tiistai 24. kesäkuuta 2014

Puoli vuotta jouluun on!

Päivät lyhenevät - ihanaa! Illat jo hiljakseen pimenevät - mahtavaa! Voikukkien hahtuvapallot, syreenien ja pihlajien varisseet kukat ovat höytyvä ja terälehti kerrallaan askelia kohti joulua.

En uskalla vielä kovin konkreettisesti odottaa vauvaa. En tahdo kuvitella vaatteita takaisin hoitopöydän laatikoihin, joista ne lokakuussa pakattiin pois vain hetkinen sen jälkeen, kun olin ne paikalleen laittanut. Minua pelottaa ja ahdistaa miettiä ensimmäistä turvakaukalokyytiä sairaalasta kotiin tai vaunukävelyä kello kolmen hämärässä. Fyysisesti kehoni odottaa vauvaa, mutta mielen en anna olla täysillä mukana.

Niinpä odotankin joulua! Vaalin mielikuvaa tulevasta joulusta, maailman ihanimmasta joulusta. Tänä vuonna ei käydä mietintää siitä, mennäänkö minun vai miehen sukulaisiin. Emme lähde pohjoiseen emmekä etelään. Pysymme kotikaupungissamme, omassa kodissamme, oman perheen kesken.

(Ja tämän kuitenkin rohkenen kuvitella:) Perheessämme on uusi jäsen silloin, parin viikon ikäinen, otsakurtuissa vielä siliämättä se mystinen ikiaikainen viisaus, joka vastasyntyneissä on, kasvonpiirteissä kipeitä mutta niin rakkaita muistumia liian varhain lähteneestä veljestä.

Minä odotan esikoisen jännitystä ja iloa, lahjakääröjen rapinaa, ja siellä lattialla kultapapeririekaleiden seassa lampaantaljan päällä pötköttelee pieni ihminen, jolle joulu on vielä aivan yhdentekevä juttu.

Välillä piparkakkuidyllin tuoksuiset joulufantasiani huvittavat itseänikin. Kuka nyt miettii juuri juhannuksesta päästyä jouluruokia! Että voisinpa kokeilla naistenlehdestä lukemaani vinkkiä pakastaa esikeitettyjä uusia perunoita jouluksi. Ja heti äitiysloman ensimmäisinä viikkoina sitten leivon pakkaseen, valmistan kaikki laatikot alusta pitäen itse.

Hankimme kuusen ja siihen jonkun ihan erityisen enkelikoristeen, joka kynttilöiden loimussa loistaa lohtua: poissaolevakin on vahvasti läsnä. Varpunen jouluaamuna itkettää tietysti, mutta vähemmän katkerasti kuin viime jouluna.

Koska olemme joulun kotona, pääsemme käymään aattona myös veikkosen haudalla. Puiden oksilla huurteinen lumikuorrutus ja kirkkomaalla kynttilämeri silmänkantamattomiin. Viimein on se kivikin paikoillaan ja kanervia vai mitä nyt callunoita siellä. Esikoisen kanssa voisimme jäädyttää parvekkeella jäälyhdyn, se olisi haudalla jouluna niin kaunis.




Minä uskallan kuvitella tällaisia, mutta totuus on, että kaikki tuntuu todellakin vain kuvitelmalta. Huterilta haaveilta, etäisiltä ja saavuttamattomilta unelmilta. En millään pysty uskomaan, että kuvitelmieni joulu on ihan oikeasti hyvinkin mahdollinen.

Luottamus tulevaan on lasipallonhauras. Mennyt ei ole mennyttä, se on tässä hetkessä läsnä painavana varjona. Veikkonen on minulle niin paljon enemmän totta kuin pikkuinen silmu, jonka olemassaoloa en vatsan pyöristymisestä ja kotidopplerin löytämästä kiivaasta pumputuksesta huolimatta välillä pysty edes käsittämään. Yksi on mennyt, toinen ei ole vielä lähimainkaan tullut - molemmat asioita, joihin ymmärrys ei oikein yllä.


Rakas joulupukki, en toivo kohtuuttomia, yhden ainoan paketin vain. Jouluun on vielä aikaa, mutta jaksan kyllä odottaa, jaksan jaksan, jos voit luvata, että en odota turhaan...



  






4 kommenttia:

  1. Ajattele, puoli vuotta. Ei aika eikä mikään ;) Vaan ymmärrän kyllä että aika matelee, minulle viime vuosi oli hitain ihmishistoriassa, tämä taas on tainnut olla nopein :)

    Itsellenikin oli vaikea nähdä vauvaa kotona, sitä yritti muka suojella itseään olemalla haaveilematta. Vaikka raskauden edetessä sitä jo uskalsi toivoakin, että tällä kertaa haavekuvat toteutuisivatkin. Olet Ulpukka usein mielessä, vaikka en meinaa "ehtiä" usein kommentoimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä aika kyllä ennemminkin matelee kuin juoksee... :)

      Tämä vaihe raskaudesta on niin piinava, kun liikkeitä ei vielä tunnu (paitsi ihan aavistuksenomaisia kuplia ja hipaisuja, joista ei voi olla ihan varma, ovatko edes liikkeitä), ja lisäksi olen niin alussa, että jos jotain tapahtuisi, mitään ei olisi tehtävissä. Jotenkin koko ajan vain odottaa uusia virstanpylväitä, rakenneultraa, sitä 22 viikon rajaa, hengissä selviämisen kannalta turvallisia viikkoja jne. Kyllä se pelko taitaa jollain tavalla pysyä persiissä loppuun asti. Mutta jos edes välillä vähän uskaltaisi haaveilla...

      Poista
  2. Hei, minullekin tuli ihan joulufiilis tätä lukiessa, ja alkoi tehdä mieli porkkanalaatikkoa! (puhumattakaan nyt siitä, että näin kurttuotsaisen lampaantaljan päällä)

    Luottamus on ihmeellistä. Kun siitä saa kiinni, vähänkin, se yleensä vahvistuu. Mutta kun sitä päästää menemään, edes pikkiriikkisen, se alkaa keriä auki järjetöntä vauhtia. Niin, valitse ensimmäinen. Mieti pipareita ja kuusenkoristeita! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, pidän kiinni tästä jouluhaaveesta, kun sillä tavalla uskallan vauvaakin ajatella. Ehkä myöhemmin uskallan miettiä jo muutakin.

      Tunnen myös syyllisyyttä siitä, että negatiiviset ajatukset ja mielialat heijastuvat vauvaan - johan nyt hänkin ansaitsee sen, että äiti on edes joinain hetkinä odotusaikana onnellisesti tulevaan suuntaava.

      Poista