sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Takaumia

Viime aikoina on tullut enemmänkin koettua jonkinlaisia flashbackeja. Unet ovat heijastelleet menettämisenpelkoa, ja valveilla mieleen on pulpahdellut yllättäviä muistumia Veikkosen odotuksen varrelta. 

Olen yhtäkkiä löytänyt itseni muistelemasta Veikkosen odotuksen alkuvaiheeseen liittynyttä huolta. Oli se tavallinen epävarmuus ja keskenmenoriskin tiedostaminen tietysti, mutta muutakin oli. Sairastin rajun vastataudin joskus viikolla 10, ja stressasin kovasti, miten vauvanalku sen kestää. Taisi myös olla ensimmäisellä raskauskolmanneksella, kun epäilin Esikoisella parvorokkoa. Hänellä oli parin päivän kuume ja poskien lehahdus, mutta oireet menivät niin nopeasti ohi, että lääkäriin ei edes menty. Itse kävin kuitenkin varuiksi testauttamassa omat parvorokkovasta-aineeni, ja tulos oli huojentava: olin sairastanut rokon tietämättäni jo aiemmin. (Äidin parvorokko voi olla raskausaikana sikiölle hengenvaarallinen.) 

Olen miettinyt, miksi loppuraskaudessa olin niin paljon huolettomampi ja luottavaisempi. Miksi en silloin reagoinut jokaiseen normaalista voinnista poikkeavaan tilaan yhtä tarkasti kuin alkuraskaudessa? Loppuraskauden neuvolakäynneillä pissan proteiinit olivat lähes aina plussalla. Vein kyllä sitten labraan näytteitä, mutta ne olivat aina puhtaat. Proteiini laitettiin valkovuodon piikkiin. Kuitenkaan Silmun raskaudessa virtsassa ei ollut proteiinia (muistaakseni) yhtään ainoaa kertaa. Mitä jos moinen valkuaisvirtsa olikin merkki, no, jostain..?

Toinen edelleenkin piinaava muisto on pari päivää ennen kuolemaa tuntemani vatsakipu. Ensin luulin sitä supistukseksi, mutta se oli hieman erilaista, kova kipu, jota tunsin kun nousin autosta kaupan pihalla. Se kesti muutaman minuutin ja meni ohi. Vaikka kipu laantui nopeasti, miksi en mennyt käymään päivystyksessä kaiken varalta? Kun se kipu oli kuitenkin erilaista kuin mikään muu raskauden aikana tuntemani. Istukassa oli minun puolellani tulehdusta. Vaikka sanottiin, että se on voinut tulla vasta synnytyksen aikana ja että se ei riitä selittämään kuolemaa, mietin, oliko asioilla yhteyksiä. Oliko tuo yhtenä päivänä hetkellisesti tuntemani kipu signaali tulehduksesta? Jos olisin reagoinut ja huolestunut, olisivatko asiat voineet mennä toisin? 

Näiden miettiminen on niin hyödytöntä ja tyhmää, mutta jostain syystä viime aikoina se jo kertaalleen talttunut syyllisyyskin on taas ollut pinnassa. Ja sitten syyllisyyden uusi muoto: Veikkosen kuolema johti Silmun syntymään, ja nyt olen useimmiten onnellinen ja kiitollinen siitä, että asiat ovat kuten ne nyt ovat. Se on ristiriitaista ja riipivää. Välillä ajattelen, että annoin Veikkosen kuolla, kun taas Silmua varjelin kohtuaikana mielenterveytenikin uhalla. Eihän se niin tietenkään mennyt, en valinnut tai aiheuttanut Veikkosen kuolemaa. Kohtukuoleman jälkeinen raskaus on aina erilainen kuin luottavaisen normiodottajan raskaus. En voi itseäni jälkeenpäin läksyttää siitä, että Veikkosen raskauden porskuttelin läpi ilman kotidopplereita ja paniikkiultria (jotka välttämättä eivät olisi edes lopputulosta muuttaneet).

Välillä tuntuu, että suru kaikkine kylkiäisineen on kuin spiraali. Kuljen koko ajan yhä suurempaa kehää, mutta tasaisin väliajoin tulen aina pisteeseen, jossa lukee katkeruus tai syyllisyys tai ikävä tai mitä kaikkia näitä surun muotoja onkaan. Täytyy yrittää luottaa siihen, että koko ajan matka jatkuu ja vierailut näissä tunnekuopissa matkan mittaan entisestään harvenevat ja toisaalta menevät myös aiempaa helpommin ohi.


Kuva: Pixabay

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Dialogi varhain sinä aamuna

Mies: Jos se on kuristunut napanuoraan.
Minä: Hyi, älä sano noin...
Mies: Onhan sekin mahdollista.
Minä: Älä oikeesti.

Mies puhuu kepeästi, melkein voisi sanoa läpällä, sillä hän ei tiedä. Hän ei ymmärrä, että sellainen liikkumattomuus on aivan poikkeuksellista. Minä tiedän. Vaikka en vielä suostu uskomaan ja hyväksymään, vaikka riipun automatkan ajan, sydänäänten etsimisen ajan, vielä ultrattavaksi asettuessanikin toivossa, joka koko ajan hiutuu yhä hauraammaksi. Sisimmässäni ehkä kuitenkin tiedän jo silloin omassa sängyssä kotona, kun käymme tuon mustanpuhuvan keskustelun. Yhteys on katkennut, siitä kertoo se outo tunne, joka minulla heti herätessäni on.

Miten tällainenkin keskustelu palautuu mieleen nyt? Miksi nyt näen taas painajaisunen, jossa suuri vatsa on painava ja haudanhiljainen?

Ehkä Silmun piinaavasta odotuksesta on kulunut tarpeeksi aikaa. Uutta raskautta ei ole suunnitteilla välttämättä enää koskaan. Ehkä alitajunta viestittää, että nyt on tilaa ja voimia käsitellä tätä.

Kohtukuolemassa, kuten läheisen äkillisessä kuolemassa usein, on kyse surun lisäksi myös traumasta. Kohtukuoleman trauma liittyy vahvasti omaan kehoon. Lapsi kuoli minun sisälleni! Kohdustani tuli hauta. Sen lisäksi, että kannan loppuelämäni mukanani kokemusta elottomasta vauvasta käsivarsillani, pienestä valkoisesta arkusta jonka kansi pannaan lopullisesti kiinni, kannan myös traumaa siitä, miten kehoni petti pahanpäiväisesti. Kannan muistoa huolestuttavasta liikkeettömyydestä ja hetkestä, jona lääkärin sanat vahvistivat kauheimman pelon käyneen toteen.

Tuttavapiirissä on nyt parilla odottajalla laskettu aika käsillä. Eräs sai kuun alussa vauvan; odotus meni yli lasketun ajan ja synnytys päättyi hätäsektioon, mutta yhtä kaikki lopputulos oli onneksi iloinen perhetapahtuma.

Huomaan hermoilevani toisten puolesta yllättävän kovasti. Näen lasketun ajan ylittymisessä pelkkiä uhkia ja toivon, että kavereiden vauvat älyäisivät tulla maailman ajoissa. Olen aidosti helpottunut kuulemistani syntymäuutisista, mutta en voi kieltää, etteivätkö ne tuoreiden nyyttien kuvat ja onnea pursuavat tiedonannot kuitenkin aina vähän tökkäise sitä haavaa, jonka Veikkosen kuolema on minuun jättänyt.

Olen kaksi kertaa saanut kokea vastasyntyneen mukanaan tuoman onnenhuuman, mutta se, mitä elävien kullanmurujeni syntymien välissä koin, tulee varmasti aina kulkemaan mukana myös niissä hetkissä, joissa vastaanotan muiden vauvauutisia.

(Tänään on muuten taas 16. päivä. Vuosi ja kahdeksan kuukautta on kulunut.)

Futaajaveli ja ryömivä sisko.