sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Odotuksen kolme viimeistä yötä

Kun kirjoitin blogiin 25.11., elin toiveikkaasti siinä luulossa, että Silmu voisi jo seuraavana päivänä olla sylissäni. Vaikka tiesinkin, että synnytyksen käynnistäminen voi kestää useamman päivän, halusin uskoa, että edessä oli enää yksi yö.

Öitä oli vielä kolme. Kirjoitan ne talteen (ja niiden väliin jäävät päivät), on tarve käydä läpi ja purkaa. 


25.11.
klo 23.50
Päivä on ollut reipas ja hyvä. Ollaan lähellä maalia, eihän mikään enää voi mennä pieleen! Mutta yö pitäisi vielä nukkua... Levottomuus lepattaa sydämessä ja saa kaivamaan kotidopplerin esiin parikin kertaa valojen sammuttamisen jälkeen. Tunnustelen liikkeitä pakkomielteisesti, en uskalla antaa unelle valtaa. Pyörin sängyssä ja katson kelloa vielä yhden jälkeen.


26.11.
klo 3.15
Herään, vatsa on kova, tuttu kivuton supistus taas. Tunnustelen, odotan, ei vastausta. Käyn vessassa. Sänkyyn palattuani asetun kylkimakuulle, kohta se potku tulee. Tökin vatsaa, ei vastausta. Seuraavaksi sokeria - kaavin keittiössä lusikalla hunajaa purkista ja taitan pari palaa suklaata suuhuni. Ei vieläkään liikkeitä. Montaa minuuttia ei ole kulunut, mutta alan jo hermostua. Huokailen niin kovaan ääneen, että mieskin herää. Pursotan geeliä mahalle ja asettelen dopplerin kuulokkeita korviin tärisevin käsin. Kuuluu istukan viuh-viuh-viuh. Mutta syke - missä se vauvan syke on? Ei helvetti, ei taas! Ei voi olla totta! Mies hätääntyy yhtä lailla, tunnustelee vatsaani ja sanoo sen tuntuvan ihan samanlaiselta kuin silloin, kovalta ja liikkumattomalta. Sitten kuuluu dopplerista sydämen jumputus, mutta se on mielestäni vauvan sykkeeksi liian hidas. Omani on jo niin nopea, että on mahdotonta ranteesta tunnustelemalla verrata. Paniikki ottaa vallan.

Esikoinen kiskotaan sängystä ja pakataan haalariin. Kiroilen ja hoen "ei voi olla totta, tää ei oo totta". Mies vakuuttaa, että kyllä se dopplerin ääni hänestä kuulosti ihan samalta kuin ennenkin, oli se vauvan syke. Minä hoen vain, että kotidoppleriin ei saa luottaa, jos liikkeitä ei tunnu. Nyt äkkiä, äkkiä, nyt sairaalaan! Mies toteaa, että jos tilanne on paha, kiirehtiminen ei enää auta. Ja vielä hän sanoo: "Ulpukka, jos tässä nyt taas on käynyt huonosti, niin sitten me vain selvitään jotenkin siitäkin." Niin sanoo tuo uskomaton mies, kannattelijani.

Ennen kuin pääsemme autoon ehdin nähdä silmissäni kuvan vauvasta arkussa vaaleanpunainen pitsireunainen lakki päässään. Sellainen älytön piirroshahmovauvan lakki - kyllä mieli on kummallinen! Ehdin ajatella metsässä näkemääni palokärkeä ja pikkulintuja ikkunan takana - että olivatko kuoleman lähettiläitä pirulaiset kuitenkin.

Autossa yritän kuunnella vielä dopplerilla, mutta ääni peittyy moottorin hurinaan. Yön ruuhkattomilla kaduilla sairaalaan on alle vartin matka. Tunnen potkun ja näen mahankin heilahtavan. Huh! Mutta koska se on vain yksittäinen potku, alan jo muutaman sekunnin päästä empiä, tunsinko ja näinkö sittenkään, jos kuvittelin vain...


Synnytysvastaanotossa ulosantini on sekavaa. Saan kuitenkin jotenkin kerrotuksi, että en tunne liikkeitä ja minulta on aiemmin kuollut vauva kohtuun. Että en nyt ole liikelaskentaohjeiden mukaan tuntia tunnustellut, kun paniikki ehti iskeä jo alle vartissa, ja että olen aika hirveän peloissani nyt.

Käyrä nappaa heti kaksi sykettä: 120 on vauvan ja 150 minun. Kätilö naurahtaa, että taidan olla aika säikähdyksissä. Sitten minut jätetään verhon taakse makaamaan. Mies käy käytävältä kuikuilemassa ja kyselemässä, onko se elossa. On se. Esikoinen pelaa toppahaalareissaan Angry Birdsiä miehen puhelimesta, silmät lautasina kesken unien alkaneesta oudosta yöseikkailusta. Silmu on elossa! Mutta en siltikään pysty rauhoittumaan. Liikkeet ovat vaisuja ja syketaso alhaisempi kuin päivisin otetuissa käyrissä. Onko sillä kuitenkin jokin hätänä?

Käyrän vakuutellaan olevan kunnossa, mutta pääsen vielä lääkärille. Ultrassa Silmu virkistyy hereille ja vatsa alkaa vilkkaasti muljahdella. Tunnen itseni idiootiksi, mutta lääkäri on empaattinen ja ymmärtäväinen. Hän peruu aamupäivän äitiyspoliajan ja kirjaa minut osastolle saman tien. Kotiin ei tarvitse lähteä ennen kuin vauva on syntynyt, ei tuollaisella taustalla, hän lupaa.


klo 8.20
Olen yrittänyt nukkua osastolla siinä juurikaan onnistumatta. Saan ensimmäisen Cytotec-murusen. Toisin kuin äitiyspolilla on visioitu, synnytystä ei voidakaan käynnistää ballongilla tai kalvojen puhkaisulla. Kohdunsuu on pari senttiä auki, mutta kanava on napakka ja kiinteä ja sitä on kolmisen senttiä jäljellä. Ballonki ei todennäköisesti pysyisi paikallaan tarpeeksi kauan, koska kohdunsuu on jo lupaavasti auki. Kanavaa on kuitenkin liikaa edessä kalvojen puhkaisuun, ja parhaaksi keinoksi sen lyhentämiseen nähdään perinteinen lääkkeillä kypsyttely.

Päivän aikana opin, että elävän vauvan synnytyksen käynnistäminen on totta tosiaan eri juttu kuin kuolleen. Lääkeannos on paljon pienempi ja se annetaan suun kautta eikä kohdunsuulle. Vaikka kuinka kävelemme ympäri sairaalaa, mitään ei tapahdu. Tulee menkkajomotteluja, välillä käyrälle piirtyy säännöllisiäkin supistuksia, mutta kiputuntemukset ovat kuitenkin hyvin lieviä eikä mitään edistystä alakerrassa tapahdu.

Mieli on yöstä vielä levoton ja herkkä; tiheä käyrän ottaminen onneksi rauhoittaa. Luen Kaija Juurikkalan Äitikirjaa ja opettelen käyttämään uutta puhelinta, jonka mies yks kaks yllättäen käy minulle ostamassa etukäteisjoululahjaksi.

klo 22.00
On luvattu, että lääkäri tutkii tilanteen aamulla. Ehkä pääsen sitten synnytyssaliin kalvojen puhkaisuun. Nukahdan sydänkäyräpiuhassa kiinni Opamoxin voimin. Yöllä herään kerran ja huomaan, että piuhat on irrotettu. Soitan kätilön paikalle ja saan jatkettua unta, kun rauhoittava jumputus jälleen kuuluu.


27.11.
klo 8.00
Olen levänneempi kuin aikoihin. Rauhoittavan turvin nukuttu yö vasta konkretisoi minulle, miten kammottavan huonosti olen raskauden loppuajat nukkunut. Olen ollut paljon väsyneempi ja univelkaisempi kuin olen tajunnutkaan. Mahdollisuudesta satunnaiseen rauhoittavien käyttöön on kyllä puhuttu äitiyspolin lääkäreiden ja psyykkisen puolen ammattiauttajanikin kanssa, mutta olen koko ajan torjunut ajatuksen. Nyt jälkeenpäin tuntuu typerältä, että niin itsepintaisesti halusin olla ilman lääkkeitä. 

Kohdunsuun tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Käynnistelyä jatketaan Cytotecein. Tuloksia ei tule senkään vertaa kuin edellisenä päivänä - ei melkeinpä minkäänlaisia tuntemuksia! Luen Juurikkalan kirjan loppuun ja kirjoittelen sieltä osuvia sitaatteja talteen. Viestittelen parin läheiseksi käyneen kohtalotoverin ja kätilöystäväni kanssa. Välillä torkutaan miehen kanssa sairaalasängyssä vieretysten.

Alkuillasta mies hakee esikoisenkin sairaalaan kyläilemään. Yhä vain on vauva mahassa isoveljen pettymykseksi.

klo 19.30
Alan turhautua. Taas puhutaan, kuten edellisenä päivänä, että seuraavana aamuna saliin kalvojen puhkaisuun ja tarvittaessa oksitosiinitippaan. Uuden Cytotecin antamista yötä vasten pantataan - selvästikin käynnistetyt synnytykset yritetään ajoittaa virka-aikaan. Kiukun kyyneleet kihoavat silmiin, kun vänkään vuorossa olevalle kätilöopiskelijalle, että eihän tässä ole mitään järkeä: edellisenä päivänä tilannetta on pidetty epäkypsänä kalvojen puhkaisulle ja seuraavana päivänä kuitenkin ollaan siihen menossa, vaikka edistystä kohdunsuulla ei ole tapahtunut.

klo 20.15
Menen kysymään kansliasta, saanko nyt vielä sen yhden Cytotecin vai en; eihän opiskelijapolo sitä voi päättää, haluan puhua jonkun päätösvaltaisen kanssa! Kätilö, joka on tuttu edellissyksyltä (hänkin muistaa minut ja surullisen tarinani), lupaa tuoda lääkkeen, vaikka yleensä ei kahdeksan jälkeen kuulemma enää anneta.

klo 22.00
Vuoteeseen käydessäni alan tuntea melko napakoita supistuksia. Pomppaan ylös sängystä, kävelen huoneessa ympyrää (huonekaveria ei onneksi ole) ja juon monta kuppia vadelmanlehtiteetä. Ehkä noin tunnin kuluttua luovutan ja päätän sittenkin yrittää nukkumista: jos synnytys käynnistyy, herään kipuihin kyllä. Jos se ei käynnisty, väsytän itseäni turhaan urheilemalla ympäri osastoa. Otan yöhoitajan tarjoilemat Panadolin ja Opamoxin, pyydän käyrän sydänpumputuksen taas päälle unimusiikikseni. Muutaman tunnin ajan nukahtelen ja heräilen; supistukset jatkuvat siinä määrin tuntuvina, että särkylääkkeen ja rauhoittavan cocktailkaan ei saa minua kunnolla unessa pidetyksi. 


28.11.
Jossain kohtaa aamuyötä alan uskoa, että synnytys todella on käynnistynyt. Sairaalapapereihin merkityn synnytyksen keston perusteella tosi-actionin katsotaan alkaneen aamuneljän korvilla.

klo 4.50
Nojailen sänkyyn jumppapallon päällä istuen ja painelen kuumia geelipusseja selkää ja vatsaa vasten. Yökkö kehottaa menemään lämpimään suihkuun, mutta olen ihan että no way, nyt en piuhoista enää irti lähde, koko ajan on kuultava pienen sydämen ponteva pompotus.

klo 5.30.
Saan luvan pyytää miehen sairaalaan. Hän nukkuu ilmeisesti koiranunta, koska herää viestiin ja vastaa välittömästi. 


klo 7.30
Odotukseni viimeinen yö päättyy: kaulakanava on kokonaan hävinnyt, kohdunsuu on neljä senttiä auki, synnytys on hyvää vauhtia käynnissä ja vihdoinkin pääsemme synnytyssaliin!

(To be continued...)

4 kommenttia:

  1. Oiettä, kirjoitat niin jotenkin elävästi, että melkeen voin kuvitella, millaisia fiiliksiä siellä on viimeiset yöt vietetty. Ja voi vitsit, viimehetken sydänkohtaus vielä tuon liikkumattomuuden kanssa. Voin vain kuvitella. :S Onneksi kuitenkin loppuratkaisu jo tiedetään ja kaikki meni hienosti. :)

    Oikein hyvää ja rauhallista ja siunattua joulua sinne koko perheelle! ♥

    //minea

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaipa siinä viimeisenä kotiyönä vain kulminoitui kaikki se pelko, jota olin raskauden ajan kokenut... Ihmeesti sen pelon olikin siihen asti saanut pidetysi aisoissa, mutta tuolloin kyllä paniikki otti niin täysin vallan, että järki jäi kyydistä kokonaan...

      Rauhaa ja lämpöä jouluun myös sinne & jaksamista odotuksen matkalle! <3

      Poista
  2. Edelliseen postaukseen liittyen, todella raivostuttavaa kohtelua olet saanut osaksesi paikallislehdeltä! Ja hyvä kun kirjoitit aiheesta muutenkin, laitoin itsekin pitkään päässä muhineen palautteen menemään liittyen kohtuunkuolleiden nimien lukemisesta kirkossa...toivottavasti tekevät asialle vihdoin jotain.

    Teillä on ollut aivan kamalan jännittäviä hetkiä liittyen Silmun syntymiseen! Elin niin mukana niitä teidän tuntemuksia kun luin tätä tekstiä ja muistan vielä elävästi, kun maha meni ihan solmuun siitä kauhuntunteesta kun ymmärsin, että jotain on pahasti vialla...se on niin hirveä tunne, etten tahtoisi ikinä elämässäni enää kokea sitä...luojan kiitos teidän jännitysnäytelmä päättyi onnellisesti <3

    Lisäisin vielä tuohon Cytotecillä käynnistämiseen, että minullahan on takana sekä elävän että kuolleen synnytyksen käynnistäminen ja meillä niissä ei ollut hirveätä eroa. Molemmissa annettiin lääke suun kautta eikä kohdunsuulle. Sairaaloissa taitaa olla aika erilaisia käytäntöjä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Surussa itsessään olisi jo tarpeeksi ilman näitä kokemuksia surun ja sen rakkaan lapsen mitätöimisestä... Mutta ei auta kuin leijonaemona taistella ikäviä asenteita vastaan ja yrittää murtaa sitä tabua.

      Luulen, että tuona viimeisenä kotiyönä vaisto olisi voinut minulle kertoa, että kaikki on kunnossa, jos olisin pystynyt rauhoittumaan, mutta tosiaan se pelko otti niin ylivallan siinä kohtaa, niin paljon oli ladattuna odotuksia seuraavaan päivään ja tulevaan käynnistykseen.

      Tosiaan sairaaloissa on aika eri käytäntöjä noissa käynnistämisissä. Kätilöystäväni, joka työskentelee eri kaupungin sairaalassa, oli ihmeissään siitä, että sain nyt Silmun synnytyksen käynnistyksessä niin monta Cytotec-annosta suun kautta, kun hänen sairaalassaan kuulemma aloitetaan useinkin suoraan kohdunsuulta elävienkin käynnistykset.

      Joulun rauhaa, Verona, teille! <3

      Poista