sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Painajaisten paluu

Jos päivällä pystynkin hetkittäin sysäämään pelon sivummalle, jos pystyn kantamaan surua jo luonnollisena ja väistämättömänä osana elämääni, yöllä en voi mieltäni kontrolloida.

Kirjoitin kevättalvella nukkumisvaikeuksista ja painajaisista, jotka hellittivät vasta lääkkeiden avulla. Keväällä meni hetkinen unien osalta jo hyvin, sitten tein plussatestin. Olen ihan raskauden alusta saakka nähnyt tasaiseen (onneksi kuitenkin harvahkoon) tahtiin menettämiseen liittyviä painajaisia.

Parin viime viikon ajan, kun päivät ovat yllättäen kuluneet yleisellä mittapuullani melko "hyvin", painajaisista on tullut lähes jokaöinen vitsaus.

Alitajunta on vienyt minut Linnanmäen uuteen vapaapudotuslaitteeseen, ja siellä istuessani olen kauhuissani tajunnut, että tämähän voi olla vaarallista kohtuvauvalle. Ja sitten laitteesta poistuttuani on alkanut hirveä verenvuoto. Olen syönyt hillittömän määrän homejuustoa hienoilla kutsuilla, koska en kehdannut kieltäytyä, ja jälkeenpäin olen katunut rankasti, kannattiko ottaa listeriariski vain kohteliaisuussyistä.

Olen ripustanut juuri synnyttäneenä narulle vaaleanpunaista pyykkiä, olen saanut elävän tyttövauvan, mutta olen murheen murtama, koska esikoinen on kuollut. Ja sen takia en voi tuntea kiintymystä vauvaan, olen katkera hänelle ja koko elämälle: minulla ei voi olla kahta elävää lasta yhtä aikaa, olisihan se pitänyt tajuta...

Kummallisimmassa unessa selvisi, että veikkosen kuolema olikin ollut vain unta (melkoista metameininkiä), hän olikin vielä elossa kohdussani, raskausviikot olivat 40+2 ja aloin panikoida, että käynnistys on pakko saada ennen viikkoja 40+6, ettei uni ehdi käydä toteen. Ja sitten unessa kuitenkin tajusin, että olin ollut jo uudestaankin raskaana kuoleman jälkeen ja ihmettelin, miten se on mahdollista, mihin se uusi vauva nyt on joutunut... Joku vauva vatsassani oli, enkä ollut enää varma, kuka, ja kaiken kukkuraksi vauva oli pelottavan liikkumaton. 


Tämä tie on kuljettava kaikkine tunteineen. Oikotietä ei ole, ei minkäänlaista pakomahdollisuutta. Kohtaan suruni ja pelkoni joko valveilla tai unessa. Näköjään tämä menee niin, että jos voin päivällä hyvin, voin yöllä huonosti, ja jos nukun yöt levollisesti, ahdistus ja ikävä vaivaavat hereillä ollessani. Vaaka on tasapainossa siis (hahaa).

Missä olisi pikakelausnappi, jolla pääsisin siihen hetkeen, että elämä on oikeasti jo tasapainoisemmilla raiteilla..? Tuleeko sellaista hetkeä koskaan edes?


tiistai 24. kesäkuuta 2014

Puoli vuotta jouluun on!

Päivät lyhenevät - ihanaa! Illat jo hiljakseen pimenevät - mahtavaa! Voikukkien hahtuvapallot, syreenien ja pihlajien varisseet kukat ovat höytyvä ja terälehti kerrallaan askelia kohti joulua.

En uskalla vielä kovin konkreettisesti odottaa vauvaa. En tahdo kuvitella vaatteita takaisin hoitopöydän laatikoihin, joista ne lokakuussa pakattiin pois vain hetkinen sen jälkeen, kun olin ne paikalleen laittanut. Minua pelottaa ja ahdistaa miettiä ensimmäistä turvakaukalokyytiä sairaalasta kotiin tai vaunukävelyä kello kolmen hämärässä. Fyysisesti kehoni odottaa vauvaa, mutta mielen en anna olla täysillä mukana.

Niinpä odotankin joulua! Vaalin mielikuvaa tulevasta joulusta, maailman ihanimmasta joulusta. Tänä vuonna ei käydä mietintää siitä, mennäänkö minun vai miehen sukulaisiin. Emme lähde pohjoiseen emmekä etelään. Pysymme kotikaupungissamme, omassa kodissamme, oman perheen kesken.

(Ja tämän kuitenkin rohkenen kuvitella:) Perheessämme on uusi jäsen silloin, parin viikon ikäinen, otsakurtuissa vielä siliämättä se mystinen ikiaikainen viisaus, joka vastasyntyneissä on, kasvonpiirteissä kipeitä mutta niin rakkaita muistumia liian varhain lähteneestä veljestä.

Minä odotan esikoisen jännitystä ja iloa, lahjakääröjen rapinaa, ja siellä lattialla kultapapeririekaleiden seassa lampaantaljan päällä pötköttelee pieni ihminen, jolle joulu on vielä aivan yhdentekevä juttu.

Välillä piparkakkuidyllin tuoksuiset joulufantasiani huvittavat itseänikin. Kuka nyt miettii juuri juhannuksesta päästyä jouluruokia! Että voisinpa kokeilla naistenlehdestä lukemaani vinkkiä pakastaa esikeitettyjä uusia perunoita jouluksi. Ja heti äitiysloman ensimmäisinä viikkoina sitten leivon pakkaseen, valmistan kaikki laatikot alusta pitäen itse.

Hankimme kuusen ja siihen jonkun ihan erityisen enkelikoristeen, joka kynttilöiden loimussa loistaa lohtua: poissaolevakin on vahvasti läsnä. Varpunen jouluaamuna itkettää tietysti, mutta vähemmän katkerasti kuin viime jouluna.

Koska olemme joulun kotona, pääsemme käymään aattona myös veikkosen haudalla. Puiden oksilla huurteinen lumikuorrutus ja kirkkomaalla kynttilämeri silmänkantamattomiin. Viimein on se kivikin paikoillaan ja kanervia vai mitä nyt callunoita siellä. Esikoisen kanssa voisimme jäädyttää parvekkeella jäälyhdyn, se olisi haudalla jouluna niin kaunis.




Minä uskallan kuvitella tällaisia, mutta totuus on, että kaikki tuntuu todellakin vain kuvitelmalta. Huterilta haaveilta, etäisiltä ja saavuttamattomilta unelmilta. En millään pysty uskomaan, että kuvitelmieni joulu on ihan oikeasti hyvinkin mahdollinen.

Luottamus tulevaan on lasipallonhauras. Mennyt ei ole mennyttä, se on tässä hetkessä läsnä painavana varjona. Veikkonen on minulle niin paljon enemmän totta kuin pikkuinen silmu, jonka olemassaoloa en vatsan pyöristymisestä ja kotidopplerin löytämästä kiivaasta pumputuksesta huolimatta välillä pysty edes käsittämään. Yksi on mennyt, toinen ei ole vielä lähimainkaan tullut - molemmat asioita, joihin ymmärrys ei oikein yllä.


Rakas joulupukki, en toivo kohtuuttomia, yhden ainoan paketin vain. Jouluun on vielä aikaa, mutta jaksan kyllä odottaa, jaksan jaksan, jos voit luvata, että en odota turhaan...



  






sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Suru on taloksi asettunut vieras

Suru on kunniavieras.
Suru on kuokkavieras.
Suru on taloksi asettunut vieras.
Suru on jo tuttu eikä lainkaan vieras.

Suru on ankara opettaja.
Suru on kovataksainen elämäntapakouluttaja.
Suru on suuri guru!
Suru on personal trainer.
Suru on muka-syvällinen mietelausegeneraattori.

Suru on suutari, jonka lapsilla ei ole kenkiä.

Suru on määräilevä pomo ja omapäinen alainen.

Suru on kusipäämulkkukiduttajasadisti!!!!!!
Suru on huomionhakuinen bitch!!!

Suru on uskollinen seuralainen.
Suru on sielunkumppani ja elinikäinen bestis.

Suru on rajuotteinen rakastaja.
Suru on hellyydenkipeä unikaveri.
Suru on paras muusa.

SURU WAS HERE

(ja tämän se kirjoitti permanent-tussilla
ja kyllä se täällä hengaa silloinkin kun se ei kuulu, ei näy.)


tiistai 10. kesäkuuta 2014

Näkyvä ja näkymätön

Ulospäin näkyy: raskaus. Tässä vaiheessa jo, kun viikkoja on naurettavat 13+. En haluaisi koko maailmalle vielä uutista paljastaa. Mammavaatteista ei ole mihinkään, ne on nykypäivänä tehty korostamaan eikä peittämään. Olen ottanut käyttöön koon tai pari liian suuret tunikat, ulkoillessa miehen hupparit. Silti tulee näitä: "Saako sua onnitella..?" ja "Tuota... Onko sulla maha?"

Miten ne julkeavat! Ymmärrän, että minut on totuttu näkemään hoikkana, mutta veikkosen raskauden jälkeen en ole missään vaiheessa ollut entisissä mitoissani. Ei tämä kai nyt niin selvä vauvamaha vielä ole... Kai. Vai..?

Siitä, mitä näkyy, tehdään helpottuneita päätelmiä. Nyt on kaikki hyvin. Paremmin ainakin. Nyt on päästy eteenpäin. Voidaankohan jo puhua normaalisti? Surun pahin terä on selvästi katkennut. Nyt ollaan iloisia, puhutaan mukavia, laitanko sulle pieneksi jääneitä vauvanvaatteita sivuun, milloin on laskettu aika, aivan ihana juttu, näytätkin paljon pirteämmältä, olettepa urheita kun uskalsitte näin pian, elämä voittaa, sinussa onkin ihan sellainen odottavan äidin hehku.


Ulospäin ei näy: suru. Viiltävä, hirveä suru. Viime päivinä olen ikävöinyt ihan mahdottomasti. Iltaisin itkenyt, sängyssä ennen unta muistellut, miltä veikkonen näytti ja tuntui. Miehelle märissyt sitä samaa kuin aina, että kukaan ei tajua, johon mies pahastuneena: "Mulla on se sama suru myös, kyllä mä tajuan."

Olen itsekin ihmeissäni, miten ikävä juuri tässä kohtaa on näin mahdottoman voimakasta. Mutta ehkä sille viimein on tilaa, kun muut tunteet, jotka ovat vuorollaan käyneet päällimmäisinä - viha, katkeruus, syyllisyys, omanarvontunnottomuus - ovat väistyneet muutaman askeleen sivummalle. Nyt on ikävän vuoro nousta stagelle kaikessa riipivyydessään.



Tämä viime kesän siilinpoikanen kuoli. Vaikka emo saa varmaan tänä vuonna
uudet poikaset, tämä pieni piikkipallo ei koskaan tule takaisin...



Uusi raskaus on tuonut toivon selviämisestä. Totta kai olen kiitollinen ja onnellinen odotuksesta. Tuntuu mahdollisemmalta jatkaa. On edes hieman helpompaa uskoa, että joskus voi elämässä tulla vielä aika, jolloin suru ei sävytä kaikkea näin voimakkaasti.

Ikävää raskaus ei hillitse millään lailla. Yhden ainutlaatuisen lapsen menetin, koskaan en juuri häntä takaisin saa. Kukaan ei häntä voi korvata. Minulla on täysi oikeus surra ja ikävöidä.

Kunpa vain vatsalleni juttelijatkin voisivat sen ymmärtää.


sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Masokismia kesäkekkereillä

Kesä on täällä. Pihakestit, kaupunginosafestarit, ulkoilmatapahtumat. Emmin pitkään, lopulta rohkaistuin ja menin. Tapahtumaan, joka perinteisesti on kuulunut jokaiseen kesääni jo vuosien ajan.


Päivän saldo:

Ihmisiä, joita olen edellisen kerran nähnyt tukevasti vatsakkaana: 1, 2, 3, 4... sekosin jo laskuissa.

Osanottoja, voinnin kysymisiä, Sen Asian jollain tavoin huomioivia sanoja: 0.

Lämpimiä, myötäeläviä halauksia, jotka ilman sanojakin riittävät: 0.


Okei. Kaikilta en odottanutkaan mitään. On täysin ymmärrettävää, että jotkut etäisemmät näin reilun puolen vuoden jälkeen sivuuttavat asian, eivät ehkä edes muista (!) tai koe tarpeelliseksi. Mutta sellaiset, joiden seurassa olen takavuosina istunut samoissa pöydissä, viettänyt aamuun asti venyneitä iltoja... Tai ihmisiä, joiden kanssa olen työskennellyt... Heiltä olisin toivonut jotain muuta kuin nopean "moin".

Väkijoukossa on helppo mennä ohi; olisin voinut itsekin olla se, joka päättää vain mennä ohi. Mutta minä katsoin silmiin, minä odotin. Edes kulunut ja arkinen "mitä kuuluu", onko se liikaa pyydetty...


Päivän vauvasaldo:

2 ystävän vauvaa
1 keskivertoa tutumman tuttavan vauva
aika monta tuntematonta vauvaa

Yhden kerrallaan kestän. Mutta kun ympärilleni muodostuu vaunuparkki, nekin ystävät, jotka kahden kesken huomioisivat ja olisivat hienotunteisia, ajautuvat äkkiä nukkumis- ja syömisrytmikeskusteluun, nimivalintojen taustoihin, synnytysmuisteluihin.

Enhän voi mitenkään vaatia, että tuollaiset, niin luonnollisesti tuoreiden vanhempien kohtaamisissa syntyvät keskustelut vaikenisivat vain siksi, että minä olen läsnä.

Aina voi tulla vessahätä tai kahvihampaankolotus (vaikka en edes juo kahvia nykytilassani) sopivasti, niin että pääsee tilanteesta liukenemaan. Tulipa muutamankin kerran liuettua. Tuli räpyteltyä pois kyyneliä, nopeasti pyyhkäistyä kämmensyrjään.


Sitten taas itse tapahtuman ohjelma: koskettavat sävelet, sydämeen osuvat säkeet, esiintyjien läsnäolo ja heittäytymiskyky - siinä jotain, minkä takia kai kannatti kuitenkin mennä.


Tänään on aamupäivä kulunut lähinnä itkiessä, joten en tiedä, jäikö saldo plussalle lopulta kuitenkaan.

Välillä en tiedä, kumpi noissa tilanteissa tuntuu pahemmalta, suru ja sen aiheuttama ulkopuolisuus itsessään vai se, että kukaan ei tajua. Ei voi tajuta, ei vaan voi.

Tällaistako tämä nyt on lopun ikää, näin hemmetin vaikeaa kaikki...

Ehkä kumminkin tulevina viikonloppuina mökkierakoidun luonnon helmaan oman perheen kesken ennemmin kuin nautin (hah!) sosiaalisista tilaisuuksista.  










perjantai 6. kesäkuuta 2014

Vähäiset muistot

Jos saisin palata lokakuiseen iltapäivään, viipyisin siinä kauemmin. Tajuaisin kirkkaammin, että se on todellakin samalla kertaa ensimmäinen ja viimeinen hetki. Silittäisin, suukottaisin, sylittelisin vielä pitempään. Patistaisin miehenkin tekemään niin. Tutkisin tarkemmin jokaisen yksityiskohdan. Noin hurjan pitkä poika! Noin isot kädet ja jalat! Vähäsen kultaista tukkaa. Tuollainen sivuprofiili. Niin tuttu leuankuoppa. Mikä mahtava amorinkaari. 

Ottaisimme enemmän kuvia. Harkitumpia kuvia. Ei nyt mitään hymyposeerauksia tai teennäisen asetelmallisia Anne Geddes -mukaelmia. Kuitenkin jotain muuta kuin vauva luonnottoman suorana vaa'assa retkottomassa (elävä on kippuralla) tai lohduttomasti roikkumassa kätilön käsissä pestävänä. Olisin halunnut lähikuvia sormista ja varpaista, kasvojen profiilista, kuvan veikkosesta isänsä sylissä. Muutama kaunis ja onnistunut otos joukossa onneksi on, mutta kuvista kyllä huomaa, että ne on pääasissa räpsitty hätäisesti keskellä karmeinta shokkia.

Jos saisin palata aamuun, jolloin heräsin osastolta kohtu ja syli tyhjänä, vierellä kyynelsilmäinen mies, uskaltaisin vielä mennä uudestaan katsomaan. En pelkäisi ulkonäön muutoksia ja ruumiin kylmenemistä, menisin vielä, minun lapseni. 

Hyvilläni olen siitä, että ennen siunausta sentään katsoin veikkosta viimeisen kerran ennen kuin arkun kansi suljettiin. Miten outo tunne: olin synnyttänyt lapsen kaksi viikkoa aiemmin, viettänyt hänen kanssaan vajaa pari tuntia synnytyssalissa ja sen jälkeen lähtenyt pois - ja yhtäkkiä se lapsi taas oli siinä, kauniin ja rauhallisen näköisenä ikiunessa villapeiton alla. Jälleen olisin voinut viipyä hetkessä pitempään. Olisin voinut raottaa peittoa ja nähdä veljen vanhoista vaatteista arkkuun valitun asun veikkosen päällä, aurinkotumput kädessä ja valkoiset villatossut jalassa. 


On vaikeaa hyväksyä, että noissa tilanteissa on toiminut silloisen tunteen mukaan. Olen kiitollinen vähäisistä muistoistani, mutta silti harmissani siitä, että olisin voinut ainutkertaisista, lyhyistä hetkistä ottaa enemmänkin irti. Yritän ajatella, että joku toinen ei ole uskaltanut ollenkaan ottaa syliin, jollakin ei ole yhtäkään valokuvaa tai ainoastaan kätilön ottama epäonnistunut räpäys. Minä ajattelin jo ennen synnytystä, että totta kai pidän sylissä, tietysti otamme kuvia. Silti kaipaan muistoja, joita en älynnyt tilanteessa ollessani itselleni suoda. 



keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Paska, paska maailma

Kun olen viettänyt mukavan auringonkirkkaan päivän ulkona ihmisiä pelkäämättä,
kun olen pukenut huomaamatta päälleni värikkään kesätopin ja tajunnut, että hei, 
on vaatekaapissa muutakin kuin harmaata ruskeaa tummansinistä mustaa,
kun olen kuullut neuvolassa vauvan sydämen jumps-jumps-jumpsutuksen 
ja saanut hetkeksi taas omaan sydämeeni rauhan,
kun olen neuvolakäynnin jälkeen tavannut ystävää ja hänen vauvaansa,
ahdistumatta istunut samalla puistonpenkillä, jossa pieni ihminen tuhisten ruokailee rinnalla,

tulen kotiin, avaan internetin ja näen aivan helvetin kamalan uutisotsikon.

En lukenut juttua, sen verran nyt suojelen itseäni, mutta tiedätte, mistä puhun.

VOI VITTU TÄTÄ MAAILMAA! 

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Tyhjät sylit

Viime päivinä olen miettinyt lapsenkaipuuta toisenlaisista näkökulmista. Minä olen äiti, olen saanut äitiyden ilon ja surun. Sylini on samaan aikaan täysi ja tyhjä. Ikävä kuollutta lastani kohtaan on valtavan suurta, mutta samalla hyvin konkreettista. Minä olen nähnyt ikävöimäni lapsen kasvot, voin ottaa käteeni hänen kuvansa kirjahyllystä, voin käydä haudalla parkumassa elämän epäreiluutta.

Mutta on myös kaipausta, jonka kohdetta ei ole koskaan ollutkaan.

Sain tovi sitten osanottoviestin työn kautta etäisesti tutulta naiselta, joka oli vasta nyt kuullut suru-uutisen. Hän oli pahoittelujen lomaan tiputtanut pisaran omia kyyneliään: hän kirjoitti itsekin ikävöivänsä lasta, tosin eri tavalla kuin minä, kun ei ole koskaan haluamaansa lasta saanut. 

Lapsettomuuden surua on myös kaveripiirissä. Ihmisiä, jotka ovat jääneet viime vuosina etäämmälle - ja nyt näen kirkkaasti, että he eivät ole vain jääneet vaan jättäytyneet. Jos käy läpi tuloksettomia hoitoja ja kärsii riipivästä, täyttymättömästä ikävästä, ei ehkä tee mieli hengailla kenenkään Ulpukan kanssa, joka ihan tuossa hetki sitten niin auvoisena odotteli toista lastaan. Ja vaikka vauva kuoli - voi miten järkyttävää - hän mokoma onnekas odottaa taas! 

Kuulin kautta rantain myös opiskelututtavasta, joka ei ole halunnut mennä katsomaan ystäviensä vauvoja. Hänelle perheenperustajat osuvat kipeään kohtaan siksi, että hän ei ole löytänyt miestä elämäänsä. Maailmannainen, bilesinkku, niin rempseä ulospäin, mutta sisältä sittenkin säröillä. Naiselle aika on armoton, tik-tak-tik-tak, mittarissa jo monta vuotta yli kolmenkympin, juna ei mennyt ihan vielä, ehkä kyytiin ehtisikin, mutta kun tarvitsisi sen matkakumppanin...



Tyhjä paikka sydämessä.


Viime päivinä olen miettinyt näitä ihmisiä. Olen miettinyt, että voisin ihan hyvin olla joku heistä, jos asiat olisivat jossain kohtaa menneet toisin.

Minun kohtaloni olisi voinut olla yksinäisen naisen kohtalo. Kun ystäväni seurustelivat vakavasti, kantoivat muuttolaatikoita yhteiseen osoitteeseen, vaihtoivat kihloja Eiffel-tornin juurella ja värkkäsivät hääkarkkeja pitsikääreisiin, minä vielä etsin. Toki nautinkin vapaista vuosistani, en sitä kiellä, mutta taustalla oli silti pieni pelko. Mitä enemmän lyhyeksi jääneitä suhdeyrityksiä kertyi, sitä vahvemmin kaikuivat päässä lääkärin sanat 21-vuotiaalle Ulpukalle: Ei sitten kannata lapsenhankintaa lykätä

Muistan yhdenkin poikaystäväkandidaatin kanssa jo toisella tapaamiskerralla puhuneeni lapsikysymyksestä (hän halusi kyllä lapsia, mutta kemiat ja ajatusmaailmat kohtasivat huonosti); toisen kanssa tuskailin sitä, että hän oli minua jokusen vuoden nuorempi - liian nuori siis, kun hän suunnilleen lamaantui ajatuksesta, että lapset kuuluivat lähivuosien haaveisiini. Olin hyvin tosissani, ja onneksi sitten löysin miehen - minun mieheni - joka oli yhtä tosissaan.

Minun kohtaloni olisi voinut olla myös lapsettomuuden kanssa kamppailevien kohtalo. Lääkäri ei varoittanut turhaan: endometrioosi on melko yleinen lapsettomuuden syy. Olin onnekas, kun leikkauksen jälkeen hormonilääkkeet pitivät taudin kurissa; uusia pesäkkeitä ei sittemmin ole tutkimuksissa koskaan löydetty. Haittaa hedelmällisyydelle ei mitä ilmeisimmin aiheutunutkaan.



Epäreilu hedelmällisyys.


Vaihtaisinko osia näiden ihmisten kanssa? En vaihtaisi. Vaikka sain kamalan, raskaan, tuskallisen surun, en antaisi sitä pois, jos joutuisin luopumaan samalla myös kaikesta tästä hyvästä ja ihanasta, mitä minulla on. Enkä kai muutenkaan antaisi. Olenhan veikkosen äiti, miten voisin toivoa lapseni elämän pois. Hänellä oli hyvin lyhyt ja silti niin täysi elämä. Lähekkäinen, sisäkkäinen äitinsä kanssa. Sain rakkaudella kantaa häntä kohdussani. Sielun jo mentyä sain pitää kaunista ruumista sylissäni ja hyvästellä. Yhäkin kivun läpi saan rakastaa.

Olen saanut niin paljon, että välillä mietin, olenko ahne, kun vieläkin lisää pyydän...

Lisääntymis- ja pariutumismurheisiin toivon onnellisia käänteitä näille ihmisille, joiden kanssa tiet ovat kohdanneet ja erkaantuneet. Ja kaikille muillekin perheellistymisproblematiikan kanssa painiskeleville. Olisi ihanaa, jos maailma toimisi täydellisesti, mutta eipä se toimi; niin monenlaisia taakkoja ja suruja täällä itse kukin mukanamme raahataan.


maanantai 2. kesäkuuta 2014

Kiveen kirjoitetaan

Syksyn ja talven aikana haaveilimme, että saisimme veikkoselle hautakiven kesäksi. Käytännön tasolla havahduimme edistämään asiaa vasta nyt, kun huomasimme, että se kesä sitten tosiaan tuli tänäkin vuonna.

Onko ihme, että tunnetilat seilaavat laidasta laitaan, kun samalla viikolla on kalenterissa yhden vauvan ultraa ja hautakiven hankintaa toiselle?

Suunnitelma ja tarjous on nyt saatu. Pieniä viilailuja vielä, sitten pistetään tilaukseen.

Moni saman kokenut on sanonut, että kiven näkeminen paikallaan laittaa ikään kuin pisteen kuolema-asialle. Kaikki voitava on tehty.

Millaista on nähdä oman lapsen nimi hautakivessä? Nimi, jonka piti olla vain masunimi; kohdun ulkopuoliseen elämään olimme miettineet ihan toista nimeä. Masunimi jäi, olisi tuntunut oudolta vaihtaa se kuoleman jälkeen, kun eläessään veikkonen oli jo yhtä nimeä kantanut. Perheemme yhteinen sukunimi ja yksi ainoa etunimi, sillä toisen (ja kolmannen) nimen keksiminen kuolleelle tuntui niin ikään vieraalta ja hankalalta.

Uuden odotuksen myötä kiven tilaamiseen on liittynyt myös ahdistavia ajatuksia. Pitääkö siihen jättää tilaa muille nimille? Montako näitä vielä tulee?

Vertaistuen piirissä vastaan on tullut ihan liikaa perheitä, joista on viety enemmän kuin yksi. Mutta sitten taas on maailma myös muualla: kaksi, kolme, monta elävää lasta niin monessa perheessä. Vertaispalstoilla perspektiivi vääntyy helposti vääränvänkyräksi. Vaikka meitä lapsensa haudanneita on paljon, olemme silti pientä vähemmistöä.

Useimmiten kaikki menee hyvin. Useimmiten. Kaikki. Menee. Hyvin.


pyörii, se vie koko ajan alaspäin
yritin hypätä kyytiin mutta silti tänne jäin
ei ole matkaa mitä jatkaa
pyörii ja on vain aikaa

Rauhatäti: Hautakivi



(Ärsyttäviä Bassoradio-höpinöitä biisin päällä, mutta ei nyt löytynyt parempaakaan versiota.)