Surun luonne

Alan tutustua sinuun, suru. Oletkin oikukas kaveri. Kun ensimmäisen kerran tuli kevyempi hetki, muutamien minuuttien mittainen, tunsin syyllisyyttä. Minulta on lapsi kuollut, olen keskellä mustinta mustaa, kaivossa josta ei ylös pääse - ja sitten kuitenkin, ohikiitävän hetken ajan, istun yhtäkkiä kaivon reunalla jalkojani heilutellen. Tuntui pelottavalta ja väärältä: kaikki on tapahtunut aivan äskettäin, minuthan on tuomittu vaeltamaan valottomassa pimeässä vuodeksi, useaksi, ennen kuin helpottaa. Ei kai nyt vielä voi helpottaa.

Mutta nyt alan oppia: ei surua suotta verrata aaltoihin. Välillä ne aallot lyövät kovaa ja sitten taas hiljempaa, ja juuri kun ei osaa odottaa, hyökyy päälle entistä korkeampi, kaiken alleen hukuttava aalto. Aaltoja, aallonpohjia. Alan oppia, että kevyempiin ja helpompiin hetkiin kannattaa rohkeasti heittäytyä, suru kyllä pysyy rinnalla uskollisesti - ihan kohta, ihan kohta se taas jo tarttuu kurkkuun kaksin käsin, pusertaa keuhkoista ilmat pihalle.  

Synnytyssupistuksiakin verrataan usein aaltoihin. Supistukset kuin aallot kuin suru. Suru kuin supistukset? Supistusten kaltainen suru: kivuliainta hetkeä seuraa hengähdystauko, jonka aikana juuri ja juuri saa kootuksi itsensä, sitten jo iskeekin seuraava, entistä tuskallisempi supistus.  

Kaksi lasta synnyttäneenä tiedän, että supistuksia kestää paremmin, kun niihin valmistautuu, kun ei tappele vastaan vaan antautuu niiden mukaan, päättää sisulla selvitä taas seuraavan kipuaallon läpi.  En oikein tiedä, päteekö sama strategia suruun. En ole vielä löytänyt niitä keinoja, joilla surun supistusten läpi pääsisi edes hieman siedettävämmin. Suruun ei toimi lanteiden pyörittely kontillaan, eivät tuo helpotusta miehen sormet alaselän akupisteitä painelemassa. Ei ole ilokaasua, jota keuhkoihin kiskomalla kestäisi surun paremmin.

Synnytyksen edetessä supistukset tihenevät. Toivon, niin kovasti toivon, että surun edetessä ne harvenevat.

Surun mitta-asteikko

Lapseni on kuollut. Voiko mikään olla kamalampaa ja kipeämpää? Jo ennen kuin sain esikoiseni, ajattelin, että oman lapsen menettäminen on suurin mahdollinen suru, jonka ihminen voi elämässään kohdata.

Lapsen mahdollisuuden olin jo ennen esikoistani menettänyt. Keskenmeno oli aikanaan murheellinen ja vaikea kokemus, mutta nyt veikkosen kuoleman jälkeen tuntuu, että se oli pelkkä suruharjoitus. Niin kuin kouluissa paloharjoitukset: ei mikään oikea onnettomuus sittenkään.

Nyt minulta todella on kuollut lapsi, syntymään valmis, täydellinen vauva. Silti olen miettinyt oikeuttani suruun. Kun liityin netissä lapsensa menettäneiden vertaistukiryhmään, silmille vyöryi kuvia ja tarinoita eri ikäisinä kuolleista lapsista. Kaikki he näyttivät valtavan kauniilta – miksi niin kauniiden lasten on pitänyt mennä? Ajattelevatko täällä eläneiden lasten vanhemmat, että olisi ollut helpompaa, jos lapsi olisi kuollut jo kohdussa? Kokevatko he, että suru olisi siedettävämpää, jos ei olisi saanut kaikkia niitä muistoja, jotka luopumisesta tekevät niin kipeää? Mietin, onko minulla oikeutta liittyä siihen joukkoon, kun en lapseni kohdunulkopuolisesta elämästä yhtäkään muistoa saanut.

Muutamasta suusta on lipsahtanut ilmoille ajatus, että menetys olisi jotenkin helpompi ja armollisempi näin. Että vielä vaikeampaa – “varmaan”, lisätään empivästi tähän väliin – olisi menettää lapsi, jonka olisi jo elävänä syliinsä saanut. Kohtuvauvan kuoleman käsittäminen ja käsitteleminen on niin hankalaa, vierasta ja hämmentävää, että tavallaan ymmärrän ihmisten halun lohduttautua “parempi näin” -ajatuksilla.

Mutta kun on kyse oman lapsen kuolemasta, ei se ole missään tilanteessa “parempi näin”. Lapsen kuoleman aiheuttama suru on joka tapauksessa suunnatonta kaiken läpäisevää tuskaa. Se suru on elämän kokoinen, elämän mittainen.  

Olen ajatellut kuluneen kuukauden aikana useaan kertaan, että olisinpa saanut edes yhden hetken. Jos vain olisin saanut lapsen elävänä syliini, kuullut yhden parkaisun, saanut kerran katsoa silmiin. Jos veikkonen olisi yhden ainoan maitohörpyn ehtinyt imeä äitinsä rinnasta - miten tärkeää minulle esikoistani pitkään imettäneelle olisi ollut se, että edes kerran olisin saanut vauvaani imettää. Jos olisin edes ne, elämän ensihetket, vaikka vain ne, saanut muistoiksi sen sijaan, että sain syliini elottoman vauvan.

Olen tuntenut kamalaa tuskaa siitä, että veikkosen kuolema tapahtui niin raskauden viime metreillä, laskettu aikakin oli jo mennyt. Olen miettinyt, että jos tämän kerran piti tapahtua, miksi jouduin kantamaan häntä täydet yhdeksän kuukautta. Eikö hän olisi voinut mennä kuukautta, kahta, kolmea aiemmin jo? Olisi kuollut siinä vaiheessa, kun en vielä odottanut hänen syntymäänsä, kun hän ei vielä olisi ollut tänne niin valmis.

Varhaisemmassa vaiheessa kohtukuoleman kohdanneiden äitien kokemuksia lukiessani olen kuitenkin huomannut, että suru, jota he tuntevat, on aivan samanlaista kuin omani. Ei se ole raskausviikoista kiinni. Kun on synnyttänyt vauvansa kuolleena, kun on joutunut oman lapsensa hautaamaan, se on aina niin järkyttävän suuri suru, ettei sitä voi millekään mitta-asteikolle laittaa. En minä voi väittää surevani enemmän kuin joku, jonka vauva on kuollut kohtuun seitsemännellä kuulla. Eikä joku, jonka vauva on ehtinyt elää pari kuukautta kohdun ulkopuolella, voi väittää surevansa enemmän kuin minä, joka en niitäkään hetkiä lapseni kanssa saanut.

Onneksi läheiseni ovat empaattisia ja viisaita, he ovat jättäneet kömpelöt “parempi näin” -lohdutusyritykset sikseen. Olen kiitollinen, että he ymmärtävät meidän menettäneen vauvamme, perheenjäsenemme, oman rakastetun ja odotetun lapsemme.  He eivät voi ymmärtää, miltä minusta tuntuu – kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää – mutta he ymmärtävät, että tämä suru on mittaamattoman suuri.

Koko tarina

Olen 21 vuotta, istun sairaalassa endometrioosileikkauksen jälkeisellä kontrollikäynnillä. Kirurgimies kertoo, mitä toisesta munasarjastani löytyi ja mitä sieltä poistettiin. Hän määrää hormonilääkkeitä ja varoittaa: lasten hankkimista ei sitten kannata lykätä.

Olen 21, minulla on ollut vasta pari lyhyeksi jäänyttä seurusteluyritystä ja jokunen sumea baariseikkailu; en ole lähelläkään edes kuvitelmaa mistään niin vakaasta, että lapset kuuluisivat lähivuosien suunnitelmiin.

Mutta lääkärin sanoissa on paino, joka jysähtää sydämeen ja saa muodostamaan mielipiteen kysymykseen, johon en aiemmin olisi osannut vastata. Vastaus on kyllä. Minä haluan lapsia. Tajuan, että ehkä en voikaan jättää sitä päätöstä kauas kymmenen vuoden päähän. Minä haluan ja alan kaihoisasti toivoa, että joskus olisin pisteessä, jossa se todella on mahdollista.

Vuosia kuluu, huolettomia, vapaita, ihania kasvun vuosia, niiden vuosien aikana monia monia kohtaamisia. Ja kun olen 26, tapaan festareilla pojan, jonka olen tavannut ensi kerran jo seitsemän vuotta aiemmin. Rakkaus roihahtaa toisella silmäyksellä, puolen vuoden kaukoseurustelun jälkeen muutamme yhteen. Pari kuukautta myöhemmin lopetan pillerit. Tulen ensimmäisestä yrityksestä raskaaksi. Mitäs nyt hemmettiä – tämänhän piti olla vaikeaa!

Ja niin se onkin: niskapoimu-ultrassa viikolla 13 todetaan vauvanalun kuolleen jo pari viikkoa aiemmin. Keskenmenon jälkeen eletään tyhjien toiveiden kiertoja monien pitkien kuukausien ajan. Ja viimeinkin, kuumeen noustua jo huolestuttavan korkeaksi, alkaa esikoisen odotus. Ihana poika syntyy ystävänpäivän aattona 2010.

Elämme kolmestaan tyytyväisinä pitempään kuin monet; useinhan kakkosta ruvetaan tekemään esikoisen yksi- ja kaksivuotissynttäreiden välillä. Me nautimme hurmaavasta lapsestamme, mietimme perusteellisesti, haluammeko, tarvitsemmeko onneemme jotain lisää vielä. Ja lopulta ajatus kypsyy: haluamme! Esikoisen 3-vuotispäivän lähestyessä alamme toiminnan tasolla edistää haavettamme. Tammikuussa kauan unelmoidulla aurinkolomalla tärppää.

Ongelmitta sujuva raskaus tuntuu jälleen ihmeeltä - keskenmeno on jättänyt varuilleen, vaikka yksi lapsi sen jälkeen onkin saatu.  Kaikki on hienosti koko ajan, yhdeksän kuukautta hujahtaa ja synnytys alkaa olla käsillä. Odotamme, laskettu aika tulee ja menee, odotamme jo melko kärsimättöminä. Ja sitten, aivan varoittamatta, hirveä aamu: herään poikkeuksellisen varhain outoon tunteeseen. Vatsa on kivikova, supistus ei laukea. Vauva ei liiku. Tunnustelen kyljelläni, mutta yhtäkään liikettä ei tunnu. Kun vartti on kulunut, huolestun toden teolla, yleensä liikelaskentaohjeiden tunnissa vaaditut kymmenen liikettä tuntuvat jo ensimmäisen vartin aikana. Nousen ja juon mehua, kuten ohjeissa sanotaan. Jatkan tunnustelua, taputtelen ja hölskyttelen vatsaa. Ei vastausta. Herätän miehen. Kauhua. Huolta. Soitan sairaalaan, josta kehotetaan tulemaan näytille.

Viemme esikoisen päiväkotiin ja ajamme sairaalaan. Autossakaan liikkeitä ei tunnu. Huoli on hirvittävä, mutta ei sitä pahinta uskalla vielä ajatuksiin täysillä päästää. Huomaan rukoilevani, mistä sekin kumpuaa, kaukaa lapsuudesta. Mies ei tajua olla niin pahasti huolissaan. Kohtu on minun; mies ei liikkeitä eikä liikkumattomuutta minun laillani tunne. Hän ei tiedä, että tämä on aivan poikkeuksellista hiljaisuutta kohdussa nyt.

Sydänääniä ei kuulu. Neuvolassa ne ovat kuuluneet aina ilman hakemista. Joku uikuttaa, minäkö sen olen? Syke, joka käyrillä nähdään, on omani, kiivas, hätääntyneen äidin syke. Huoli purkautuu jo vaikerruksena. Kätilöt rauhoittelevat, hakevat kokeneemman kollegansa paikalle. Ja sen kokeneen kasvoilla on paniikki, sen minä näen, vaikka hän vatsaani painellessaan muka epäilee tuntevansa potkun. Ei se ole potku, vauva vain liikahtaa hänen vaativan kosketuksensa alla. Vaienneena kelluu kohdussani.

Ultraan pyydetään mies mukaan. “Pitääkö mun huolestua?”, hän tajuaa. Ja hän, minun mieheni, sen sanoo jo ennen lääkäriä. Rakkaani epäuskoinen katse, kun hän näkee kuvaruudun ja sanoo: “ei mitään”. Ja lääkäri toistaa järkyttyneellä äänellä: “ei, ei mitään”. Ja minä en oikein tajua, vaikka tajuankin, vaikka olen jo kotoa asti jollain tasolla osannut aavistaa. Ja viimein lääkäri sanoo sen, mikä hänen on sanottava: “Olen pahoillani. Hän on kuollut.”

Esikoisemme hartaasti odotettu pikkuveli, meidän toinen poikamme, pieni rakas veikkonen on kuollut äitinsä kohtuun 16.10.2013 raskausviikolla 40+6.

Aloitan tästä

Olen kirjoittanut aina. En ole blogannut koskaan ennen. Ajatus henkilökohtaisimpien tuntojen julkisesta jakamisesta tuntuu vieraalta, hieman pelottavaltakin. Murheiden ja kriisien riepotellessa olen aina mieluummin purkanut sydäntäni perinteiseen päiväkirjaan. Mutta läheskään näin suurta murhetta, mitään todellista kriisiä minulla ei koskaan aiemmin ole ollut. Tämä, syntymään valmiin vauvani yllättävä kohtukuolema, saa minut aloittamaan blogin. Aloitan kahdesta syystä:

1. Näillä suunnattoman suruni alkumetreillä olen saanut lohtua ja voimaa saman kokeneiden tarinoista. Olen lukenut luultavasti kaiken, mitä internetistä löytyy hakusanalla "kohtukuolema". Osumien joukossa on ollut kohtalotovereiden blogeja. En toivo, että kukaan koskaan joutuu kokemaan samaa kuin minä. Ja kuitenkin nyt tiedän, että valitettavan moni on jo kokenut ja uusia enkelien äitejä syntyy lisää joka vuosi. Ehkä tälläkin hetkellä jossakin Suomen synnytyssairaalassa lohduton äiti ponnistaa maailmaan kuollutta vauvaa. Päästän ajatukseni tähän kohtaloiden ja kokemusten avaruuteen, jotta joku toinen sureva löytäisi ne ja saisi edes pienen murusen lohtua siitä tiedosta, että hän ei ole yksin.

2. Kun kirjoitan muillekin kuin itselleni, motivoidun todennäköisesti jäsentelemään ajatukseni perusteellisemmin. Olen näiden ensimmäisten viikkojen aikana kirjoittanut tuntojani paperille ja Word-tiedostoon. Ajatukset ovat purkautuneet sanoiksi sekavana, sotkuisena, päättömänä ryöppynä. Ehkä saan ajatuksistani itsekin paremmin tolkkua, kun yritän avata niitä myös muille. Toivon, että blogin kirjoittaminen auttaa minua tällä raskaalla, loputtomalla surun tiellä eteenpäin.