Maanantaimieli

Juuri kun olin ajatellut, että kyllä tämä tästä, iski ikävä taas rajulla voimalla. Yhä jatkuu syksy, lokakuu, yhä ovat muistot iholla.

Vauvamuskarissa tunsin ulkopuolisuutta heti aluksi, kun käynnissä oli keskustelu kellojen siirtämisestä ja siitä, miten se pyhä päivärytmi nyt on niin sekaisin. Meillä eletään sen verran boheemisti (vai hyvällä tavalla joustavasti?), ettei tunnin heitto sinne tai tänne hirveästi elämää hetkauta. Tällaisia vierauden tunteita äitijoukkioissa on toki ollut ennen Veikkostakin, ja uskon, että niitä on lopulta monella. Joskus tunnen kuolema-asian takia kuitenkin olevani niin erilläni kaikesta siitä normaalista mammamaailmasta, vielä enemmän irrallaan kuin ennen.

Olin siis vähän jo ankeissa fiiliksissä ennen kuin päästiin edes alkuun. Sitten tuli laulu, joka oli tähän maanantaihin ihan liikaa.

Lehdet lentää, lehdet lentää,

niin kaunista on.

Esikoinen lauloi samalla melodialla lumihiutaleista sinä päivänä, kun tulimme sairaalasta kotiin ilman vauvaa. Ensilumi sinä päivänä, isoja valkoisia hiutaleita ikkunan takana. 

Lehdet lentää, lehdet lentää,

missä vauvani on?

Siinä hän on, naama naurussa sifonkihuivin takana. Mutta yksi vauva on jossain toisaalla. Jossain niin kipeästi poissa. Kyyneleet tunkivat silmiin ja sain pinnistellä pitääkseni itseni kasassa. Miksi itku tulee silloin, kun sen ei haluaisi tulevan? Niin usein on ollut myös niitä tilanteita, joissa olisi ikään kuin kuulunut asiaan itkeä, ja olenkin ollut tyyni, ehkä keskustelukumppanin silmissä "reipas" tai jopa "kova". 

Vielä viisi päivää lokakuuta jäljellä. Jospa se sitten tästä taas. 

Ikuinen ikävä

Toinen vuosipäivä on ylitetty. Tunteiden aallokko on vähäsen tyyntynyt, vaikka vuodenaika ja kuukausi vielä jatkuvat ja antavat yhä alituisia muistutuksiaan kahden vuoden takaisesta. 

On hurjaa huomata, miten pitkä ja vaativa tämä matka tosiaan on. Kaiken kaikkiaan askel on keventynyt ihan valtavasti ja tässä hetkessä voin sanoa olevani varsin onnellinen. Ja sitten tulevat nämä raskaampien askeleiden päivät, jollaisia koko lokakuun alkupuoliskon vuosipäivään saakka taas raahustin. Tunteet pääsevät kerta toisensa jälkeen yllättämään voimakkuudellaan. 

Muistan, miten suruni alkumetreillä ahdistuin joidenkin kohtalotovereitteni sanoista. Voimia elämän mittaiseen suruun. Jaksamista ikuiseen ikävään. Vertaistuki on ollut parasta ja arvokkainta tukea, mutta silloin aluksi tuntui karmaisevalta kuulla saman kokeneilta noin painavia aikamääreitä; että surun ja ikävän kesto todella on koko elämä ja jopa sen yli. 

Aluksi suru oli musertavaa, mustaa, halvaannuttavaa ja hirveää. Ikävä oli fyysisyydessään raastavaa. Kehoni oli yhdeksän kuukautta valmistautunut vastaanottamaan vauvan, ja yhtäkkiä se vauva oli poissa. 

Hyvin pian Veikkosen ikävään sekoittui uuden vauvan ikävä. Vaikka tiesin, että kukaan ei menetettyä muruani korvaa, tuntui, että mitenkään muuten en surusta selviä kuin toivottamalla tervetulleeksi uuden vauvan. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, en punninnut mielessäni, uskallanko lähteä uuteen yritykseen. Se oli yksinkertaisesti pakottava ruumiillinen tarve, jonka valtaan ilman järkeilyjä antauduin. Hyvin onnekkaita olimmekin, kun Silmun odotus sai alkunsa niin nopeasti ja raskaus johti toivottuun lopputulokseen. 

Silmun synnyttyä ikävä sai uusia sävyjä. Syli ei ollut enää samalla tavalla tyhjä, se oli täynnä lohtua, toivoa ja onnea. Ja kuitenkin ikävä häivähteli mielessä, kun pikkusisko väistämättä muistutti pelkällä olemassaolollaan siitä, että ennen häntä oli toinen pieni rakas, jonka kanssa yhteiset hetket jäivät olemattomiin. 

Nyt kun Silmu lähestyy vuoden ikää, huomaan ikävöiväni Veikkosta taas eri tavalla. En osaa oikein kaivata sitä parivuotiasta vauhtiviikaria, joka hän nyt olisi. Kaipaan yhä pientä vastasyntynyttä, jota en saanut hoivata. Nyt alkaa vielä uudella tavalla konkretisoitua se, miten kukaan ei tosiaankaan kenenkään toisen paikkaa täytä. Olen saanut menetyksen jälkeen synnyttää elävän vauvan, kokea huumaavat ensihetket, imettää, sylitellä, helliä - ja silti minä ikävöin. 

Joillakin naisilla on jatkuva vauvakuume, ja uuden vauvan kaipuu puhkeaa jo siinä kohtaa, kun edellinenkin on vielä hyvin pieni. Minun ikävässäni ei ole siitä kyse: en pode tällä hetkellä minkäänlaista vauvakuumetta, ja ajatus vielä uudesta perheenjäsenestä tuntuu jopa vähän ahdistavalta. 

Ikävä, jota tunnen, kohdistuu todellakin siihen tiettyyn menettämääni vauvaan. Häneen, joka ei olisi enää vauva, vaan kaksivuotias. Minulla on ikävä omaa ihanaa Veikkostani. Minulla on ikävä minun lastani, joka kuoli.

Sylini on täynnä Silmua. Olen joka päivä suunnattoman kiitollinen valloittavasta kuopuksestamme. Hän kasvaa ja kehittyy, mutta varmasti vauvattelen häntä vielä ties kuinka pitkään.  

Ja kuitenkin sylissäni on se tyhjä paikka, sydämessäni - ihan totta - ikuinen ikävä. 

Kuva: Pixabay

2-vuotispäivä

Halusin kirjoittaa tänään kirjeen Veikkoselle, mutta ei sitten ollutkaan hetkeä.

Nyt vain kuva tältä päivältä. Kuten viime vuonnakin, olimme haudalla taas samaan kellonaikaan, jolloin Veikkosta synnytyssalissa hyvästelimme. Aurinkoa, syksyn kauneutta, viimeiset valonkajoiset hetket ennen hämärää.

Rakas lapseni, olet ajatuksissani, muistoissani, sydämessäni. Kova ikävä sinua.

Lohdun tähti tunnemyrskyssä

Kaikki tunteet näissä päivissä, kaikki. Ihan kuin eläisin pienoiskoossa koko tähänastisen kaaren uudestaan, kävisin pikakelauksella läpi jokaisen vaiheen taas. 

Suru ja ikävä. Voi mahdoton, mikä ikävä. Voisinpa hetkeksi palata synnytyssaliin, saisinpa koskettaa ja katsoa, painaa mieleen vielä tarkemmin. Olen katsonut Veikkosen kuvia ja nyt vasta olen ensimmäistä kertaa kiinnittänyt yhdessä kuvassa huomiota hänen hartioihinsa. Vauvan hennot hartiat, voi ei, miten haluaisin niitä koskettaa, nostaa vauvan, niin kuin vastasyntynyt nostetaan, peukalot kainaloiden alla ja muut sormet niskaa tukemassa.

Syyllisyys. Pitikö tämänkin tulla taas? Enkö ole itseni jo monta kertaa armahtanut? Ironista kyllä, syyllisyys nousi pintaan kirjoituksesta, joka oli linkattu vertaissivustolle. Tekstissä puhuttiin liikelaskennan tärkeydestä loppuraskaudessa. Etenkin napanuorakomplikaatiokuolemissa vauva kuulemma vähentää liikkumistaan pikkuhiljaa. 

Olen 100-prosenttisen varma, että Veikkonen liikkui täysin entiseen tapaan viimeiseen iltapäivään saakka. Ollessamme ulkoilemassa edellispäivänä istuin pihakeinussa ja vatsassa kävi kova melske. Kotona illallakin tunsin liikkeitä nukkumaanmenooni saakka. Mutta olivatko ne liikkeet jo hiljaisempia? Sitä mietin nyt. Siinä määrin liikkeitä tuntui, että en huolestunut. MUTTA: Jos olisin tehnyt säännöllistä liikelaskentaa loppuraskauden jokaisena iltana, laskenut potkuja ja merkinnyt niitä paperille, olisinko huomannut tuona iltana eron muihin iltoihin nähden? En koskaan saa tietää. 

Kun Veikkosen kuoleman jälkeisinä aikoina mainitsin kätilöystävälleni, että en tehnyt säännöllistä liikelaskentaa ja laskin potkuja ainoastaan silloin, jos oli hiljaisia hetkiä, hän sanoi, että niinhän kaikki tekee, niinhän sen kuuluu mennä, niin ohjeistetaan, ei ole syytä koko ajan huolessa elää. Sittemmin olen lukenut toisenlaisiakin kantoja: liikkeet tulisi laskea joka päivä samaan aikaan, vaikka erityistä huolta ei olisikaan. 

Syyllisyydestä kumpuava viha. Viha omaa kroppaa kohtaan taas kerran. Miksi synnytys ei käynnistynyt? Vauva oli valmis, iso, hän olisi voinut syntyä 3-4 viikkoakin ennen kuolemaansa ja silti hän olisi ollut jo niin valmis.

Tammikuussa 2014, kun olin erittäin huonossa jamassa, menimme miehen kanssa leffaan; kai se oli jokin siippani keksimä surkea piristysyritys. Elokuviin mentiin anopin asuinkaupungissa, koska omassa kaupungissani en pystynyt liikkumaan ihmisten ilmoilla. Filmiksi valikoitui Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, eskapistista höpsisköpsishassuttelua. Tartuin dialogissa vilahtaneeseen lauseeseen: "Ei kannata katua mitään, jos ei omista aikakonetta." Se jostain syystä lohdutti. Se jostain syystä tuli mieleeni nytkin taas syyllisyydentunteissa rypiessäni. Mitään en voi muuttaa, vaikka kuinka itseäni syyttäisin ja soimaisin. Veikkonen on kuollut ja kuolleena pysyy.

Katkeruuden ja kateuden pistoja, kun näen perheitä, joissa on kolme elävää lasta. Kun näen perheitä, joissa on kaksi elävää lasta ja niiden lisäksi ei yhtään kuollutta. Kun näen Facebookissa ystävän lapsen 2-vuotissynttärikuvan. Kun kuuntelen ihmisten pitkälle tulevaisuuteen tehtyjä luottavaisia suunnitelmia; minun perusluottamukseeni tuli niin suuri särö. 

Ja kuitenkin kaiken sisällä mylläävän yllä lohtu. Silmun silmien loiste: "Minä olen täällä, hänen ansiostaan minä olen nyt täällä!" Maailmankaikkeuden merkit, enkeliviestit, lohdun, toivon ja voiman sanoma kaikkialla. Kuten ensimerkiksi kalenterissa Veikkosen syntymäpäivän kohdalla. Veikkonen syntyi Sirkun ja Sirkan päivänä, toisen isoäitinsä nimipäivänä. Vaan nytpä tuon päivän kohdalla on myös uusi nimi; kuluvan vuoden alussa almanakkaan lisättiin iso joukko käytössä yleistyneitä nimiä. Stella. Suomeksi tähti. Voi minun pieni tähteni!

Liekö maailmankaikkeuden synkronisaatiota sekin, että tänä iltana kohtukuolemasta puhutaan myös televisiossa: Inhimillinen tekijä: Kohtukuolema, TV1 klo 22.

Kuvat: Pixabay

Tyhjän sylin kokemus

Yhä se iskee välillä. Sylini ei ole tyhjä, mutta yksi sieltä puuttuu. Kyllä kai ihmisen kokoinen tyhjyys tuntuu. Hämmentävintä on se, kuinka ennakoimatta suru hyökyy arjen hetkiin, pääsee aina vain yllättämään, vaikka vanha tuttu jo onkin.

Yhtenä iltana Silmu oli miehen sylissä olohuoneessa. Toimitin jotain asiaa makuuhuoneeseen ja kun näin tyhjän pinnasängyn, sydäntä vihlaisi. Se oli outo tunne - pinnasänky kun on enimmäkseen tyhjänä koko ajan muutenkin. Silmu nukkuu yöt kainalossani ja päiväunet milloin missäkin; pinnis on jäänyt aivan olemattomalle käytölle. Mutta tuona iltana yhtäkkiä näin sen sängyn samoin silmin kuin silloin, kun tulimme miehen kanssa kahdestaan kotiin sairaalasta. Näin sängyn, joka oli juuri koottu ja joka piti saman tien purkaa.

 

Toinen kokemus: Facebookin uutisvirrasta seuloutui silmiin ilmoitus jostakin vauvariennosta, mitä lie baby-sirkusta tai vaavijumppaa se olikaan. Sisälläni kuohahti samalla tavalla kuin viime talvena vastaavissa tilanteissa. Sitten salamannopeasti tajusin: tämähän koskee minua! Minullahan on se vauva! Minä saan ja voin mennä hänen kanssaan mammakerhoon muskariin värikylpyyn lorupiiriin kantoliinatanssiin! 

Sen, mitä Veikkosen kanssa menetin, voin Silmun kanssa kokea. Limittäin ja päällekkäin ovat minussa kokemus kipeästä menetyksestä ja tästä onnentäyteydestä, jota tälläkin hetkellä sylissäni tuhiseva Silmu elämään toi (kirjoitan yhdellä kädellä!). Tämä kaikki on niin kummallista, yhtä aikaa haikeaa ja kaunista ja lohdullista.

Rakkaus, ikävä ja radiohitit

Joka päivä ja joka ikinen yö sinua ajattelen
joka päivä ja joka ikinen yö jonka sydämeni lyö

sä kuulut päivään jokaiseen
sä kuulut aamuun ja iltaan
oot ensimmäinen aatoksistain
miete myös viimeinen

      kaipuuta polttavaa olen tuntenut kylmin illoin
      miettinyt sinua silloin enemmän kuin muita

          mulla on niin kamalan kylmä ilman sua
          niin kylmä ettei sillä ole määrää
          ja mulla on niin kamalan kylmä ilman sua
                        teinkö jotain väärää

   mä annan sut pois                  tahdon susta kiinni pitää
   mä päästän sut pois               vaikken oikeasti sua enää nää

          vaikka sattuu

ja kun herään yöllä yksin nimeäsi huutaen
tiedän mikään ei palaa ennalleen

           minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana

                                                    kipua pelkää en
                                                    siedän sitä tiedän sen

                      oot joka ikinen yön ääni                suruna sielussain
                      osa lempeää valon kajoa              valona yössä vain

minä olen muistanut sinut niin kauniina kuvina      vakavina unina

joka päivä ja joka ikinen yö          jokainen aamu, jokainen ilta

                            etsin sua maailman kioskeilta

                                    ohikulkijat luulee
                                    minun seinille puhuvan
                                    tyhjyyteen he sanovan mun kuulee
                                    sua aina rakastan

minä olen valvonut tuhat yötä
                                                         ikuisuus, yksi huokaus vain
                                                         yksi yö kuin koko elämä

tehnyt työtä tyhjää niin kuin kuolemaa

      suru käy kysymättä lupaa pöytään istumaan

                                                             kun hetken vain sut pitää saan
          mulla on niin iso ikävä sua
          sade kylmä sisälleni hakkaa                 itkuja varten on ihmisen silmät
                                                                 vierikää kyyneleet

                                   nurkkaan tuulilasin kyyneleet        
                                                                                               
                                                  tuuli tuule sinne missä muruseni on
                                                       
                                                                  kun hiljaa soi kuiskaus tuulen
                                                                  sun kuiskaavan kuvittelen
            ja mulla on niin iso ikävä sua
            muu olemasta lakkaa
                                                      kun hetken vain sut pitää saan

                        ei sua minusta voi erottaa
                        jäät osaksi mieleni maisemaa

mulla on niin kivinen tie ilman sua
auki haavat sielusta se hiertää                mä tarvitsen mun haavoja
                                                                syviä ja suolaisia
enkä siltä ulos pääse ilman sua
ympyrää se kiertää

        kyynel valuu ja taas alkaa paluu
        on tämä kaikki hyvin tärkeää

                                  ei etäisyys, ei vuodetkaan
                                  ei mikään meitä erota

         vaivut uneen, mun näät rauhoittuneen
         näin oomme lähempänä elämää

                  (ja hetken tie on kevyt)



Lainat näistä biiseistä (in order of appearance):
Eppu Normaali: Joka päivä ja joka ikinen yö
Eino Grön: Sä kuulut päivään jokaiseen
Kim Lönnholm: Minä olen muistanut
Kaija Koo: Kylmä ilman sua
Laura Närhi: Mä annan sut pois
Kaija Koo: Jos sua ei ois ollut
Teleks: Tuulilasin nurkkaan
Dingo: Jokainen aamu
Tehosekoitin: Hetken tie on kevyt
Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras
Jenni Vartiainen: Missä muruseni on
Chisu: Sabotage
Juice Leskinen: Pyhä toimitus

Kaksi ilmapalloa, biojätepussi ja totaaliromahdus

Mistä tietää, että yksilapsiselta näyttävä perhe onkin todellisuudessa kaksilapsinen? Siitä, että vapun kynnyksellä markettiostoksilta mukaan lähtee kaksi heliumpalloa. Jossakin Käpy ry:n vihkosessa se taisi olla, kirjoitus erään perheen ihanasta tavasta ostaa vappupallo myös kuolleelle lapselle ja lähettää se taivaan tuuliin. Vaikka kapinoinkin ylhäällä sijaitsevaa taivasta vastaan (se on tässä, lähempänä), ajatus on minusta niin hurmaava, että halusin pölliä tavan omankin perheeni perinteeksi. Olen välillä pohjattoman surullinen siitä(kin), että esikoinen ei saanut pikkuveljeensä tutustua. Tämä ilmapalloterveisen lähettäminen kuolleelle veljelle on yksi keino hoitaa sisarussuhdetta rajan yli.

Isoveljen valinta, Nalle Puh -pallo, "koska vauvalle ei voi mitään liian hurjaa".

Siinä me olemme: pomppiva esikoinen ja hyväntahtoinen miehenköriläs

murheen murtamaa äitiä halaamassa. 

Vauva siellä, minne hän kuuluu:

äidin sylissä, perheen ympäröimänä.

---

On ihmeellistä, melkein häiritsevää, miten oma suru löytyy ihan joka paikasta. Taittelin vanhasta Hesarista biojätepussia. Silmiin osui aukeama, jossa oli mustavalkovalokuva vauvasta arkussa. Kuva oli yli sadan vuoden takaa, ajalta ennen (muka-)kaikkivoipaa lääketiedettä, tarpeeksi kaukaa, että surullinen asia etääntyy tästä päivästä. Julkaistaisiinko valtakunnan päälehdessä kuva 2010-luvulla kuolleen vauvan avoimesta arkusta? Olisiko se sopimatonta?

Vertaistuki on välillä kummallista: olen nähnyt lukuisia kuvia kuolleista vauvoista. Pystyn kavahtamatta katsomaan, vauvat ovat kuvissa kauniita ja rauhallisia, ikiunta nukkuvia enkeleitä. On käynyt jopa niin, että Facebookin kuvavirran elävät vauvat päiväunillaan ja vastasyntyneet kapaloissaan näyttävät minusta toisinaan kuolleilta. Kuolema on tullut lähemmäksi, tutuksi, luonnollisemmaksi asiaksi, vaikka yhä edelleen on vaikeaa hyväksyä, miten korkea hinta tästä kuoleman väistämättömyyden ja armottomuuden tajuamisesta piti maksaa. Sen verran tuo Hesarin sivu kuitenkin pysäytti, että en iljennyt sitä biojätteiden kääreeksi alistaa.

---

Kirjoitan nyt vielä siitäkin, miten monien hyvien, tasaisten päivien jälkeen tuli paha romahdus tänä aamuna. Vein esikoisen päiväkotiin, ja eikös vain samaan aikaan ovelle saapunut nainen vaunujen kanssa. Nainen, jolla vielä pari viikkoa sitten oli maha. Voi sitä riemua ja kuhinaa eteisessä. Onneksi olkoon! Ihanaa! Miten teillä on mennyt? Tuollako se on pihalla? Saako sitä käydä katsomassa?

Kyyneleet tulivat, vaikka kuinka purin huulta ja pinnistelin. "Tuupa nyt, mennään pesemään kädet." "Äiti, miksi sä sanot sen noin surullisella äänellä?" "No kun mulle tuli surullinen mieli, kun tuo X:n pikkuveli tai -sisko muistuttaa mua veikkosesta." Nopeat heipat ja yritys livistää paikalta äkkiä. Mutta tietysti yksi hoitajista astui samalla ovenavauksella ulos vauvaa katsomaan ja huomasi itkuisen naamani. "Ai niin... Ottaa vieläkin noin koville", hän totesi. Ellei hän olisi hapuillen koskettanut olkapäätäni, kommentti olisi ehkä kuulostanut minusta ilkeältä. Vieläkin. OMG, eikö ois jo aika mennä eteenpäin. Come on nyt. Ei toisten onni oo sulta pois! Mutta kosketus kertoi, että lohdutukseksi se oli tarkoitettu, ymmärtäväksi eleeksi. Sillä onhan nyt aikamoista kohtalon ivaa, että kaikista ryhmän vanhemmista juuri minä ja tämä vastasyntyneen äiti saavumme päiväkodin ovelle samalla kellonlyömällä.

Päiväkodin portista ulos päästyäni itku tuli jo huutona. Hoipertelin läheiseen metsikköön ja istuin siellä kaatuneella puunrungolla parkumassa katkerammin ja kovemmin kuin aikoihin. Ja sitten mietin taas: tapahtuiko tämä tarkoituksella? Oliko niin, että tarvitsin tällaisen itkun tähän väliin? Kokemuksen, joka nostaa tuskan kunnolla pintaan?

Iltapäivällä päästimme veikkosen pallon lentoon haudalla. Siellä ollessamme kännykkä piippasi. Vauvauutisia entisiltä naapureiltamme. Mutta sen viestin otin vastaan jo aivan tyynesti. Vauvoja kuolee, mutta niin paljon enemmän heitä syntyy, uusia ja eläviä ihmisiä, niinhän sen pitääkin mennä.

Puolivuotias

Millainen olisit tänään, puolivuotiaani? Joko mönkisit lattiaa pitkiin, tavoittelisit johtoja ja veljesi leluja käsiisi? Pilkistäisikö suustasi ensimmäinen hampaantynkä? Viimeistään tänään saisit maistaa muutakin ruokaa kuin äidinmaitoa. 

Minulla on kerran ollut puolivuotias poikavauva. Kuvittelen sinut samanlaiseksi kuin isoveljesi samassa iässä, vaikka voisithan olla aivan toisenlainen. Sekin minua niin suunnattomasti surettaa: voin vain kuvitella sinut, en koskaan saa tietää, millainen todella olisit. 

Minulla on vain yksi kokemus pienestä lähes kaljusta touhuilijasta, jonka neuvolakorttiin terveydenhoitaja kirjoitti puolivuotiskäynnillä: "vilkas, aktiivinen vauva, oppinut jo konttaamaan". Jonka pituus oli vauva-aikana aina keskikäyrän yläpuolella ja paino alapuolella. (Ja siihen kaikki totesivat vain, että on poika isäänsä tullut, pitkä ja hoikka.) 

Äidin ikävä on järjettömän suuri. Rintaa puristaa, ja kyyneleet tulivat jo heti aamulla, kun ajattelin, että tänään juhlittaisiin puolivuotiasta. Miksi et ole täällä sylissäni? Miksi miksi miksi jouduimme sinusta niin varhain luopumaan?

Nyt voin vain lähettää sinulle terveisiä sinne, missä ikinä oletkin, ja toivoa, että äitisi rakkauden ja kaipauksen pystyt tuntemaan. Ihanaa puolivuotispäivää, pieni veikkonen! Aurinko paistaa. Metsäpolun varrella säihkyvät sinivuokot, puiden silmut pullottavat. Sitruunaperhosten lepattelussa on lupaus kesästä. Kaikki on tänään niin kaunista, ja surullista. 

Kaukametsän syntymäpäiväjuhlat

Tasan vuosi sitten pappa, äitini isä, täytti 89 vuotta. Vanhuuden vaivoista huolimatta pappa oli vielä vireässä ja terävässä kunnossa. Asui kotonaan, hoiti arkiaskareita ja teki pihatöitä.

Minä kuvittelin jo tämän kevään: pidettäisiin juhlat, paikalla olisivat lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset, joista pienimmäisenä mukana möngertäisi meidän veikkonen. Ajattelin, että otettaisiin ehkä valokuva, jossa yhdeksänkymppinen pappa istuu keinutuolissa puolivuotias vauvamme polvellaan.

Heinäkuussa seisoin pappani arkun äärellä ja veikkonen potki kohdussani. Niin vahvasti en ollut koskaan aiemmin tuntenut olevani sukupolvien jatkumossa. Suru papan äkillisestä kuolemasta oli maailman luonnollisinta surua, helppoa kantaa. Rakas ihminen poissa, mutta niin hyvä, nopea ja kaunis lähtö. Ei tarvinnut työmiehen koskaan muuttaa kotoaan ja 95-vuotiaansa sisarensa tavoin laitostua kuolemaa odottamaan. 

Oli ihmeellistä ja ihanaa, että uusi elämä oli tulossa samaan aikaan, kun suvun vanha jäsen kuolee pois. Muistotilaisuudessa vatsaani puhuteltiin ja taputeltiin. Näin se elämä jatkuu. Mikä lohtu, valo ja ilo yksin jääneelle mummulleni ja äidilleni, joka saatuaan pitää vanhempansa elämässään niin pitkään viimein joutui toisesta heistä luopumaan. Veikkonen oli ultrassa varmistettu pojaksi; mietin, antaisimmeko hänelle pappani nimen. 

Mutta valoa ei tullutkaan. Tuli mustaa mustempi murhe. 

Kahdet niin erilaiset hautajaiset peräkkäin. Vanhus - laaja joukko sukua ja ystäviä hyvästelemässä. Vauva - 60-senttinen arkku ja vain kuusi saattajaa. Ensin luonnollinen, armollinen ja järkeenkäypä kuolema, sitten käsittämätön, musertavan väärä kuolema.  

Pappani ja poikani hautajaisissa oli kuitenkin myös jotain yhteistä. Papan muistotilaisuudessa luin Aleksis Kiven runon Kaukametsä. Se sopi mielestäni täydellisesti metsissä ikänsä kulkeneelle luonnonystävälle. Runossa kuvattu luonnosta haltioituminen kietoutuu yhteen myös oman taivaskäsitykseni kanssa: minäkin haluan ajatella, että taivas on tässä ympärillä, ei jossain korkeuksissa poissa.

Veikkosen laskettu aika oli Aleksis Kiven päivänä; niinpä tuntui erityisen sopivalta ottaa tuo runo mukaan myös hänen hautajaisiinsa. Siunauksen päätteeksi kuuntelimme sen levyltä kauniina kuorosävellyksenä. Runon lapsi tietää äitiään paremmin, missä ja millainen taivas on. Lapset tietävät, varsinkin sellaiset lapset, jotka edeltä sinne lähtevät.

KAUKAMETSÄ

Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
nähnyt olen taivaan maan.

"Mitä haastelet, mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast'?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain."

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin, 
armas päivä paistoi siell',
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan.

"Ei, mun lapsein; sineydes ylhääl
taivaan korkee sali on, 
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siell' on istuin Jumalan."

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall'
kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisten mailma,
siellä autuitten maa.

Aleksis Kivi

Tänään minä haluan uskoa, että jossakin he yhdessä ovat - pappani, joka eli pitkän ja täyden elämän, ja poikani, joka ei kohdun ulkopuolella elänyt päivääkään.