Ymmärrän hyvin, että jollekin alkuvaiheen keskenmeno voi jäädä koko elämän kipeimmäksi kokemukseksi. Tunnen iäkkään naisen, joka ei vieläkään, liki 40 vuotta tapahtuneen jälkeen, pysty puhumaan keskenmenostaan itkemättä. Kolmisen kuukautta kestänyt raskaus on hänen ainoa kokemuksensa äitiydestä; toista mahdollisuutta kohtalo ei hänelle koskaan suonut.
Nykytilanteestani katsottuna, täysiaikaisen vauvan kohtukuoleman jälkeen, alkukolmanneksen keskenmeno tuntuu ihan siedettävän kokoiselta surulta. Mutta voin puhua asiasta vain omasta puolestani. Se, että minun subjektiivinen kokemukseni on tämä, ei tee tyhjäksi jonkun toisen tuntemaa tuskaa alkuraskauden keskenmenosta.
Muistan ikuisesti ihka ensimmäisen plussatestini ja hölmistyneen epäuskon sen äärellä. Oli juhannusaaton aatto. Kuukautiset eivät olleet vielä edes myöhässä; piti vain varmistaa, että voin huoletta ryypiskellä. En uskonut raskautumisen käyvän niin nopeasti, kun lapsensaantivaikeuksilla oli jo monta vuotta aiemmin peloteltu.
Ajatus vauvasta vaati totuttelua. Olin äärettömän onnellinen, mutta myös kauhuissani ja huolissani. Jotkut ostavat vauvalleen ensimmäiset potkuhousut heti testin jälkeen; minulle ei olisi tullut mieleenkään hankkia mitään, niin tietoinen olin keskenmenon mahdollisuudesta.
Ensimmäisellä neuvolalääkärikäynnillä viikon 12 paikkeilla etsittiin vauvan sydänääniä. "Sulla on kohtu varmaan sellaisessa asennossa, että ei nyt saada kuulumaan." Huolestuin tietysti. Terveydenhoitaja kysyi, haluanko tulla seuraavana päivänä uudestaan. Menin, ja sama juttu: ei ääniä. "Ei hätää, eivät ne tässä vaiheessa välttämättä kuulu. Sullahan on ihan kohta se ultra-aikakin, niin pääset varmistamaan, että kaikki on kunnossa."
Miksi pitää sanoa "ei hätää", jos hätä on ihan mahdollinen vaihtoehto? Tuolloin raskautta edeltänyt painoindeksini oli 18; sydänääniä ei todellakaan yritetty etsiä vaimentavien vatsanpeitteiden alta. Totta kai niiden olisi pitänyt löytyä.
Miksi pitää sanoa "ei hätää", jos hätä on ihan mahdollinen vaihtoehto? Tuolloin raskautta edeltänyt painoindeksini oli 18; sydänääniä ei todellakaan yritetty etsiä vaimentavien vatsanpeitteiden alta. Totta kai niiden olisi pitänyt löytyä.
Ultra oli viikolla 13+0. Kätilö alkoi ennen tutkimusta selittää pääperämitoista ja niskaturvotuksista. Keskeytin hänet ja sanoin monta päivää pelänneeni, ettei siellä mitään vauvaa edes ole, kun sydänääniä ei kuulunut. (Ja jos joku nyt ihmettelee, miksi en mennyt yksityiselle ultraan aiemmin, niin nykyperspektiivistä käsin ihmettelen itsekin! Tuolloin olin höpsö idealisti, joka ei halunnut antaa rahojaan yksityiselle - ja eipä sitä rahaa silloisessa elämänvaiheessa liiaksi ollut, joten sekin taisi olla syy, ettei moista vaihtoehtoa mietitty.)
Kuvaruudulla näkyi lyyhistynyt papu, jonka koko vastasi viikkoja 8+6. Sydän ei sykkinyt. Niin monta viikkoa olin tietämättäni kantanut sammunutta elämää.
Sain valita lääkkeellisen tyhjennyksen ja kaavinnan väliltä. Kaavinta tuntui selkeämmältä, vaikka myöhemmin olen kuullut, että lääkkeellinen tyhjennys olisi kaiketi ollut kohdulle lempeämpi vaihtoehto.
Sain valita lääkkeellisen tyhjennyksen ja kaavinnan väliltä. Kaavinta tuntui selkeämmältä, vaikka myöhemmin olen kuullut, että lääkkeellinen tyhjennys olisi kaiketi ollut kohdulle lempeämpi vaihtoehto.
Sain kaavinta-ajan vasta seuraavan viikon maanantaille. Viikonloppuna menin ystäväni häihin kuollut ihmistaimi kohdussani (!!!). Jälkikäteen ajateltuna tuntuu käsittämättömältä, että pystyin niin pokkana juhlissa olemaan karmea salaisuus sisälläni.
Lähtöruutun palattuani luin keskenmenoista kaiken, mitä vastaan tuli. Valitettavan yleistä, vakuuteltiin kaikkialla. Kenellekään ystävälleni ei kuitenkaan silloin ollut käynyt niin, ja tunsin itseni epäonnistuneeksi ja yksinäiseksi. Sittemmin sama suru on sattunut monelle lähipiirissä.
Keskenmenon jälkeinen aika syksystä seuraavaan kevääseen oli alakulon sävyttämää. Koska raskaus oli alkanut ensimmäisestä kierrosta, olin toiveikas, että pääsen taas pian siunattuun tilaan. Niin ei käynyt: kuukaudesta toiseen valui veri, valuivat kyyneleet. Tuon talven murhemieli oli kuitenkin yleistä vauvan ikävää, ei niinkään juuri sen menetetyn. Olin ollut hetken raskaana, mutta lievää pahoinvointia ja väsymystä lukuunottamatta asia ei ollut tullut konkreettiseksi: ei sydänääniä, ei ultrakuvia, ei liikkeitä, ei mammavaatteita, ei vauvatavaroita, ei mahaposeerauksia. Tuntui, että vauva olikin ollut vain hataraa haavetta, ei totta laisinkaan.
Helmikuun 25. päivä, kun oli keskenmenneen laskettu aika, vein syntymättömien lasten muistolehtoon kynttilän. Tunsin itseni kuokkavieraaksi. Muistolehdossa oli enkelipatsaita ja lyhtyjä, joihin oli merkitty pikkuruisten vauvojen kutsumanimiä, synnyin- ja kuolinpäiviä ja raskausviikkoja. "Niisku rv 15+4", "Enkelityttö rv 18+1". Tunsin jotain outoa kateuttakin: toisilla vanhemmilla todella oli lehdossa lapsi muisteltavana, kun minun vauvanalkuni oli vain raskausmateriaalia, joka hävitettiin sairaalajätteen mukana. Ja samalla huokailin kiitollisena, että pääsin sentään helpommalla; en joutunut synnyttämään kuollutta. "Olisipa kamalaa, jos myöhemmin, jos noin myöhään..." Luojan kiitos en silloin tiennyt, mikä minua tulevassa odotti.
Seuraavan vuoden helmikuussa minulla oli sylissäni vastasyntynyt vauva. Esikoiseni - sillä häntä edeltänyttä pienenpientä enkeliä en sittenkään osannut lapsekseni laskea. Lapsen mahdollisuus, tähtihippunen, jonka ansiosta sain hetken kantaa neuvolavastaanotoilla titteliä "äiti".
Miksi kirjoitan tästä nyt? Siksi, että tänä talvena sairauslomaa varten saamassani lääkärinlausunnossa lukee: "Lisäksi jo unohtuneet muistot aiemmasta keskenmenosta takautuvat."
Keskenmenon suru pyyhkiytyi pois esikoisen odotuksen ja syntymän myötä. En osaa ajatella, että minulla voisi nyt olla 5-vuotias lapsi. Veikkosta sen sijaan tulen varmasti aina kaipaamaan ja uskon vielä vuosikymmentenkin päästä (jos elossa olen) vähintään hänen syntymäpäivänään miettiväni, minkä ikäinen poika minulla voisi olla.
Kaikesta huolimatta, kuten lääkärikin on merkille pannut, pysyvän jälkensä tuo ensimmäinen keskeytynyt raskaus minuun jätti. Haavan, joka tämän uuden suuremman haavan myötä aukesi uudestaan.
Helmikuun 25. päivä, kun oli keskenmenneen laskettu aika, vein syntymättömien lasten muistolehtoon kynttilän. Tunsin itseni kuokkavieraaksi. Muistolehdossa oli enkelipatsaita ja lyhtyjä, joihin oli merkitty pikkuruisten vauvojen kutsumanimiä, synnyin- ja kuolinpäiviä ja raskausviikkoja. "Niisku rv 15+4", "Enkelityttö rv 18+1". Tunsin jotain outoa kateuttakin: toisilla vanhemmilla todella oli lehdossa lapsi muisteltavana, kun minun vauvanalkuni oli vain raskausmateriaalia, joka hävitettiin sairaalajätteen mukana. Ja samalla huokailin kiitollisena, että pääsin sentään helpommalla; en joutunut synnyttämään kuollutta. "Olisipa kamalaa, jos myöhemmin, jos noin myöhään..." Luojan kiitos en silloin tiennyt, mikä minua tulevassa odotti.
Seuraavan vuoden helmikuussa minulla oli sylissäni vastasyntynyt vauva. Esikoiseni - sillä häntä edeltänyttä pienenpientä enkeliä en sittenkään osannut lapsekseni laskea. Lapsen mahdollisuus, tähtihippunen, jonka ansiosta sain hetken kantaa neuvolavastaanotoilla titteliä "äiti".
Miksi kirjoitan tästä nyt? Siksi, että tänä talvena sairauslomaa varten saamassani lääkärinlausunnossa lukee: "Lisäksi jo unohtuneet muistot aiemmasta keskenmenosta takautuvat."
Keskenmenon suru pyyhkiytyi pois esikoisen odotuksen ja syntymän myötä. En osaa ajatella, että minulla voisi nyt olla 5-vuotias lapsi. Veikkosta sen sijaan tulen varmasti aina kaipaamaan ja uskon vielä vuosikymmentenkin päästä (jos elossa olen) vähintään hänen syntymäpäivänään miettiväni, minkä ikäinen poika minulla voisi olla.
Kaikesta huolimatta, kuten lääkärikin on merkille pannut, pysyvän jälkensä tuo ensimmäinen keskeytynyt raskaus minuun jätti. Haavan, joka tämän uuden suuremman haavan myötä aukesi uudestaan.
(Ja loppuun vielä kaino toive jollekin hedelmällisyyden jumalattarelle tai muulle korkealle voimalle, joka näistä asioista päättää: voisiko pieleen menneiden raskauksieni kiintiö olla yhden keskenmenon ja yhden kohtukuoleman myötä täynnä?)
Minä toivon sydämeni pohjasta että teidän kiintiönne epäonnisten raskauksien osalta on täynnä.
VastaaPoistaToivon hippusia ja paljon myötätuulta!
Otan osaa molempiin suruihin, vaikka niiden keskinäistä mittaa on lopulta yllättävän vaikea määritellä. Itse olen vain kohtukuoleman kokenut. Ajattelin aikaisemmin, että varhaisilla viikoilla koettu keskenmeno olisi ollut helpompi kuin kohtukuolema, mutta olen alkanut muuttaa mieleni. Vauvaan toki ehtii kiintyä enemmän liikkeiden tuntemisen ja ajan kulumisen myötä, mutta yhtä lailla toive vauvasta, omasta lapsesta, menetetään keskenmenon myötä. Otetaan pois jotakin, mikä oli "jo luvattu". Tuplaepäonnea ei toivoisi kenellekään :(
VastaaPoistaKiitos Maisa Viinimarja ja Onnen kulkuri! Teille toivon myös myötätuulta tulevaan!
VastaaPoistaMinulle tämä kohtukuolema on kyllä ollut tosi paljon rankempi juttu (esim. keskenmenon jälkeen olin muutaman päivän sairauslomalla ja nyt en ole vielä puolen vuoden jälkeenkään palannut töihin), mutta tosiaan, kuten sanoin, jokaisella on oma kokemuksensa eikä niitä oikein voi lähteä vertailemaan.
Jos taustalla on lapsettomuutta (tai sekundääristä lapsettomuutta), niin alkuvaiheen keskenmenokin on ymmärrettävästi tosi paha kolaus. Tai sitten toistuvat keskenmenot - aina se toivon nouseminen ja valuminen tyhjiin, hurjan rankkaa.
Minä tosiaan kuvittelin, että tämä keskenmeno olisi omalta osaltani ollut jo täysin käsitelty ja "unohdettu" juttu, mutta nyt se on ollut taas mielessä katkeruutta ja pelkoja lisäävänä tekijänä.
Mä kanssa uskon, että lapsettomuustaustaiselle alkuraskaudenkin keskenmeno voi olla tosi rankka juttu. Varskin jos yhtään onnistunutta raskautta ei suoda, vastaa se varmasti tavallaan lapsen menetystä. Hento lupaus kun siitä on jo saatu ja haavekuvia ehditty rakentaa. Itselle on vieläkin jotenkin kova paikka, kun toiset pystyvät lapsensa ihan perinteisesti tekemään, suunnittelemaan että "kevät vauva ois kiva" . Mutta jännää sinällään, että tämäkin kateus tuli vasta oman menetyksen jälkeen, kaikki vanhat kivut oli pois pyyhkäisty esikoisen myötä ( ja ei ne ennen menetystä ole oikeastaan pahoja edes olleetkaan). Yhtä kaikki, rohkeutta kohdata niitä pelkoja, lopussa kaikki on sen arvoista. Lähetän täältä saman viestin sinne hedelmällisyyden jumalille <3
VastaaPoistaKiitos Turnip! Ylipäänsä on varmaan niin, että tällaisessa lapsen menettämisen laukaisemassa kriisissä tulee käsiteltyä aiempaa elämää kolhuineen ja pettymyksineen. Ja tosiaan luottamusta tulevaa kohtaan helposti nakertaa se, jos on ollut lisääntymisasioissa aiemminkin vastoinkäymisiä.
PoistaToisaalta välillä mietin, että kun on yksi elävä lapsi kuitenkin, on myös todiste siitä, että onnellinen loppukin raskaudelle on mahdollinen. Tavallaan tilanne voi siis olla pelottavampi tulevaa ajatellen, jos menetys osuu kohdalle ekan lapsen kohdalla.
Mutta onneksi nyt kevään heräävä luonto jotenkin tuntuu antavan valoa mieleenkin ja hentoista uskoa siihen, että onneakin voi olla vielä tulevassa odottamassa. <3