Maanantaimieli

Juuri kun olin ajatellut, että kyllä tämä tästä, iski ikävä taas rajulla voimalla. Yhä jatkuu syksy, lokakuu, yhä ovat muistot iholla.

Vauvamuskarissa tunsin ulkopuolisuutta heti aluksi, kun käynnissä oli keskustelu kellojen siirtämisestä ja siitä, miten se pyhä päivärytmi nyt on niin sekaisin. Meillä eletään sen verran boheemisti (vai hyvällä tavalla joustavasti?), ettei tunnin heitto sinne tai tänne hirveästi elämää hetkauta. Tällaisia vierauden tunteita äitijoukkioissa on toki ollut ennen Veikkostakin, ja uskon, että niitä on lopulta monella. Joskus tunnen kuolema-asian takia kuitenkin olevani niin erilläni kaikesta siitä normaalista mammamaailmasta, vielä enemmän irrallaan kuin ennen.

Olin siis vähän jo ankeissa fiiliksissä ennen kuin päästiin edes alkuun. Sitten tuli laulu, joka oli tähän maanantaihin ihan liikaa.

Lehdet lentää, lehdet lentää,

niin kaunista on.

Esikoinen lauloi samalla melodialla lumihiutaleista sinä päivänä, kun tulimme sairaalasta kotiin ilman vauvaa. Ensilumi sinä päivänä, isoja valkoisia hiutaleita ikkunan takana. 

Lehdet lentää, lehdet lentää,

missä vauvani on?

Siinä hän on, naama naurussa sifonkihuivin takana. Mutta yksi vauva on jossain toisaalla. Jossain niin kipeästi poissa. Kyyneleet tunkivat silmiin ja sain pinnistellä pitääkseni itseni kasassa. Miksi itku tulee silloin, kun sen ei haluaisi tulevan? Niin usein on ollut myös niitä tilanteita, joissa olisi ikään kuin kuulunut asiaan itkeä, ja olenkin ollut tyyni, ehkä keskustelukumppanin silmissä "reipas" tai jopa "kova". 

Vielä viisi päivää lokakuuta jäljellä. Jospa se sitten tästä taas. 

Small talk

- No mitenkäs teillä on mennyt vauvan kanssa?
- Tosi hyvin, tää on tämmönen melko tyytyväinen tapaus.
- Nukkuu hyvin?
- Joo, jonku pari-kolme kertaa syö yössä, en mä niin pidä lukua, kun vieressä nukkuu, niin siinähän ne yösyötöt helposti puoliunessa menee.
- Se on kyllä ihanaa, jos vauva nukkuu hyvin. Meillä nuo molemmat on ollut niiiin huonoja nukkumaan. Tuntu, etten ite nukkunu kolmeen vuoteen yhtään!


- Mites teillä on mennyt?
- Oikein mukavasti kiitos, ainakin tähän asti tää on ollut aika helppo ja rauhallinen vauva.
- Ootte terveenä pysyny?
- No joo, semmosta pientä nuhaisuutta aina välillä ollut, ei voi oikein välttyä, ku Esikoinen tuo pöpöjä päiväkodista, mutta ei nyt mitään isompaa.
- Meillä ollaan niiiiiin paljon sairasteltu, koko ajan on joku flunssa päällä. Välillä kyllä jo tuntuu, että pää hajoaa, kun ei me ikinä päästä oikein ihmisiäkään näkemään, siis koko ajan jotakin tautia!


Ollaan ruokailemassa, Silmu nukkuu kopassa pöydän vieressä.
- Sä oot niiiiin onnekas, kun saat syödä rauhassa. Sillon ku meidän lapset oli vauvoja, niin mä en ikinä saanut tälleen istua pöydässä ja seurustella ja syödä ruokaani lämpimänä.
- Joo, en mä valita...


Ei ole koliikkia, allergiaa, refluksia, korvakierrettä. Olen tosi onnekas (kop kop). Ja tiedättekös mitä, en aio onneani tai onnekkuuttani häpeillä yhtään!

Toisaalta ajattelen sitten niinkin, että onnekas on myös se, jonka suurin vauva-asioihin liittyvä vastoinkäyminen on koliikki, allergia, refluksi tai korvakierre eikä esim. kuolema.

Ulkopuolisuus

Suru vaikuttaa elämään yhä niin monella tavalla. Nykyään en viihdy ihmispaljoudessa, yleisötilaisuuksiin ja tapahtumiin menemistä punnitsen tarkkaan. Ystäviä tapaan mieluummin yksitellen kuin porukassa. Ylipäänsäkään en jaksa olla niin sosiaalinen kuin aiemmin. Joskus lapsettomina ja levottomina nuoren aikuisuuteni ikävuosina en olisi ikinä voinut kuvitella, millainen kotikissa minusta vielä joskus tulee.

Tässä hiljattain sitten tsemppasin itseni menemään yhteen tapahtumaan, Silmun otin mukaani. Miten se smalltalkkaus puolituttujen kanssa olikin niin työlästä... Kamalan vaikeaa oli hengailla luontevasti kevyellä jutunheiton asteella. Kaksi kertaa jouduin myös vastaamaan kysymykseen "olikos tämä sun toinen?" Vaikka eihän se ollut edes kysymys, se oli olettamus, ja kun vastaukseksi tulikin yhtäkkiä kamalaa kohtukuolemasettiä, kysyjäparka joutui ahdetuksi epämukavaan nurkkaan. Ja minä sitten fatalismilohtuja latelemaan, että nyt mulla on tää Silmu, ei olis, jos se edellinen olisi täällä, näin se elämä on ihmeellistä, eikös vain.  

En oikein jaksaisi näitä tilanteita, mutta en toisaalta kestä sitäkään pahaa oloa, jonka itselleni aiheutan Veikkosen olemassaolon kieltämisellä. Siksi päädyn välillä kokonaan välttämään saumoja, joissa on vaara päätyä tähän puheenaiheeseen.

Menetyksen surussa katkerana lisäsäikeenä oli se, että niin moni ystäväni oli saanut tai saamassa vauvan samoihin aikoihin. Haaveet yhteisistä vaunulenkeistä ja kahvituokioista romahtivat. Väliin repesi kuilu, jonka yli ystävistä uskollisimmat ja ihanimmat kuitenkin sinnikkäästi jaksoivat kurotella. 

Nyt olen sitten saanut sen jakamisen mahdollisuuden. Tuntuu kummalliselta ajatella, että pari ystävääni oli raskaana, kun Veikkonen kuoli, ja kun heidän vauvansa syntyivät, oli jo Silmu ehtinyt saada alkunsa. Veikkosen ja näiden viime kevään vauvojen ikäero olisi ollut 5,5 kuukautta, nyt ikäeroa pienillä tyttärillämme on 8 kuukautta. Jakamisen näkökulmasta tuo muutaman kuukauden ero on mitätön. Ja nyt kun minäkin sain tytön, meillä on myös sukupuoleen liittyvää jaettavaa.

Kaveripiirin lapsissa on myös niitä nyt reilu vuosikkaita, täsmälleen Veikkosen ikäisiä. Muutaman vuoden päästä sekin ikäero kutistuu ja Silmu voi saada veljensä ikätovereista leikkiseuraa.

Entisellä tavalla en kuitenkaan osaa enää jakaa. Ystävilläni on sydäntä ja suhteellisuudentajua, eivät he nurise yöheräilyistä tai korvatulehduksista, he puhuvat lapsistaan kauniisti ja kunnioittavasti. Silti minun on vaikeaa yhtyä enää siihen normaaliin äitipuheeseen.

Toisaalta ei kaikki välttämättä johdu surusta. Ehkä toisen elävän lapsen kohdalla muutenkin on eri meininki. Esikoisvauvan kanssa jokainen vaihe on uusi, koko äitiyden maailma - riemunkirjavat lastenvaatekuosit, soserallit ja päivärytmit ja kaikki ne suorat ja salakavalat paineet, mustavalkoiset valinnat ja ihanteet ja niistä hiljakseen lipsumiset - on vasta auennut. Jakamisen tarve on ymmärrettävästi suuri, muistan sen kyllä.

Enhän tiedä, miten olisin kokenut ja puhunut, jos Veikkosen olisin saanut kotiin. En tiedä, millaista olisi olla toista kertaa äiti ilman surua.

Ihan niinä ensimmäisinä viikkoina kuoleman jälkeen itkin jopa sitäkin, että "pilasin" ystävieni ainutlaatuisen vauvavaiheen rankalla kohtalollani. Kun suru sitten synkkeni, mukaan tulivat katkeruuden tunteet. Nyttemmin olen miettinyt, että kyllä ne vierellä kulkijat selviävät kuitenkin pintaraapaisulla siitä, mitä itse olen kokenut. He ovat järkyttyneet, surreet, itkeneet puolestani, mutta se ei sittenkään ole heidän elämäänsä. Ja nyt kun minullakin on elävä vauva, heidän on jo mahdollista ikään kuin unohtaa, että on mitään muuta koskaan ollutkaan.

Tuntuu vähän inhalta kirjoittaa tällaista, kun monet ystäväni ovat myötäeläneet vahvasti ja olleet tärkeä tuki surun tiellä. Näinkö kiittämätön, itsekäs ja kyyninen minä olen... Kuitenkaan en voi mitään sille, että tunnen itseni välillä kovin ulkopuoliseksi. Vastikää, kun tapasin läheisiä ystäviä porukalla, tuli puheeksi, kuinka eräs yhteinen tuttavamme oli täpärästi sairaalahoidon ansiosta pelastunut hengenvaarasta. Kun muut siunailivat sitä, miten kenelle tahansa voi sattua mitä vaan ja miten on niin helppoa tässä iässä tuudittautua kuolemattomuuden ja kaikkivoipaisuuden harhaan, minä olin hiljaa...

Sitten taas toisaalta on onneksi muita kohtaamispintoja ja aiheita kuin äitiyteen kietoutuvat asiat. Parhaat ystäväni ovat olleet ystäviäni jo pitkän aikaa ennen kuin kenelläkään meistä oli lapsia. Yhä meillä on onneksi muutakin jaettavaa, sellaisia asioita, joista voin kokea itseni aivan yhtä osalliseksi kuin ennenkin.

Surun myötä elämään on myös tullut uusia hienoja ihmisiä. Vertaistuen maailmassa äitipuhekaan ei kavahduta: keskustelu liukuu luontevasti imetyksestä menettämisenpelkoon ja vaipoista hautausmaahan. Ei tarvitse kokea ulkopuolisuutta, kun kaikilla muillakin on lapsi (tai lapsia) kuoleman rajan toisella puolella. 

Kokemuksen rintaääni

Se alkaa ensimmäisen lapsen odotusaikana. Jos erehtyy voivottelemaan raskausvaivoja, joku kokeneempi on vieressä sanomassa, että odotapa vain, kun se syntyy. Sitten sitä ja sitten tätä, ei ole hetken rauhaa etkä nuku kokonaista yötä enää koskaan!

Kun esikoisvauvan äiti malttamattomana toivoo, että vauva alkaisi jo kontata, nousisi kävelemään, sanoisi ensimmäisen sanansa, hänen haaveensa ammutaan alas: odotapa vain, kun se liikkuu, sitten toivot, että se olisi joskus paikallaan! Odotapa vain, kohta se ei ole hiljaa enää ollenkaan ja saat vastailla koko ajan hölmöihin kysymyksiin!

Tämä on tietysti ihan normaalia vanhemmuuspuhetta, olen itsekin siihen syyllistynyt.

On se silti pirun ärsyttävää. Lapset eivät ole toistensa kopioita, kuten eivät vanhemmatkaan. Ei ole olemassa kaavaa, joka pätisi kaikkiin.

Esikoisen kasvaessa olen alkanut yhä kirkkaammin tajuta, miten on hienoa ja oikein, että jokainen tuore äiti tai isä saa itse kasvaa vanhemmuuteen samaan tahtiin oman lapsensa kanssa. Jokainen vuorollaan oivaltaa, ihmettelee ja tuskailee asioita, jotka toisille, kokeneemmille, ovat jo niin tuttuja.

Totta kai hiukan hymyilyttää, kun parikuisen esikoisvauvan äiti kertoo, miten hänen vauvansa niin nätisti nukkuu vieressä, että kummaa, kun jotkut niin valittavat siitä, miten lapset yöllä potkivat ja murjovat... Melkein jo lipsahtaa odotapa vain. 

Joissakin asioissa kanssavanhempien empiriaan perustuvat neuvot voivat tietysti olla arvokkaita ja hyödyllisiä. On kuitenkin eri asia puhua kokemuksistaan tyyliin "näin meillä" kuin yleistää ne absoluuttiseksi totuudeksi, joka koskee kaikkia lapsiperheitä.

Miten tämä nyt sitten liittyy suruun ja miksi jauhan tällaista tässä blogissa... Tulen siihen kohta.

Suunnilleenkin kolmen vuoden ajan olen kuunnellut odotapa vain -kommentteja, jotka liittyvät siihen, millaista on sitten, kun lapsia on (kotona) enemmän kuin yksi.

Aluksi ne kommentit rasittivat, koska toinen lapsi ei ollut suunnitelmissa vielä. Sitten ne ärsyttivät, koska emme olleet varmoja, onko toinen lapsi suunnitelmissamme ollenkaan.

Kun veikkosen odotus esikoisen 3-vuotispäivän tienoilla alkoi ja vatsa rupesi kasvamaan, kommentteja alkoi sadella entistä enemmän. Jotkut kehottivat oikein nauttimaan viimeisistä ajoista yksilapsisena perheenä, kahden kanssa kun ei enää koskaan ehdi mitään, on ihan turha haaveilla omasta/vanhempien kahdenkeskisestä ajasta, on niin hullun rankkaa se ja se ja se. 

Veikkosen kuoleman jälkeen oli vähän aikaa hiljaista.

Mutta nyt kun olen raskaana taas, odotapa vain -kuoro on aloittanut laulunsa jälleen. Nyt en kestä sitten yhtään! Ärsytysmittari ottaa äkisti kierroksia, kun kahden lapsen kotiäiti päivittelee lastemme kinastellessa samasta lelusta, miten esikoiselleni pikkusisaruksen syntymä tulee olemaan niin kova paikka. Hän katsoo asiakseen puhutella lastani, että kuule sun pitää nyt vähän ruveta opettelemaan jakamista. Ääneni on väkisinkin kireä, kun sanon, että niin, onhan tuo esikoiseni muuten ollut kaksi vuotta päiväkodissa, on varmaan siellä ollut näitä tilanteita, parhaan puistokaverin kanssa on myös 1-vuotiaasta saakka nähnyt monta kertaa viikossa ja on joo harjoiteltu lelujen jakamista.

Kukaan ei saa soimata esikoistani siitä, että hän kasvaa tällä hetkellä ainokaisena! Hänellä on pikkuveli, hän on valmistautunut veljen tuloon pitkän matkan varhaisesta keväästä syksyyn. Hän on innokkaasti odottanut veljeä, jota ei sitten ikinä saanutkaan nähdä kuin kuvista. Hän on joutunut näkemään vanhempiensa itkuiset kasvot, äitinsä katoamisen syvälle pimeän surun uumeniin.

Ja minä, äiti, olen kokenut jotain sellaista myös, että en juuri nyt jaksaisi kuunnella juttuja siitä, miten sitten on kädet täynnä ja koko ajan joku vaatimassa jotakin ja isompi ei anna imetysrauhaa ja hitto kun se sotkee koko kämpän sillä välin kun on vauvan peppua pesemässä ja ihan mahdotonta kaikki! 


Repliikki, jota en koskaan sano, en edes katkerimpina hetkinä: odotapa vain, kun sinun lapsesi kuolee. Huomaat sitten sinäkin, mikä vanhemmuudessa todella on kaikkein vaikeinta.