lauantai 31. lokakuuta 2015

Kuolema ja kurpitsat

Sosiaalinen media valuttaa silmille tämän päivän monet merkitykset: on Halloween-asua ja hautakiveä, räävitöntä ilakointia ja riipivää ikävää. Yksi on sonnustanut lapsensa naamiaispukuun karkki vai kepponen -kierrokselle, toinen kuullut pienokaisensa nimen luettavan kirkossa poisnukkuneiden joukossa. Kuoleman karnevaalit, satokauden päättävä kekri, suomalainen kansanperinne ja amerikkalainen hapatus. Pyhäinpäivään hiljeneminen, silmänkantamattomiin siintelevä kynttilämeri sysipimeässä. 

Minulla on tälle päivälle oma henkilökohtainen merkitykseni, joka kyllä käy hyvin yksiin pyhäinpäivän kanssa: Veikkosen hautajaiset olivat tasan kaksi vuotta sitten. Nyt olen hyvilläni siitä, että ne ehtivät olla lokakuun puolella. Lokakuu on suruni kuukausi, marraskuusta kääntyy uusi lehti taas. Vielä pari kuukautta päivä pimenee, mutta edessä on ihania valon juhlia: Silmun 1-vuotispäivä, joulu.

Esikoista harmitti, kun kaverin Halloween-kemut jäivät väliin sairastumisen takia. Hautausmaalle piti kuitenkin koko perheellä mennä, vaikka poika potilaana olikin. Kun kerroin, että nyt on sellainen pyhäinpäiväkin, jolloin muistetaan kuolleita, lapsi protestoi: "Ei sitä varten tarvitse sinne hautausmaalle mennä. On se Veikkonen mulla mielessä koko ajan muutenkin." Miten sattuvasti sanottu. Kaikkina päivinä me muistamme, arjessa ja juhlassa.


maanantai 26. lokakuuta 2015

Maanantaimieli

Juuri kun olin ajatellut, että kyllä tämä tästä, iski ikävä taas rajulla voimalla. Yhä jatkuu syksy, lokakuu, yhä ovat muistot iholla.

Vauvamuskarissa tunsin ulkopuolisuutta heti aluksi, kun käynnissä oli keskustelu kellojen siirtämisestä ja siitä, miten se pyhä päivärytmi nyt on niin sekaisin. Meillä eletään sen verran boheemisti (vai hyvällä tavalla joustavasti?), ettei tunnin heitto sinne tai tänne hirveästi elämää hetkauta. Tällaisia vierauden tunteita äitijoukkioissa on toki ollut ennen Veikkostakin, ja uskon, että niitä on lopulta monella. Joskus tunnen kuolema-asian takia kuitenkin olevani niin erilläni kaikesta siitä normaalista mammamaailmasta, vielä enemmän irrallaan kuin ennen.

Olin siis vähän jo ankeissa fiiliksissä ennen kuin päästiin edes alkuun. Sitten tuli laulu, joka oli tähän maanantaihin ihan liikaa.

Lehdet lentää, lehdet lentää,
niin kaunista on.

Esikoinen lauloi samalla melodialla lumihiutaleista sinä päivänä, kun tulimme sairaalasta kotiin ilman vauvaa. Ensilumi sinä päivänä, isoja valkoisia hiutaleita ikkunan takana. 

Lehdet lentää, lehdet lentää,
missä vauvani on?

Siinä hän on, naama naurussa sifonkihuivin takana. Mutta yksi vauva on jossain toisaalla. Jossain niin kipeästi poissa. Kyyneleet tunkivat silmiin ja sain pinnistellä pitääkseni itseni kasassa. Miksi itku tulee silloin, kun sen ei haluaisi tulevan? Niin usein on ollut myös niitä tilanteita, joissa olisi ikään kuin kuulunut asiaan itkeä, ja olenkin ollut tyyni, ehkä keskustelukumppanin silmissä "reipas" tai jopa "kova". 

Vielä viisi päivää lokakuuta jäljellä. Jospa se sitten tästä taas. 


keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Ikuinen ikävä

Toinen vuosipäivä on ylitetty. Tunteiden aallokko on vähäsen tyyntynyt, vaikka vuodenaika ja kuukausi vielä jatkuvat ja antavat yhä alituisia muistutuksiaan kahden vuoden takaisesta. 

On hurjaa huomata, miten pitkä ja vaativa tämä matka tosiaan on. Kaiken kaikkiaan askel on keventynyt ihan valtavasti ja tässä hetkessä voin sanoa olevani varsin onnellinen. Ja sitten tulevat nämä raskaampien askeleiden päivät, jollaisia koko lokakuun alkupuoliskon vuosipäivään saakka taas raahustin. Tunteet pääsevät kerta toisensa jälkeen yllättämään voimakkuudellaan. 

Muistan, miten suruni alkumetreillä ahdistuin joidenkin kohtalotovereitteni sanoista. Voimia elämän mittaiseen suruun. Jaksamista ikuiseen ikävään. Vertaistuki on ollut parasta ja arvokkainta tukea, mutta silloin aluksi tuntui karmaisevalta kuulla saman kokeneilta noin painavia aikamääreitä; että surun ja ikävän kesto todella on koko elämä ja jopa sen yli. 

Aluksi suru oli musertavaa, mustaa, halvaannuttavaa ja hirveää. Ikävä oli fyysisyydessään raastavaa. Kehoni oli yhdeksän kuukautta valmistautunut vastaanottamaan vauvan, ja yhtäkkiä se vauva oli poissa. 

Hyvin pian Veikkosen ikävään sekoittui uuden vauvan ikävä. Vaikka tiesin, että kukaan ei menetettyä muruani korvaa, tuntui, että mitenkään muuten en surusta selviä kuin toivottamalla tervetulleeksi uuden vauvan. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, en punninnut mielessäni, uskallanko lähteä uuteen yritykseen. Se oli yksinkertaisesti pakottava ruumiillinen tarve, jonka valtaan ilman järkeilyjä antauduin. Hyvin onnekkaita olimmekin, kun Silmun odotus sai alkunsa niin nopeasti ja raskaus johti toivottuun lopputulokseen. 

Silmun synnyttyä ikävä sai uusia sävyjä. Syli ei ollut enää samalla tavalla tyhjä, se oli täynnä lohtua, toivoa ja onnea. Ja kuitenkin ikävä häivähteli mielessä, kun pikkusisko väistämättä muistutti pelkällä olemassaolollaan siitä, että ennen häntä oli toinen pieni rakas, jonka kanssa yhteiset hetket jäivät olemattomiin. 

Nyt kun Silmu lähestyy vuoden ikää, huomaan ikävöiväni Veikkosta taas eri tavalla. En osaa oikein kaivata sitä parivuotiasta vauhtiviikaria, joka hän nyt olisi. Kaipaan yhä pientä vastasyntynyttä, jota en saanut hoivata. Nyt alkaa vielä uudella tavalla konkretisoitua se, miten kukaan ei tosiaankaan kenenkään toisen paikkaa täytä. Olen saanut menetyksen jälkeen synnyttää elävän vauvan, kokea huumaavat ensihetket, imettää, sylitellä, helliä - ja silti minä ikävöin. 

Joillakin naisilla on jatkuva vauvakuume, ja uuden vauvan kaipuu puhkeaa jo siinä kohtaa, kun edellinenkin on vielä hyvin pieni. Minun ikävässäni ei ole siitä kyse: en pode tällä hetkellä minkäänlaista vauvakuumetta, ja ajatus vielä uudesta perheenjäsenestä tuntuu jopa vähän ahdistavalta. 

Ikävä, jota tunnen, kohdistuu todellakin siihen tiettyyn menettämääni vauvaan. Häneen, joka ei olisi enää vauva, vaan kaksivuotias. Minulla on ikävä omaa ihanaa Veikkostani. Minulla on ikävä minun lastani, joka kuoli.

Sylini on täynnä Silmua. Olen joka päivä suunnattoman kiitollinen valloittavasta kuopuksestamme. Hän kasvaa ja kehittyy, mutta varmasti vauvattelen häntä vielä ties kuinka pitkään.  

Ja kuitenkin sylissäni on se tyhjä paikka, sydämessäni - ihan totta - ikuinen ikävä. 


Kuva: Pixabay

perjantai 16. lokakuuta 2015

2-vuotispäivä

Halusin kirjoittaa tänään kirjeen Veikkoselle, mutta ei sitten ollutkaan hetkeä.

Nyt vain kuva tältä päivältä. Kuten viime vuonnakin, olimme haudalla taas samaan kellonaikaan, jolloin Veikkosta synnytyssalissa hyvästelimme. Aurinkoa, syksyn kauneutta, viimeiset valonkajoiset hetket ennen hämärää.


Rakas lapseni, olet ajatuksissani, muistoissani, sydämessäni. Kova ikävä sinua.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Lohdun tähti tunnemyrskyssä

Kaikki tunteet näissä päivissä, kaikki. Ihan kuin eläisin pienoiskoossa koko tähänastisen kaaren uudestaan, kävisin pikakelauksella läpi jokaisen vaiheen taas. 

Suru ja ikävä. Voi mahdoton, mikä ikävä. Voisinpa hetkeksi palata synnytyssaliin, saisinpa koskettaa ja katsoa, painaa mieleen vielä tarkemmin. Olen katsonut Veikkosen kuvia ja nyt vasta olen ensimmäistä kertaa kiinnittänyt yhdessä kuvassa huomiota hänen hartioihinsa. Vauvan hennot hartiat, voi ei, miten haluaisin niitä koskettaa, nostaa vauvan, niin kuin vastasyntynyt nostetaan, peukalot kainaloiden alla ja muut sormet niskaa tukemassa.

Syyllisyys. Pitikö tämänkin tulla taas? Enkö ole itseni jo monta kertaa armahtanut? Ironista kyllä, syyllisyys nousi pintaan kirjoituksesta, joka oli linkattu vertaissivustolle. Tekstissä puhuttiin liikelaskennan tärkeydestä loppuraskaudessa. Etenkin napanuorakomplikaatiokuolemissa vauva kuulemma vähentää liikkumistaan pikkuhiljaa. 

Olen 100-prosenttisen varma, että Veikkonen liikkui täysin entiseen tapaan viimeiseen iltapäivään saakka. Ollessamme ulkoilemassa edellispäivänä istuin pihakeinussa ja vatsassa kävi kova melske. Kotona illallakin tunsin liikkeitä nukkumaanmenooni saakka. Mutta olivatko ne liikkeet jo hiljaisempia? Sitä mietin nyt. Siinä määrin liikkeitä tuntui, että en huolestunut. MUTTA: Jos olisin tehnyt säännöllistä liikelaskentaa loppuraskauden jokaisena iltana, laskenut potkuja ja merkinnyt niitä paperille, olisinko huomannut tuona iltana eron muihin iltoihin nähden? En koskaan saa tietää. 

Kun Veikkosen kuoleman jälkeisinä aikoina mainitsin kätilöystävälleni, että en tehnyt säännöllistä liikelaskentaa ja laskin potkuja ainoastaan silloin, jos oli hiljaisia hetkiä, hän sanoi, että niinhän kaikki tekee, niinhän sen kuuluu mennä, niin ohjeistetaan, ei ole syytä koko ajan huolessa elää. Sittemmin olen lukenut toisenlaisiakin kantoja: liikkeet tulisi laskea joka päivä samaan aikaan, vaikka erityistä huolta ei olisikaan. 


Syyllisyydestä kumpuava vihaViha omaa kroppaa kohtaan taas kerran. Miksi synnytys ei käynnistynyt? Vauva oli valmis, iso, hän olisi voinut syntyä 3-4 viikkoakin ennen kuolemaansa ja silti hän olisi ollut jo niin valmis.

Tammikuussa 2014, kun olin erittäin huonossa jamassa, menimme miehen kanssa leffaan; kai se oli jokin siippani keksimä surkea piristysyritys. Elokuviin mentiin anopin asuinkaupungissa, koska omassa kaupungissani en pystynyt liikkumaan ihmisten ilmoilla. Filmiksi valikoitui Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, eskapistista höpsisköpsishassuttelua. Tartuin dialogissa vilahtaneeseen lauseeseen: "Ei kannata katua mitään, jos ei omista aikakonetta." Se jostain syystä lohdutti. Se jostain syystä tuli mieleeni nytkin taas syyllisyydentunteissa rypiessäni. Mitään en voi muuttaa, vaikka kuinka itseäni syyttäisin ja soimaisin. Veikkonen on kuollut ja kuolleena pysyy.

Katkeruuden ja kateuden pistoja, kun näen perheitä, joissa on kolme elävää lasta. Kun näen perheitä, joissa on kaksi elävää lasta ja niiden lisäksi ei yhtään kuollutta. Kun näen Facebookissa ystävän lapsen 2-vuotissynttärikuvan. Kun kuuntelen ihmisten pitkälle tulevaisuuteen tehtyjä luottavaisia suunnitelmia; minun perusluottamukseeni tuli niin suuri särö. 

Ja kuitenkin kaiken sisällä mylläävän yllä lohtu. Silmun silmien loiste: "Minä olen täällä, hänen ansiostaan minä olen nyt täällä!" Maailmankaikkeuden merkit, enkeliviestit, lohdun, toivon ja voiman sanoma kaikkialla. Kuten ensimerkiksi kalenterissa Veikkosen syntymäpäivän kohdalla. Veikkonen syntyi Sirkun ja Sirkan päivänä, toisen isoäitinsä nimipäivänä. Vaan nytpä tuon päivän kohdalla on myös uusi nimi; kuluvan vuoden alussa almanakkaan lisättiin iso joukko käytössä yleistyneitä nimiä. Stella. Suomeksi tähti. Voi minun pieni tähteni!


Liekö maailmankaikkeuden synkronisaatiota sekin, että tänä iltana kohtukuolemasta puhutaan myös televisiossa: Inhimillinen tekijä: Kohtukuolema, TV1 klo 22.


Kuvat: Pixabay

tiistai 13. lokakuuta 2015

Meidän perheen suru

Ensin aioin laittaa blogini nimeksi Kohdusta hauta. Kun aloitin kirjoittamisen, se oli yksi päällimmäisistä kokemuksistani: minusta tuli hauta, minun kehostani. Olin nainen, joka joutui synnyttämään kuolemaa. Sitten putkahti mieleen Meille syntyi suru. Se kuulosti kauniimmalta.

Oikeastaan tämä blogi kertoo enimmäkseen Ulpukan surusta. Surusta ja kaikista muistakin tunteista, joita tämä yksi äiti-ihminen on pian kahden vuoden matkallaan tuntenut. Kuitenkin Veikkosen kuolema on koko perhettä koskettanut asia. En ole ainoa, joka on surrut, kärsinyt ja muuttunut. Veikkonen on isänsä lapsi aivan yhtä paljon kuin minunkin. Isoveli kantaa häntä muistoissaan, ja sittemmin syntynyt pikkusisko on alusta saakka kasvanut surun merkitsemään perheeseen.

Vuodenaika pöyhii surun pintaan muillakin kuin minulla. Mies oli viikonlopun äijäporukan mökkireissulla. Lauantaina itkimme puhelimessa, mies ehkä krapulan herkistämänä, minä päivämäärän (10.10. oli Veikkosen laskettu aika). Miksi se yhteinen itku, jollaista ei ole aikoihin ollut, tulikin juuri tilanteessa, jossa emme päässeet toisiamme halaamaan, suukottamaan kyyneleitä pois? Veikkosen kuoleman jälkeisinä aikoina, niinä kaikkein raskaimpina aikoina, parisuhteessamme oli valtavasti hellyyttä ja läheisyyttä. Kuoleman kaunis seuraus, näin jälkikäteen ajateltuna ainakin. Silmun syntymän myötä arjen hulinassa läheisyyttä on ollut vähemmän.

Esikoinen ei vielä osaa katsoa kalenterista, että nyt eletään taas surukuukauttamme, mutta hänenkin puheissaan Veikkonen on viime aikoina vilahdellut tavallista enemmän. Se on mielestäni oiva osoitus siitä, miten vuodenaika todella houkuttelee muistot esiin aistimusten kautta, jostakin kehollisesta, alitajuisestakin kerroksesta. Veikkosen kuollessa isoveli oli vielä kovin pieni, 3 vuotta ja 8 kuukautta. Kuitenkin riittävän vanha ymmärtämään edes jotakin, riittävän vanha muodostamaan sellaisia muistoja, jotka hän nyt kahden vuoden jälkeen pystyy palauttamaan mieleensä.

Viime viikolla päiväkodin lastentarhanopettaja kertoi Esikoisen puhuneen kuolemasta ja kyseli, onko aihe jotenkin ajankohtainen... Lastentarvikekirppiksellä tuplarattaat nähdessään Esikoinen pohti, että tarvitsisimme sellaiset, jos meillä olisi Veikkonen. Hänen maailmassaan se menisi mutkattomasti niin: sitten meillä olisi kaksi pientä. Toisaalta joinakin hetkinä myös hän tiedostaa traagisen ja lohdullisen vaihtoehtoisuuden: kun lauloin yhtenä päivänä Silmulle Pientä tytöntylleröistä, Esikoinen kommentoi, että "jos se vauva olisi Veikkonen, sun pitäis laulaa Pieni pojanpalleroinen". Esikoinen näkee parvekkeen kaiteelle lehahtavat linnut (todella, ne tulevat näköjään aina lokakuussa!) tai kodin lähellä puissa vilistävät oravat juuri samoin kuin minä: "hei, onkohan se Veikkonen!"

Ja sitten on vielä se pikkusisko, joka tuo taas näihinkin kaihoisiin päiviin suloisinta lohtua meille kaikille. Miten vastustamattoman ihanaa on kaapata pieni touhuilija leikeistään syliin, helliä ja hassutella. Miten lämpöiseltä hän tuntuukaan illalla kainalooni nukahtaessaan. Ja niin pontevasti, elämänhaluisesti rintakehä kohoilee joka kerta, kun vieläkin käyn tarkistamassa.

On upeaa nähdä, että Silmun suhde isänsä kanssa on viime aikoina vahvistunut, kun olen töiden takia ollut iltoja pois kotoa ja äiti-vauva-symbioosi ei ole enää niin rikkumaton. Puhelinitkusessiommekin keskellä mies oli se, joka ensimmäisenä veti fatalismikortin esiin: "Sitten meillä ei olisi Silmua..." Emme kumpikaan halua tai pysty kuvittelemaankaan perhettämme ilman Silmua.

Kun Esikoisen päiväkotikaveri vastikää sai pikkuveljen, pelkäsin, että se nostaisi Esikoisen surun pintaan uudella tavalla. Hän ei kuitenkaan jäänyt pohtimaan, että hänelläkin voisi olla veli kotona, vaan hän ilmoitti ylpeyttä uhkuvalla äänellä: "Mullapa onkin pikkusisko!"

Ehkä kaikki on nyt, kuten pitääkin olla. Kuoleman ovesta tuli uusi elämä. Tullaksemme juuri tällaiseksi perheeksi tarvitsimme surun.

Lähtemätön jälki meissä kaikissa...

torstai 8. lokakuuta 2015

Kaikin aistein

Niin ollaan lokakuussa taas. Tienpientareet kahisevan keltaiset ja punaiset ja oranssit. Kuoleman vuodenaika - ja kauneimman kukoistuksen.

Kaksi vuotta sitten viimeisilläni poimin leikkipuistossa syksyn värjäämän lehden kassissa olleen kirjan väliin. Joka vuosi on kiusaus tehdä niin, tallettaa se, mitä ei lopulta kuitenkaan talteen saa. Yksi lehti ei kerro mitään koko maisemasta, kuivuessaan luovuttaa osan hehkustaan, haalenee.

Muistan miettineeni, että jos niitä prässäisi ristiäiskutsuihin; olihan tulossa syksyn lapsi, ensimmäinen tähän perheeseen, kun minä, mies ja Esikoinen olemme kaikki vuoden kevätpuoliskolla syntyneitä, kuten ovat myös lapsuudenperheeni jäsenet.

Tämä kauneimman ruskan kohta syksystä on minulle yhtä kuin viimeiset onnelliset päivät. Olen tyytyväinen, että olen kirjoittanut ne viime vuonna talteen: vaikka ajattelin ikuisesti muistavani, huomaan jo nyt, miten aika sittenkin himmentää muistoja. Jotkut hetket, tunnelmat ja yksityiskohdat ovat toki porautuneet syvälle lähtemättömiin, mutta niiden ympärille on kuitenkin jo alkanut kietoutua ajallisen etäisyyden utua.


Toisaalta mieleen palaa yhä välillä hetkiä, jotka ovat aiemmin unohtuneet. 11.10.2013 menin kirjakauppaan kuuntelemaan erästä runoilijaa ystäväni kanssa. Pari päivää sitten muistin hetken, jona kävelimme ystävämme autolta kaupalle päin. Olin samalla kadulla, ja todella kävi niin, että se syksyn lehtien peittämä tienpätkä palautti kirkkaasti mieleen, miten kävelimme vierekkäin, raskaana molemmat, ystäväni ei vielä puolivälissäkään, mutta minä jo aivan loppusuoralla. Miten ajattelimme silloin, että pääsemme jakamaan vauvaelämää, työntämään rattaita rinnatusten. Ja sittemmin pääsimmekin; tyttärillämme on ikäeroa kahdeksan kuukautta. Mutta mitä kaikkea siinä välissä ehti tapahtua, miten ennalta-arvaamattomiin syvyyksiin vauva-asioiden jakaminen lopulta ulottui...

Runotilaisuuden jälkeen söimme kahvilassa mustikkapiirakkaa ja jaoimme tuntoja raskauden muhevoittamista vartaloistamme ja siitä, mitä miehemme olivat niistä hävyttömyyksissään veistelleet. Todellista naispuhetta! Sellaista, mitä en tässä välillä osannut enää puhua ollenkaan. Ja vaikka nyt taas osaan, tuntuu, että jokin paino tai varjo moisten kepeiden keskustelunaiheiden taustalla aina väijyy. Olen peruuttamattomasti muuttunut nainen.


Elohopea laskee aamulla jo alle nollan ja maassa on kuuraa. Kaksi vuotta sitten oli lämpimämpää. Poikkeuksellisen lämmintä lokakuun kuudenteentoista saakka. Seitsemäntenätoista päivänä sää äkisti kylmeni.

Auringonlaskut ovat räikeän korallinpunaisia - taivaan värinä kaunis, kun se taas vaikkapa juhlamekossa olisi aika kamala sävy. Niin kaikki nähdään ja koetaan kontekstia vasten; suru vasten aiempaa elämänkokemusta, suru nyt kahden vuoden jälkeen vasten tähän asti kuljettua tietä.


Olen potenut viime aikoina ylitsepursuavaa maailmantuskaa. Ahdistaa hallituksen ajama kurjistamispolitiikka, ahdistaa pakolaistilanne ja rasistinen liikehdintä, ahdistaa ilmastonmuutos ja miten päättäjät antavat sille piutpaut. On tuntunut välillä ihan hullulta, että tällaiseen maailmaan ja tulevaisuudenkuvaan olen lapsia pyöräyttänyt. Mitä kaikkea heillä vielä onkaan edessään? Millainen tämä maa, tämä maailma on parinkymmenen, viidenkymmenen vuoden päästä?

Pitkään elin sulkeutuneessa surukuplassa, sitten raskauskuplassa, sen jälkeen vauvakuplassa. Uutiset tai mitkään maailmalliset asiat eivät mieleen liiaksi mahtuneet. Nyt kun aikaa on kulunut, olen alkanut selvästi avata mieltäni taas ulospäin. Voi myös olla, että kyseessä on jokin uusi defenssi, jonka turvin lähestyvän vuosipäivän kohtaan. Kanavoinko kenties henkilökohtaisen tuskani maailmantuskaan? 

Keho kyllä muistaa kaiken käsittämättömän väkevästi; ruumiillisesta muistista kumpuaa asioita, jotka mieli yrittää hukuttaa yhteiskunta-ahdistuksen alle. Olen useana aamuna herännyt kutakuinkin samaan kellonaikaan kuin silloin kaksi vuotta sitten viimeiseen aamuun. Olen jopa tuntenut haamupotkuja! Fyysiset paikat (kuten aiemmin kuvaamani katu) ovat aikaansaaneet puristavan tunteen rinnassa jo ennen kuin paikkaan liittyvä muisto on ehtinyt tietoisuuteen asti. Vasta ruumillisen tuntemuksen myötä olen yhtäkkiä muistanut, että niin, täälläkin olin silloin, entisen elämäni viimeisinä aikoina...


Perjantai-iltaisin saunavuoron jälkeen telkkarista tulee taas Vain elämää, syksyn tunnusmerkki sekin. En ole varsinaisesti seurannut sarjaa, mutta se on pyörinyt taustamusiikkina pizzan tai fetasalaatin tekemiselle, ja Esikoinen on intoutunut saunatakissaan tanssimaan esitysten tahtiin.

Kahden vuoden takaa mieleen on jäänyt elävästi se katkos, mikä kahden perjantain välissä tapahtui. Perjantaina 11.10. saunoin isovatsaisena ja toivoin salaa, että legendaarinen kolmen ässän konsti oikeasti tehoaisi. Saunan jälkeen join alkoholitonta olutta sohvalla raukeana ja onnellisena ja vähän vaivaisenakin, kun vatsa oli valtava. Perjantaina 18.10. en mennyt saunaan; olin kaksi päivää aiemmin synnyttänyt. Äitini oli tullut meille jo heti traagisten uutisten päivänä ja tuolloin perjantaina isänikin tuli. Ja siinä mustimman surun keskelläkin sama viihdeohjelma telkkarissa taas. Isä hyräili tunnarin mukana: "Vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää, koeta ymmärtää..." Ja niin sekin rallatus asettui osaksi meidän elämämme saamaa käsittämätöntä käännettä.


Tänä syksynä vuosipäivä on väistämättä erilainen myös siksi, että en ole raskaana. Voi miten helpottunut ja onnellinen olen viime aikoina ollut siitä, että en ole! Viime vuonna Silmun odotus söi tilaa suremiselta ja toisaalta vuosipäivän ajankohtaan sekoittui myös jättiannos huolta ja pelkoa uuden vauvan puolesta. En osaa sanoa, onko surulle nyt enemmän tilaa. Välillä tuntuu, että ei vieläkään ole. Olen äärettömän onnellinen ja kiitollinen näistä elävistä lapsistani, tästä pisteestä, johon lopulta niin nopeasti kaiken kamalan jälkeen pääsin. Sureminen on vaikeaa ja ristiriitaista, koska tiedän, että ilman Veikkosen poismenoa en olisi saanut Silmua.

Suru konkretisoituu välillä joissain vähän hupsuissakin ajatuksissa. Olen esimerkiksi viime päivinä kadehtinut lokakuun lasten äitejä siitä, että he saavat järjestää synttärit tässä uskomattoman kauniissa vuodenajassa. Minä niin iloitsin etukäteen siitä ensimmäisestä syksyn lapsesta. Kun vielä monet vuodenkierron juhlat - laskiaiset, pääsiäiset, vaput - osuvat kevätpuoliskoon; syksyllä on niin paljon vähemmän juhlia muutenkin. Toki me sitten saimme sen elävänkin syksyn lapsen, mutta marraskuun lopun maisema on jo toinen. Olisin halunnut syntymäpäivät Aleksis Kiven päivänä! Syyslomajuhlat, ruskakekkerit!


Kymmenkuinen Silmu on mieletön touhupakkaus, jolla alkaa olla jo taaperon taitoja ja elkeitä. Yli kaiken hän ihailee isoveljeään, ja on ihanaa nähdä, miten Esikoinen ja Silmu ikäerostaan huolimatta viihtyvät yhdessä ja hauskuuttavat toisiaan. Väistämättä käy välillä mielessä, millaisia yhteisleikkejä Esikoisella ja 2-vuotiaalla Veikkosella voisi jo olla. Mitä kaikkea 2-vuotias jo osaisi!

Vuosi on lyhyt ja pitkä aika. Ensimmäinen vuosi kuoleman jälkeen oli todella raskas, tahkea ja hidas. Ei tämä toinenkaan aivan helppo ole ollut: uuteen onneen on sekoittunut ajoittain hulluksi tekevää menettämisenpelkoa, takaumia, surun hyökyjä. Hurjan paljon nopeammin tämä toinen vuosi on silti kulunut kuin ensimmäinen. Joka ainoa päivä olen Veikkosta ajatellut, ja niin sen haluankin olevan.  Se, mitä aluksi oli mahdotonta uskoa, on ajan saatossa, viimeistäänkin tämän toisen vuoden aikana tapahtunut: olen oppinut elämään surun kanssa. Huutava tuska on vaihtunut hiljaiseen haikeuteen.