Suhtautumishaasteita

Ajattelin jo, että muiden raskaudet ja vauvat eivät enää olisi mikään big deal. Vastikää eräs viimeisillään oleva tuttavani kävi penkomassa vauvanvaatekassit läpi. Ilman haikeutta päästin Silmun vanhat potkuhousut, bodyt, mekot ja haalarit kiertoon. Toivotin vilpittömästi tsemppiä loppusuoralle. 

Tämä isovatsainen tuttavani odottaa esikoistaan. Lähipiirissä on myös toista odottavia. Niitä, jotka saivat esikoisensa Veikkosen kuoleman aikaan. Ajatella - aikaa on jo kulunut niin paljon, että on pikkukakkosten vuoro! (Ja toisaalta oma Veikkosen jälkeen syntynyt vauvani on yli puolitoistavuotias!) Toisen lapsen odotukseen onkin näköjään vaikeampi suhtautua. Ensinnäkin on vaikeaa jutella toisesta raskaudesta ja toisesta (elävästä) vauvasta, kun minulla ne ovat kaksi erillistä tarinaa. Tuntuu kiusalliselta "muistuttaa" onnellisia odottajia ikävästä kohtalostani, vaikka muistavathan he sen muutenkin. Pakko myöntää, että hiukkasen nousee pintaan katkeriakin oloja. 

Kun samat ihmiset, jotka odottivat minun kanssani yhtä aikaa vuonna 2013, odottavat jälleen, tunnereaktioihin sekoittuu flashback-meininkejä. Miten tuskallista oli nähdä vatsa ystävällä, kun oma vauva oli pari kuukautta aiemmin haudattu. Ja kun sillä samalla ystävällä on taas vatsa, se todellakin nostaa pintaan sitä tuoretta tuskaa, joka on jo pitkään ollut laantunutta. Tai tietysti vain muistoa siitä tuoreesta tuskasta. Kuitenkin. Hankalaa. En voi enkä halua ruveta taas väistelemään. Koen, että minun olisi jopa suotavaa yrittää tällä kertaa olla kiinnostunut, kun edellisellä kierroksella en suruni takia pystynyt toisen raskauskuulumisia myötäelämään. 

Sitten on myös uusi naapuri. Pienen perheen esikoinen vaikuttaisi olevan Silmun ikiä, minkä vuoksi olisi luontevaa tehdä tuttavuutta. Mutta kun nainen on näkyvästi raskaana! Me muutimme nykyiseen kotiimme heinä-elokuun vaihteessa 2013. Muistan, miten laatikot lojuivat purkamattomina siellä täällä ja yhdestä kannettomasta pursusi vauvanvaatteita. Olin niin onnellinen, että ehdimme löytää uuden isomman kodin ja muuttaa hyvissä ajoin ennen synnytystä... 

Naapurin näkeminen aiheuttaa minulle niin pakokauhuisen olon, että käännän katseeni pois, jään oviaukkoon värjöttelemään, lähden toiseen suuntaan. 

Veikkonen masussa syksynä, joka oli lämmin kuin kesä.

Aloin lukea hiljattain Essi Kummun kirjaa Lasteni tarina. Se on omaelämäkerrallinen kertomus: kirjailijan kaksosvauvat syntyivät hyvin pieninä keskosina ja siitä alkoi äidin hurja matka omaan minuuteensa. Olen puolivälissä menossa ja voin jo nyt sanoa, että kirja on minulle tärkeä, vaikuttava lukukokemus. 

Minulla on ollut vaikeuksia tuntea empatiaa tapauksissa, joissa mennään vaikeuksien kautta voittoon (toisin sanoen ei kuolla vaan pysytään elossa). En ole ymmärtänyt (enkä voi sanoa vieläkään täysin ymmärtäväni) melkein-menettämisen kokemusta. Kun Veikkosen kuoleman jälkeen kuulin useita tarinoita siitä, miten sydänääniä ei löytynyt, mutta sitten ultrassa todettiin, että kaikki olikin hyvin tai miten jonkun tutuntutuntuttu ei tuntenut liikkeitä ja meni sairaalaan ja vauva ehdittiin kuin ehdittiinkin pelastaa hätäsektiolla, tunsin hyvin kyynistä, inhottavaa ulkopuolisuutta. Hetkellinen säikähdys versus kaiken lopullisuus. Kummun kirja on auttanut valottamaan minulle sitä, että niitä harmaan sävyjä kuitenkin mustan ja valkoisen välissä on. Elämä ei ole joko-tai. Vaikeuksia, suruja, vastoinkäymisiä on turha ruveta järjestämään kauheusjärjestykseen. 

Kirjassa on myös paljon sellaista, mikä kolahtaa omiin kipupisteisiini. Posttraumaattisen stressireaktion oireet ja vaiheet, jotka tunnistan, joista osan huomaan vaikuttavan olemiseeni yhä tänäänkin. Tai voinko edes sanoa "yhä tänään", kun aikaa on kulunut vasta 2 vuotta ja 9 kuukautta? Kummu on kirjoittanut kirjansa noin kymmenen vuotta kaksosten syntymän jälkeen. Niin pitkään hänellä meni kohdata ja purkaa traumansa. 

Tunnistan kaupankäynnin, jota kirjailija tekee kohtalon kanssa: "En halua enää mitään niistä asioista, joita olin suunnitellut itselleni ennen tätä, ne ovat jossakin kaukana, ne ovat ajan eri kehässä. Haluan antaa kaiken pois." Vastaavan kaltaiset ajatuskulut risteilivät mielessäni erityisesti Silmun raskausaikana: jos saan tämän vauvan elävänä, en pyydä elämältä enää mitään. Kaupankäynti ei kuitenkaan loppunut syntymään. Nykyään ajattelen helposti, että "jos vain lapseni pysyvät hengissä, en pyydä mitään muuta". Pelkään onnistumisia, saavutuksia ja hyviä asioita; pelkään, että niiden kääntöpuolena elämään lätkähtää kohta jokin kamala onnettomuus. 

Silmu masussa marraskuun sisäänpäin kääntyneessä hämyssä. 

Ajatus siitä, että olisin vielä joskus raskaana, on kauhistuttava. En voi ymmärtää, miten Silmun vauvavuonna vielä lonksuttelin auki takaovea "ehkä joskus vielä yksi" -ajatukselle. Pelkään jatkuvasti, että tulen vahingossa raskaaksi, vaikka hormonikierukan on mainostettu olevan "sterilisaatiotakin varmempi". Tuntuu, että voimavarat arjessa ovat jo tällä lapsiluvulla koetuksella, ja toiseksi en enää haluaisi vetää psyykettäni siihen suohon, mihin raskaus ja vauva sen veisivät. 

Tuntuu hyvältä keskittyä näihin eläviin nyt. Ja pienin askelin korjata ja rakentaa luottamusta elämään. Jos heittäytyy fatalistiseksi (ja auttamattoman omanapaiseksi), voisi ajatella, että raskausmahat marssivat ystäväpiiriin ja naapuriin juuri nyt siksi, että voisin kohdata jotakin kipeää ja päästä eteenpäin. Ja kirjakauppaankin menin löytämään alennushyllystä tuon tärkeän kirjan, kun bussi ajoi nenän edestä ja oli seuraavaa odotellessa hetki luppoaikaa.  

Valkoiset ruusut ja punaiset silmät

Tässä vuodenajassa, jossa kuoleman kohta taas lähestyy, olen käynyt blogini luonnoskansioon jääneitä julkaisemattomia tekstinraakileita läpi. Olen muistellut ensimmäisiä päiviä, viikkoja ja kuukausia. Olen tuntenut tarvetta palata taas niihin jo entuudestaan lukemattomia kertoja kerrattuihin hetkiin. Ehkä jaan muistojani täällä nyt syksyn kuluessa enemmänkin; katsotaan, mihin aika ja jaksaminen riittävät.

Ensiksi tarina, jonka pääosassa ovat Kimput & Puketit.


Heinäkuu 2013

Saan ystävältäni suruviestin: hänen isänsä on kuollut yllättäen. Naputan vastausviestin alkuun spontaanin reaktioni: "Voi ei! Kamalaa!" Ja sen jälkeen hapuilevampia, vaikeasti löytyviä sanoja, osanottoa ja jaksamista.

Samana iltapäivänä menen nettiin ja klikkaan virtuaaliseen ostoskoriin kukkatilauksen, valkoista ja lilaa. Osanottojen kylkeen laitan Salvatore Quasimodon käytetyn mutta kauniin lauseen, jokainen yksinään jne; riimivärssyt ovat niin auttamattoman latteita.


Lokakuu 2013

Tarkalleen ottaen lokakuun kahdeksastoista päivä. Edellisenä päivänä olemme tulleet sairaalasta kotiin ja olen lähettänyt lohduttoman tiedonannon lähipiirin ihmisille. Ovisummeri soi. Parahdan itkuun. Nyt niitä alkaa tulla.

Yhtenä iltapäivänä sama lähetti käy ovellamme monta kertaa. Esikoinen hermostuu: "Laitan kohta oveen lapun, jossa lukee EI KUK-KI-A!"

Jälkeenpäin ajattelen, miten toisessa kaupungissa, tai samassakin, on ystävälläni tai sukulaisellani ollut avuton ja surkea olo. He ovat ehkä miettineet, mitä voisivat tehdä, voivatko mitään. Ja sitten he ovat menneet Interfloran sivuille ja ostaneet sieltä hitusen lohtua itselleen. He ovat valinneet klassisen valko-lilan surukimpun osanottokukkien sarakkeesta, etsineet värssyjä netistä tai ehkä paksusta kokoomateoksesta, jossa runot on jaoteltu eri elämänhetkiin sopiviksi osastoiksi. Hämillään tavoitelleet sanoja ja sovitelleet niitä tilauslomakkeen viestikentän rajalliseen merkkimäärään.

Jokaisen osanoton muistan. Olen ikuistanut kukat valokuviin ja kerännyt kortit talteen. Olen kiitollinen saamistamme kukista, Veikkosen muiston kunnioittamisesta, kiitollinen siitä, että kohtuun kuolleeseen suhtauduttiin samoin kuin muihinkin vainajiin.

Ja kuitenkin siinä oli myös jotain niin traagisen absurdin riipivää. Omistimme tuolloin yhden (1) kappaleen kukkamaljakoita. Ja kukkia tuli tulvimalla; joku sentään oli tajunnut laittaa ruukkuversion. Suurimman suruni hetkellä, kaksi päivää aiemmin synnyttäneenä kaivelin kaappeja vaasinkorvikkeita löytääkseni, tiskasin kurkkupurkkeja, lähetin miehen markettiin ostamaan lisää maljakoita.

Siinä ne sitten tönöttivät rivissä olohuoneen ikkunalaudalla ja kirkuivat: tässä kodissa on suruaika! Tästä kodista puuttuu joku! Ja ne tuoksuivat ja lemusivat ja valtasivat huoneilman kokonaan. Ja kovin äkkiä ne alkoivat nuutua ja lakastua, varistaa terälehtiä ja tuhria ikkunalautaa siitepölyyn.

Ja siinä me kyhjötimme suuressa surussamme, ruusut, kallat, vehkat, liljat, orkideat, gladiolukset, ja niiden keskellä me. Välittämisen, lämpimien osanottojen ympäröiminä ja kuitenkin niin pohjattoman yksin.

Noin viikko synnytyksestä aloin saada allergisia oireita. Yskin hakkaavaa, kuivaa yskää. Silmäni alkoivat kutista ja vuotaa. Ajattelin, että kyseessä on jonkinlainen psykosomaattinen romahdus, niin kuin varmasti osaksi olikin. Yhtenä iltana ärtyneet silmäni räjähtivät verenpunaisiksi ja soitin hieman vaivaantuneena päivystykseen: Mun silmät... Kun siis olen itkenyt ihan tosi paljon viime päivinä... Meiltä kuoli vauva... Ja meillä on hirveästi osanottokukkia... Että jos tämä on jotain allergiaa tai silmätulehdus... Kirvelee kauheesti... Nää silmät on siis ihan punaiset ja tosi hurjan näköiset... Puhelimen toisessa päässä kehotettiin hakemaan apteekista reseptivapaita silmätippoja ja kokeilemaan alkuun niitä. Apteekissa farmaseutti ei suostunut tippoja myymään; hän diagnosoi välittömästi pahan silmätulehduksen ja käski menemään päivystykseen antibioottien hakuun.

Päivystys on kaupungissamme samassa paikassa kuin synnytyssairaala. Tuntui kamalalta ja lohduttomalta ajaa taas sinne. Tuntui epätodelliselta ja vaikealta uskoa, että sitä vauvaa nyt ei todellakaan enää ollut kohdussani eikä sylissäni liioin.

Oli ilmeistä, että kukat piti laittaa pois, mutta sekin tuntui surulliselta. Niiden lyhyt elämä ikään kuin alleviivasi sitä, miten lyhyeksi lapsemmekin elämä jäi. Edes ruukkukukkia en rohjennut jättää, itse asiassa samaa kyytiä menivät pois kaikki viherkasvimme. Ensin parvekkeelle, sitten pihan biojäteroskikseen.

Silmät hoituivat pikkuhiljaa antibioottitipoilla ja -voiteella niin, että hautajaispäivään mennessä en ollut sen punasilmäisempi kuin mitä nyt murtunut äiti ilman ärhäkkää silmätulehdusta on. Yskä sen sijaan jatkui viikkoja ja paheni entisestään. Olen joskus joutunut alkukesän kukinta-aikaan käyttämään allergiaoireisiin avaavaa lääkettä. Astmapiippuni oli kuitenkin vanhentunut, joten varasin terveyskeskukseen ajan reseptin uusimista varten. Nukahtamisvaikeudet ja yleensäkin unettomuus vaivasivat myös, joten samalla reissulla oli tarkoitus tiedustella apuja siihenkin. Kun kerroin lääkärille tilanteen - tuolloin Veikkosen kuolemasta oli siis alle kuukausi aikaa - hän totesi: "Jos se mieliala nyt vielä pitkään on matala, niin tietysti voi jotain mielialalääkettäkin harkita." AAAARGH.

Meillä ei ole vieläkään uusia viherkasveja. Jopa opiskeluajoista saakka kämpästä toiseen kulkeneet ja huonolla hoidolla vuosikausia hengissä sinnitelleet anopinkielet menivät tuolloin. Nyt kun asiaa mietin, huomaan, että koti kaipaisi vihreää.

Jos tällä tarinalla on opetus, se olkoon tämä: kun mieleesi tulee lähettää kuoleman kohdanneelle surunvalittelukukkia, pysähdy hetkeksi ja ajattele asiaa uudestaan. Kukkia todennäköisesti tulee muiltakin. Kukkia saattaa lopulta olla, kuten meillä, kymmenkunta kimppua, enemmänkin.

Kukat toki "kuuluvat asiaan" ja voi tuntua suorastaan epäkohteliaalta olla niitä laittamatta. Kun ystäväni ilmoitti isänsä kuolemasta, minusta tuntui lähes välttämättömältä lähettää kukkia. Mutta koska kukat "kuuluvat asiaan", niissä on myös jotakin ikävän sovinnaista, sellainen muodollisen viileä säväys.

Jos olet hieman kauempana (välimatka voi olla fyysistä tai henkistä), kirje tai kortti ilman kukkia riittää hyvin; se on se, mitä lopulta jäljelle talletettavaksi jää. Jos olet lähellä, voit mennä käymään. Ehkä et ihan heti, mutta melko pian jo. Voit viedä kattilallisen ruokaa tai kahvipullat mukanasi, pyytää kävelylenkille metsään. Tuollaisissa välittämisen eleissä ainakin minun kokemukseni mukaan osanottojen syvyys ja lämpö tuntuivat aidoimmillaan.

Small talk

- No mitenkäs teillä on mennyt vauvan kanssa?
- Tosi hyvin, tää on tämmönen melko tyytyväinen tapaus.
- Nukkuu hyvin?
- Joo, jonku pari-kolme kertaa syö yössä, en mä niin pidä lukua, kun vieressä nukkuu, niin siinähän ne yösyötöt helposti puoliunessa menee.
- Se on kyllä ihanaa, jos vauva nukkuu hyvin. Meillä nuo molemmat on ollut niiiin huonoja nukkumaan. Tuntu, etten ite nukkunu kolmeen vuoteen yhtään!


- Mites teillä on mennyt?
- Oikein mukavasti kiitos, ainakin tähän asti tää on ollut aika helppo ja rauhallinen vauva.
- Ootte terveenä pysyny?
- No joo, semmosta pientä nuhaisuutta aina välillä ollut, ei voi oikein välttyä, ku Esikoinen tuo pöpöjä päiväkodista, mutta ei nyt mitään isompaa.
- Meillä ollaan niiiiiin paljon sairasteltu, koko ajan on joku flunssa päällä. Välillä kyllä jo tuntuu, että pää hajoaa, kun ei me ikinä päästä oikein ihmisiäkään näkemään, siis koko ajan jotakin tautia!


Ollaan ruokailemassa, Silmu nukkuu kopassa pöydän vieressä.
- Sä oot niiiiin onnekas, kun saat syödä rauhassa. Sillon ku meidän lapset oli vauvoja, niin mä en ikinä saanut tälleen istua pöydässä ja seurustella ja syödä ruokaani lämpimänä.
- Joo, en mä valita...


Ei ole koliikkia, allergiaa, refluksia, korvakierrettä. Olen tosi onnekas (kop kop). Ja tiedättekös mitä, en aio onneani tai onnekkuuttani häpeillä yhtään!

Toisaalta ajattelen sitten niinkin, että onnekas on myös se, jonka suurin vauva-asioihin liittyvä vastoinkäyminen on koliikki, allergia, refluksi tai korvakierre eikä esim. kuolema.

Onnittelujen numerologia

Pino vaaleanpunaisia kortteja, pehmoisista paketeista löytyviä bodeja ja potkareita. Voi miten meitä muistetaan, hellitään ja onnitellaan. Jokainen lahja ja onnentoivotus lämmittää. Mutta pakko sanoa, että jotkut ovat valinneet sanansa aivan erityisen koskettavasti. Ja jotkut toiset tahattomasti vähäsen satuttavat. On niin helppoa sisällyttää tai poissulkea se yksi lapsi.

Taitavimpia ovat kohtalotoverit. Onnen rutistus kolmen äidille. Voisiko ihanammin sanoa? Tai onnittelijoiden nimien joukossa Veikkosen kaverit taivaassa.  

Sitten näitä ajattelemattomia lipsahduksia: Tuplapappa välitti iloiset uutiset. Tuplapappa? Isälläni on kolme lapsenlasta... Esikoiselleni lausutut sanat: Nyt me nähdään sut ekaa kertaa isoveljenä. No kylläpä olette aika monta kertaa tässä vuoden aikana hänet nähneet...

Tiedän, että kukaan ei varmasti loukkaa tahallaan, jonkin verran osaan jo antaa armoa. Silti se pistää. Niin helppoa on unohtaa tai "unohtaa". Ajatella, että se on ollutta ja mennyttä, kun nyt kaikki on hyvin. On niin raastavan helppoa kutistaa Veikkosen ainutlaatuinen elämä vain epäonniseksi raskaudeksi, josta ei tullutkaan vauvaa.

Heitä on kolme. Ei kaksi, vaan kolme.

Minulle se keskimmäinen lapseni oli ja on erittäin fyysisesti ja kirjaimellisen kipeästi totta. Hänen kuolemansa avasi oven Silmun elämälle. Siksi tuntuu entistäkin tärkeämmältä, että hänet myös tämän uuden onnen hetkellä tunnustetaan ja muistetaan.

Syvään hengitellen

Liikuttaa se tsempin, kannustuksen ja myötäelon määrä, jota olen viime päivinä osakseni saanut. Viestiä pukkaa, puhelua. Hengessä ollaan mukana, hyvää toivotaan ja toivotetaan, hyvään uskotaan.

Joudun yhä nieleskelemään "seuraavan kerran nähdessämme sulla on vauva sylissä" -puheille, sille kaikelle varmuudelle, miten "pian on nyytti kainalossa".

Tekee mieli sanoa hys hys, älkää puhuko ajatuksianne ääneen. Niin haurasta on kaikki, että pelkään jonkun väärän sanan vielä tämän lähellä olevan onnen mahdollisuuden rikkovan. Jotain häiritseviä taikauskokeloja kai pyörittelen.

Mutta palokärki on vain palokärki. Eikä se ollut edes meidän pihassa, kun sen pari viikkoa sitten näin. Metsikössä oli, kauempana kotoa. Ei ole merkkejä eikä enteitä pahasta, jos ei yhtä paljon hyvästäkin. Ihan on siitä kiinni, miten katsoo ja tulkitsee.

Olin tänään siellä akupunktiossa. Vaikka ajanvarauspuhelusta jäi nihkeä fiilis, hoitaja oli sydämellinen ja mukava. Käynnistyspisteiden käsittelyn lisäksi hän teki rentouttavaa hoitoa. Sitähän ne luomusynnyttäjäidealistitkin korostavat, että rentoutuminen on avain synnytyksen käynnistymiseen ja etenemiseen.

Hoidon aikana tuli yksi kipeähkö supistus. Muuten oli vain raukea olo. Kuitenkin kun lähdin hoidosta, sain kävellessäni melko napakoita supistuksia. Kävelin kaupungilla lopulta pari tuntia ja tein joululahjaostoksia (nyt vasta havahduin siihen, että eipä moiseen ehkä kohta ole aikaa/tilaisuutta/motivaatiota!). En oikein usko, että synnytys on käynnistymässä, mutta jospa nämä tuntemukset, joita päivän mittaan on ollut, kuitenkin avaisivat tietä sen verran, että käynnistäminen sairaalassa olisi sitten sujuvampaa.

Kohdunsuun tilanne oli jo pari viikkoa sitten sen verran lupaava, että käynnistystapa on todennäköisimmin joko ballonki tai kalvojen puhkaisu. Huomenna aamupäivällä menen äitiyspolille ja sydämestäni toivon, että siltä reissulta jään synnyttämään. Sen verran varoiteltiin, että jos saleissa on ruuhkaa, käynnistys voi vielä siirtyä seuraavaan päivään (tai jopa seuraaviin päiviin!), mutta elän nyt ihan täysin siinä ajatuksessa, että kotiin ei enää tarvitsisi lähteä odottelemaan. Onneksi loppuvuosi ei varsinaisesti ole mitään syntyvyyden ruuhkahuippuaikaa.

Tänään fiilis on ollut yllättävän reipas ja hyvä. Täysillä en tosin uskalla vieläkään luottaa. Ja saa nähdä, millaiset pelkopeikot mielen pimennoista vielä pomppaavat esiin illan ja yön tullen...

Suurin pelko on ollut se, mistä on kokemusta, kohtukuolema. Nyt kun maali häämöttää, menettämisenpelko on alkanut yhä enemmän ottaa myös uusia muotoja. Eilisiltana suoritin kiellettyjä googlauksia:

sykelasku synnytys hätäsektio (14700 tulosta)

vauvan hapenpuute synnytyksessä (5370 tulosta)

sydänvika ultrista huolimatta (3150 tulosta)

yllätyksenä vakavasti sairas lapsi (79600 tulosta)


Akupunktiohoitajan vastaanoton eteisessä oli seinävaatteeseen painettuna Desiderata-runo. Sen rivit olisin eilen tarvinnut hillitsemään Google-kauhujani: "Kasvata ja vahvista henkeäsi suojaamaan sinua äkillisen epäonnen kohdatessa. Mutta älä masenna itseäsi kuvittelemalla."

Ja nyt, kun en voi muuta kuin odottaa huomista ja toivoa parasta, nämä sanat rauhoittavat myös: "[V]aikka sitä joskus epäilisitkin, maailmankaikkeus joka tapauksessa kehittyy niin kuin sen tulee."

Jaettu odotus

Välillä haluaisin niin kovasti olla tavis. (Tavis tarkoittaa minulle nykyään yksinomaan ihmisiä, joilta ei ole kuollut lasta. Siis about kaikkia reaalielämän lapsiperhekavereita ja -tuttuja. Erikseen on sitten tämä netti ja täällä jaetut kohtalot.)

Pari viikkoa sitten kaipuuni tavikseksi oli erityisen vahva, kun istuin kahvipöydässä ystäväni kanssa. Mahat molemmilla, hänellä jo valtava, mutta minullakin viikkoihin nähden melko komea. Kolmas lapsi tulossa kummallekin, siinä kahvipöydän molemmin puolin äidit ja heidän vatsoissaan pienet tytöt.

Puhuimme, jaoimme, fiilistelimme. Olimme ystäväni kotona, hän näytti minulle valmiiksi petaamansa sängyn ja lipaston täynnä pestyä ja nätisti viikattua vaaleanpunaista. Olin matkustanut hänen luokseen toiseen kaupunkiin. Ystävän laskettu aika oli lähellä, halusin tavata tässä kohtaa, kun vielä olimme samassa veneessä.

Ystäväni mietti ääneen samanlaisia asioita kuin minä viime syksynä: tämä on todennäköisesti viimeinen kerta, jotenkin haikeaa jopa, nyt vielä vauvanpotkut masussa, pitäisi osata nauttia viimeisistä odotuksen päivistä... Vähäsen nieleskelin. Tunsin kateutta: hän voi tuntea noin, hänellä on varaa ajatella noin. Ja huoltakin tunsin: eikö hän ollenkaan pelkää..?

Maanantaina pieni tyttö syntyi. Kuten Gretel kirjoitti tänään myös, toisen ihmisen raskautta seuratessa ajan kulku näyttäytyy ihan erilaisena kuin omalla kohdalla. Yksi nopea ajan keinun heilahdus talvesta syyskesään, ja nyt ystäväni jo onkin turvallisesti maalissa!

Kahdeksan kuukautta aiemmin, murheeni mustimmassa alhossa, sain puhelun. Se alkoi sanoilla: "En tiedä, miten tämän sulle oikein kertoisin..." Ei, ei, ei, sinäkin Brutukseni! Miksi sinäkin, kun koko maailma ympärillä muutenkin elää vauva-auvossa ja odotuksen ihanuudessa! Muistaakseni onnittelin, mutta vilpittömästi sydämestä ne onnittelut eivät tulleet.

Olimme tavanneet edellisen kerran pari kuukautta ennen tuota puhelua. Ystäväni oli tullut toisesta kaupungista luokseni. Vain ja ainoastaan siksi, että hän halusi nähdä minut, hän halusi tulla käymään, kuten synnyttäneen naisen kotiin tullaan, vaikka sitä vauvaa ei ollutkaan. Hän lähetti kyllä surunvalittelukukat, laittoi lämpimillä ja huolehtivilla ajatuksilla ladattuja viestejä, soitti puheluita. Mutta sittenkään hän ei tyytynyt vain siihen. Hän halusi tulla luokseni toisesta kaupungista vain päästäkseen halaamaan. Niin vahvasti, aidosti ja rohkeasti hän eli surussani mukana.

Raskausuutisen jälkeen oli vaikeaa pitää yhteyttä. Tunsin itseni entistä yksinäisemmäksi ja haavoitetummaksi. Kävin kävelylenkeillä yhden vatsaa kasvattelevan ystävän kanssa, ja nyt sitten hänkin, jonka kanssa olin sentään luullut olevani turvassa vauva-asioilta, oli alkanut odottaa.

Mutta ystäväni eli minun suruani mukana silti, ei loukkaantunut siitä, että vetäydyin etäämmälle. Välitti sitkeästi välittämisen viestiä.

Huhtikuun alussa, heti seuraavana päivänä plussatestin tekemisestä, kerroin hänelle valosta, joka oli pimeän mieleni reunaan syttynyt. Toivon kipinä: ajattele, ehkä meillä molemmilla on vauvat vielä tänä vuonna!

Siitä lähtien olemme jakaneet odotusta. Lähtökohtamme ovat erilaiset, minä en ole tässä asiassa tavis kuten hän, minun pelkoni ei ole normaalia odotusajan huolta vaan jotain paljon totaalisempaa ja vaikeampaa.

En tiedä, johtuiko se ystävän vauvauutisesta (josta olin kyllä vilpittömän helpottunut ja iloinen!), syksyn tunnusta ilmassa vai mistä, mutta tiistaina, kun olin pitkästä aikaa ammattiauttajan luona, puhkesin itkuun, joka ei lakannut koko tapaamisen aikana. Siinä hetkessä vasta tajusin, että en ollut myöntänyt edes itselleni, miten hirvittävästi pelkään. Olin huijannut itseäni: hienosti menee, niin hienosti, että minähän olen melkein kuin kuka tahansa tavis!

Mutta kun en ole. Öisin herään valvomaan ja tunnustelemaan liikkeitä. Pahimpina hetkinä en uskalla kaivaa edes kotidoppleria esille, koska pelkään, että ääniä ei kuulukaan. Makaan vain vaiti, vaihdan kyljeltä toiselle ja odotan. Palaan ajatuksissani jatkuvasti synnytysvastaanoton käyrille, kuulemaan kätilöiden tyhjät ja turhat rauhoittelut. Astun yhä uudestaan ultrahuoneen hämärään, pelosta huolimatta vielä toivossa itsepintaisesti riippuen. Päivisin säikähdän jokaista vatsassa tuntuvaa vihlaisua, kiristystä ja jomotusta. Saatan keskeyttää tekemiseni ja menettää keskittymiseni ihan täysin, kun alan miettiä, milloin olen viimeksi tuntenut potkun.


Ystäväni uskoo ja luottaa, että vuoden lopussa hän tulee kyläilemään kolmekuisen tyttärensä kanssa ja tuo minun vauvalleni läjän jo pieneksi jääneitä vaatteita. Hän on varma, että onnen jakaminen jatkuu odotuksesta eteenpäinkin. Voi kunpa itsekin voisin saada samanlaisen varmuuden.

Kuolemasta ja myötätunnosta

Linkkaan pari hyvää kirjoitusta tänne.

Kuolemasta ensinnä. 

Kuolema on ollut ajatuksissani joka päivä viime syksystä lähtien. Kuolema on kamala, julma, epäoikeudenmukainen, lopullinen. Ja toisaalta valoisa, luonnollinen, lohdullinen, yksi etappi matkalla vain. Väistämätön, sitä se on, ja siksi sitä pitää ajatella, kuten kolumnissa kehotetaan. 

Olen puhunut kuolemasta läheisten ja kaukaisempienkin kanssa. Minulle on tarjoiltu jälleennäkemislohtua. On luvattu, että lapseni sielu tulee takaisin toisessa kehossa. On puhuttu taivaasta ja maalailtu enkeleitä pilven päälle vilkuttelemaan. 

Lohduttomimpina ja raskaimpina hetkinä muiden tarjoamia vastauksia on vaikeaa sietää. Kuitenkin on helpompaa kohdata ihminen, joka on löytänyt lohdun edes itselleen, käsitellyt asiaa jollakin tavalla, pureksinut vaikeaa kysymystä siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. 

Hankalimpia - ja surullisella tavalla hyvin absurdeja - ovat olleet tilanteet, joissa olen itse melkein päätynyt lohduttamaan toista, kun hänellä ei ole keinoja kestää minun lapseni kuolemaa. Nämä ihmiset ovat yleensä olleet niitä, joille kuolema on yksiselitteisesti kaiken loppu. Heillä ei ole omassa elämässään tullut eteen tilannetta, jossa asiaa olisi pitänyt syvällisemmin pohtia.   

Olen kolumnistin linjoilla: ajatelkaa kuolemaa ja puhukaa siitä! 

Sitten myötätunnosta.

Tästä tekstistä tulee mieleen sairaalamaailma ja puhetavat siellä. Synnytyksen hoitanut kätilö kysyi meiltä, olimmeko miettineet veikkoselle nimeä. Emme olleet ainoastaan miettineet, olimme kutsuneet häntä nimellä rakenneultrasta saakka (olkoonkin, että olimme ajatelleet tuon nimen jäävän masunimeksi ja elämään kohdun ulkopuolella oli muita nimivaihtoehtoja mielessä). Kun kerroimme kätilölle nimen, oli selvää, että siitä pitäen hänkin puhui pojastamme tämän nimellä. Sen sijaan lääkäri, joka sittemmin kertoi kuolinsyytutkinnan tuloksista, kutsui liki 4-kiloista täysin syntymävalmista lastamme "sikiöksi" ja kuoleman sijaan hän käytti sanaa "sikiömenetys". 

Kätilön, joka itsekin pitää kuollutta lasta sylissään, on toki helpompaa ymmärtää surun konkreettisuus. Lääkäri näkee vain tekstin paperilla ja tietokonenäytöllä. Silti! Kyseessä on lapsen kuolema, tragedia, ja toisenlaiset sanavalinnat tilanteessa viestisivät tärkeintä, mitä lääkäri voisi musertavalla hetkellä viestiä: kunnioitusta ja myötätuntoa. 

Erityisen sattuvalta tuntuu myös tämä kohta kirjoituksessa: "Työssään epäonnistunut kohtaa vetäytyvät kollegat, uupunut vielä kovempia kokeneet läheiset ja masentunut ylipirteät neuvojat." 

Myötätunto ei ole "hei, ajattele positiivisesti" -tsemppausta tai sitä, että alkaa kertoa kummin kaiman siskon serkusta, jolle kävi muuten vielä kamalammin. Myötätunto on toisen tuskan tunnustamista ja tilan antamista sille, läsnäolo, halaus. 

Onneksi olen osakseni saanutkin paljon aitoa myötätuntoa. Myös täällä blogimaailmassa - kiitos kaikille siitä! 

Välittämisen kannatteleva voima

En haluaisi pitää blogia likasankona, jonne kippaan vain pahan olon kuonaa. Mutta useinhan on niin, että ne kaikkein negatiivisimmat asiat juuri tarvitsevat sanallista käsittelyä. Kun olo on hyvä, on ihanaa keskittyä siihen, jättää reflektointi, analysointi, raportointi.

Välillä tuntuu myös, että asetun täällä blogissa johonkin "maailma vastaan minä" -positioon ja kaikki muut (paitsi vertaiset) ovat idiootteja, jotka laukovat vääriä asioita tai vaikenevat tyhminä kokonaan.

Olenhan minä saanut osakseni paljon välittämistä, lämpöä ja myötäelämistä. On ihmisiä, joista olen suunnattoman kiitollinen. 

Äitini apu ensimmäisen viikon aikana oli korvaamatonta. Hän laittoi ruokaa ja huushollasi, me saimme vain surra. Ylipäänsä olemme saaneet paljon tukea perheiltämme. Ehkä kaikki sanomiset ja neuvot eivät ole osuneet kohdalleen, mutta yhtä kaikki läheisemme ovat osoittaneet huolta ja välittämistä. 

Heti veikkosen kuoleman jälkeen saimme paljon osanottokukkia ja -kortteja. Yhden iltapäivän aikana tuli niin monta kukkalähetystä, että esikoinen hermostui jatkuvaan ovisummerin sointiin ja uhkasi: "Mä laitan kohta oveen lapun, jossa lukee EI KUK-KI-A".

Muutamalle hyvälle ystävälle, jotka eivät olleet ehtineet niitä klassisia valko-violetteja kimppuja toimittamaan, laitoin viestin: "Jos haluatte muistaa meitä jotenkin, tuokaa mieluummin vaikka ruokaa kuin kukkia." Ja he toivat. Noutosapuskaa lempiravintolastamme. Kattilallisen sienikeittoa syksyn sadosta. Pussillisen eksoottisia hedelmiä kuin valoksi hyhmäiseen hämärään.

Erityisen lämmittäviä olivat osanotot tahoilta, joilta niitä ei osannut odottaa. Läheisten osa on siinä mielessä vaativampi - heidän ikään kuin kuuluukin osoittaa surunvalittelut jollain tavoin.

Liikutuin, kun miehen sunnuntaijalkapalloporukka oli kerännyt kukkakolehdin ja yksi äijistä kävi valkoisen gladioluksen ovellemme tuomassa.

Äitini työkaveri kutoi esikoisellemme suloiset siililapaset lohdutukseksi, kun pikkuveli kuoli. Miten koskettava ele - joku, minulle vielä niin etäinen ihminen, sentään ajatteli myös lapsen mielipahaa, kun 99 % ihmisistä näki esikoisen roolin suruperheessämme lähinnä vanhempien lohduttajana ja ilontuojana.

Eräs ihminen, joka oli minulle enemmän tuttava kuin kaveri, lähetti osanottokortin, ja sen jälkeenkin hän on moneen kertaan kysellyt vointiani ja liittänyt viesteihinsä osuvia, huolella valittuja runoja ja lauluja. 

Ymmärrän, että näin järkyttävän asian kohdannutta perhettä voi olla vaikea lähestyä. On muutamia ihmisiä, joilta olisin kuitenkin odottanut edes pikkuisen enemmän. Sydän tai virtuaalinen voimahali Facebook-päivityksen kommenttikentässä on aika kevyt tapa kuitata näin valtava menetys. (Puhumattakaan siitä, että asian sivuuttaa kokonaan.) Kokemani välittämisen voima kannattelee kuitenkin yli senkin harmin, että jotkut eivät osanneet, uskaltaneet tai katsoneet tarpeelliseksi tehdä tai sanoa mitään.

Eräältä ystävältäni sain korun, jonka laitoin kaulaani, kun lähdimme hautaustoimistoon arkkua valitsemaan ja kirkkomaalle hautapaikkaa katsomaan. Korun mukana tuli kiiltokuvin koristeltu kirje. Sen lopussa oli ihana ajatus: "Ulpukka, sanoit itse, että tällaiselle surulle ei ole sanoja. Mutta meillä elävillä ja rakastavilla on vain nämä kömpelöt sanat lohtuna täällä." Ja kyllä, kauneinta lohtua oli siinä, että ystäväni oli paneutunut kirjeen kirjoittamiseen, kokonaiset kaksi sivua kirjoittanut omia sanojaan sen sijaan, että olisi lähettänyt minulle kuluneen värssyn tai vain konventionaalisen lämpimän osanoton.

Ja niin se todella on, kuten ystäväni ilmaisi: lohdutuksen eleet ovat helposti kömpelöitä, mutta kömpelyyden antaa anteeksi, kun tärkein viesti - välitän sinusta, olen pahoillani kokemastasi, otan osaa - jollakin tavalla välitetään. Eikä siinä tarvita kukkia tai korttejakaan. (Totta puhuen kukista tuli kamalat allergiaoireet ja päänvaivaa, kun maljakot eivät riittäneet.)

Olen sanonut tämän usein, sanon sen taas: halaus riittää. Halaus, aito ja välittävä halaus, jos ei yhtäkään sanaa löydy.

Kynnyksen yli

Läheinen ystäväni, joka sai vauvan aprillipäivänä, sattui eilen saman puiston vappujuhliin. Tapasin hänet synnytyksen jälkeen jo kerran aiemminkin, ulkona - vauva oli vaunuissa makuupussin sisässä niin, että vähän naamaa vain pilkisti, ja sekin näky sai minut lohduttomasti itkemään. Mutta eilen sitten yllätin itseni kutsumalla spontaanisti ystäväni vauvoineen ja miehineen puistosta meille; aamupäivän brunssilta oli jäänyt reilusti tarjoiluja. Ystävä oli vaivaantunut: "Onko se varmasti ok, eikö sua ahdista?" "En mä tiiä, ehkä ahdistaakin, mut itsehän kutsuin!"

Ja niin me seurustelimme nätisti ja jopa aika luontevasti parsapiirakan ja perunasalaatin äärellä, ystävälläni kuukauden ikäinen nyytti rinnoillaan. Juuri pari päivää sitten rääyin räkä poskella päiväkodilla kohtaamani vauvan takia, ja nyt sitten näin - en tajua mieleni liikkeistä välillä mitään!

Pystyn kuitenkin erittelemään syitä, miksi tämä toisissa tilanteissa sujuu näin ihmeellisen hienosti ja välillä taas ei yhtään. Ystäväni vauva on hänen ensimmäinen lapsensa. Olen huomannut ajatuksen tasolla aiemminkin, että esikoisvauvat eivät ahdista minua samalla tavalla kuin toiset, kolmannet, n:nnet lapset. Esikoisvauvaperheissä eletään sitä arkea, jota mekin neljä vuotta sitten onnellisina elimme. Päiväkotiepisodista teki ahdistavan se, että olisin itse voinut kokea saman ylpeyttä uhkuvan hetken viime syksynä: olisin viimein saapunut päiväkodille vauvan vaunuja lykkien ja kertonut säteillen, miten uusi tulokas on ihan kuin isoveljensä pienenä.

Lisäksi tämä ystäväni on yksi läheisimmistä ja rakkaimmista ihmisistä elämässäni. Ihmissuhteet tietysti elävät aikojen ja elämäntilanteiden mukaan: osa lapsettomista kavereista jäi etäämmälle, kun tulin äidiksi, mutta tämän ystäväni kanssa yhteys säilyi ihan samanlaisena kuin ennenkin. Surussani hän on ollut ihanasti tukena, vaikka talven aikana välillä koinkin tuskaa ja katkeruutta hänen raskautensa takia.
En halua, että väliimme nyt kasvaisi etäisyys sen takia, että hänellä on vauva. Siksi olen valmis ylittämään hänen seurassaan kynnyksen, joka monissa muissa tilanteissa, monien muiden kanssa on vielä liian korkea.

Toisten onni

Kaksi vauvauutista samana päivänä. Kaksi läheistä ystävääni on saanut vauvan.

Tällä hetkellä he pötköttelevät sairaalavuoteissa ja kertaavat mielessään tapahtunutta ihmettä, miettivät miten synnyttäminen oli tuhat kertaa hurjempaa ja hirveämpää kuin he koskaan saattoivat kuvitella, opettelevat oksitosiinihumalassa imetystä ja vaipanvaihtoa esikoistyttäriensä kanssa.

Toinen näistä ystävistäni on hän, jonka vauva matkustaa sairaalasta kotiin veikkosen turvakaukalossa. Hänen odotuksensa meni kaksi viikkoa ja yhden päivän yli lasketun ajan. Onneksi ystäväni on yksi paineensietokykyisimmistä ihmisistä, joita tunnen. Ylipäivät ovat tunnetusti muutenkin piiiiiiitkiä, mutta niiden piina on eittämättä odottajalle entistäkin suurempi, kun ystävä on muutama kuukausi aiemmin kokenut kohtukuoleman lasketun ajan jälkeen.

Pelkäsin näitä uutisia syksystä asti. Välillä en oikein edes suostunut ajattelemaan, että tämä päivä vauvantuoksuisine uutisineen joskus vielä valkenee. Pelkäsin raivokohtausta, katkeruuteen tukehtumista, kyyneltulvaa. Pelkäsin, että en yksinkertaisesti kestä ja hyppään parvekkeelta.

Turvakaukaloystävän uutisesta tuli ennen kaikkea helpotus. Tiesin, että synnytys käynnistettiin maanantaina, ja viime yönä valvoin miettimässä, miksi uutista ei jo kuulu. Mielessäni näin ystäväni samassa musertavassa tilanteessa, jossa itse syksyllä olin: yhdeksän kuukautta odotettu vauva peitellään laatikkoon, pannaan kansi kiinni ja kannetaan pois. Toisen ystäväni uutinen yllätti - hänellä olisi ollut laskettu aika vasta reilun viikon päästä, enkä vielä arvannut odottaa vauvaviestiä häneltäkin.

Ja sitten, ihan oikeasti, tuli tunne, jota en aiemmin uskonut tässä tilanteessa kokevani: myötäilo. Aito onni toisten onnesta. He pelastuivat! He pääsivät voittajina maaliin!

Ja suru tuli myös, tietysti se tuli, sehän on läsnä koko ajan. Mutta suru ei tänään hyökännytkään kimppuun rumana ja äkäisenä, vaan säyseämpänä, hallittavana.

Ehkä se, että nämä ystävät saivat ensimmäiset lapsensa, teki asiasta minulle helpomman. Sainhan minäkin ensimmäisen vauvani elävänä (vaikka olikin ollut kipeä alkuraskauden keskenmeno aiemmin). Olen itsekkäästi iloinen myös siitä, että nämä ystäväni saivat tyttövauvat. Veikkosen ikäiset tytöt tuntuvat asteen helpommalta kestää kuin samanikäiset pojat.

Valtavaa haikeutta koen tietysti myös siitä, että en päässyt näiden ystävieni kanssa jakamaan vauvaelämää. Olisimme voineet lattemammailla ja lykkiä kärryjä kevätauringossa. Puhua pupattaa kyllästymättä kestovaipoista ja imetysväleistä ja kantorepuista ja yöheräilyistä.

Osani on niin toisenlainen. Sen hyväksyminen on äärimmäisen vaikeaa, mutta tästä päivästä annan aplodit itselleni. Ehkä olenkin tällä tiellä askeleen pitemmällä kuin uskoin.  

Ystävyydestä

Ystävät, ihanat ja rohkeat, uskaltavat ottaa yhteyttä, kysyä vointia, kohdata. Ja silti tuntuu välillä, että olen aivan yksin. Eivät he voi ymmärtää. Tähän maailmaan on pääsy vain niillä, jotka ovat kokeneet saman.

Välillä vain haluankin käpertyä suruuni ja torjua kaikki. Sori, mutta nyt en jaksa, on vähän sellanen hetki nyt. Olen kamalan herkkänahkainen. Viattomat sanomiset, joita ei taatusti ole tarkoitettu loukkauksiksi, satuttavat. En voi sille mitään, tunne päihittää järjen 6–0.

Esikoistaan odottava ystäväni kirjoittaa minulle olevansa melkeinpä liiankin varovainen ja hysteerinen raskautensa suhteen. Aivan niin kuin minun näkökulmastani olisi olemassa ylivarovaisuutta. Olisinpa itsekin ollut hysteerinen, ehkä veikkonen olisi pelastunut. Jos vain olisin itkenyt neuvolassa, etten kestä enää hetkeäkään, että vauva on pakko jo saada ulos mahasta. Jos olisin yhtenään hypännyt sairaalassa jokaisen epämääräisen tuntemuksen takia.

Ystävä, joka sai kolmannen lapsensa samaan aikaan kun minä menetin toisen, lähettää myöhästyneet onnittelut esikoiselleni. Olisin viestittänyt jo eilen, mutta ei ollut vapaita käsiä ennen yöunia. Vittuileeko se? Tottakai tiedän, ettei hän tahallaan, hänen todellisuutensa nyt on sellaista, täyttä tohinaa kolmen kanssa. Ei hän tule lainkaan ajatelleeksi, miten nuo sanat satuttavat minua, jonka ainoa eläväinen on päivät yhteiskunnan hoivissa sillä välin, kun minä haahuilen yksin tyhjässä kodissa. 

Olen miettinyt, miten osaisin itse suhtautua ja toimia, jos tämä suru olisikin käynyt jollekin ystävälleni. Jos minulla nyt olisi vauva ja ystäväni surisi omaansa. Olisin todennäköisesti aivan ymmälläni, kädetön ja sanaton. Siksi yritän olla kiitollinen siitä, että ystävät – ne todelliset, jotka eivät vielä ole kaikonneet – omilla avuttomilla keinoillaan edes yrittävät.  

Miten puhua surevalle

Minusta tuntuu pahalta, kun ihmettelet: “Miten voit ylipäänsä olla järjissäsi/elossa?”  Koska se tarkoittaa: “Minä en olisi.” Mutta et voi tietää missä, miten, millainen olisit. Voit tietää sen vasta, jos se todella tapahtuu sinulle. Lähtemällä vanhemmuutta päin olet ottanut riskin, että se voi tapahtua sinulle. Lapsesi on ehkä selvinnyt hengissä kohdusta ulkomaailmaan, mutta jonakin päivänä hän väistämättä kuolee. Vaikka et halua ajatella sen olevan mahdollista, se päivä saattaa tulla ennen omaa kuolemaasi.

Minusta tuntuu hyvältä, kun kysyt, miten voin. Kun kysyt sitä ilman oletuksia, että vastaus on “ihan hyvää” tai “parempaa”. Minulle kuuluu todella huonoa, huonoimmat hetket ovat entistä huonompia. 

Sinun mielestäsi tapahtuneesta on jo kulunut aikaa ja saatat ihmetellä, miten olen niin jumissa tässä surussa enkä lainkaan pääse eteenpäin. Minun aikani on pysähtynyt kokonaan. Olen yhä vain siinä aamussa, jolloin en herätessäni tuntenut liikkeitä. Siinä päivässä, kun jouduimme lähtemään sairaalasta tyhjin sylein. Olen pienen arkun äärellä katsomassa ja koskettamassa lastani viimeisen kerran.

En ole itse ennen tätä elämänkäännettä osannut lainkaan puhua sureville. Siksi annan anteeksi kömpelyytesi. Jos sinulla ei ole sanoja (ei minullakaan oikein ole!), riittää, että olet läsnä ja halaat. Halaus tuntuu aina hyvältä.