torstai 6. marraskuuta 2014

Rv 35+1

Kyllä nämä päivät jotenkin menevät, toivo edellä touhuillessa.

Mutta yöt... Nukkumisesta ei tule oikein mitään. Menen sänkyyn yleensä yhdentoista-kahdentoista aikaan, usein lueskelen hetken ennen unta. Vältän katsomasta kelloa pissahätään jalkakramppeihin kyljenkääntöihin herätessäni. Mies nousee kuuden jälkeen ehtiäkseen töihin, ja siinä kohtaa minulla on usein sellainen olo, että en ole nukkunut silmäystäkään, vaikka tiedänkin kaikkien heräilyjen välissä horrostelleeni.

"Sellaistahan se loppuraskaudessa on", sanotaan. Niinpä v*tun niin. Fyysiset hankaluudet kuitenkin kestäisi, jos ei olisi sitä silmitöntä kauhua. Kivuttomia supistuksia on paljon, ja aina jos herätessäni vatsa on liikkumaton ja kova niin kuin silloin, herätykseen liittyy kamala kropan läpi kulkeva kauhunväre. On pakko tunnustella, taputella ja tökkiä mahaa, odotella elonmerkkiä. Onneksi potku yleensä melko nopeasti tulee. Kuitenkin olen säikähtänyt jo niin hereille, että en pääse äkkiä takaisin uneen. Ja sittenkin, kun stressaantunut mieli alkaa rauhoittua ja rasittunut keho hiljalleen taas vaipua lepoon, saatan ikään kuin tapella unta vastaan: aivan kuin pelko sisälläni huutelisi, että "älä nukahda, vauva voi sillä välin kuolla". 

Tällä kaavalla menee monta yötä putkeen. Väsymys alkaa tuntua päivissä yhä enemmän, ja Pikku Kakkosen aika, jolloin yleensä laitan päivällisruokaa, kuluu sohvalla torkkuessa. Pienetkin asiat alkavat käydä ylivoimaisiksi ja pillahdan itkuun välillä ihan vain uupumuksesta. Himottaisi juoda kahvia yli sallittujen rajojen, mutta hädin tuskin uskallan yhden mummonkupillisen päivässä hörpätä, kun onhan tietysti olemassa ihania tutkimuksia kofeiininkin yhteydestä kohtukuolemiin. 

Kun väsymystä on kerääntynyt tarpeeksi, saattaa yöhön tulla jokin hieman pitempi syvemmän unen pätkä, mutta siitä syvästä unesta herääminen se vasta kauhealta tuntuukin: miten olen saattanut nukkua porskutella useamman tunnin ja olla vartioimatta vauvani elämää! Ja seuraavana yönä valvon taas entistä valppaampana ja ylivirittyneempänä. Ja sama kierre alkaa alusta. 

En usko, että tilanne tästä miksikään enää muuttuu tai ainakaan helpottuu. Tätä tämä nyt on loppuun saakka. Onneksi on äitiysloma ja vähäiset velvollisuudet. Ja toivo, sinnikäs ja sittenkin lannistumaton toivo!

Niin kovasti jo odotamme sinua, pieni tyttömme!

14 kommenttia:

  1. Voi sentään. :( Voin kyllä vaan kuvitella, että juuri tuollaista se varmaan tulisi itselläkin seuraavassa raskaudessa olemaan. Rukoilen ja toivon sulle rauhaa ja toivoa ja levollisuutta ton kaiken keskellä. Vaikka tietysti helpommin sanottu kuin tehty. :S



    Toivottavasti saisit käynnistyksen mahdollisimman pian heti täysiaikaisuuden jälkeen. Tai en tiedä, olitko jo kirjoittanut siitä, et onko jotain suunnitelmaa..? Anteeksi, kun utelen, ymmärrän, jos et halua kertoa. :) Mutta Silmu olisi kuitenkin jo niin pian valmis tulemaan tänne. ♥

    //minea

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, minea!

      Nyt kun miettii takana olevaa matkaa, niin on tähän väliin yllättävän rauhallisiakin kausia mahtunut, mutta etukäteen kyllä jo arvasinkin, että loppua kohti tämä pelko kasvaa, kun on nimenomaan loppuraskauden menetys taustalla.

      Käynnistystä on lupailtu alustavasti, mutta lopullinen päätös tehdään vasta vähän lähempänä henkisen ja fyysisen kokonaistilanteen kannalta. Viimeksi äitiyspolikäynnillä rv 33+2 oli kohdunsuun tilanne täysin epäkypsä vielä, ja pahoin pelkään, että mulla ei kovin aikaisessa vaiheessa siellä mitään tapahdu, vaikka on jo kolmas vauva ja nyt näin lyhyt raskauksien väli... Itse pidän sitä 38 viikkoa jonain henkisenä takarajana, vaikka periaatteessa kai jo 37:kin monessa paikassa katsotaan täysiaikaiseksi.

      Poista
  2. Eipä tähän muuta voi sanoa kuin että kestä, kestä, kestä! Ja halit päälle <3

    Lääkärikäynti ehkä kannattaa vetää överiksi, jos haluaa aikaiseen käynnistykseen. Kunnon itkukohtaukset ja romahdus. Ja olen minä siitäkin kuullut, että viimeiset päivät ollaan käyrillä osastolla, kun liikkeet (muka tai oikeasti) ovat vähentyneet... Eikö kaikki ole aika sallittua nyt...?

    VastaaPoista
  3. Toivottavasti et joudu odottamaan enää kauaa! Ja toivottavasti saat käynnistyksen mahd. pian. Eiköhän ne käynnistä, kun tosiaan väsymys ja uupumus vaan lisääntyy päivä päivältä! Toivottavasti jo kolmen viikon päästä teillä on pieni Silmu sylissä :) kaikkea hyvää ja paljon paljon voimia! <3

    VastaaPoista
  4. Voi Ulpukka, lähetän täältä paljon voimauttavia haleja. ♡ Itse olen käynyt jo lähes kaikki skenaariot läpi miten monesta asiasta sitten hyvin todennäköisesti murehdin ja olen paniikissa, jos joskus vielä odotan. Joten voin hyvinkin kuvitella, että noin täälläkin varmasti sitten menee..

    Jaksamista tuleviin päiviin ja toivolle paljon tuulta purjeisiin, vahvistukoon hetki hetkeltä enemmän ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Gretel, Emmi ja Autumnharmony. <3

      Viimeksi äitiyspolillakin sanottiin tuosta mahdollisuudesta, että loppuvaiheessa voi päästä osastolle, jos ei pää enää kestä kotona odottelua... Toivoisin vaan, että alkaisi alapääkin pehmetä yhtä matkaa yläpään kanssa, kun ajatus mahdollisesta monta päivää kestävästä käynnistelystä tuntuu myös ikävältä. Vauva on jo varsin alhaalla ja terkka neuvolassa fiilisteli, että tiedä, vaikka tulisi spontaanistikin ajoissa, mutta enpä historiallani siihen vaihtoehtoon kauheasti usko...

      On tää hurjaa hommaa, mutta pakko vain yrittää uskoa, että kaiken tuskailun arvoista lopulta!

      Poista
  5. Hei, en tunne sinua mutta kahlasin eräs päivä lähes kaikki postauksesi läpi kun vahingossa eksyin blogiisi. Kirjoitat kauniisti ja saat lukijankin tuntemaan jotain syvällä sisimmässään. En väitä että käyn läpi samoja tunteita kuin sinä tekstejä lukiessani, sillä en ole kokenut samaa kuin sinä. Koen muutenkin olevani eri maailmasta; kaksikymppinen nuori nainen, pelkkä tyttö ja lapsikin vielä monin tavoin. Minulla ei ole miestä eikä lapsia, enkä niistä ole juuri koskaan vakavasti haaveillutkaan. Juuri näiden erojen vuoksi minua hämmästytti miten jonkun toisen täysin vieraan ihmisen elämä voikaan koskettaa tällä tavalla. Halusin vain sinun tietävän, että vaikka vieras ihminen minulle oletkin, olet ollut paljon ajatuksissani viime päivinä. En ole varma kuinka uskonnollinen olet, mutta olen monena iltana rukoillut sinun sekä syntymättömän tyttösi puolesta (en ole minäkään muuten mikään himouskovainen - en käy kirkossa ja rukoiltuakin tulee yleensä aika harvoin). En tiedä auttavatko vieraan ihmisen rukoukset tai tuovatko ne voimaa ja rohkeutta kenellekään, mutta rukoilenpa silti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti kommentistasi, ajatuksistasi ja rukouksistasi! Tämä kertomasi koskettaa niin syvästi, että tuli ihan kyyneleet silmiin.

      Blogiani pääosin kommentoivat saman kokeneet, joten en monestikaan tule edes ajatelleeksi, että joku muukin näitä kirjoituksia saattaisi lukea.

      Olen ev.lut.-tapakristitty ja uskonasioissa häilyväinen, mutta minua lämmittää suuresti tietää, että olen ollut tuntemattomankin ihmisen rukouksissa. Ja kyllä itsekin vaikeina ja kipeinä hetkinä rukouksiin turvaan... Muistan autossa matkalla sairaalaan viime syksynä myös rukoilleeni, huolen ja hädän hetkellä se kumpusi jostakin syvältä. Ja nyt yritän välillä yölevottomuuttani rauhoitella rukouksen kaltaisilla päänsisäisillä yksinpuheluilla.

      Poista
  6. <3 Kyllä siitä selviää, on pakko! Kulman takana odottaa jo joku joka on kaiken tämän arvoinen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Turnip <3 Pakko uskoa, että näin se menee, vaikka tiedät takuulla, että helpommin sanottu kuin tehty. :)

      Poista
  7. Suosittelen kanssa joku 37+ itku-uupumus-setit vetämään synnärivastaanotolla. Lisäksi jotain liikevähyyshuolia. Kyllä ne käynnistää :) Mulla oli (vain) fyysisesti paha raskaus ja olin aivan loppu, kun en nukkunut. Ihana lääkäri sanoi että äidin väsymys ja unettomuus on myös huomoitava ja olisi käynnistänyt heti. Meni kysymään vanhemmalta kollegaltaan joka kuitenkin kielsi. No 6 päivää meni sitten. Nyt lyhyt aika, silloin pitkä.
    Tsempiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vertaistuen kautta tiedän, että minun synnärini on onneksi melko suopeasti suhtautunut aiemmin kohtukuoleman kokeneiden käynnistystoiveisiin, joten olen luottavainen... Mutta toki varmaan täytyy ylimääräistä draamaa heittää kehiin, jos alkaa nihkeäksi mennä. Ja voipa olla, että ne draamat irtoavat sitten jo ihan itsestäänkin, kun pääsee asiasta tosissaan puhumaan. Kiitos tsempeistä!

      Poista
  8. Paljon voimia viimeisiin viikkoihin! On varmasti todella raskasta, osaan melkein eläytyä noihin tunnelmiin, sillä jotain tuollaista kuvittelinkin että noina aikoina voisi olla. Jos tuntuu, ettet jaksa niin valmenna vaikka mies etukäteen pitämään puoliasi äitiyspolikäynnillä, että saat käynnistyksen.

    Ihan kohta tämä loppuu, koita jaksaa uskoa siihen. Ja ennen kaikkea: loppuu onnellisesti! Saat vielä elävän ja kovaa kiljuvan pikkuisen syliisi :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Verona!

      Uskon, että mies pitää puoliani ilman erillistä valmennustakin; on hänkin sen verran hermona ja varmaan jo kuukauden hokenut, että "eikö sen vaan vois jo ottaa pois sieltä mahasta"...

      Yhdelle kohtalotoverille totesin mustanpuhuvasti tällä viikolla, että onneksi tämä loppuu pian, tavalla tai toisella... Mutta yritän nyt tietysti jaksaa uskoa yhdessä kaikkien teidän ihanien tsemppaajien kanssa, että sillä oikealla tavalla! :)

      Poista