keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Vaaleanpunaista

Valtavasti kiitoksia onnitteluista!

Pääsimme kotiin sunnuntaina, kun Silmu oli lähes tunnin tarkkaan kahden vuorokauden ikäinen. Ensimmäisissä päivissä ovat olleet läsnä kaikki tunteet. Hetket, jotka menetin. Hetket, jotka sain. Elämän mysteeri ja ihme, kipu ja kauneus.

On monia asioita, joista koen tarvetta kirjoittaa, kunhan vain sopiva hetki tulee. Rankan odotuksen viimeisistä öistä. Synnytyksestä. Tähänastisesta surun matkasta.

Kun kirjoitin raskaudesta ensimmäisen kerran tänne blogiin, sanoin, että tästä ei ole tarkoitus tulla odotusblogia. Tulipa kumminkin - ja eikö se lopulta ollut hyvällä tavalla varsin tarkoituksellista, että kävi niin? Tunsin epämääräistä huonoa omaatuntoa, kun uusi raskaus kiilasi tunnisteissa surun edelle. Mutta niin kahlitsematonta oli toivo, niin sitkeää peloista ja kaikesta synkästä huolimatta.

Näinä vaaleanpunaisina ensipäivinä olen välillä ikävöinyt Veikkosta riipivästi ja välillä pyydellyt mielessäni häneltä anteeksi sitä, että onni pienestä siskosta on niin pakahduttavaa, että en voi kaivata tästä hetkestä mihinkään toiseen. 


Ennen kuin aloitin tämän blogin, olin tutustunut moniin netissä jaettuihin vertaistarinoihin. Useat niistä saivat onnellisen käänteen melko piankin, noin vuoden päästä menetyksestä. Koskettavin ja samastuttavin kokemus löytyi Pikkusisko sai siivet -blogista. Ensin en edes huomannut hurjaa kohtalonyhteyttä, joka minulla ja blogin kirjoittajalla Turnipilla on: hänen toivolapsensa, elävä enkelisiskon jälkeen, syntyi samana yönä, jona oma Veikkoseni sai siipensä. 

Toivoin, toivoin, toivoin jo tämän blogin aloittaessani, että myös minun tarinani voisi kääntyä sellaiseksi kuin Turnipin ja monen muun kirjoittajan. Että näkyvissä siellä kaikkein pimeimmänkin keskellä olisi valo. Ja se oli. Se tuli. Siitä olen niin kiitollinen, että mitkään sanat eivät riitä. 



Tämä ei ole päätepiste. Surutyö on kesken, ja haluan kirjoittaa vielä monista asioista. Luonnoskansiossa on tekstin alkuja, jotka olen kirjoittanut jo ennen Silmun odotusta, aiheita, joihin varmasti vielä jossain kohtaa palaan. Sellaisia kuten miehen suru, ruumiillinen suru, lapsikuolemaslangi, virallisia kohtaamisia kuoleman jälkenen. 

Ehkä jatkan täällä tai ehkä aloitan uuden blogin. Pysykää mukana kuitenkin, te rakkaat lukijat - kommenttinne ja myötäelämisenne eri käänteissä ovat olleet minulle hyvin tärkeitä.

16 kommenttia:

  1. Ulkona pimeä joulukuu ja teillä suuri valonluoja siellä kotona :)
    On ne varmasti niin ääripäistä, nämä sinun loppuvuosien -13 ja -14 kotiinpaluut ja kaikki...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, aika hurjalta tuntuu, miten vain vähän reiluun vuoteen voikin mahtua näin paljon, elämän ääripäät.

      Poista
  2. Hei Ulpukka!

    Ensinnäkin sydämelliset onnittelut pienestä Silmusta! Ja samalla (koska en ole sitä vielä tehnyt) otan osaa Veikkosen poismenoon.

    Löysin blogisi sattumalta, kun etsin tietoa luomusynnytyksestä. Ilmeisesti moni muukin on päätynyt lukijaksesi samaa reittiä. Jäin samantien koukkuun: kahlasin joka postauksen läpi, mutta yleensä vain yhden tai kaksi illassa, koska en kyyneliltäni pystynyt lukemaan enempää. Tarinasi on koskettanut minua enemmän kuin mikään aikoihin. Olen elänyt jo pitkään mukana surussasi, mutta myös odotuksen ilossa ja pelossa. Kirjoitat paitsi tajuttoman hyvin myös äärettömän kauniisti. Yhtäkään tekstiäsi en ole tähän mennessä kyennyt itkemättä lukemaan.

    Olen jo kauan halunnut kommentoida blogiasi, mutta mikään ei ole aiemmin tuntunut tarpeeksi tärkeältä. Nyt Silmun synnyttyä halusin vain muistuttaa sinua sellaisesta itsestäänselvyydestä, että surun saa laittaa syrjään. Veikkonen ei ole katkera siitä onnesta, jota äiti pikkusiskon syntymän johdosta tuntee. Veikkonen on ja tulee aina olemaan sinun rakas lapsesi, mutta tosiasia on, että enkelilapset tarvitsevat äitiään vähemmän kuin elävät. Antaudu siis vaaleanpunaisen onnen vietäväksi, anna itsesi olla onnellinen Esikoisesta ja Silmusta ja sure Veikkosta silloin, kun sen hetki on. Onni ja Veikkonen mahtuvat kyllä sydämeesi molemmat!

    Toivotan teidän koko perheelle onnea ja iloa ja ihanaa joulunaikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista, osanotosta ja muutenkin kauniista sanoistasi!

      Totta se, että elävät tarvitsevat äitiä enemmän ja että Veikkonenkin varmasti toivoisi minun olevan onnellinen. Surusta irti päästäminen tuntuu kuitenkin ehkä vähän pelottavaltakin sen takia, että suru on niin konkreettisesti se, mitä toisesta lapsestani sain. Suhde kuolleeseen lapseen määrittyy tässä uudessa tilanteessa varmasti pikkuhiljaa uudelleen, ja toki tiedän, että rakkaus ja myös se suru sydämessäni aina pysyvät, saavat vain uusia muotoja.

      Olen usein miettinyt, että toivottavasti en ole tuolla viime talven kirjoituksellani pelottanut liiaksi luomusynnytyksestä haaveilijoita... Silmun synnytys muuten oli lopulta käynnistyksestä huolimatta kaikista luomuin kokemistani - ilokaasua kyllä hönkäilin, mutta puudutteita en ottanut. :)

      Ihanaa joulunaikaa myös sinulle!

      Poista
  3. <3 Tästä tekstistä tuli hurjan hyvä mieli, monella tapaa. Ilo siitä, että oma kokemus on voinut toimia toivontienä toisille, mutta ennen kaikkea onni siitä, että pystyt taas tuntemaan sen. Pakahduttavan onnen. Ja se, että tämä hetki on kaikki. Tässä hetkessä on hyvä, kaikkinen tunteineen. Ja ne tunteetkin vielä tasaantuvat <3 Tästä hetkestä on hyvä jatkaa eteenpäin.

    Taisi toivovauvan syntymänkin jälkeen olla tavallaan se vuoden kiertokulku, kun vihdoin kaikki tunteet ja ihmiset ovat todella löytäneet paikkansa ja jutunkin aiheet alkaa pikkuhiljaa hiipua.

    Olette ajatuksissa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laitan tähän vaan paljon sydämiä: <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 !

      Poista
  4. Ihanaa, että ympyrä vihdoin sulkeutui, onnellisesti. Se ei varmasti pyyhi surua pois, mutta antaa mahdollisuuden kokea taas onnea ja tunnetta siitä, että elämä sittenkin jatkuu. Olen niin iloinen teidän puolesta <3

    Onnea pienelle Silmulle syntymän johdosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Verona! Toivon suuresti, että sinun tarinasi ennen pitkää saa tämän saman hyvän käänteen myös. <3

      Poista
  5. Kyllä on niin lämpöinen olo :) Kuten olet tainnut aiemmin jo huomata, Silmu ei olisi täällä nyt jos Veikkonen ei olisi lähtenyt vähän aikaisemmin kuin piti. Totta kai olisi maailman paras asia jos he molemmat olisivat täällä, että myös Veikkonen olisi saanut kokea tämän maailman niin kuin me muut. Mutta Veikkonen halusi antaa pikkusiskolle paikan täältä. Se on parasta suojelua ja paras lahja jonka isoveli voi nuoremmalleen antaa.

    :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onkin ajatus, jota joutuu paljon käsittelemään: Veikkosen ja Silmun elämät kietoutuvat yhteen, ja minusta tulikin vastoin aiempia suunnitelmia kolmen lapsen äiti.

      Poista
  6. Onnea pienestä, suuresta rakkaudesta! Saitte sen, mitä niin kovasti teille toivoin. Nauttikaa ja nuuskutelkaa, anna onnen vyöryä kaipauksen ylle, sillä Veikkonen on sydämessäsi aina. Rakkautta <3

    VastaaPoista
  7. Kirjoitat tosi kauniisti. Olen lukenut blogiasi pitkään ja aina välillä anonyyminä jotain kommentoinutkin. Olen todella iloinen pienestä tytöstänne. Minäkin kuulun kohtukuoleman kokeneiden joukkoon ja nyt olen saanut ihmetellä ja ihastella n. kahden kuukauden ajan "toista esikoistamme". Kaikkea hyvää Silmulle ja koko perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että sinäkin sait eheyttävän kokemuksen kohtukuoleman jälkeen. Lapset eivät toisiaan korvaa, mutta kyllä se tällä elämän tiellä eteenpäin auttaa, kun viimein saa tyhjään syliin pienen tuhisijan. Kiitos toivotuksista ja kaikkea hyvää myös sinun perheellesi! <3

      Poista
  8. Ajattelin kans tulla sanomaan että kyllä veikkonen varmasti tietää että on äidille ja muillekkin tärkeä ja varmasti hänelle on tärkeää että äiti nyt pitää huolta hänen ihanasta pikkusiskosta. <3 kaikkea hyvää teille ja kyllä me ja kaikki tiedetään että veikkonen on mielessäsi varmasti lähes joka hetki vaikka iloitsetkin samalla uudesta tulokkaasta. Mielenkiinnolla odotan taas seuraavaa postausta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, tinnssku! Niinhän se on, kuten sanot. Tässä ensipäivien hormonaalisessakin kaaoksessa vain kaikki tunteet tuppaavat vahvistumaan tuhatkertaisiksi, ja taitavat nämä syyllisyyden ja riittämättömyyden fiiliksetkin olla sellaisia, että ne äitiyteen aina kuuluvat, vaikka usein turhia ovatkin.

      Onneksi päällimmäisenä nyt ovat kuitenkin onni ja kiitollisuus. <3

      Poista