Elokuun oloja

Olemme uuden edessä: Esikoinen aloittaa pian eskarin ja pikkuinen Silmu päiväkodin. Äitiä jännittää etenkin tuo kuopuksen hoitouran alku. Jännittää, miten lapsonen pärjää, mutta vielä enemmän jännittää - niin hölmöltä ja hysteeriseltä kuin se kuulostaakin - pysyykö hän hengissä siellä lapsiryhmässä vieraiden tätien hoidossa. Olen tosissani ruvennut ajattelemaan, että tämä pelkopeikko olisi käsiteltävä pienemmäksi. On epätervettä ajatella alvariinsa kuoleman ja menettämisen mahdollisuutta. 

Kun hoidon aloittaminen tulee tuttujen kanssa puheeksi, moni mainitsee sanan haikeus. Minulle lasten kasvaminen ja ajan nopea kulku ei ole haikeaa. Sain yhden sellaisen lapsen, joka ei koskaan kasva. Minun aikani pysähtyi kerran kuin seinään. Siksi oikeastaan kavahdan, ärrynkin, kun puhutaan siitä, miten lapset kasvavat liian äkkiä ja aika juoksee liian joutuin. 

Vaalin hetkiä, jotka olen saanut, ja olen iloinen jokaisesta kasvun, kehityksen ja itsenäistymisenkin virstanpylväästä. Joskus tunnen ulkopuolisuuden surua: haluaisin kuulua muiden vanhempien kanssa samaan kerhoon. Haluaisin takaisin sellaisen helpon haikeuden. Minun haikeuteni on haikeutta siitä, että Veikkosen nimeä ei koskaan tussattu tarhatossujen pohjaan, ei etsitty hänen kanssaan omaa nimeä eteisen naulakkokaapeista. Sellaisen haikeuden rinnalla ei ole oikeastaan kovin haikeaa, että lapsi menee muutamaksi tunniksi päivässä yhteiskunnan hoiviin ja minä saan viimein kunnollista työaikaa itselleni. 

On elokuu, ja sekin yksi tuttavapiirin vauva, jonka piti tulla hyvissä ajoin heinäkuussa, on yhä kohdussa. Olen levoton ja hermostunut. Oma Esikoiseni syntyi 11 päivää lasketun ajan jälkeen, moni vauva syntyy elävänä ja hyvissä voimissa jopa yli kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen. Silti huolettaa ja jännittää. Päivitän Facebook-sivua ja odotan uutista. 

Vielä muutama ajatus ihmeistä. 

Viikonloppuna olimme sukulaisten mökillä ja nukuimme ahtaasti minä, mies ja lapset kaikki neljä vieretysten. Aamuyöllä ukkonen rysähti päälle kovalla voimalla. Lapset jatkoivat tuhinaansa, miehen kanssa heräsimme. Jyrinä loittoni pikkuhiljaa ja uni sai taas vallan. Mutta millainen uni! Unessa olin siinä samassa vuoteessa, samassa läjässä, mutta meitä olikin viisi. Pellavapäinen poika, iältään jotakin Esikoisen ja Silmun väliltä, oli siellä mukana myös. Unessa sanoin miehelle: "Ollaanpa me onnekkaita, kun on saatu kolme lasta." Ihana, ihana, ihmeen kaltainen uni!

Ihmeen tuntua on ollut myös niissä muutamissa yhteydenotoissa, joita olen kesän aikana saanut tämän vähän jo hiljaiseksi käyneen blogin lukijoilta. Olen saanut kuulla tarinani jakamisen auttaneen samalla tiellä tarpovia. Se tuntuu äärettömän tärkeältä. Minulle vertaistuki on surussa ollut korvaamaton apu, joten on hienoa tietää, että samanlaista apua voin kohtalotovereilleni näiden kirjoitusteni kautta antaa itsekin. 

Tämän halusitko minulle opettaa

tämänkö tahdoin nähdä

kun kävelimme pimeässä peläten ja viluissamme aina rantaan asti.

Taivaalla ei kuuta näy

onhan silti tähdet

on vielä kesä mutta kohta on syksy.

A.W.Yrjänä: Elokuun kruunu

Joulun hetkiä

Veikkosen läsnäolo, oman enkelini kosketus, on elämässäni niin itsestäänselvää, että se on tavallaan huomaamatonta kuin hengitys. Joskus ihmiset ihmettelevät, kun kerron ajattelevani Veikkosta joka päivä. Eteenpäin pääseminen ja eheytyminen niin usein kuvitellaan unohtamiseksi. Jos ei ole kokenut suurta menetystä, on ehkä vaikea ymmärtää, että sen kuolleen rakkaan ajatteleminen ei enää tässä kohtaa tarkoita jatkuvaa surussa kieriskelyä ja tuskan painolastia. Usein se on jonkinlaista haikeaa kaipausta, toisinaan vain hiljaista nöyryyttä elämän ankaruuden ja toisaalta ihmeellisyyden edessä.

En varmaan edes muista kaikkia hetkiä, joina Veikkonen nyt joulun aikaan oli ajatuksissani, mutta tässä muutamia:

Haudalla kävimme aatonaattona, koska lähdimme joulunviettoon toisaalla asuvien vanhempieni luokse. Kynttilän paloajaksi luvattiin 55 tuntia, oli tärkeää viedä sellainen, joka vielä jouluyönäkin loistaisi pimeässä. 

Aatonaattoiltana perille päästyämme koristelimme kuusen äitini ja Esikoisen kanssa. Puista enkelikoristetta pysähdyin katsoman pitemmäksi aikaa. Mietin, miten olen aina tykännyt joulussa enkeleistä enemmän kuin tontuista. Lauluistakin mieleen ovat olleet ne hartaammat ja mollivoittoisemmat. Näin jo ennen menetystä, nyt vielä uusilla merkityksillä lastattuna. 

Aattona en saanut napattua elävistä lapsistani yhtään kovin onnistunutta poseerauskuvaa, vaikka kuinka yritin heitä tonttulakit päässä kuusen alle asetella. Menin sitten pihalle kuvailemaan kuuta, joka oli lähes täysi. Miten se nousi nopeasti talojen takaa samaan aikaan kun aurinko selän takana laski. Ja ajattelin sitä suurta kaikkeutta, jonka osa olen minä ja jonka osa on Veikkonen. 

Veljeni joi saunan päälle Veikko-merkkistä olutta. Minua hymyilytti, ehkä aavistus jotain katkeransuloista surua siinä suupielien nykimisessä. 

Jouluateria, joulupukin vierailu, lahjojen avaaminen olivat elävien lasten jännityksen ja riemun seuraamisen hetkiä. Ja sitten sielläkin vallattoman ilon keskellä taas pieni oma tuokio Veikkoselle, kun yhdestä joulupaketista löytyi toivelahjani Kaisu Joupin Tyhjä syli -valokuvateos. En ole vielä avannut kirjaa, säästän sitä rauhalliseen hetkeen, mutta jo kirjan ottaminen paketista, kannen koskettaminen tuntui tärkeältä. 

Lahjatohinan jälkeen rauhoituttiin kohti iltaa ja jouluyön hartaushetkeä. Mies jäi nukuttelemaan lapsia, minä lähdin muun aikuisväen kanssa kävelemään kirkkoon. Siellä sain ne riipaisevammankin surun hetket, kun kuoro lauloi hengellisten joululaulujen lisäksi Jouluenkelin, jonka sanat kolahtivat kovaa: laulussa viisivuotias lapsi ihmettelee, miksi äidin mieli on joulun alla niin musta. Esikoinen on viisi, pian kuusi, yhtäkkiä kasvanut niin isoksi. Jonkun pätkän hänen elämästään tavallaan menetin, olin niin poissa pelistä, äiti joka näki vain mustan maan. Surun ulottuvuudet ovat niin moninaiset: tuntuu välillä hirveältä ajatella, mitä pieni Esikoinen on joutunut kokemaan, miten tämä kaikki on häneen vaikuttanut.

Heti kyynelkanavat avanneen Jouluenkelin perään tuli vielä se ihanan kamala Taivas sylissäni. Kyynelvirta yltyi hallitsemattomaksi räkäitkuksi. Nenäliinoja ei ollut, ryystin äitini kaulaliinaan. Se oli vavahduttavaa itkua, raskasta ottaa vastaan ja antaa tulla. Ja kuitenkaan se ei ollut enää sitä samaa lohdutonta itkua, jota kaksi vuotta aiemmin samassa kirkossa itkin. Suru minulla yhä on, mutta tänä päivänä on elämässä myös niin paljon lohtua. Kirkkomaan kynttilämeressä lohdun valoa, kuun loisteessa ja katujen hiljaisuudessa. Lohtu, kun kirkosta palattuani pääsin elävien kullanmurujeni viereen: miehen, Esikoisen ja sen yhden ihanan aarteen, jota minulla ei ilman Veikkosen kuolemaa olisi. Niin kiitollinen saan olla lahjasta, jonka pieni poikani enkeleiden maahan lentämällä antoi.

Miten aika auttaa

Asuinalueellamme järjestetään lapsille joka syksy taskulamppusuunnistus. Eilen olimme etsimässä heijastimin merkittyjä rasteja. Esikoisen into oli pakahduttavaa.

Hetken ajan ihmettelin, miksi vasta nyt osallistuimme ensimmäistä kertaa, poikahan on jo viisi, lähes kuusi, olisimme voineet olla mukana parinakin vuonna aiemmin.

 

Ja sitten, salaman välähdys: niin, mikäs se meidän tilanteemme oli pari vuotta sitten... Vielä viime vuonnakin olin surun ja uuden odotuksen sekamelskassa niin ahdistunut, että en todellakaan halunnut vapaaehtoisesti mennä tilaisuuteen, jossa pitäisi smalltalkata naapuruston vanhempien kanssa. 

Ajan antama armo on uskomaton. Kaikki ei ole ennallaan, mutta silti tässä ollaan ja eletään näin normaalia elämää. Lokakuukin on taas selätetty. Marraskuun harmaudessa loistavat jo kaamosvalot, parvekelyhdyssä palaa usein tuli Veikkoselle, iltaisin on ihanaa käpertyä hämärään ja hörppiä hunajateetä. 

Kuolema ja kurpitsat

Sosiaalinen media valuttaa silmille tämän päivän monet merkitykset: on Halloween-asua ja hautakiveä, räävitöntä ilakointia ja riipivää ikävää. Yksi on sonnustanut lapsensa naamiaispukuun karkki vai kepponen -kierrokselle, toinen kuullut pienokaisensa nimen luettavan kirkossa poisnukkuneiden joukossa. Kuoleman karnevaalit, satokauden päättävä kekri, suomalainen kansanperinne ja amerikkalainen hapatus. Pyhäinpäivään hiljeneminen, silmänkantamattomiin siintelevä kynttilämeri sysipimeässä. 

Minulla on tälle päivälle oma henkilökohtainen merkitykseni, joka kyllä käy hyvin yksiin pyhäinpäivän kanssa: Veikkosen hautajaiset olivat tasan kaksi vuotta sitten. Nyt olen hyvilläni siitä, että ne ehtivät olla lokakuun puolella. Lokakuu on suruni kuukausi, marraskuusta kääntyy uusi lehti taas. Vielä pari kuukautta päivä pimenee, mutta edessä on ihania valon juhlia: Silmun 1-vuotispäivä, joulu.

Esikoista harmitti, kun kaverin Halloween-kemut jäivät väliin sairastumisen takia. Hautausmaalle piti kuitenkin koko perheellä mennä, vaikka poika potilaana olikin. Kun kerroin, että nyt on sellainen pyhäinpäiväkin, jolloin muistetaan kuolleita, lapsi protestoi: "Ei sitä varten tarvitse sinne hautausmaalle mennä. On se Veikkonen mulla mielessä koko ajan muutenkin." Miten sattuvasti sanottu. Kaikkina päivinä me muistamme, arjessa ja juhlassa.

Meidän perheen suru

Ensin aioin laittaa blogini nimeksi Kohdusta hauta. Kun aloitin kirjoittamisen, se oli yksi päällimmäisistä kokemuksistani: minusta tuli hauta, minun kehostani. Olin nainen, joka joutui synnyttämään kuolemaa. Sitten putkahti mieleen Meille syntyi suru. Se kuulosti kauniimmalta.

Oikeastaan tämä blogi kertoo enimmäkseen Ulpukan surusta. Surusta ja kaikista muistakin tunteista, joita tämä yksi äiti-ihminen on pian kahden vuoden matkallaan tuntenut. Kuitenkin Veikkosen kuolema on koko perhettä koskettanut asia. En ole ainoa, joka on surrut, kärsinyt ja muuttunut. Veikkonen on isänsä lapsi aivan yhtä paljon kuin minunkin. Isoveli kantaa häntä muistoissaan, ja sittemmin syntynyt pikkusisko on alusta saakka kasvanut surun merkitsemään perheeseen.

Vuodenaika pöyhii surun pintaan muillakin kuin minulla. Mies oli viikonlopun äijäporukan mökkireissulla. Lauantaina itkimme puhelimessa, mies ehkä krapulan herkistämänä, minä päivämäärän (10.10. oli Veikkosen laskettu aika). Miksi se yhteinen itku, jollaista ei ole aikoihin ollut, tulikin juuri tilanteessa, jossa emme päässeet toisiamme halaamaan, suukottamaan kyyneleitä pois? Veikkosen kuoleman jälkeisinä aikoina, niinä kaikkein raskaimpina aikoina, parisuhteessamme oli valtavasti hellyyttä ja läheisyyttä. Kuoleman kaunis seuraus, näin jälkikäteen ajateltuna ainakin. Silmun syntymän myötä arjen hulinassa läheisyyttä on ollut vähemmän.

Esikoinen ei vielä osaa katsoa kalenterista, että nyt eletään taas surukuukauttamme, mutta hänenkin puheissaan Veikkonen on viime aikoina vilahdellut tavallista enemmän. Se on mielestäni oiva osoitus siitä, miten vuodenaika todella houkuttelee muistot esiin aistimusten kautta, jostakin kehollisesta, alitajuisestakin kerroksesta. Veikkosen kuollessa isoveli oli vielä kovin pieni, 3 vuotta ja 8 kuukautta. Kuitenkin riittävän vanha ymmärtämään edes jotakin, riittävän vanha muodostamaan sellaisia muistoja, jotka hän nyt kahden vuoden jälkeen pystyy palauttamaan mieleensä.

Viime viikolla päiväkodin lastentarhanopettaja kertoi Esikoisen puhuneen kuolemasta ja kyseli, onko aihe jotenkin ajankohtainen... Lastentarvikekirppiksellä tuplarattaat nähdessään Esikoinen pohti, että tarvitsisimme sellaiset, jos meillä olisi Veikkonen. Hänen maailmassaan se menisi mutkattomasti niin: sitten meillä olisi kaksi pientä. Toisaalta joinakin hetkinä myös hän tiedostaa traagisen ja lohdullisen vaihtoehtoisuuden: kun lauloin yhtenä päivänä Silmulle Pientä tytöntylleröistä, Esikoinen kommentoi, että "jos se vauva olisi Veikkonen, sun pitäis laulaa Pieni pojanpalleroinen". Esikoinen näkee parvekkeen kaiteelle lehahtavat linnut (todella, ne tulevat näköjään aina lokakuussa!) tai kodin lähellä puissa vilistävät oravat juuri samoin kuin minä: "hei, onkohan se Veikkonen!"

Ja sitten on vielä se pikkusisko, joka tuo taas näihinkin kaihoisiin päiviin suloisinta lohtua meille kaikille. Miten vastustamattoman ihanaa on kaapata pieni touhuilija leikeistään syliin, helliä ja hassutella. Miten lämpöiseltä hän tuntuukaan illalla kainalooni nukahtaessaan. Ja niin pontevasti, elämänhaluisesti rintakehä kohoilee joka kerta, kun vieläkin käyn tarkistamassa.

On upeaa nähdä, että Silmun suhde isänsä kanssa on viime aikoina vahvistunut, kun olen töiden takia ollut iltoja pois kotoa ja äiti-vauva-symbioosi ei ole enää niin rikkumaton. Puhelinitkusessiommekin keskellä mies oli se, joka ensimmäisenä veti fatalismikortin esiin: "Sitten meillä ei olisi Silmua..." Emme kumpikaan halua tai pysty kuvittelemaankaan perhettämme ilman Silmua.

Kun Esikoisen päiväkotikaveri vastikää sai pikkuveljen, pelkäsin, että se nostaisi Esikoisen surun pintaan uudella tavalla. Hän ei kuitenkaan jäänyt pohtimaan, että hänelläkin voisi olla veli kotona, vaan hän ilmoitti ylpeyttä uhkuvalla äänellä: "Mullapa onkin pikkusisko!"

Ehkä kaikki on nyt, kuten pitääkin olla. Kuoleman ovesta tuli uusi elämä. Tullaksemme juuri tällaiseksi perheeksi tarvitsimme surun.

Lähtemätön jälki meissä kaikissa...

Fiiliksiä

Eipä meinaa ehtiä bloggaamaan; rauhaisan köllöttelyn ajat ovat takana. Miten se pikkuvauvavaihe jo näin vilahtikin ohitse... Silmu on noin kuukauden päivät ryöminyt. Hän nousee konttausasentoon ja kiikkuu siinä, pääsee jo vähän eteenpäinkin, mutta yleensä muutaman konttausaskeleen jälkeen tyyli vaihtuu, kun ryömimällä lattian pintaa pitkin eteneminen tapahtuu niin paljon vauhdikkaammin. Pari kertaa hurjapää on jo noussut tukea vasten ylös. Onneksi olen ollut vieressä nappaamassa kiinni; suojaheijasteet eivät vielä oikein toimi, ja Silmu olisi kaatunut pahasti takaraivolleen, jos äiti ei olisi pelastanut. 

Aiemmin pitkiä päikkäreitä tuhissut vauvani ei päiväsaikaan enää nukahda kovin helposti. Välillä on päiviä, jolloin käytössä on koko nukutusrepertuaari vaunuttelu-liinailu-tissittely-hyssyttely-lauleskelu ja silti uni ei vain tule, vaikka vaavi jo kitisee väsymystään ja hieroo silmiään. Kun hän viimein sitten nukahtaa, unet kestävät usein vain 30-45 minuuttia. Kovin häiriöherkäksi on Silmun päiväuni muuttunut myös: liikkuvia vaunuja ei auta pysäyttää ja jos joskus onkin saatu pikkusisko unille sisällä, Esikoisen mökästys herättää hänet helposti. 

5-vuotias isoveli on kesäkuun alkupuolelta ollut päiväkodista kesälomalla, ja hän myös ottaa osansa. Tekemistä ja touhua täytyy olla mahdottomasti, ettei pinna alkaisi kiristyä äidillä tai pojalla. Miehellä on lomaa vasta elokuussa, joten kaikkiaan parin kuukauden ajan saan maistaa täyspäiväistä kahden lapsen kotimamman elämää. 

Se on arkista, raskastakin, tavallista ja ihanaa, ihanan tavallista. Sitä, mitä aloin loppuvuodesta 2012 haluta. Sitä, mikä elämän heittäessä kuperkeikkaa siirtyi ja viivästyi. Olen niin onnellinen, että lopulta sain tämän kaiken kuitenkin, että Silmu syntyi tyhjän sylini täyttäjäksi. 

Nautin vauvastani valtavasti! Silmu on ihaninta maailmassa! En tiedä mitään suloisempaa kuin vauva rinnalla lussuttamassa, vauva nauramassa ääneen veljensä ilmeille ja päristelyille, vauva kiipeilemässä isänsä rintakehän päällä. 

Tekisi melkein mieleni todeta kliseisesti, että rakastun Silmuun päivä päivältä enemmän. Miten se on mahdollista, kun rakkaus on ollut suurinta mahdollista ensiparkaisusta lähtien? Ehkä kyse on siitä, että olen alkanut pikkuisen relata. Luottamus elämään on yhä hauras ja menettämisenpelko sietämätön, mutta aivan joka ilta en enää nukahda mielessäni hokemaani mantraan kaikki-on-hyvin-Silmu-ei-kuole. Aivan joka aamu en enää ensimmäisenä herätessäni paniikinomaisesti tarkista, että pieni ihminen kainalossani hengittää. 

Raskausaikana tilastot ja todennäköisyydet eivät rauhoittaneet minua, mutta nyt saan edes hiukkasen mielenrauhaa siitä tiedosta, että pahin kätkytkuolemariski-ikä on ohitse. Nyt tietysti on toisia murheita - pahuksen pikkulegot, jotka eivät meinaa pysyä Esikoisen huoneen suljetun oven takana, roskat ja ruuanmurut, miten Silmuseni jo niin pieniä asioita taitavasti sormillaan poimiikin suuhunsa. Nukumme perhepedissä ja kerran on vauhtimimmi onnistunut ryömimään sängystä lattialle - kylläpä siitäkin sai äiti sydämenläpätyksiä! 

Kuitenkin tuntuu, että oloni on jollain tavalla kevyempi, kun Silmu ei enää ole aivan avuton untuvikko. Luulen, että kyse on osaltaan myös siitä, että entistä harvemmin näen Silmussa Veikkosen. Alkuun, kun säpsähtelin sydän kurkussa liikkumattomalta näyttävää syvään uneen vaipunutta vauvaa, mukana kulki piinaava kokemus näystä, jonka äärellä olen kerran ollut: olen katsonut lasta, jonka rintakehä ei kohoile, joka ihan todella on eloton ja liikkumaton. Kaikki lapsemme ovat ulkonäöltään samaa sarjaa, ja etenkin nukkuvana Silmun kasvonpiirteissä on yhä paljon muistumia Veikkosesta. 

Kuten olen parissa aiemmassa tekstissäni kirjoittanut, olen viime aikoina myös käynyt paljon läpi mennyttä. Muistot pomppailevat mieleen milloin mistäkin yhteydestä: jokin tuoksu, ääni, tavara, sana, paikka singauttaa äkkiä ajatuksiini aiemmin unohtuneita kuvia ja hetkiä Veikkosen odotuksen ajalta, niiltä kuoleman jälkeisiltä kaikkein synkimmiltä kuukausilta tai vaihtoehtoisesti Silmun odotuksen tuskaisilta loppumetreiltä. 

Yhtenä aamuna löysin itseni muistelemasta sitä, miten yritin saada Veikkosen liikkeitä tuntumaan. Miten kylkeä rivakasti kääntämällä ikään kuin huijasin itseäni: ehkä se liikahti? Kuollut vauva kelluu lapsivedessä, ja kun vatsaa hölskäyttää, painaa tai heilauttaa tarpeeksi kovaa, liikkeen voi saada tuntumaan. Synnytysvastaanotossakin kätilö epäili tuntevansa potkun, kun hän painoi vatsaani. 

Muistot vievät syvälle kipuun ja tuskaan. Välillä tuntuu täysin käsittämättömältä, että sellaisen kokemuksen jälkeen edes uskalsin yrittää uutta raskautta ja että jopa kohtuullisen järjissäni Silmun odotuksen läpi kuljin. Kaipa se puhtaasti biologiasta kumpuava tarve saada uusi poikanen menetetyn jälkeen vain oli niin vahva. Ihmismieli suojamekanismeineen on ihmeellinen laitos. Kun Silmun raskaus alkoi, pinnalla oli menetyksen suru. Silloin en käynyt läpi näin konkreettisesti ja fyysisesti muistumia siitä, miltä vauvan kuoleminen kohtuun tuntuu. Silloin kaipasin vauvaa syliini, fokus oli ikävässä ja ruumiillisessa tarpeessa saada uusi lapsi hoivattavaksi. 

Ja hyvä niin. Hyvä näin. 

(Kuvat: Pixabay)

Taivasterveisten aika vuodesta

Jälleen päästettiin ilmapallo matkaan, sisarusten tervehdys Veikkoselle taivaan tuuliin.

Esikoinen muisti, että viime vuonna lähetimme pikkuveljelle Nalle Puh -pallon. Niinpä hän valitsi samaisen nallukan myös tällä kertaa. Ehkä kuva-aiheestakin vaivihkaa kehittyy perinne, Veikkosen juttu, jotain mikä muistuttaa meitä aina hänestä.

Jos kuvassa haluaa nähdä symboliikkaa, ensimmäinen ajatukseni on, että siinähän ovat nämä elävät lapset: isoveli ja pikkusisko ne täällä jatkavat matkaa käsi kädessä. Ainutlaatuisesta suhteestaan he ovat kiitoksen velkaa puuttuvalle veljelleen. Ilman Veikkosen kuolemaa Esikoinen ja Silmu eivät olisi koskaan saaneet tutustua toisiinsa.


Pallon kadottua pieneksi pisteeksi pilvien keskelle kävelimme hautausmaan ympäri. Kappeliin kiirehti mustiin pukeutunutta väkeä, saattokelloja soitettiin. Esikoinen bongasi yhdestä kivestä oman etunimensä, päiväkotikavereiden lokerikoista tuttuja nimiä näkyi paljon. Ajan kertautuvat kierrokset: nyt uusi sukupolvi isovanhempiemme, isoisovanhempiemme kaimoja kasvamassa täällä, vanhat polvet jo kuten virressä sanotaan unholaan vaipumassa.

Katselin hautoja käytännöllisin silmin: tuollaisia kukkia, koristeita, ratkaisuja. Kokemuksen tuomalla tietoisuudella: miten hurjan kallis tuon näyttävän kiven täytyy olla! Kunnioituksella ja hartaudella. Suurella myötätunnolla tuntemattomia omaisia kohtaan, kun näkyi liian nuorena lähteneitä.

Sanoin miehelle jotain siitä, miten kuolemaa on yhä vain niin vaikeaa ymmärtää, sen väistämättömyyttä, miten se koskettaa meitä tänne jääviä aina kun joku läheltä lähtee, ja miten vääjäämättä tulee vielä omakin vuoro.  Mies totesi juuri ajatelleensa samaa.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin liukuportaat veivät ulospäin nelihenkiseltä näyttävää lapsiperhettä täysin toiseen todellisuuteen Prisman lauantairuuhkaan. Siinä hetkessä tunsin kiitollisuutta tästä toisesta hiljaisemmasta maailmasta, jonne Veikkonen minut ja koko perheemme johdatti. Että elämässä on syvempiäkin kysymyksiä kuin se, laitetaanko tänään lohta vai kaalilaatikkoa. On kipeä mutta tärkeä tietoisuus elämän ohikiitävyydestä, niin että siinä liukuportaissa katsoo eläviä rakkaitaan ja miettii, miten valtavan kaunista kaikki on, onni niin yksinkertaista ja siinä aivan ulottuvilla.  

Symbioosi

Paljon puhutaan äidin omasta ajasta, tuulettumisesta, että on tärkeää tehdä välillä muutakin ja irrottautua. Puhutaan äidin jaksamisesta ja suorituspaineista ja äitimyytin murtamisesta. 

Jo Esikoisen vauva-aikana olin hämilläni. Minä kun en mihinkään halunnutkaan sieltä vauvakuplasta. Silloin tosin liikuttelin kuplaani ihmisten ilmoille, tapasin kavereita vauva mukanani, kantoreppukyytiläisen kanssa käytiin jopa festareilla, ensikuukausien udusta herättyämme olimme innokkaita muskarilaisia ja perhekerholaisia. 

Nyt kupla on yksityisempi, mutta yhtä kaikki riittävä. Tiedän, että perustyytyväisen ja mukavasti nukkuvan vauvan äitinä minun on helppo sanoa näin. Tiedän, että meitä on moneen junaan, enkä todellakaan osoita syyttävällä sormella niitä, joita alkuvaiheen tiivis symbioosi ahdistaa. 

Olen ollut Silmusta pisimmillään erossa 1,5 tuntia. Se aika jo tuntui levottomuutena mielessä ja kihelmöintinä rinnoissa. Enempää en tässä kohtaa kaipaa, enempään en edes pysty. 

Noissa lyhyissä erossaolon hetkissä on tällä kertaa mukana myös raskaiden muistojen paino. Jos menen vaikka vain lähikauppaan ilman vauvaa, se muistuttaa minua kipeästi siitä, miten vuosi sitten menin lähikauppaan ilman vauvaa. Jos olen pihalla Esikoisen kanssa kahdestaan ja moikkailen ohi pyyhältäville naapureille, se muistuttaa minua siitä, miten painunein katsein kohtasin heidät silloin, kasvatin tuskaani miettimällä, mitä ne minusta miettivät, miksi ei ole sitä vatsassa ollutta vauvaa koskaan mukana, näkevätkö suruni mutta eivät rohkene sanoa mitään... 

On myös mahdollista, että Silmu jää meidän viimeiseksi vauvaksemme. Aina jos vain ajattelenkin raskauteni loppuaikoja, olen varma siitä, että en koskaan enää halua lähteä samalle tielle. Ajatus on toki haikea, mutta se antaa sitäkin suuremman oikeutuksen muhia kaikessa rauhassa tässä äidin ja vauvan kokoisessa miniuniversumissa. 

Niin nopeasti aika kulkee ja tulee toisia vaiheita, Silmu kasvaa, minäkin löydän taas identiteetin muut puolet, suuntaan energiaani ulospäin. Nyt on hyvä olla tässä, koko ajan vauvan ulottuvilla, lähekkäin. 

kuva

Kliseet tänä päivänä

Olen kulkenut surun tietä yhden täyden vuoden ja toisestakin jo kolmanneksen. Kun ajattelen neljää kuukautta viime lokakuusta tähän hetkeen, tuntuu aika vierineen täysin erilaista vauhtia kuin niiden ensimmäisten neljän kuukauden aikana. Tai koko sen kohtukuoleman jälkeisen odotuksen aikana. Raskaus tuntui kestävän ikuisuuden, mutta nyt vauvanen lähestyy jo kolmen kuukauden ikää, kasvu on huimaa, pieniä vaatteita saa koko ajan viikata pois.

Onko se sittenkin totta, se toisteltu klisee? Ensimmäinen vuosi on vaikein. Viime vuonna elin kaikki vuodenajat uudellen, Veikkosen odotuksen merkkipaalut plussatestistä ultratutkimuksiin, ensimmäisistä potkuista viimeisiin. Kohtasin muistot kipeästi ja raa'asti - ja kas, nyt toisen vuoden aikana ne eivät enää teekään niin kipeää.

Toisaalta on mahdotonta sanoa, sulkeutuiko ympyrä lokakuussa vuosipäivänä vai sittenkin reilun kuukauden myöhemmin, kun saapui Silmu. En olisi näin pitkällä ilman Silmua, en varmasti kokisi onnea tässä määrin kuin nyt, kun olen saanut tyhjään syliini uuden hoivattavan, parhaan mahdollisen lohdun.

Aika parantaa haavat. Miten tuokin fraasi tuntui ihan tyhjältä, ei lohduttanut pätkääkään niinä tuskallisimpina hetkinä. Ja tässä kohtaa voi jo sanoa sen olevan kuitenkin totta. Tosin itse tykkään ennemmin ajatella, että aika opettaa elämään haavojen kanssa, ei se niitä koskaan kokonaan paranna. Vauvan kuolemasta saakin jäädä ikuinen haava äidin sydämeen, kyllä se siinä määrin järisyttävä kokemus ja hirveä suru on.

kuva

On myös sellaisia kliseitä, joita en edelleenkään allekirjoita. Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Minä olen selviytynyt suruni kanssa valon puolelle, minulla on ollut keinoja ja tukea. Kaikilla ei ole. Vertaistuen maailmassa on näyttäytynyt elämän kamala kohtuuttomuus: järkyttävän monessa perheessä hautaan on pitänyt saatella enemmän kuin yksi lapsi. Tai lapsen kuoleman lisäksi elämä on koetellut monella muullakin tavalla, paiskannut ihmisparkaa vastoinkäymisestä toiseen. Ehkä tieto siitä, että niin monien kohtalo on vielä paljon omaa rankempi, on myös jollain kierolla tavalla auttanut selviytymisessä. Eikä siinä ole varsinaisesti kyse vertailusta, vaan ehkä vain suhteellisuudentajusta ja siitä, että ymmärtää surustaan huolimatta saaneensa myös paljon hyvää. (Aiheesta kirjoitettiin juuri myös usein siteeraamassani valtakunnan mediassa.) Vertaisten kokemuksia lukiessani ja kuullessani olen huomannut, että todella hurjista asioista voi selviytyä. Ehkä olen siitä voimaantunut ajattelemaan, että kyllä minäkin tästä omasta tuskastani vielä.

Entä sitten se kuuluisa vahvistuminen? Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Suhteeni tähän lauseeseen on ristiriitainen. Jos myönnän, että olen selviytynyt, ehkä kaiken kokemani myötä jopa vahvistunut, onko se viesti elämälle, että kestän jotain vielä kauheampaa? Voiko vielä tulla jotakin yhtä kauheaa, kauheampaa kuin oman lapsen kuolema? Sain keskenmenon, surin, selviydyin. Ja tsädäm, sitten tulikin jotain paljon hirveämpää: kohtukuolema! Surin, suren yhä, ja jollain lailla kai olen selviytynyt. Jos nyt sanon sen ääneen, mitä tapahtuu seuraavaksi? Mikä se on se asia, mitä varten minua on pitänyt tällaisella koettelemuksella vahvistaa? Aivan kuin olisin siinä sadussa, jossa pukki toisensa jälkeen kipittelee sillalle ja sanoo peikolle, että älä minua syö, kohta tulee veljeni, joka on paljon suurempi. Sillä tavallako surut peräjälkeen marssivat elämään: älä minun anna sinua syödä, kohta tulee kaksin verroin kamalampi suru... Vai voisiko olla mahdollista, että mitään tällaista toinen toistaan järkälemäisempien surujen jatkumoa ei ole? Että voisinkin elää tästä eteenpäin luottavaisena, hyvällä lykyllä olla kokematta enää mitään näin raadollista kuin jo olen kokenut?

kuva

Viime yönä Silmu, joka tähän asti on ollut varsin helppo ja tyytyväinen vauva, itkeskeli paljon mahakipuisen oloisena. Imetin, kanniskelin, hyssyttelin, pumppasin jalkoja. Välillä itku laantui, sitten taas jatkui, vauva veti selkää kaarelle. Kun Silmu kahden aikaan rauhoittui ja olin viimein itsekin päässyt uneen, Esikoinen alkoi oksentaa. Aamulla silmät ristissä yrjöpyykkiä koneeseen sulloessani ajattelin, että kai sillä se-mikä-ei-tapa-vahvistumisella kuitenkin tarkoitetaan sitä, että tällaiset arkivastoinkäymiset kutistuvat pieniksi, kun tietää paljon kauheammastakin. Ajattelin täysin ilman ironiaa, että huutava vauva ja se isompi oksennusta pyjamassaan ovat ihaninta mitä on, että kaikesta tästäkin olen vain mielettömän kiitollinen.

Äidinrakkaus

Veikkosen odotus oli jo pitkällä, yli puolivälin, kun terveydenhoitaja yhtäkkiä eräällä neuvolakäynnillä sohaisi tabuaihetta: "Eikö tunnu välillä kummalliselta ajatella, että sieltä on tulossa joku, josta tulee vielä yhtä rakas kuin Esikoisesta? Vähäsen pelottavaltakin - että miten sitä toista osaa samalla tavalla rakastaa?"

Kyllä, siltä se välillä tuntui. Vaikka olinkin tietysti jo rakastunut kohdussa melskaavaan pikkuveljeen, muistan miettineeni juuri noita asioita. Tuntui hämmentävältä, että terveydenhoitaja niin tarkkaan luki ajatukseni. Sitten tietysti juteltiin siitä, miten äidinrakkaus vain kasvaa uuden lapsen myötä, miten se taatusti riittää jokaiselle.

Ja toki sen tulin huomaamaan, kun Veikkonen syntyi. Vaikka syntyikin kuolleena. Vaikka jäikin tässä kohdun ulkopuolisessa, maanpäällisessä elämässä tuntemattomaksi.

Nyt sitten on tullut vielä Silmukin. Nyt viimein elän sitä kahden lapsen arkea, johon olin syksyllä 2013 jo valmistautunut. Ja kuitenkaan elämä ei ole samanlaista kuin se silloin asioiden mennessä toisin olisi voinut olla.

Välillä minua häiritsee se, että en tiedä, mikä johtuu surusta ja mikä nyt toisen elävän vauvan kanssa kokemistani tunteista olisi tullut vastaan muutenkin. Hämmennys, ristiriidat, iänikuinen riittämättömyys - ehkä ne ovat ihan normaaleja useamman lapsen äidin fiiliksiä, mutta minä tulkitsen helposti kaikki arjen rosot, haikeilut ja vaikeilut surun seurauksiksi.

Jokainen lapsi on yksilö. Kun niitä omia hoivattavia on enemmän kuin yksi, asia tulee konkreettisemmaksi. Silmu on vasta vähän yli kaksi kuukautta vanha. Silti olen jo nyt ihmetellyt, miten hänen kanssaan monet jutut menevätkin toisin kuin esikoisen kanssa aikanaan. Esikoisvauva tykkäsi lupsutella rinnalla muutenkin kuin ruokailumielessä ja nukahti aina tissi suussa. Silmupa syökin ahnaasti nälkäänsä ja jää sen jälkeen killittelemään äitiä suurilla silmillään. Kaksikuinen Esikoinen viihtyi viltillä makuullaan ja osasi jo kierähtää masulta selälleen. Silmu ei oikein tykkää olla valveilla makuuasennossa; syli, kantoliina tai sitteri ovat mieluisampia. Ja kun Silmu kasvaa, yhä enemmän hän paljastaa uusia puolia itsestään, enkä yhtään tiedä, mitä odottaa, vaikka Esikoisen kanssa olenkin jo aiemmin samat ikävaiheet kokenut.

Usein sanotaan, että lapseen rakastuu päivä päivältä enemmän, kun hänen persoonansa tulee esille. Tällä logiikalla kohtuun kuollut lapsi olisi siis jotenkin vähemmän rakas kuin nämä kotiin asti saadut. Ehkä tähän ajatukseen perustuu myös se kömpelö lohtulause, jota kohtukuoleman kokeneet eivät halua kuulla. Ilman omaa kokemusta on äkkiseltään helppoa ajatella, että kohtuvauvaan ei ole ehtinyt kiintyä samalla tavoin kuin jo kohdun ulkopuolella eläneeseen ja menetys olisi näin ollen jotenkin armeliaampi.

Itse olen miettinyt, miksi ihmeessä minun pitäisi ajatella, että oli parempi kokea kohtukuolema kuin olisi menettää jo kohdun ulkopuolella elämään ehtinyt lapsi? Ainoa totuushan on, että en olisi halunnut kokea lapsen kuolemaa millään tavalla. Ei kukaan haluaisi.

Ilman omaa kokemusta on ehkä vaikeaa ymmärtää sitä, miten kiintymyssuhde todella jatkuu kuoleman yli. Samalla tavalla se kiintymys kasvaa, kehittyy ja muuttuu päivä päivältä, kuten niiden elävienkin kanssa. Tai ei tokikaan samalla tavalla, mutta omalla tavallaan. Äidinrakkaus (tai ehkä olisi korrektimpaa puhua vanhemman rakkaudesta, kai tämä isiäkin koskee) on ihmeellistä, äärettömän ihmeellistä.

Suhde ennen syntymäänsä kuolleeseen ei pääty siihen hetkeen, kun lääkäri lausuu musertavat sanat ultrahuoneessa. Se ei pääty siihen, kun ponnistamisen jälkeen pitelee sylissään pientä ruumista. Se ei pääty haudan umpeen lapioimiseen tai siihen kun ruoho seuraavana keväänä kummulla vihertää. Se jatkuu, vahvistuu, syvenee, muotoutuu omanlaiseksi suhteeksi niin kuin suhde jokaisen pienen jälkeläisen kanssa on omanlaisensa.

Suhde kuolleeseen lapseen sisältää viiltävää surua, tuskaa ja ikävää. Se sisältää kipeää mutta nöyrää ymmärrystä siitä, että emme omista lapsiamme, että he aivan todella - kuten laulussa sanotaan - ovat lainaa vain. Suhde kuolleeseen lapseen sisältää tukuittain "millainen olisit ollut, millainen olisit nyt" -mietteitä, täyttymättömiä haaveita, joita on katkeransuloista ajatella. Ja pohjimmiltaan se on lopulta sitä ihan samaa rakkautta, jota tuntee eläviäkin lapsiaan kohtaan. Äidinrakkautta, lujinta ja ehdottominta rakkautta.

Pikkuveli, joka ei ole täällä

Vauvan kuolema on aina vanhemmille kamala suru, olipa kyseessä sitten ensimmäinen tai seitsemäs lapsi.

Voin kuvitella, että esikoisen menettämisen suruun liittyy erityisen viiltävästi myös kokemus siitä, että on tullut äidiksi tai isäksi, mutta ei ole ketään hoivattavaa. Tyhjyys on totaalista.

Perheen elävät lapset taas nähdään helposti lohtuna ja joskus hieman pateettisesti jopa ainoana syynä jatkaa elämää.

Tokihan Esikoinen toi jo niihin alkumatkan pimeisiin hetkiin lohtua. Kun palasimme sairaalasta, Esikoinen juoksi iloisesti vastaan. Hän oli kuullut mummiltaan, että vauvaveli menikin enkeliksi, mutta ei ollut selvästikään vielä yhtään tajunnut, mitä se tarkoitti.

Kaikkien suruvärssyjen ja muistolauseiden yläpuolelle kohosivat elävän lapseni ihanat lohkaisut pian kuoleman jälkeen. Ensimmäisestä tuli itku, toisesta nauru:

"Mä haluaisin taikoa Veikkosen takaisin eloon. Mutta ei mulla ole taukasauvaa. Niitä on vaan mielikuvituksissa. Ja noidilla." 

"Onneks mä en kuollut vauvana!"

Synkimpinä hetkinäni edes Esikoinen ei kuitenkaan tuntunut minulle riittävältä syyltä jatkaa elämää. Hän oli jo niin iso ja reipas ja toimelias, lähes neljävuotias. Hän hiipi kyllä kainaloon aamuöisin, suostui halittavaksi ja syliteltäväksi, mutta ei hän mitenkään voinut sen pienen vastasyntyneen paikkaa täyttää. Ruumiini ja mieleni huusivat vauvaa. Ajattelin välillä, että Esikoinen pärjäisi hyvin isänsä kanssa kaksin, miksi minä en saanut mennä vauvani mukana...

Inhottavimpia olivat ensimmäisten kuukausien tunteet siitä, että Esikoinen oli suruni tiellä. Olin menettänyt lapsistani toisen; miten saatoin yhtäkkiä tuntea niin voimakkaan kielteisiä tunteita ainoaa elävääni kohtaan? Oli pakko yrittää pitää arjessa jonkinlaista ryhtiä, se tuntui raskaalta. Olisin vain halunnut rauhassa romahtaa ja luovuttaa kokonaan. Pinnani oli lyhyt, en kestänyt uhmaa tai kiukkuamista yhtään. Tuntui, että lämmin yhteys, joka minulla oli ollut lapseeni, heikkeni ja haurastui.

Aloin pelätä, että en ole turvallinen vanhempi. Miehen menojen ja reissujen ajaksi tarvitsin muuta aikuisseuraa, en yksinkertaisesti uskaltanut olla Esikoisen kanssa kahdestaan kovin pitkiä hetkiä, kun koin olevani mieleltäni niin epävakaa. Kevään mittaan tämä olo onneksi helpotti, ja etenkin kesän aikana, kun Esikoinen oli kaksi kuukautta päiväkodista lomalla, yhteys parani taas huomattavasti.


Paljon on pitänyt myös miettiä, millaista on lapsen suru ja miten se ilmenee. Menetys ei ollut vain minun ja mieheni, myös esikoinen menetti odotetun pikkuveljensä.

Esikoinen ottaa Veikkosen kuvan hyllystä käteensä ja katsoo sitä pitkään, ihan hiljaa. "Siinä se Veikkonen on, sun sylissäs." 

Miksi emme ottaneet häntä mukaan katsomaan veljeään? Miksi se tuntui niin vaikealta? Hän on nähnyt kuvat, hän on nähnyt pienen arkun. Lapsen mutkattomuudella hän olisi varmasti myös osannut kohdata elottoman veljensä. Miksi emme sitä mahdollisuutta hänelle antaneet? Miksi kukaan ei sanonut meille, että ei lapsi siitä traumatisoidu, ennen oltiin avoimen arkun äärellä aina koko suku? Miksi kukaan ei kertonut, että tätä asiaa pitäisi myöhemmin katua?  

Esikoinen ei lähde mielellään haudalle. Vaikka en haudalla yleensä romahtele, ennemminkin tunnen tyyneyttä ja rauhaa, hautausmaahan liittyy ehkä lapsen mielessä hautajaisten muisto ja kaikki se ahdistava, jota hän joutui ensimmäisinä viikkoina ja kuukausina näkemään. Äiti, joka katosi. Äiti, joka itki itkemästä päästyään. Äiti, jota ei saanut hermostuttaa ja häiritä, kun äidillä oli niin vaikeaa. 

"Mennään mieluummin Ikeaan", ehdotti poika yhtenä loppusyksyn sunnuntaina viime vuonna, kun ajoimme haudalle. Ikeassa oltiin käyty juuri pari viikkoa ennen Veikkosen kuolemaa. Oltiin vastikää muutettu uuteen kotiin, ostettiin verhokankaita ja sen sellaista. Ikea on perheonnen pyhäkkö, johan sen leikki-ikäinenkin tajuaa! Lapsiparkin pallomeri, äidin pallomaha - miksi ei mentäisi taas sinne, missä oli niin kivaa?

Kevättalvella Esikoinen sai älynväläyksen: "Nyt meitä on vieläkin vaan kolme, Veikkonen olisi ollut se neljäs. Nyt me voitais muuttaa takaisin sinne vanhaan kotiin!" Olihan isomman asunnon etsimisen kimmokkeena ollut ajatus siitä, että tarvitsemme lisää tilaa kasvavalle perheelle, niin oli Esikoiselle asiasta juteltu.

Kuoleman varjo on ollut läsnä myös Silmun odotuksessa. Pienen pojan kokemusmaailmassa eläviä vauvoja syntyy muille, mutta meidän perheessämme asia ei ole niin yksiselitteisen selvää. Yritämme ruokkia toivoa ja vakuuttaa, että vauvan kuolema on harvinaista, kyllä ne yleensä syntyvät elävinä, mutta Esikoisenkin luottamukseen on tullut särö.

"Jos se uus vauva syntyy elävänä, niin me saadaan se tänne kotiin. Se olis niin mukavaa."

"Meille tulee varmaan sata vauvaa. Aina vaan uus ja uus ja uus."

Ja kotidopplerilla ääniä kuunnellessamme: "Äiti, se on vielä elossa!"

Jopa Se Iso Kysymys, jonka kaikki lapset jossain vaiheessa tajuavat esittää, linkittyi meidän perheessämme kuolemaan: "Mistä se uusi vauva ilmestyy sinne massuun, kun entinen vauva on kuollut?"

Välillä olen ollut salaa kiitollinenkin Esikoiselleni siitä, että hän on nostanut kissan pöydälle ja kertonut, miten asiat perheessämme todella ovat. Eräillä loppukesän kesteillä, joissa oli paljon vieraita ihmisiä, Esikoinen kuittasi saamani onnittelut ja vatsalle juttelut: "Mutta meidän ensimmäinen vauva kuoli. Nyt äitin masussa on uusi vauva. Se on elävä!"

Vieraat aikuiset mykistyivät, eivät osanneet sanoa mitään. "Niin, se oli tosi surullista, että meidän Veikkonen kuoli", totesin vain alleviivatakseni Esikoisen puheet todeksi. Ja vaikka vastassa oli vaivaantunut hiljaisuus, tunsin itseni vahvaksi; olihan ihmeellinen ja fiksu elävä lapseni siinä kanssani, niin luontevasti kantoi yhdessä äitinsä kanssa perheensä tarinaa.

Pelon lonkeroita

Synnytyksen käynnistämisen näkökulmasta täysiaikaisuuden rajana pidetään yleensä 38 viikkoa. Mutta jos vauva syntyy 37 viikon täyttymisen jälkeen, häntä pidetään täysiaikaisena myös. Ota näistä selvää. Joka tapauksessa mahassani on jo melkoisen valmis ihmisyksilö!

Tämä raskaus on kestänyt ikuisuuden, mutta toisaalta ihmettelen, miten voin olla jo tässä! Jos olisin vetänyt äitipolilla viime viikolla itkupotkuraivarit, olisinko saanut käynnistyksen jo vaikka tälle päivälle..? Mistä sen tietää, mikä on vauvalle parhaaksi? Jos kohdun ulkopuolella olisi kuitenkin jo turvallisempaa..? Enää viikko. Vielä viikko.

Näin sukupuolineutraalia odotusta...

Päivissä on yhäkin tsemppifiilis, öissä niin ikään tuttu kauhu. Ensisijaisesti pelkään Silmun menettämistä, mutta välillä alan pimeinä tunteina valvoessani pelätä muutakin.

Mitä jos kuolen itse synnytykseen? Täällä vauraassa lännessä todennäköisyys siihen on niin minimaalinen, että monella asia ei edes käväise mielessä. Se mahdollisuus on kuitenkin aina olemassa. Eräs nuoruuden harrastuksestani tuttu nainen on kuollut synnytykseen. Hän oli vieläpä vanhempiensa ainokainen, ensimmäistä lastaan saamassa... Mikä kohtuuton suru tuoreille isovanhemmille ja vauvan isälle. Niin uskomattoman kipeän kamalaa. Muistan myös parin vuoden takaa odotusblogin, joka ei päättynytkään iloiseen vauvapäivitykseen. Ei tullut minkäänlaista päivitystä; sen sijaan kommenttikenttään ilmestyi lohduton tiedonanto naisen omaisilta. En ollut tuota blogia itse seurannut, mutta sitä reposteltiin ympäri nettiä, joten asia kantautui toista kautta tietooni.


Mitä jos menetän esikoisen? Välillä minua vaivaa kesällä näkemäni uni, jossa ripustan vaaleanpunaisia vauvanpyykkejä murheen murtamana - olen saanut tytön ja samaan aikaan menettänyt esikoispoikani. Näin tuon unen vieläpä ennen kuin edes tiesin Silmun sukupuolta. Olen yrittänyt selittää sitä parhain päin: uni ei ennusta mitään, vaan heijastelee pelkoja ja ahdistuksia, joita valveillakin mielessä risteilee. Ja unitulkintaoppaiden mukaan kuolema unessa tarkoittaa yleensä jotain positiivista: uuden alkua, uutta askelta elämässä. Silti en voi olla miettimättä.

Hetket, kun luen Peppi Pitkätossua kainalossani makoilevalle kiharapäälle, kun pelaamme Junior Aliasta ja olen ylpeän ällistynyt siitä, miten alle viisivuotias osaa kuvista niin taitavasti selittää sanoja, kun katson miehen ja pojan remuamista, kun peittelen väsähtäneen riehupetterin yöunille - ne ovat niin kauniita, ihania ja onnellisia hetkiä, että en välillä pysty niitä elämään kokematta samalla kuristavaa tunnetta: saanhan pitää tämän, enhän joudu tästä koskaan luopumaan..? Minä hyväksyn täysin sen, että esikoiseni kasvaa eikä jonain päivänä enää huoli suukkoa äidiltään. Kunhan hän vain pysyy täällä, tässä maallisessa elämässä luonani.

Vauhditustee.

Mitä jos menetän miehen? Tämä pelko on harvinaisempi, iskee lähinnä joissain konkreettisissa tilanteissa, kuten viime keväänä, kun mies joutui umpparileikkaukseen, tai jonakin varhaisena aamuna, kun hän lähtee töiden takia kauemmaksi, huonolla ajokelillä hirvivaaratielle. Miten selviäisin lapsiperhearjesta yksin? Mies on meistä usein se kärsivällisempi vanhempi, joka pelastaa tilanteen, kun minulta uhkaa katketa pinna. Fyysinen läheisyys on minulle niin tärkeää - miten lohdutonta ja kylmää olisi jäädä yksin. Kun on rakentanut elämäänsä toisen aikuisen kanssa, perustanut yhteisen perheen, miten siitä voisi yksin jatkaa?


Jos pelolle antaa vallan, se syö kaiken ilon elämästä. Pitäisi muistaa, että tärkeintä on tämä hetki, huomisesta ei kukaan tiedä. Tänä iltana saan kuunnella vaimeaa kitaran näppäilyä olohuoneesta, käydä kurkkaamassa pikkuauto kourassaan nukahtanutta esikoista, tuntea vatsassa ihania tömpsähdyksiä. Saan muistella ja kaivata häntä, joka kuuluu perheeseen, vaikka toisaalla jo onkin.

Mene pois pelko kaikkialle kurottuvine lonkeroinesi! Minulla on kaikki hyvin, en tarvitse sinua!