Tämä raskaus on kestänyt ikuisuuden, mutta toisaalta ihmettelen, miten voin olla jo tässä! Jos olisin vetänyt äitipolilla viime viikolla itkupotkuraivarit, olisinko saanut käynnistyksen jo vaikka tälle päivälle..? Mistä sen tietää, mikä on vauvalle parhaaksi? Jos kohdun ulkopuolella olisi kuitenkin jo turvallisempaa..? Enää viikko. Vielä viikko.
Näin sukupuolineutraalia odotusta...
Päivissä on yhäkin tsemppifiilis, öissä niin ikään tuttu kauhu. Ensisijaisesti pelkään Silmun menettämistä, mutta välillä alan pimeinä tunteina valvoessani pelätä muutakin.
Mitä jos kuolen itse synnytykseen? Täällä vauraassa lännessä todennäköisyys siihen on niin minimaalinen, että monella asia ei edes käväise mielessä. Se mahdollisuus on kuitenkin aina olemassa. Eräs nuoruuden harrastuksestani tuttu nainen on kuollut synnytykseen. Hän oli vieläpä vanhempiensa ainokainen, ensimmäistä lastaan saamassa... Mikä kohtuuton suru tuoreille isovanhemmille ja vauvan isälle. Niin uskomattoman kipeän kamalaa. Muistan myös parin vuoden takaa odotusblogin, joka ei päättynytkään iloiseen vauvapäivitykseen. Ei tullut minkäänlaista päivitystä; sen sijaan kommenttikenttään ilmestyi lohduton tiedonanto naisen omaisilta. En ollut tuota blogia itse seurannut, mutta sitä reposteltiin ympäri nettiä, joten asia kantautui toista kautta tietooni.
Mitä jos menetän esikoisen? Välillä minua vaivaa kesällä näkemäni uni, jossa ripustan vaaleanpunaisia vauvanpyykkejä murheen murtamana - olen saanut tytön ja samaan aikaan menettänyt esikoispoikani. Näin tuon unen vieläpä ennen kuin edes tiesin Silmun sukupuolta. Olen yrittänyt selittää sitä parhain päin: uni ei ennusta mitään, vaan heijastelee pelkoja ja ahdistuksia, joita valveillakin mielessä risteilee. Ja unitulkintaoppaiden mukaan kuolema unessa tarkoittaa yleensä jotain positiivista: uuden alkua, uutta askelta elämässä. Silti en voi olla miettimättä.
Hetket, kun luen Peppi Pitkätossua kainalossani makoilevalle kiharapäälle, kun pelaamme Junior Aliasta ja olen ylpeän ällistynyt siitä, miten alle viisivuotias osaa kuvista niin taitavasti selittää sanoja, kun katson miehen ja pojan remuamista, kun peittelen väsähtäneen riehupetterin yöunille - ne ovat niin kauniita, ihania ja onnellisia hetkiä, että en välillä pysty niitä elämään kokematta samalla kuristavaa tunnetta: saanhan pitää tämän, enhän joudu tästä koskaan luopumaan..? Minä hyväksyn täysin sen, että esikoiseni kasvaa eikä jonain päivänä enää huoli suukkoa äidiltään. Kunhan hän vain pysyy täällä, tässä maallisessa elämässä luonani.
Vauhditustee.
Mitä jos menetän miehen? Tämä pelko on harvinaisempi, iskee lähinnä joissain konkreettisissa tilanteissa, kuten viime keväänä, kun mies joutui umpparileikkaukseen, tai jonakin varhaisena aamuna, kun hän lähtee töiden takia kauemmaksi, huonolla ajokelillä hirvivaaratielle. Miten selviäisin lapsiperhearjesta yksin? Mies on meistä usein se kärsivällisempi vanhempi, joka pelastaa tilanteen, kun minulta uhkaa katketa pinna. Fyysinen läheisyys on minulle niin tärkeää - miten lohdutonta ja kylmää olisi jäädä yksin. Kun on rakentanut elämäänsä toisen aikuisen kanssa, perustanut yhteisen perheen, miten siitä voisi yksin jatkaa?
Jos pelolle antaa vallan, se syö kaiken ilon elämästä. Pitäisi muistaa, että tärkeintä on tämä hetki, huomisesta ei kukaan tiedä. Tänä iltana saan kuunnella vaimeaa kitaran näppäilyä olohuoneesta, käydä kurkkaamassa pikkuauto kourassaan nukahtanutta esikoista, tuntea vatsassa ihania tömpsähdyksiä. Saan muistella ja kaivata häntä, joka kuuluu perheeseen, vaikka toisaalla jo onkin.
Mene pois pelko kaikkialle kurottuvine lonkeroinesi! Minulla on kaikki hyvin, en tarvitse sinua!
Mun piti jo edelliseen kirjoitukseesi kommentoida omasta käynnistyksen odottamisesta, mutta en kiireiltä ehtinyt, joten kommentoin nyt. Viimeisessä seurantaultrassa sanottiin, että suunnitellaan se käynnistys parin viikon päähän ja muistan vielä, että sovittu päivä oli maanantai. Sanottiin, että ota sairaalakassi mukaan. Minähän olin tietenkin maanantaina paikalla, mies ja kassi mukana, nyt synnytetään! Normaali ultraus eka ja sit aulaan odottamaan tietoa, mihin synnytyssaliin mennään yms. Hoitaja käy pari kertaa sanomassa, että on vähän ruuhkaa, eikä tieto kulje, joudutaan odottamaan. Sitten hoitaja tuleekin kansion kanssa ja minä oon toiveikas, nyt päästään! Vaan parin tunnin odotuksen jälkeen todetaan, että liian moni muukin vauva on päättänyt syntyä tänään, meidän käynnistys siirretään huomiselle tiistaille. Kun sitten miehen kanssa kuljetaan sairaalan pihalla kohti autoa, puhkean itkuun. Yhden päivän takia, yksi yö pitää kotona nukkua, mutta minä en halua. Haluan, että Poitsu syntyy nyt heti! Vielä kun on todistettavasti elossa. Olin vihainen ja pettynyt. Vieläkö pitää odottaa, ei helkkari sentään! Asia tuntuu ulkopuolisesta varmaan tosi mitättömältä, mutta silloin se päivänkin odotus tuntui olevan liikaa. Noh, kyllähän me se vuorokausi saatiin kulumaan, eikä Poitsu syntynyt vielä tiistainakaan, kun käynnistys ei toiminut. Silloin se ei enää haitannut kun sain olla yön sairaalassa käynnistysyrityksen jälkeen, kun kuulemma sitäkin tapahtuu, että lähtee sitten spontaanisti käynnistymään. Muistan kuinka harpoin sairaalan käytävää edes takas ajatellen, että jos se synnytys lähtisi käyntiin. Tulipa hyvä kävelyreeni sille illalle. Vaan Poitsu syntyi vasta keskiviikkona kalvojen puhkaisun jälkeen. Joten todella tuttua tuo malttamattomuus, yksikin päivä tuntuu olevan liikaa.
VastaaPoistaVoi, voin kuvitella, että tuossa tilanteessa yksikin päivä on liikaa! Minua on myös varoitettu siitä, että jos salit ovat täynnä, käynnistys saattaa siirtyä seuraavalle päivälle. Nyt en suostu edes ajattelemaankaan, että niin kävisi, vaikka hyvä kai siihenkin olisi varautua... Mutta nyt tuntuu jaksamisen kannalta tärkeältä, että on se tietty päivämäärä, johon tähdätään. Toki pieni mahdollisuus on spontaaniinkiin käynnistymiseen ennen sitä, mutta en siihen kauheasti usko, kun edelliset on niin paljon menneet yli.
PoistaOn jopa vähän hämmentävää lukea, miten samanlaisia olivat omat ajatukset reilu vuosi sitten. Tai toki koko matkaltasi, niin se kulkee samoja moneen kertaan kulutettuja polkuja.
VastaaPoistaSiksi täältä jaksan uskoa hyvään, kyllä se tästä <3 Hetken vielä jaksat ruoskia näitä pelkoja niin kyllä hyvä voittaa <3
Jaettuja kokemuksia. Ja niin universaaleja, kun miettii koko maailman mittakaavassa, tai ihmisen historian.
PoistaIhanaa, kun niin tsemppaat ja tuet sieltä, olen siitä tosi kiitollinen! <3