maanantai 10. lokakuuta 2016

Syksyn surumielinen kauneus

Aleksis Kiven päivä. Tuuleton aamu, tangossa roikkuva lippu, keltalehtiset puut siinä ympärillä hievahtamatta. Tämä päivä oli Veikkosen laskettu päivä. Päivä, jolloin kaikki vielä oli hyvin. Päivä, jolloin kaiken oli vielä mahdollista päättyä hyvin.

Lokakuu ei ole tähän mennessä tuntunut niin raskaalta kuin kahtena aiempana vuonna. Olen oikeastaan nauttinut syksystä. Veikkosen myötä syksystä on tullut minulle entistä rakkaampi ja merkityksekkäämpi vuodenaika. Olen tuntenut helpotusta ja kiitollisuutta siitä, miten hyvin kaikki tänä päivänä on. Suru on kesyyntynyt sopuisaksi osaksi elämää. 

Tänään kuitenkin kirpaisi, kun aamulla keittiön kaihtimet avatessani näin Suomen lipun tangossa. Tästä alkaa taas piinaviikkoni, laskeutuminen kohti vuosipäivää. 

Tuntuu surulliselta, että kun ajattelen Veikkosta, muistan ensisijaisesti mustan ja tuskaisen ajan. Muistan hiljaisen kohdun aiheuttaman kauhun, ultrahuoneen hämärän, lääkärin sanat, jotka tappoivat viimeisenkin toivon. Muistan ensimmäisten viikkojen ja kuukausien pimeän, miten selviytyminen hetkittäin tuntui täysin mahdottomalta.

Raskausaika, Veikkosen elämä, on jossakin kaukana menneessä, toisessa ajassa. Haluaisin pystyä muistelemaan sitä enemmän, saada aidommin kiinni odotuksen onnen muistoista. 

Muistan, että Veikkonen liikkui kohdussa melko samalla tavalla kuin Esikoinen, eri tavalla kuin Silmu. Muistan, miten suuri vatsani oli loppumetreillä, suurempi kuin kotiin asti saatujen lasten odotuksissa. Ja kuitenkin muistan enää kamalan vähän. 

En kirjoittanut Veikkosen raskaudesta niin tarkkaa päiväkirjaa kuin Esikoisen ja Silmun aikana, vain muutama hajamerkintä on. Valokuvia odotuksesta on jonkin verran, ja niiden kautta voin palauttaa mieleen joitakin häivähdyksiä. Silti tuntuu, että en melkein tunnista itseäni kuvista. Joku nuori ja luottavainen, kevyempi, niistä kuvista katsoo. 

Olen kiitollinen syksylle, että se vie minut hetkeksi taas lähemmäksi Veikkosta - olkoonkin, että se tapahtuu enemmän kuoleman ja surun kuin elämän ja onnen muistojen kautta. 


Sinä kaukana, kaukana siellä,
sinun vuokses on sieluni lohduton.
Syyslehtien matto tiellä,
tuo kullanraskas, en kiellä,
kuva tuskani on,
kuva rikkaan tuskani on.

Kaarlo Sarkia




maanantai 3. lokakuuta 2016

Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi - kirja kaltaisilleni/kaltaisistani

Elokuussa luin Hesarista esikoiskirjailija Tuomas Juntusen haastattelun. Lukiessa tuntui, että kaikki, mitä jutussa kirjoitettiin, kolahti minuun. Minäkin olen kaivannut kirjaa, jossa lapsen kuolemaa käsitellään kaunokirjallisemmin kuin kokemuksellisissa surukertomuksissa. Minäkään en tunne muuttuneeni superihmiseksi surun myötä.

Nyt viimein olen lukenut myös Juntusen kirjan.  Tuntematon lapsi (WSOY 2016) osoittautui monilta osin juuri niin hyväksi ja osuvaksi kuin odotinkin. Itku tuli lukiessa monta kertaa. En osannut - enkä kokenut edes tarpeelliseksi - erotella, tiputtelinko kyyneleitä kirjan Martalle vai omalle Veikkoselleni. Tässä kohtaa, aivan kolmannen vuosipäivän kynnyksellä, kirjalla oli toki suuri vertaistuellinen merkitys minulle.

Kirjan luettuani googlailin myös joitakin kritiikkejä, koska oli kiinnostavaa nähdä, miten tällainen teos on otettu vastaan. On ilmiselvää, että aihe koskettaa, vaikka se ei omakohtaista kokemusta vasten peilautuisikaan. Toisaalta minulle tuli tunne, että kriitikot ja bloggaajat arvioivat kirjaa hieman varovaisesti, koska sen aihe on niin kipeä ja henkilökohtainen. 

Kirja on siis autofiktiivinen romaani. Kirjan vauva on Martta, kuten Juntusen tytärkin, jolle kirja on omistettu. Ajalliset koordinaatit asettuvat ilmeisesti melko lailla yksiin todellisten tapahtuma-aikojen kanssa. Toisaalta esimerkiksi vaimon nimi on muutettu ja kaunokirjallinen etäännyttäminen tehdään välillä lukijalle näkyväksi: "Tämä kertomus poikkeaa varmasti jossain määrin siitä mitä tapahtui todella. Joitain asioita on keksitty tarinan vuoksi, toisia on jätetty pois siksi, että ne kuuluvat vain meille."  


Kirja jakautuu prologiin ja neljään osaan. Osien sisällä kronologiaa on sekoiteltu jonkin verran, mutta pääpiirteissään tarina kulkee alkutalvesta 2013 syksyyn 2015. Tuohon jaksoon ajoittuu vaiheikas vanhemmuuden matka: vauvantekopohdinnat, raskausaika, Martan syntymä ja hänen lyhyt elämänsä, hautajaiset, surutyö ja uuden raskauden yritys.

Romaanin osat ovat mielestäni keskenään hieman epätasaisia. Prologi on timanttisesti kuvattu kohtaus eräästä hetkestä ennen hautajaisia. Ensimmäinen osa, jossa mies hiljalleen lämpenee vaimon vauvahaaveille, raskaus alkaa ja etenee ja Martta syntyy, on mielestäni joutavan pitkä. Kirjailija lienee kokenut tämän vaiheen kuvauksen tarinan kannalta tarpeelliseksi, mutta minä odotin liki sata sivua, että päästäisiin viimein asiaan.

Tietysti raskausaika on kallisarvoisen tärkeä osa Martan elämää, yhteistä aikaa, jonka hän vanhempiensa kanssa vietti. Vauvapohdinnoista ja odotuksesta kertoileminen toki myös muodostaa kontrastin kirjan muille osioille: ensin ollaan taviksia, mutta yhtäkkiä kaikki muuttuu, joudutaan tuoreiden vanhempien kerhosta ihan toiseen porukkaan, vertaistuki-iltaan puhumaan kuolleista lapsista. Vaativana lukijana koin kuitenkin, että jos kirjaa arvioi kaunokirjallisuutena, tuo raskausvaihetta kuvaava jakso ei ole erityisen omaperäistä tai erottuvaa tekstiä.

Toinen osa on Martan elämä, joka kestää vain vajaat kaksi päivää. Tapahtumat ja tunteet on kuvattu riipaisevasti. Samastumiseni oli vahvaa, vaikka äkkisukellus vauvaonnesta syvälle suruun meillä menikin eri tavalla. Kolmas osa ajoittuu Martan kuoleman jälkeisiin mustimman surun aikoihin. Tähän osioon kiteytyy se, mistä kirjan nimikin kertoo: "Tyhjyytemme oli kaksinkertainen, koska emme tienneet, mitä olimme menettäneet. Martta oli jäänyt meille tuntemattomaksi. Toisin kuin olin aiemmin kuvitellut, tämä ei vähentänyt surua vähääkään." 

Surun kuvauksessa on kulkuja, jotka omakohtaisesti tunnistan, ja joita tästä blogistanikin on matkan mittaan voinut lukea. Tällaisia ovat esimerkiksi hautaamisasioihin liittyvä rituaalien tärkeys ja muiden ihmisten reaktiot suruun, tai - vielä pahempaa - reagoimattomuus.

Romaanista käy ilmi, että mies ja nainen potevat surua hieman erilaisella volyymilla, mutta minulle ei sittenkään lukiessa tuntunut kovin olennaiselta, että kertoja on mies. Vaikka takakansitekstissä luvataan vahvaa miesnäkökulmaa, minulle vauvan menettäneenä äitinä ensisijainen samastumiskohde kirjassa oli juurikin kertojamies eikä hänen vaimonsa. Kuten Martan isä, minäkin luin Kaarlo Sarkiaa saadakseni kyyneleet vierimään! Minullekin suru avasi yhtäkkiä luonnon ja koko maailman täyteen metaforisia tasoja! Ja tietysti minua ja Juntusta (niin kirjailijaa kuin autofiktiivistä hahmoa) yhdistää kirjoittaminen: "Ajatus iski huoneen pimeydestä ja sai minut ponnahtamaan istualleni: Kävi miten kävi, alkaisin kirjoittaa. Pelastuisin kaivostani, kirjoittaisin sen täyteen merkityksen kirkasta vettä ja kohoaisin kirjoitukseni mukana vapaan taivaan alle." Tuomas Juntunen teki surutyönsä romaanin muotoon, minä olen kohta kolme vuotta kirjoittanut tätä blogia. Ehkä emme sittenkään ole niin erilaisia, miehet ja naiset, isät ja äidit.

Merkkailin tärkeitä kohtia. Lappusumaa kertyi osiin, joissa kerrottiin  
Martan lyhyestä elämästä ja vanhempien surusta Martan kuoleman jälkeen.


Kirjan viimeisessä osassa harpotaan nopeasti eteenpäin tapahtumia kuoleman jälkeisestä syksystä seuraavaan syksyyn. Haave uudesta raskaudesta nousee pakottavaksi - been there, tunnistan! Haaveen tiellä on kuitenkin haasteita, koska Martta on kuollut perinnölliseen sairauteen. Viimeisen osion rytmi on hätäinen aiempiin verrattuna, ja en voi olla miettimättä, onko kirja pantu kokoon vähän liiankin kovalla kiireellä. Hämmästyttävän nopeasti se on päätynyt valmiiksi kustantamon julkaisemaksi painotuotteeksi, vain kaksi vuotta Martan syntymästä ja kuolemasta.

Mainittava on vielä myös Juntusen kirjallisuudentutkijatausta, joka näkyy romaanissa runsaina kirjallisuusviittauksina. Viittauksissa ei ole minkäänlaista snobbailun tai namedroppailun tuntua: ne kertovat vilpittömästi siitä, miten lohduttava ja voimaannuttava merkitys kirjallisuudella voi vaikeissa elämänkäänteissä olla.

Uskon, että Tuntemattomasta lapsesta tulee monelle surevalle äidille ja isälle tärkeä, mutta suosittelen kirjaa ehdottomasti muillekin kuin tämän surun kohdanneille. Romaani on taitavasti kirjoitettu, ja se tarjoilee paljon hienoja kiteytymiä, kuten "Tunnin kuvassa päivän elämä." ja "Kauheasta oli tullut uusi normaali." Erityisen merkittävää tässä romaanissa on mielestäni se, että lapsen lyhyeksi jäänyt elämä ei ole sivujuonne tai erilaisia tapahtumaketjuja ja juonenkäänteitä liikkeellepaneva voima, vaan kokonaisen kirjan arvoinen aihe itsessään.



Kiitos Tuomas Juntuselle koskettavasta kirjasta ja kustantajalle arvostelukappaleesta.