Mitä kuuluu katkeruudelle

Ajan mittaan suru muuttaa muotoaan - tämäkin on yksi tosiklisee. Jyrkimmät tunnot loivenevat, tuska lientyy kaipaukseksi. Surun ikävimmät ilmenemismuodot viha ja katkeruus ovat onneksi Silmun syntymän myötä pysytelleet enimmäkseen loitolla. 

Olen kuullut taas paljon raskausuutisia. Pystyn suhtautumaan niihin jo melko neutraalisti. Välillä olen tuntenut jopa ihan vilpitöntä myötäiloa: keskenmenon kokenut kaveri odottaa, kuten myös eräs lapsettomuudesta kärsinyt. Yksi, joka pelkäsi ihmissuhteiden myllerryksessä, ettei ehdi saada lasta ennen kuin ikä tulee vastaan, on löytänyt uuden kumppanin ja tullut nopeasti raskaaksi. Nämä kaikki kolme tulevaa vauvaa ovat esikoisia. Niin monella on lopulta jonkinlaisia vastoinkäymisiä ja pelkoja matkalla äitiyteen. 

Tokikaan en osaa tai halua lähteä mukaan hehkutukseen; seurailen odotuksia mieluummin etäämmältä. Ja ovat nämä raskausmahaisetkin kanssani tulevista vauvoistaan puhuessaan asetelleet sanojaan tarkkaan ja lisänneet perään sen "jos kaikki menee hyvin" -sivulauseen. Peloista ja päivä kerrallaan elämisestä on puhuttu myös. 

Sitten kuitenkin toisaalta kuulen, että on käyty vaunuostoksilla monta kuukautta ennen laskettua aikaa. Näen Facebookissa häpeilemättömän onnelliset mahaposeeraukset, luen päivityksiä siitä, miten ei löydy hyvin istuvia mammafarkkuja tai että voi kun jo skumppaa tekisi mieli... 

Ja pikkuisen se katkeruus sitten taas muistuttelee olemassaolostaan. Voinko enää koskaan jakaa odotuksen onnen maailmaa, raskausajan keveitä "huolia" ja "harmeja"? Mietin jo, miten ihanaa on, kun väistämättä muutaman vuoden kuluttua tämä lisääntymisbuumi alkaa laantua eikä tarvitse enää jatkuvasti toisten ihmisten odotusten myötä käydä omaa katkeraa historiaansa läpi. Ehkä onkin paljon auvoisempaa olla 40+ kuin tässä kolmenviiden kieppeillä!

Olen kokenut katkeruuden häivähdyksiä myös kolmilapsisia perheitä nähdessäni. Se ajatus, että tuollainen kööri meilläkin pitäisi olla. Ja samalla ristiriita, kun tiedän, että Silmua ei olisi, jos olisi Veikkonen. 

On kuitenkin helpottavaa, että kovin hallitsevaa jalansijaa katkeruudella ei elämässä tällä hetkellä ole. Välillä se aina luona käväisee, mutta melko nopeasti onneksi häipyy taka-alalle. Ja tokihan haluankin kaivata sitä puuttuvaa lasta kauniisti ja puhtaasti, rakkaudella enkä katkeruudella. 

Tyhjän sylin kokemus

Yhä se iskee välillä. Sylini ei ole tyhjä, mutta yksi sieltä puuttuu. Kyllä kai ihmisen kokoinen tyhjyys tuntuu. Hämmentävintä on se, kuinka ennakoimatta suru hyökyy arjen hetkiin, pääsee aina vain yllättämään, vaikka vanha tuttu jo onkin.

Yhtenä iltana Silmu oli miehen sylissä olohuoneessa. Toimitin jotain asiaa makuuhuoneeseen ja kun näin tyhjän pinnasängyn, sydäntä vihlaisi. Se oli outo tunne - pinnasänky kun on enimmäkseen tyhjänä koko ajan muutenkin. Silmu nukkuu yöt kainalossani ja päiväunet milloin missäkin; pinnis on jäänyt aivan olemattomalle käytölle. Mutta tuona iltana yhtäkkiä näin sen sängyn samoin silmin kuin silloin, kun tulimme miehen kanssa kahdestaan kotiin sairaalasta. Näin sängyn, joka oli juuri koottu ja joka piti saman tien purkaa.

 

Toinen kokemus: Facebookin uutisvirrasta seuloutui silmiin ilmoitus jostakin vauvariennosta, mitä lie baby-sirkusta tai vaavijumppaa se olikaan. Sisälläni kuohahti samalla tavalla kuin viime talvena vastaavissa tilanteissa. Sitten salamannopeasti tajusin: tämähän koskee minua! Minullahan on se vauva! Minä saan ja voin mennä hänen kanssaan mammakerhoon muskariin värikylpyyn lorupiiriin kantoliinatanssiin! 

Sen, mitä Veikkosen kanssa menetin, voin Silmun kanssa kokea. Limittäin ja päällekkäin ovat minussa kokemus kipeästä menetyksestä ja tästä onnentäyteydestä, jota tälläkin hetkellä sylissäni tuhiseva Silmu elämään toi (kirjoitan yhdellä kädellä!). Tämä kaikki on niin kummallista, yhtä aikaa haikeaa ja kaunista ja lohdullista.

Tabu

Kirjoitan tästä silläkin uhalla, että (jo entuudestaan hauras?) anonymiteettini kärsii. Eihän minulla varsinaisesti ole mitään salailtavaa. Veikkonen on tärkeä osa perhettäni, enkä hänestä halua vaieta silloinkaan, kun omalla nimelläni ja naamallani esiinnyn.

Silmun syntymäilmoitus julkaistiin alueemme sanomalehden vauvauutispalstalla. Alkuperäisessä lehteen lähettämässämme tekstissä mainitsimme tytön molemmat veljet, Veikkosen etuliitteellä "enkeliveli". Mutta lehtipä olikin sensuroinut Veikkosen perheuutisesta pois! Kun laitoin toimitukseen loukkaantunutta palautetta asiasta, sain tylyhkön vastauksen: toimituksen linjaus on, että vainajien mainitseminen ei sovi palstan henkeen. Ei pahoitteluja kokemastamme lapsen kuolemasta eikä mielipahasta, joka aiheutui, kun yksi lapsistamme alkuperäisestä tekstistä poistettiin.

Vertaisäitien kera olen nostanut hieman some-mekkalaa aiheesta Facebookissa. Onko lapsen kuolema todella niin suuri tabu, että hienovarainen maininta pienestä enkeliveljestä iloisen vauvauutisen yhteydessä on siivottava lukijoilta piiloon? (Ja kuitenkin samaan aikaan otsikoissa kirkuvat lastenmurhat ja perhesurmat...)

Tämä on jo toinen tällainen keissi, että joudun äitinä puolustamaan kuolleen lapseni oikeutta olla tunnustettu ihminen. Ensimmäinen tapaus oli pian kuoleman jälkeen, kun Veikkosen nimeä ei luettu kirkossa eikä julkaistu kirkollisten ilmoitusten hautaan siunatuissa - vain siksi, että hän oli kuollut jo ennen syntymäänsä. Sittemmin kirjoitettuani palautetta seurakuntaan, sain vuolaita anteeksipyyntöjä. Lohdutukseksi aiheutuneesta harmista Veikkosen nimi luettiin tänä syksynä pyhäinpäivän jumalanpalveluksessa.

Minä haluan murtaa lapsikuolematabua. Perheiden suunnatonta surua ei laisinkaan helpota se, että aiheesta vaietaan.

Ehkä tämä blogikin osaltaan voi tabua rikkoa. Vaikka lukijakunta koostunee pääasiassa kohtalotovereista, olen välillä saanut kommentteja myös muilta lukijoilta. Ehkä olen jollekin onnistunut tämän niin pelottavaksi ja ahdistavaksi koetun lapsikuolemamaailman verhoa raottamaan.

Olen blogin kautta saanut myös kaksi kertaa yhteydenoton toimittajalta - naistenlehdestä ja kirkollisesta julkaisusta - ja molemmilla kerroilla olen päätynyt antamaan anonyymin haastattelun. Sekä täällä blogissa että noissa lehtijutuissa olen halunnut pysytellä nimimerkin suojissa muutamasta syystä: Ensinnäkin nöyryyttävät vihan, katkeruuden, syyllisyyden ja häpeän tunteet ja kaikki se kokemani kukaan-ei-tajua-rypeminen on ollut helpompi päästää ulos nimettömänä. Toiseksi uusi odotus oli niin herkkä asia, että en kauheasti halunnut sitä maailmalle kailotella. Kolmanneksi mietin läheisteni, lähinnä mieheni ja elävien lasteni mutta myös ystävieni, yksityisyyttä; kun kirjoitan elämästäni, kirjoitan väistämättä myös heistä.

Silläkin uhalla, että jonkun silmissä leimaudun huomionhakuiseksi enkelivauvatyypiksi, haluan kokemastani kertoa. Teen sen täällä, teen sen aika ajoin omalla Facebook-seinälläni, ja jotenkin jo tiedän, että ennen pitkää jossain muussakin puolijulkisessa tai julkisessa yhteydessä teen sen varmasti vielä omalla nimelläni.

Pieni poikani ansaitsee olla olemassa maailman silmissä. Kaikki liian varhain lähteneet pienet rakkaat lapset ansaitsevat.

Heitä pallo, niin otan kopin

Veikkosen kuolema ei ole lopultakaan mullistanut ihmissuhteitani niin paljon kuin ehkä aluksi kuvittelin. Ne, jotka oikeasti olivat lähellä, ovat myös pysyneet lähellä. Ne, jotka tämän myötä ovat jääneet etäämmälle, olivat ehkä jo muutenkin matkalla toisiin suuntiin.

"Hädässä ystävä tunnetaan" on erittäin totta, ja olen valtavan kiitollinen siitä, että minulla on ystäviä, jotka ovat pysyneet vierelläni ja tukeneet minua parhaansa mukaan. En ole kuluneen vuoden aikana ollut koko ajan aivan helppo kohdattava, olen välillä myös torjunut tarjotut kädenojennukset. Se, että ne muutamat lähimmät eivät ole tästäkään säikähtäneet, on minusta merkki tosiystävyydestä.

Kuten olen monesti aiemminkin kirjoittanut, veikkosen odotus ja odotuksen traaginen loppu ajoittuivat keskelle lähipiirin kiihkeää vauvabuumia. Toisten raskaudet ja vauvat nostivat haastetasoa ihmissuhteiden säilymisessä ja uudelleenmäärittämisessä edelleen.

Muutamien kanssa vauva-asiasta tuli erottava tekijä. Kaikkien kanssa näin ei käynyt. Raskausmahat eivät ole enää kovin vaikeita, sen sijaan vastasyntyneet ja toisaalta veikkosen ikäiset, nyt 1-vuotiaat, yhäkin ovat. Olen kuitenkin ylittänyt kynnyksiä ja olen valmis ylittämään niitä edelleen. Olennaista on suruni muistaminen ja huomioon ottaminen, sen kunnioittaminen.

Ihmissuhteiden elävässä verkossa viestit kulkevat usein myös epäsuoria reittejä ja välillä korviini kantautuu näiden etäämmälle jääneiden pohdintoja siitä, mitä mahdan ajatella ja tuntea, mitenhän minua voisi lähestyä, voiko ollenkaan.

Ymmärrän ihmisten hämmennyksen, ymmärrän asiaan liittyvän vaikeuden. Silti en ole valmis tulemaan kovin paljon vastaan. Koen, että toisen osapuolen on se pallo heitettävä. Jos hän ei siihen keksi sanoja tai keinoa, yhteydenpito saa puolestani pysyäkin jäissä.


Veikkosen syntymäpäivä osoitti osaltaan myös sen, kuka vielä elää surua rinnallani. Jokaisen saamani viestin ja voimantoivotuksen talletin sydämeeni. Tärkeimpiä ja ihanimpia olivat ne, jotka tulivat spontaanisti, ilman että itse muistutin asiasta. Esimerkiksi tuoreen kummityttöni äiti laittoi tekstarin jo heti aamulla ennen kahdeksaa: "Voimia tähän vuosipäivään. Olette ajatuksissa!". Niin vähin sanoin, niin pienellä eleellä voi osoittaa, että ei ole unohtanut. Suuri osa muistamisista tuli FB:ssa jakamaani hautakuvaan kommenteiksi. Toki nekin lämmittivät, mutta samalla tiesin, että ne tulivat ikään kuin "aneltuina". Kuinka moni lopulta olisi muistanut itse?

Vuosi on lyhyt aika. Suru on kipeää, näinä päivinä taas niin iholla. Onneksi en ole yksin. Huomenna vien rakkaan poikani haudalle ne kaksi ystävää, joiden kanssa olin viime syksynä kahvila-aamiaisella viimeisilläni raskaana. He pyysivät itse päästä, he muistavat ja välittävät.

Miksi se ei lohduta?

"Ajattele, jos lapsesi olisi ehtinyt syntyä elävänä ja kuollut vasta sitten, eikö se olisi vielä kamalampaa?" Moni kohtukuoleman kohdannut on varmasti kuullut tämän ontuvan lohdutuksen.

Minulla ei ole kokemusta jo syntyneen lapsen kuolemasta, joten en voi verrata, en voi omakohtaisesti sanoa, olisiko se vielä kamalampaa. Irvokasta on kuitenkin se, että näillä tämän fraasin sanojilla yleensä ei ole kokemusta oman lapsen kuolemasta ollenkaan. Millä perusteella he siis voivat verrata? Mitä valtuuksia heillä on sanoa asiasta yhtään mitään?

Joskus toki mietin itsekin, että olen päässyt helpommalla näin. Minulla ei ole muistoja lapsestani sanomassa ensimmäisiä sanojaan ja ottamassa ensiaskeliaan, leikkimässä ja hassuttelemassa. En ole nähnyt hänen ilmeitään, kuullut äänensävyä, oppinut luonnetta. Minun suruuni ei kuulu musertava kokemus siitä, että lautasia katetaankin pöytään yksi vähemmän. Kylppärissä ei ole ylimääräistä hammasharjaa, jolle ei yhtäkkiä yhtenä iltana olekaan käyttäjää.

Yhtä kaikki suruni on valtava, ja en halua, että sitä vähätellään. Siksi haluan kertoa juurta jaksaen, miksi tuo lohduksi tarkoitettu lause ei lohduta.

• Hyvin suuri osa kohtuun kuolleista vauvoista on täysin terveitä. Kuolema ei siis olisi tapahtunut joka tapauksessa, vaan se tapahtuu nimenomaan siksi, että vauva on kohdussa. Napanuora puristuu, istukka irtoaa tai lakkaa toimimasta. Äidin raskausmyrkytys tai esimerkiksi raskausaikainen maksan toimintahäiriö hepatogestoosi saattaa vauvan hengenvaaraan. Syitä on monia, mutta usein niihin liittyy samankaltainen ulottuvuus: tapahtuu käsittämätön kohdunsisäinen onnettomuus. On äärimmäisen vaikeaa hyväksyä, että terve vauva, joka kykenisi jo elämään kohdun ulkopuolella, yhtäkkiä noin vain kuolee.

• Kohtukuolema on rujon ruumiillinen suru. Tuntuu hirveältä, että vauva kuolee paikkaan, jossa hänen pitäisi olla parhaassa turvassa. Kokemus siitä, että ei ole pystynyt pitämään vauvaa hengissä, voi olla äidin itsetunnolle hyvin hajottava. Vertaiskokemusten perusteella vaikuttaa siltä, että vanhemmat potevat usein syyllisyyttä lapsen iästä ja kuolintavasta riippumatta, mutta kohtukuolemassa syyllisyys linkittyy erityisellä tavalla omaan kehoon. Ehkä - tätä en toki tiedä, arvailen vain - syyllisyys voisi olla aavistuksen kevyempää, jos kuolema olisi tapahtunut syntymän jälkeen. Voisi syyttää lääkäreitä, jotka eivät kyenneet pelastamaan lasta. Meidän tapauksessamme lapsi oli jo kuollut, kun menimme sairaalaan. Ainoa, joka olisi voinut tehdä jotakin toisin, olen minä itse. Syyllisyys on alkuajoista helpottanut, mutta koskaan en usko siitä aivan täysin pääseväni. 

• Kohtuun kuollutta vauvaa ei merkitä väestötietorekisteriin. Hän ei ole ikään kuin koskaan ollut olemassa. Vanhemmilleen hän on kuitenkin varmasti ihan yhtä todellinen kuin sellainen vauva, joka ehtii muutaman henkäyksen kohdun ulkopuolella vetää. Merkintä rekisterissä voi tuntua muista vähäpätöiseltä asialta, mutta minusta on epäreilua, että lapseni ei ole saanut virallista tunnustusta olemassaolostaan, vaikka hänen elämänsä hedelmöityshetkestä kuolemaan kesti kauemmin kuin joidenkin keskosena syntyneiden ja hetken kohdun ulkopuolella eläneiden, virallisesti olemassaolleiksi tunnustettujen lasten elämä.

• Kohtuun kuollut ei voi saada virallista nimeä. Vanhemmat voivat käyttää hänestä nimeä, nimi voidaan lukea kirkossa, laittaa kuolinilmoitukseen tai kaivertaa hautakiveen, mutta virallisissa yhteyksissä hän kulkee nimellä "Sukunimi kuolleena syntynyt lapsi" tai pahimmillaan "kuollut sikiö".

• Osa kohtukuolemista todetaan synnytyksen jo ollessa käynnissä, mutta hyvin suuri osa niistä tapahtuu ennen synnytystä. Äiti joutuu kokemaan supistuskivut ja ponnistamisen tuskan jo valmiiksi tietäen, että mitään palkintoa kärsimyksistä ei tule. Olisin niin mielelläni saanut onnellisen synnytyksen, ollut vielä siinä vaiheessa entisessä elämässäni, jossa tällaista pahaa ei omalle kohdalle osu.

• Kohtuun kuolleen vauvan kuvien näyttämiseen läheisille tai julkaisemiseen sosiaalisessa mediassa liittyy tietty kynnys sen takia, että kuvathan ovat kuvia ruumiista. Joitakin tunteja tai päiviä eläneestä vauvasta ehtii mahdollisesti ottaa kuvia, joissa hän elää. Niihin kuviin liittyy vahvan surullinen lataus myös, mutta yhtä kaikki silloin ollaan vielä erilaisella sopivaisuusalueella, mitä tulee kuvien jakamiseen muille ihmisille. Jokainen toki tekee päätökset kuvien näyttämisestä itse, mutta minua ainakin surettaa se, että tiedän joidenkin kokevan kuvan kuolleesta olevan jotenkin epäsopivaa ja ehkä pelottavaakin.  

• Se, että lapsesta ei ole yhtään muistoa elävänä, ei yksioikoisesti tee surusta helpompaa. Kohtuun kuolleen lapsen vanhemmathan surevat ennen kaikkea juuri sitä kaikkea, mistä he jäivät paitsi.

• Kohtukuolema jää usein perheen sisäiseksi suruksi, jota on vaikeaa jakaa muiden kanssa. Muille on ollut olemassa vain äidin vatsa, raskaus, josta ei tullutkaan vauvaa. Siksi muiden on helpompaa "unohtaa", mikä saattaa tehdä suremisesta menetyksen kohdanneelle perheelle hyvin yksinäistä. 

Toivon, että en tällä kirjoituksellani loukkaa ketään kohdun ulkopuolella eläneen lapsen menettänyttä. Kuten sanoin, siitä surusta minulla ei ole kokemusta, voin puhua vain omasta puolestani. Parasta olisi, jos suruja ei vertailtaisi ollenkaan. Tunnustettaisiin, että lapsen menettäminen on iso ja kipeä asia aina, tapahtuipa se missä kohtaa elämänkaarta hyvänsä.

Masubook

Koska tuttavapiiri, läheisempi ja kaukaisempi, nyt sattuu elämään kiihkeimpiä lisääntymisvuosiaan, masu-uutisia putkahtelee tietoisuuteen tämän tästä. Melko usein tiedotuskanavana toimii Facebook.

Varhaiset uutiset ärsyttävät. En pysty millään ymmärtämään sinisilmäistä luottamusta siihen, että raskaustestin kaksi viivaa = vauva. Että yhtälössä ei nähdä minkäänlaista epävarmuustekijää. En ole koskaan ymmärtänyt, en edes sillä omalla ekalla kerralla. Alkuraskauden keskenmenon riski on kuitenkin niin suuri, että minusta on suorastaan ylimielistä ja omahyväistä, jos sen mahdollisuus ei edes käväise mielessä. 

Tietenkään varhainen iloitseminen ei välttämättä tarkoita sitä, ettei minkäänlaista pelkoa tai epäilystä olisi. Joillakin on suoraviivaisempi kyky ajatella, että riemuitaan nyt, kun on siihen aihetta, ja murehditaan vasta, jos murehdittavaa ilmenee. 

Silti minua rasittavat tyypit, jotka julkistavat raskausuutisensa (tai heille se ei ole edes raskausuutinen vaan vauvauutinen) monelle sadalle FB-kaverilleen suunnilleen jo ennen kuin on pissa ehtinyt testitikussa kuivua. 

4.2.2013 Saatiinkin tammikuun ihanalta

aurinkolomalta maailman paras tuliainen!!!

Syksyllä meitä on neljä <3

Sitten ne profiilikuvissa kasvavat vatsat... Onhan se nykypäivän visuaalisessa some-maailmassa varsin luontevaa jakaa elämänvaihetta, joka on merkittävä ja fyysisestikin niin näkyvä. Tavallaan ihanaa, että ihmiset haluavat jakaa, luottavat, ovat onnellisia. 

Minua se ahdistaa. Tästä raskaudesta en aio pukahtaa omalla seinälläni yhtään mitään. Mies on samoilla linjoilla. (Mutta täällä blogissa sitten kaikesta kirjoittelen... Jos joku on bongannut ja tunnistanut, niin mikäs siinä. Täällä jaan enemmänkin kuin pintaraapaisuja.)

Aiemminkin olen ollut varovainen. Sekä esikoisen että veikkosen raskaudessa päästin uutiseni FB-kaverien kommentoitavaksi ja tykkäiltäväksi vasta noin kuukausi ennen laskettua aikaa. Olen nyt jälkeenpäin miettinyt, onko minulla ehkä ollut jokin intuitiivinen tieto siitä, että kohdalleni tulee jotakin kamalaa osumaan (tällaisia keloja on paljon, ajan kerrokset, se miten aiemmin koettu, tunnettu ja ajateltu peilautuu nykyhetkeen) ja siksi olen arastellut fanfaarein ja ilotulituksin julistettavaa MEILLE TULEE VAUVA!!! -meininkiä..?

Tänään silmiin osui päivitys, joka oli pelottavan tuttu: laskettu päivä, eipä kuulu vauvaa vielä, no leivottiin sitten tässä pikkusisarusta odotellessa. Täsmälleen samoja asioita kirjoitin viime syksynä itse, päivä oli 10.10. Se oli niin mukava päivä, siniristiliput liehuivat kansalliskirjailijan kunniaksi, vaivattiin pullataikinaa, pyöriteltiin pellillinen oikein perinteisiä voisilmiä - on sitten tarjoiltavaa, kun suku ja ystävät rientävät vauvaa katsomaan...

9.9.2013 Vielä kesä, mutta syksyn tulokin

on tänä vuonna ihanaa: kuukausi ja yksi päivä

laskettuun aikaan!!! <3 <3 <3 

Loppuraskauden päivityksistä en yleensä ärry; onhan nyt täysin normaalia, suotavaakin, siinä kohtaa olla luottavainen ja ajatella, että ihan kohta, ehkä jo huomenna tai ensi viikolla saan rinnoilleni silkkaa ihmettä ja ihanuutta. 

Kateutta tunnen. Minulla ei ole enää ikinä pääsyä samanlaisiin tunnelmiin. Ja sitten tunnen jotain epämääräistä ahdistusta myös, ikään kuin huolta sen toisen puolesta. Eikö se höntti nyt tajua ollenkaan pelätä - minunko tässä on sydän kurkussa pelättävä hänenkin puolestaan! Raskaus itsessään on vaarojen taival, mutta minun ajatuksissani loppuraskaus, etenkin lasketun ajan yli kestävä, on jotakin niin käsittämättömän pelottavaa ja riskialtista, että sydän alkaa hakata ja kylmä hiki kihota otsalle, vaikka kyseessä olisi joku melko etäinenkin ihminen, jonka elämästä en ilman näitä nykyajan viestimiä olisi ollenkaan kärryillä. 

Ja sitten vielä vähän lisää kateutta. Katkeruutta. Totta kai se toinen saa elävän vauvan. Se kamala tapahtui jo minulle, muut ovat turvassa. Eivät kaikki voi tippua 0,3 %:n marginaaliin. En toki missään nimessä toivokaan, että kenellekään tutulle tai tuntemattomalle ikinä kävisi, kuten meille (vaikka tämä toiveeni on turha; kohtukuolemia on tapahtunut aina ja tulee aina tapahtumaan). Silti jokainen taviskaverin tai -tuttavan Facebook-odotus, jonka kaari kulkee plussatuuletuksista tai vähintäänkin ultrakuvista viimeisten viikkojen pallomasun kautta onnentäyteisiin syntymäuutisiin, kiertää puukkoa haavassa. 

25.10.2013 Ei tekstiä. 

Ei vauvaa. Kukatkin jo lakastuvat.

Ei lohtua, toivoa, mitään.

              

Miksi se olin juuri minä, miksi helvetissä minä, jonka masukuvaa ei seurannut synnäriposeeraus vauva sylissä vaan lohduton tiedonanto siitä, että odotuksen onni päättyi suurimpaan suruun?

Saanko vielä tänä vuonna itsekin kertoa onnellisia uutisia? Masu-uutisia en kerro, mutta syntymäuutisia? 

Tämän illan uskalias haave:

Loppuvuosi 2014, Ulpukka updated her status:

"MEILLE TULI VAUVA! Surusta ja ikävästä siinnyt, jouluihme, toivonsäde pimeään."

Välittämisen kannatteleva voima

En haluaisi pitää blogia likasankona, jonne kippaan vain pahan olon kuonaa. Mutta useinhan on niin, että ne kaikkein negatiivisimmat asiat juuri tarvitsevat sanallista käsittelyä. Kun olo on hyvä, on ihanaa keskittyä siihen, jättää reflektointi, analysointi, raportointi.

Välillä tuntuu myös, että asetun täällä blogissa johonkin "maailma vastaan minä" -positioon ja kaikki muut (paitsi vertaiset) ovat idiootteja, jotka laukovat vääriä asioita tai vaikenevat tyhminä kokonaan.

Olenhan minä saanut osakseni paljon välittämistä, lämpöä ja myötäelämistä. On ihmisiä, joista olen suunnattoman kiitollinen. 

Äitini apu ensimmäisen viikon aikana oli korvaamatonta. Hän laittoi ruokaa ja huushollasi, me saimme vain surra. Ylipäänsä olemme saaneet paljon tukea perheiltämme. Ehkä kaikki sanomiset ja neuvot eivät ole osuneet kohdalleen, mutta yhtä kaikki läheisemme ovat osoittaneet huolta ja välittämistä. 

Heti veikkosen kuoleman jälkeen saimme paljon osanottokukkia ja -kortteja. Yhden iltapäivän aikana tuli niin monta kukkalähetystä, että esikoinen hermostui jatkuvaan ovisummerin sointiin ja uhkasi: "Mä laitan kohta oveen lapun, jossa lukee EI KUK-KI-A".

Muutamalle hyvälle ystävälle, jotka eivät olleet ehtineet niitä klassisia valko-violetteja kimppuja toimittamaan, laitoin viestin: "Jos haluatte muistaa meitä jotenkin, tuokaa mieluummin vaikka ruokaa kuin kukkia." Ja he toivat. Noutosapuskaa lempiravintolastamme. Kattilallisen sienikeittoa syksyn sadosta. Pussillisen eksoottisia hedelmiä kuin valoksi hyhmäiseen hämärään.

Erityisen lämmittäviä olivat osanotot tahoilta, joilta niitä ei osannut odottaa. Läheisten osa on siinä mielessä vaativampi - heidän ikään kuin kuuluukin osoittaa surunvalittelut jollain tavoin.

Liikutuin, kun miehen sunnuntaijalkapalloporukka oli kerännyt kukkakolehdin ja yksi äijistä kävi valkoisen gladioluksen ovellemme tuomassa.

Äitini työkaveri kutoi esikoisellemme suloiset siililapaset lohdutukseksi, kun pikkuveli kuoli. Miten koskettava ele - joku, minulle vielä niin etäinen ihminen, sentään ajatteli myös lapsen mielipahaa, kun 99 % ihmisistä näki esikoisen roolin suruperheessämme lähinnä vanhempien lohduttajana ja ilontuojana.

Eräs ihminen, joka oli minulle enemmän tuttava kuin kaveri, lähetti osanottokortin, ja sen jälkeenkin hän on moneen kertaan kysellyt vointiani ja liittänyt viesteihinsä osuvia, huolella valittuja runoja ja lauluja. 

Ymmärrän, että näin järkyttävän asian kohdannutta perhettä voi olla vaikea lähestyä. On muutamia ihmisiä, joilta olisin kuitenkin odottanut edes pikkuisen enemmän. Sydän tai virtuaalinen voimahali Facebook-päivityksen kommenttikentässä on aika kevyt tapa kuitata näin valtava menetys. (Puhumattakaan siitä, että asian sivuuttaa kokonaan.) Kokemani välittämisen voima kannattelee kuitenkin yli senkin harmin, että jotkut eivät osanneet, uskaltaneet tai katsoneet tarpeelliseksi tehdä tai sanoa mitään.

Eräältä ystävältäni sain korun, jonka laitoin kaulaani, kun lähdimme hautaustoimistoon arkkua valitsemaan ja kirkkomaalle hautapaikkaa katsomaan. Korun mukana tuli kiiltokuvin koristeltu kirje. Sen lopussa oli ihana ajatus: "Ulpukka, sanoit itse, että tällaiselle surulle ei ole sanoja. Mutta meillä elävillä ja rakastavilla on vain nämä kömpelöt sanat lohtuna täällä." Ja kyllä, kauneinta lohtua oli siinä, että ystäväni oli paneutunut kirjeen kirjoittamiseen, kokonaiset kaksi sivua kirjoittanut omia sanojaan sen sijaan, että olisi lähettänyt minulle kuluneen värssyn tai vain konventionaalisen lämpimän osanoton.

Ja niin se todella on, kuten ystäväni ilmaisi: lohdutuksen eleet ovat helposti kömpelöitä, mutta kömpelyyden antaa anteeksi, kun tärkein viesti - välitän sinusta, olen pahoillani kokemastasi, otan osaa - jollakin tavalla välitetään. Eikä siinä tarvita kukkia tai korttejakaan. (Totta puhuen kukista tuli kamalat allergiaoireet ja päänvaivaa, kun maljakot eivät riittäneet.)

Olen sanonut tämän usein, sanon sen taas: halaus riittää. Halaus, aito ja välittävä halaus, jos ei yhtäkään sanaa löydy.

Kuolema somessa

Kun odotin esikoista, en uskaltanut laittaa Facebookiin yhtään mahakuvaa. Silloin mietin, että jos sattuukin jotakin kamalaa - että olisipa kurjaa siitä sitten kertoa kaikille, kun on ensin odotuksen onnea esitellyt. Veikkosta odotin niin paljon luottavaisemmin ja rennommin. Tottakai aina tietää, että on se pieni mahdollisuus, ettei kaikki menekään hyvin, se muutaman promillen marginaali. Äidin huoli alkaa kahdesta viivasta. Huoli on matkassa koko ajan, mutta veikkosta vartoessani se ei hallinnut ajatuksiani niin voimakkaasti kuin esikoisen odotusaikana. Esikoista edelsi keskenmeno, sen varjo ulottui pitkälle “turvallisen kolmanneksen” yli.

Veikkosen odotuksestakin olin Facessa pitkään hiljaa, mutta viimeisen kuukauden aikana päivitin raskauteen liittyviä kuulumisia ja jaoin seinälläni pari kuvaakin ihanasta isosta vatsastani. Vaikka huoli kummittelee taustalla aina, päällimmäisenä oli sittenkin luottamus elämään. Ei sinne kapeaan surujen marginaalin usko itse putoavansa.

Sairaalasta kotiutumisen jälkeen koko elämä oli sekasorrossa eikä olisi tullut mieleenkään mennä Facebookiin. Läheisille ystäville ilmoitin synkän uutisemme tekstiviestillä, ja vanhempiemme kautta tieto levisi muille sukulaisille. Muutaman päivän päästä keräsin jostakin voimaa ja kirjoitin kuolinuutisen FB-seinälleni. Se tuntui vaikealta ja raskaalta, mutta toisaalta helpottavalta: halusin, että mahdollisimman moni ystävä ja tuttava tietää asiasta ennen kuin kohtaan heidät kasvokkain. Vieläkin minua kylmää ja pelottaa ajatus siitä, että joku tulee iloisena kysymään, kumpi tuli. Poika tuli, iso ja nätti. Harmi vain, että hän oli kuollut.  

Kyllähän Facebookissa kerrotaan suru-uutisia: muistan lukeneeni päivityksiä isovanhemman tai vanhemman kuolemasta. Lemmikkieläimistäkin laitetaan in memoriam -päivityksiä. Ne ovat kuitenkin normaalina pidettyyn elämänkiertoon kuuluvia menetyksiä. Otetaan osaa, lähetellään sydämenkuvia, tuskin kuitenkaan sen kummemmin järkytytään. Ehkä uutiseni lapsemme kuolemasta on aiheuttanut jollekin järkytyksen, mutta mitä sitten – minulle vauvan kuolema on nyt elämää 24/7, kai saan siitä kertoa siinä missä elämän iloisemmistakin puolista.

Sosiaalisesta mediasta on löytynyt myös tukea ja voimaa. Vertaistukiryhmissä tulee näkyväksi se, miten kamalan yleinen asia tämä “harvinainen” kohtukuolema oikeasti on. En tänä talvena olekaan nyt  somen kiintymysvanhemmuusryhmissä keskustelemassa imetyksestä tai perhepedistä; sen sijaan keskustelen FB:ssa siitä, miten vauvan arkku lasketaan. Miten hullua ja hirveää ja kuitenkin niin terapeuttista. Kun reaalielämässä tuntuu siltä, että on ypöyksin jossakin jäälautalla ajelehtimassa, niin vertaistukipalstoilla tajuaa, että meitä on oikeasti paljon. Ja vaikka olemme kaukana eri puolilla Suomea emmekä toisiamme tunne, voimme täällä verkonsilmissä toisiimme hiukkasen nojata. Te tuntemattomat kohtalotoverit olette minulle tärkeämpiä kuin arvaattekaan.

Toivon kaikille tällä surun tiellä tarpoville voimia ja valoa!