauva-asiasta tuli erottava tekijä. Kaikkien kanssa näin ei käynyt. Raskausmahat eivät ole enää kovin vaikeita, sen sijaan vastasyntyneet ja toisaalta veikkosen ikäiset, nyt 1-vuotiaat, yhäkin ovat. Olen kuitenkin ylittänyt kynnyksiä ja olen valmis ylittämään niitä edelleen. Olennaista on suruni muistaminen ja huomioon ottaminen, sen kunnioittaminen.

Ihmissuhteiden elävässä verkossa viestit kulkevat usein myös epäsuoria reittejä ja välillä korviini kantautuu näiden etäämmälle jääneiden pohdintoja siitä, mitä mahdan ajatella ja tuntea, mitenhän minua voisi lähestyä, voiko ollenkaan.

Ymmärrän ihmisten hämmennyksen, ymmärrän asiaan liittyvän vaikeuden. Silti en ole valmis tulemaan kovin paljon vastaan. Koen, että toisen osapuolen on se pallo heitettävä. Jos hän ei siihen keksi sanoja tai keinoa, yhteydenpito saa puolestani pysyäkin jäissä.


Veikkosen syntymäpäivä osoitti osaltaan myös sen, kuka vielä elää surua rinnallani. Jokaisen saamani viestin ja voimantoivotuksen talletin sydämeeni. Tärkeimpiä ja ihanimpia olivat ne, jotka tulivat spontaanisti, ilman että itse muistutin asiasta. Esimerkiksi tuoreen kummityttöni äiti laittoi tekstarin jo heti aamulla ennen kahdeksaa: "Voimia tähän vuosipäivään. Olette ajatuksissa!". Niin vähin sanoin, niin pienellä eleellä voi osoittaa, että ei ole unohtanut. Suuri osa muistamisista tuli FB:ssa jakamaani hautakuvaan kommenteiksi. Toki nekin lämmittivät, mutta samalla tiesin, että ne tulivat ikään kuin "aneltuina". Kuinka moni lopulta olisi muistanut itse?

Vuosi on lyhyt aika. Suru on kipeää, näinä päivinä taas niin iholla. Onneksi en ole yksin. Huomenna vien rakkaan poikani haudalle ne kaksi ystävää, joiden kanssa olin viime syksynä kahvila-aamiaisella viimeisilläni raskaana. He pyysivät itse päästä, he muistavat ja välittävät.

Kipeät kohtaamiset & typerät todennäköisyydet

- Niin, sulla on yksi lapsi ja toinen tulossa ja... Mitäs sä muuten teet?

Sivuutin alkuosan repliikistä kokonaan ja tartuin töihin liittyvään tekemisosuuteen. Kaiherrus jää. Vaikka työroolissa ollaan nyt tässä, niin olisiko paha kertoa, että tämä lapsi on muuten kolmas... 

Ja tietysti heti alle vuorokauden päästä, tänä aamuna seuraava tilanne:

- Koskas teille on toinen tulossa?

- Ööh... TÄMÄN vauvan laskettu aika on joulukuussa.

Kysyjä on esikoisen päiväkotikaverin äiti, se joka keväällä sai minut romahtamaan saapumalla päiväkodille pienen vastasyntyneensä kanssa. Hänelle juuri, pienen vauvan onnelliselle äidille, haluaisin ihan erityisen paljon kertoa, että EI, tämä ei ole toinen. Meille syntyi vauva viime syksynä. Sitä nyt ei vain ole mukana, kun se on hautausmaalla. Tai taivaassa. Missä vain, mutta poissa täältä. 

Miksi en kerro? Itseäni en vaikenemalla suojele, satutan vain. Tuntuu ihan kauhealta, väärältä, petokselta kieltää veikkosen olemassaolo. 

Minä suojelen niitä muita. MIKSI??? Miksi pitää suojella vieraita tietämättömiä ihmisiä? Kyllä heidän on kestettävä asiaan liittyvä hetkellinen epämukavuus, kun itse kestän tätä joka ikinen päivä. 

Mitään logiikkaa ei ole siinä, miten näihin kysymyksiin vastailen. Useimmiten olen kertonut. Se on rehellinen, ainoa oikea vaihtoehto. 

Päätän, että päiväkotiäidille vielä kerron, kun tulee sopiva tilanne. Tai vaikka vähän sopimattomampikin. Pakko. Pakkopakkopakko. Muuten en saa rauhaa.

(Sivuhuomio: Esikoinen vaihtoi päiväkotia viime joulun jälkeen, niin siksi nykyisen päiväkodin vanhemmat eivät ole minua nähneet veikkosta odottavana.) 

---

Olen tässäkin raskaudessa seuraillut vauvan kasvun etenemistä KaksPlussan sivuilta. Miten eri silmin asioita nyt lukee kuin ennen...

Kun käynnissä on raskausviikko 28, on hyvä tietää, että yhdeksän kymmenestä lapsesta selviää, jos synnytys käynnistyy tällä viikolla.

Kun on raskausviikko 29, voit huokaista helpotuksesta, sillä jos lapsesi syntyisi nyt, sillä olisi 90 prosentin todennäköisyys selvitä hengissä. Voit siis rauhallisin mielin yrittää nauttia loppuraskaudesta.

Vai että helpotuksesta voisi huokaista, kun ennenaikaisesti syntyneellä lapsella olisi tässä vaiheessa 10 prosentin todennäköisyys kuolla! Mitä käsittämätöntä ylimielisyyttä, typeryyttä, halveksuntaa keskosvauvan menettäneitä vanhempia kohtaan! 

Minulle tieto siitä, että elinmahdollisuudet kohdun ulkopuolella paranevat päivä päivältä, ei tosin muutenkaan tuo minkäänlaista helpotusta. Pelkään ensisijaisesti sitä, mikä tapahtui veikkosellekin. Se voi tapahtua - ja minun kokemusmaailmassani 50 prosentin todennäköisyydellä tapahtuu - ennen kaikkea vielä aivan raskauden lopussa, silloin kun normiodottajat keskittyvät vain jännittämään synnytystä ja sitä, että ihan kohta se kullannuppu saadaan syliin ja kotiin. 

Tieto siitä, että vauvalla on jo hyvät elinmahdollisuudet, oikeastaan lisää pelkoani. Koen olevani enemmän vastuussa hänestä nyt. Kesällä pystyin vielä elämään  "käy miten käy, mitään en itse asialle voi" -ajatuksessa (herran haltuun!). Nyt tiedän, että jos MINÄ huomaan AJOISSA jotakin huolestuttavaa, vauva voidaan pelastaa. Mutta enhän viimeksikään huomannut, niin miten nyt onnistuisin siinä? Tämä ajatus ahdistaa minua ihan suunnattomasti, ja tuntuu pahalta, että kukaan lähipiiristä ei tunnu sitä ollenkaan ymmärtävän. 

Ylipäänsä epätodennäköisen kohdannutta ei kannata lähteä lohduttamaan todennäköisyyksillä. Vaihtoehtona voisi taas kerran olla vaikka se hiljainen läsnäolo ja lämmin halaus... 

Miksi se ei lohduta?

"Ajattele, jos lapsesi olisi ehtinyt syntyä elävänä ja kuollut vasta sitten, eikö se olisi vielä kamalampaa?" Moni kohtukuoleman kohdannut on varmasti kuullut tämän ontuvan lohdutuksen.

Minulla ei ole kokemusta jo syntyneen lapsen kuolemasta, joten en voi verrata, en voi omakohtaisesti sanoa, olisiko se vielä kamalampaa. Irvokasta on kuitenkin se, että näillä tämän fraasin sanojilla yleensä ei ole kokemusta oman lapsen kuolemasta ollenkaan. Millä perusteella he siis voivat verrata? Mitä valtuuksia heillä on sanoa asiasta yhtään mitään?

Joskus toki mietin itsekin, että olen päässyt helpommalla näin. Minulla ei ole muistoja lapsestani sanomassa ensimmäisiä sanojaan ja ottamassa ensiaskeliaan, leikkimässä ja hassuttelemassa. En ole nähnyt hänen ilmeitään, kuullut äänensävyä, oppinut luonnetta. Minun suruuni ei kuulu musertava kokemus siitä, että lautasia katetaankin pöytään yksi vähemmän. Kylppärissä ei ole ylimääräistä hammasharjaa, jolle ei yhtäkkiä yhtenä iltana olekaan käyttäjää.

Yhtä kaikki suruni on valtava, ja en halua, että sitä vähätellään. Siksi haluan kertoa juurta jaksaen, miksi tuo lohduksi tarkoitettu lause ei lohduta.

• Hyvin suuri osa kohtuun kuolleista vauvoista on täysin terveitä. Kuolema ei siis olisi tapahtunut joka tapauksessa, vaan se tapahtuu nimenomaan siksi, että vauva on kohdussa. Napanuora puristuu, istukka irtoaa tai lakkaa toimimasta. Äidin raskausmyrkytys tai esimerkiksi raskausaikainen maksan toimintahäiriö hepatogestoosi saattaa vauvan hengenvaaraan. Syitä on monia, mutta usein niihin liittyy samankaltainen ulottuvuus: tapahtuu käsittämätön kohdunsisäinen onnettomuus. On äärimmäisen vaikeaa hyväksyä, että terve vauva, joka kykenisi jo elämään kohdun ulkopuolella, yhtäkkiä noin vain kuolee.

• Kohtukuolema on rujon ruumiillinen suru. Tuntuu hirveältä, että vauva kuolee paikkaan, jossa hänen pitäisi olla parhaassa turvassa. Kokemus siitä, että ei ole pystynyt pitämään vauvaa hengissä, voi olla äidin itsetunnolle hyvin hajottava. Vertaiskokemusten perusteella vaikuttaa siltä, että vanhemmat potevat usein syyllisyyttä lapsen iästä ja kuolintavasta riippumatta, mutta kohtukuolemassa syyllisyys linkittyy erityisellä tavalla omaan kehoon. Ehkä - tätä en toki tiedä, arvailen vain - syyllisyys voisi olla aavistuksen kevyempää, jos kuolema olisi tapahtunut syntymän jälkeen. Voisi syyttää lääkäreitä, jotka eivät kyenneet pelastamaan lasta. Meidän tapauksessamme lapsi oli jo kuollut, kun menimme sairaalaan. Ainoa, joka olisi voinut tehdä jotakin toisin, olen minä itse. Syyllisyys on alkuajoista helpottanut, mutta koskaan en usko siitä aivan täysin pääseväni. 

• Kohtuun kuollutta vauvaa ei merkitä väestötietorekisteriin. Hän ei ole ikään kuin koskaan ollut olemassa. Vanhemmilleen hän on kuitenkin varmasti ihan yhtä todellinen kuin sellainen vauva, joka ehtii muutaman henkäyksen kohdun ulkopuolella vetää. Merkintä rekisterissä voi tuntua muista vähäpätöiseltä asialta, mutta minusta on epäreilua, että lapseni ei ole saanut virallista tunnustusta olemassaolostaan, vaikka hänen elämänsä hedelmöityshetkestä kuolemaan kesti kauemmin kuin joidenkin keskosena syntyneiden ja hetken kohdun ulkopuolella eläneiden, virallisesti olemassaolleiksi tunnustettujen lasten elämä.

• Kohtuun kuollut ei voi saada virallista nimeä. Vanhemmat voivat käyttää hänestä nimeä, nimi voidaan lukea kirkossa, laittaa kuolinilmoitukseen tai kaivertaa hautakiveen, mutta virallisissa yhteyksissä hän kulkee nimellä "Sukunimi kuolleena syntynyt lapsi" tai pahimmillaan "kuollut sikiö".

• Osa kohtukuolemista todetaan synnytyksen jo ollessa käynnissä, mutta hyvin suuri osa niistä tapahtuu ennen synnytystä. Äiti joutuu kokemaan supistuskivut ja ponnistamisen tuskan jo valmiiksi tietäen, että mitään palkintoa kärsimyksistä ei tule. Olisin niin mielelläni saanut onnellisen synnytyksen, ollut vielä siinä vaiheessa entisessä elämässäni, jossa tällaista pahaa ei omalle kohdalle osu.

• Kohtuun kuolleen vauvan kuvien näyttämiseen läheisille tai julkaisemiseen sosiaalisessa mediassa liittyy tietty kynnys sen takia, että kuvathan ovat kuvia ruumiista. Joitakin tunteja tai päiviä eläneestä vauvasta ehtii mahdollisesti ottaa kuvia, joissa hän elää. Niihin kuviin liittyy vahvan surullinen lataus myös, mutta yhtä kaikki silloin ollaan vielä erilaisella sopivaisuusalueella, mitä tulee kuvien jakamiseen muille ihmisille. Jokainen toki tekee päätökset kuvien näyttämisestä itse, mutta minua ainakin surettaa se, että tiedän joidenkin kokevan kuvan kuolleesta olevan jotenkin epäsopivaa ja ehkä pelottavaakin.  

• Se, että lapsesta ei ole yhtään muistoa elävänä, ei yksioikoisesti tee surusta helpompaa. Kohtuun kuolleen lapsen vanhemmathan surevat ennen kaikkea juuri sitä kaikkea, mistä he jäivät paitsi.

• Kohtukuolema jää usein perheen sisäiseksi suruksi, jota on vaikeaa jakaa muiden kanssa. Muille on ollut olemassa vain äidin vatsa, raskaus, josta ei tullutkaan vauvaa. Siksi muiden on helpompaa "unohtaa", mikä saattaa tehdä suremisesta menetyksen kohdanneelle perheelle hyvin yksinäistä. 

Toivon, että en tällä kirjoituksellani loukkaa ketään kohdun ulkopuolella eläneen lapsen menettänyttä. Kuten sanoin, siitä surusta minulla ei ole kokemusta, voin puhua vain omasta puolestani. Parasta olisi, jos suruja ei vertailtaisi ollenkaan. Tunnustettaisiin, että lapsen menettäminen on iso ja kipeä asia aina, tapahtuipa se missä kohtaa elämänkaarta hyvänsä.

Olen hankala tapaus, I know

Minä ja muut. Kohtaaminen on välillä niin vaikeaa. Kaikki, mitä muut sanovat tai jättävät sanomatta, aiheuttaa ikäviä tunteita. Niin tai näin, aina väärinpäin.

Alkukesästä en sietänyt onnitteluja. Nyt, kun törmään paikkoihin vatsa edellä, hämmennyn siitä, että onnitteluja ei tulekaan.

Olin vastikää koulutuksessa, jossa tapasin monia etäisempiä työkuvioista tuttuja ihmisiä ensi kertaa viime syksyn jälkeen. Ei osanottoja eikä onnitteluja. Ymmärrän heitä: Tuntuu kököltä onnitella, kun tietää, miten viimeksi kävi. Tuntuu vaikealta ottaa osaa, kun siitä surullisesta on kulunut jo kohta vuosi.

Silti jotenkin harmittaa. Tulee sellainen olo niin kuin olisi muiden silmissä jo ihan normaalia, että minulla nyt on aina vain tällainen vatsa mutta ei koskaan sitä vauvaa...

Olen jo niin kypsänä tähän odottamiseen...

Olemme kysyjille kertoneet pienen silmumme sukupuolen. Spontaanit ihastuksen huudahdukset ja hehkutukset aiheuttavat minulle kurjan fiiliksen. Tiedän, että innostuneet reaktiot eivät millään tavalla liity kuolleeseen lapseemme, mutta silti närkästyn: miksi se on niin ihanaa, että vauva on tyttö? Olisi se menetetty poikakin ollut ihana!


Satuttaa, kun joku hehkuttaa vauva- tai raskausonneaan. Vituttaa, kun joku nurisee raskausvaivoista tai vauva-arjesta.  


Hankalin puheenaihe niiden tavisten kanssa tällä hetkellä on pelkoni. Hirveä, kokonaisvaltainen, ahdistava pelko.

Kun puhun pelosta lähipiirin ihmisille, saan rauhoitteluja. Aina vedotaan todennäköisyyksiin. Kuinkahan monesta suusta olen kuullut, että todennäköisyydet ovat täysin meidän puolellamme.

Mutta minulle oma kokemus on painavampi kuin tilastotieto. (Miehelle myös, ei hänkään luota onnelliseen lopputulokseen yhtään minua enempää eikä näin ollen pysty minua pelossani liiemmin auttamaan.) Minun kokemusmaailmassani kohtukuoleman riski on 50 %. Olen kerran onnistunut saamaan elävän lapsen täysiaikaisen raskauden päätteeksi, toisella kerralla sain kuolleen. En saa lohtua faktasta, että tilastojen valossa uusi vauva syntyy elävänä yli 99-prosenttisella varmuudella.

Se, että muut eivät pysty ymmärtämään pelkoani, harmittaa, vaikka jollain tasolla ajattelen myös, että onneksi he eivät voi ymmärtää. Edes heillä on se kauniin ja tarkoituksenmukaisen maailman harha, josta minä en enää pääse osalliseksi.

...kypsänä suremiseen, siihen miten se vaikuttaa kaikkeen...

Sitten, jos joku ei-kohtalotoveri yrittääkin ymmärtää, ärryn myös. Mitä siitä, jos sinulle kävi joskus niin, että vauvan sykettä ei löydetty ja jouduit ultraan - hitot pelostasi, kun ultrassa sitten todettiin, että kaikki on kumminkin kunnossa! Mitä siitä, jos jouduit odottamaan tuskalliset ja pelottavat kaksi viikkoa yli lasketun ajan, jos lopulta sait elävän vauvan! Mitä siitä, että kerrot pelkääväsi kätkytkuolemaa, valvovasi vauvasi hengitystä, jos et ole koskaan joutunut kokemaan sitä, että pahin pelko todella käy toteen! Jos tunnet vain pelon, mutta et sitä musertavaa epäuskoa kauhua järkytystä, kun tajuaa, että pelko ei murheelta suojaakaan. Että turvaa ei ole, liikkeiden tarkkailu, hengityksen vahtiminen, mikään ei lopulta takaa sitä, etteikö jotain pahaa, liian pahaa ja peruuttamatonta voisi tapahtua.

En halua kuulla puhetta kaikkien äitien peloista ja läpi elämän kestävästä huolesta. Kun on jo menettänyt, on ikuisesti eri sarjassa, toisella tasolla. Totta kai pelkoa ja huolta on kaikilla, toisilla enemmän, toisilla vähemmän, mutta olen varma, että kerran menettäneen pelko on erilaista kuin sen, joka voi sittenkin - joko tietoisesti tai tiedostamatta - tuudittautua lapsenomaiseen ei se voi tapahtua minulle -tunteeseen. Joka selviää säikähdyksellä, hengähtää helpotuksesta, kertoo mammakahvilassa läheltä piti -tilanteesta ja kiittää, miten suojelusenkelit olivat taas matkassa.

Ymmärrän tietysti, että joillain äideillä on taustallaan muita suruja, menetyksiä, pettymyksiä ja traumoja, jotka heittävät varjoaan raskausaikaan ja vauva-arkeen. Uskon kuitenkin, että lapsen menettämisen kokemus on pelkojen aiheuttajana omaa luokkaansa. Se on niin odotusten vastaista, luontaisen järjestyksen mullistavaa. Siksi en oikeastaan edes halua "ymmärrystä" niiltä, joilla ei samaa kokemusta ole.

...kypsänä itseeni, miten kaikki on niin hapanta ja mätää,

oleminen muiden kanssa maailmassa niin mahdotonta...

Mitä sitten haluan? En kai tiedä oikein itsekään. Ehkä haluaisin, että pelkoani kuunneltaisiin, että tunnustettaisiin keinottomuus sen poistamiseen, halattaisiin ja sanottaisiin, että sulla on varmasti tosi raskasta. Voi olla, että silloinkin ärtyisin jostakin väärästä äänensävystä ja kokisin, että ei se toinen oikeasti edes tarkoita, mitä sanoo.

Erillisyyden ja yksinäisyyden kokemuksiin tässä menetyksen jälkeisen odotuksen pelossa auttaa oikeastaan vain vertaistuki. Moni äiti on todistettavasti saanut elävän vauvan kuolleen jälkeen. Moni on kulkenut läpi saman loputtomalta tuntuvan raskauden ja kaikesta huolimatta säilyttänyt järkensä.


Laskettuun aikaan on yli kolme kuukautta. Se tuntuu mahdottomalta. Mutta aika kuluu, hitaasti ja silti varmasti, ja pelon alla sisimmässäni on sisupussi, joka on päättänyt jaksaa. Sillä eihän muuta vaihtoehtoa edes ole.

Jaettu odotus

Välillä haluaisin niin kovasti olla tavis. (Tavis tarkoittaa minulle nykyään yksinomaan ihmisiä, joilta ei ole kuollut lasta. Siis about kaikkia reaalielämän lapsiperhekavereita ja -tuttuja. Erikseen on sitten tämä netti ja täällä jaetut kohtalot.)

Pari viikkoa sitten kaipuuni tavikseksi oli erityisen vahva, kun istuin kahvipöydässä ystäväni kanssa. Mahat molemmilla, hänellä jo valtava, mutta minullakin viikkoihin nähden melko komea. Kolmas lapsi tulossa kummallekin, siinä kahvipöydän molemmin puolin äidit ja heidän vatsoissaan pienet tytöt.

Puhuimme, jaoimme, fiilistelimme. Olimme ystäväni kotona, hän näytti minulle valmiiksi petaamansa sängyn ja lipaston täynnä pestyä ja nätisti viikattua vaaleanpunaista. Olin matkustanut hänen luokseen toiseen kaupunkiin. Ystävän laskettu aika oli lähellä, halusin tavata tässä kohtaa, kun vielä olimme samassa veneessä.

Ystäväni mietti ääneen samanlaisia asioita kuin minä viime syksynä: tämä on todennäköisesti viimeinen kerta, jotenkin haikeaa jopa, nyt vielä vauvanpotkut masussa, pitäisi osata nauttia viimeisistä odotuksen päivistä... Vähäsen nieleskelin. Tunsin kateutta: hän voi tuntea noin, hänellä on varaa ajatella noin. Ja huoltakin tunsin: eikö hän ollenkaan pelkää..?

Maanantaina pieni tyttö syntyi. Kuten Gretel kirjoitti tänään myös, toisen ihmisen raskautta seuratessa ajan kulku näyttäytyy ihan erilaisena kuin omalla kohdalla. Yksi nopea ajan keinun heilahdus talvesta syyskesään, ja nyt ystäväni jo onkin turvallisesti maalissa!

Kahdeksan kuukautta aiemmin, murheeni mustimmassa alhossa, sain puhelun. Se alkoi sanoilla: "En tiedä, miten tämän sulle oikein kertoisin..." Ei, ei, ei, sinäkin Brutukseni! Miksi sinäkin, kun koko maailma ympärillä muutenkin elää vauva-auvossa ja odotuksen ihanuudessa! Muistaakseni onnittelin, mutta vilpittömästi sydämestä ne onnittelut eivät tulleet.

Olimme tavanneet edellisen kerran pari kuukautta ennen tuota puhelua. Ystäväni oli tullut toisesta kaupungista luokseni. Vain ja ainoastaan siksi, että hän halusi nähdä minut, hän halusi tulla käymään, kuten synnyttäneen naisen kotiin tullaan, vaikka sitä vauvaa ei ollutkaan. Hän lähetti kyllä surunvalittelukukat, laittoi lämpimillä ja huolehtivilla ajatuksilla ladattuja viestejä, soitti puheluita. Mutta sittenkään hän ei tyytynyt vain siihen. Hän halusi tulla luokseni toisesta kaupungista vain päästäkseen halaamaan. Niin vahvasti, aidosti ja rohkeasti hän eli surussani mukana.

Raskausuutisen jälkeen oli vaikeaa pitää yhteyttä. Tunsin itseni entistä yksinäisemmäksi ja haavoitetummaksi. Kävin kävelylenkeillä yhden vatsaa kasvattelevan ystävän kanssa, ja nyt sitten hänkin, jonka kanssa olin sentään luullut olevani turvassa vauva-asioilta, oli alkanut odottaa.

Mutta ystäväni eli minun suruani mukana silti, ei loukkaantunut siitä, että vetäydyin etäämmälle. Välitti sitkeästi välittämisen viestiä.

Huhtikuun alussa, heti seuraavana päivänä plussatestin tekemisestä, kerroin hänelle valosta, joka oli pimeän mieleni reunaan syttynyt. Toivon kipinä: ajattele, ehkä meillä molemmilla on vauvat vielä tänä vuonna!

Siitä lähtien olemme jakaneet odotusta. Lähtökohtamme ovat erilaiset, minä en ole tässä asiassa tavis kuten hän, minun pelkoni ei ole normaalia odotusajan huolta vaan jotain paljon totaalisempaa ja vaikeampaa.

En tiedä, johtuiko se ystävän vauvauutisesta (josta olin kyllä vilpittömän helpottunut ja iloinen!), syksyn tunnusta ilmassa vai mistä, mutta tiistaina, kun olin pitkästä aikaa ammattiauttajan luona, puhkesin itkuun, joka ei lakannut koko tapaamisen aikana. Siinä hetkessä vasta tajusin, että en ollut myöntänyt edes itselleni, miten hirvittävästi pelkään. Olin huijannut itseäni: hienosti menee, niin hienosti, että minähän olen melkein kuin kuka tahansa tavis!

Mutta kun en ole. Öisin herään valvomaan ja tunnustelemaan liikkeitä. Pahimpina hetkinä en uskalla kaivaa edes kotidoppleria esille, koska pelkään, että ääniä ei kuulukaan. Makaan vain vaiti, vaihdan kyljeltä toiselle ja odotan. Palaan ajatuksissani jatkuvasti synnytysvastaanoton käyrille, kuulemaan kätilöiden tyhjät ja turhat rauhoittelut. Astun yhä uudestaan ultrahuoneen hämärään, pelosta huolimatta vielä toivossa itsepintaisesti riippuen. Päivisin säikähdän jokaista vatsassa tuntuvaa vihlaisua, kiristystä ja jomotusta. Saatan keskeyttää tekemiseni ja menettää keskittymiseni ihan täysin, kun alan miettiä, milloin olen viimeksi tuntenut potkun.


Ystäväni uskoo ja luottaa, että vuoden lopussa hän tulee kyläilemään kolmekuisen tyttärensä kanssa ja tuo minun vauvalleni läjän jo pieneksi jääneitä vaatteita. Hän on varma, että onnen jakaminen jatkuu odotuksesta eteenpäinkin. Voi kunpa itsekin voisin saada samanlaisen varmuuden.