Kun aallot ei lyö

Uusi pelko: mitä jos unohdan.

Tietenkään en unohda, kokonaan, koskaan. Ei ole tähän mennessä ollut vielä yhtä ainoaa sellaista päivää, jona Veikkonen ei olisi vähintään käväissyt mielessäni.

On taas kuudestoista päivä. Kuukausi on kulunut toisesta vuosipäivästä, joka nostatti valtaisan muistojen ja tunteiden aallokon. Nyt on tasaista, hyvää, hiljaista taas. Suuntaan ajatuksiani Silmun 1-vuotiskekkereihin, jouluunkin vähän. Tulevassa siintelee myös mukavia asioita perhe-elämän ulkopuolella. Töitä, harrastuksia, itseilmaisuun, identiteettiin liittyviä asioita. Ei vielä liikaa, sopivasti, niin että säilyy tasapaino äidin roolin ja muiden roolieni välillä.

Vuodet 2013 ja 2014 olin pääasiassa raskaana, ja pian päättyvä vuosi 2015 on ollut tiivistä vauvaelämää. Tuntuu ihanalta ja helpottavalta ajatella, että tämä hormoninhuuruinen elämänvaihe on nyt ainakin toistaiseksi jäämässä taakse. Never say never, mutta tällä hetkellä minusta ei tunnu haikealta ajatella sitäkään vaihtoehtoa, että tämä vaihe jäisi taakse lopullisesti. Ainakin nyt tuntuu siltä, että en enää kaipaa vauvoja enkä varsinkaan raskauksia.

Kuten kirjoitin viimeksikin, aika auttaa, kuljettaa eteenpäin ja antaa armoa. Näin se varmasti menee kaikenlaisten surujen kohdalla. Tässä kohtukuoleman surussa uskon toipumisessa merkitystä olevan myös sillä, että pääsee vauva-asioista ja -ajatuksista jollakin tavalla irti ja eteenpäin.

Toipuminen ilman uutta mahdollisuutta olisi varmasti ollut vaikeampi ja tuskallisempi tie. Olen joka päivä pohjattoman kiitollinen siitä, että sain Silmun. Olen nauttinut vauvasta, mutta kun nyt katselen pian päättyvää vauvavuotta taaksepäin, en jää sitä kaipaamaan. Niin paljon sittenkin oli vielä kipuiluja, takaumia, tuskaa. Niin hajottavaa on ollut menettämisenpelko. Se on toki läsnä yhä ja aina, mutta isompien lasten kanssa se sittenkin tuntuu hieman erilaiselta. Omakohtainen kokemus minulla on nimenomaan vauvan menettämisestä, ja siksi pienen vauvan kanssa pelkokin oli niin konkreettista ja kouriintuntuvaa.

Toisaalta Silmun vauvavuoden päättyminen jättää Veikkosenkin tarinan yhä kauemmas menneisyyteen minun omassa tarinassani. On kummallista, miten suruakin sitten kaipaa, kun se ei niin tunnu. Suru jäi lapsestani jäljelle, ja jos en nyt jatkuvasti enää tunne suurta surua, se tuntuu jollain tavalla vaikealta ja väärältä. Ei se tarkoita Veikkosen unohtamista tietenkään, mutta totuttelua tämä uusi sopeutumisen, hyväksymisen, eteenpäin menemisen kohta taas vaatii.

Kaksi vuotta sitten marraskuu oli vuorokaudet ympäri jatkuvaa painajaista. Viime vuonna se oli loppuraskauden piinallista hermopeliä. Tänä vuonna marraskuun harmaus on ihan vain tavallista marraskuun harmautta. Silmu nukkuu päiväunia, omakin olo on sen verran väsähtänyt, että tekee mieli jo keittää kahvia, vaikka yleensä juon päivän ainoan kupilliseni myöhemmin iltapäivällä. Tätä tekstiä kirjoittaessani mieleen nousi yksi mietelmäklisee: Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Jotakin sen kaltaista tunnen, kun pienen valontuojani 1-vuotispäivä lähestyy. Ehkä tässä päivä päivältä mennään kohti yhä tavallisempaa elämää, jota suru ja menettämisenpelko eivät enää niin rajusti varjosta.

Miten aika auttaa

Asuinalueellamme järjestetään lapsille joka syksy taskulamppusuunnistus. Eilen olimme etsimässä heijastimin merkittyjä rasteja. Esikoisen into oli pakahduttavaa.

Hetken ajan ihmettelin, miksi vasta nyt osallistuimme ensimmäistä kertaa, poikahan on jo viisi, lähes kuusi, olisimme voineet olla mukana parinakin vuonna aiemmin.

 

Ja sitten, salaman välähdys: niin, mikäs se meidän tilanteemme oli pari vuotta sitten... Vielä viime vuonnakin olin surun ja uuden odotuksen sekamelskassa niin ahdistunut, että en todellakaan halunnut vapaaehtoisesti mennä tilaisuuteen, jossa pitäisi smalltalkata naapuruston vanhempien kanssa. 

Ajan antama armo on uskomaton. Kaikki ei ole ennallaan, mutta silti tässä ollaan ja eletään näin normaalia elämää. Lokakuukin on taas selätetty. Marraskuun harmaudessa loistavat jo kaamosvalot, parvekelyhdyssä palaa usein tuli Veikkoselle, iltaisin on ihanaa käpertyä hämärään ja hörppiä hunajateetä. 

Rauhaa, vain rauhaa

Vuosi sitten tuijotin postin tuomien korttien "Iloista joulua" -painatuksia ja mietin, mitä kieltä se sellainen muka on. Joulunviettoon ajoimme hämärän läpi kuusi tuntia kohti pohjoista, vanhempieni luo valmiiseen pöytään. En muista joulusta juuri mitään muuta kuin sen, että esikoinen sai kymmenen lahjaa (eläväistä lohduttajaa taisi koko suku vähän hemmotella...) ja että jouluyön kirkossa itkin silmät päästäni kuoron laulaessa Taivas sylissäni -kappaletta.

Olet aarre sydänten, 

miten sinut suojelen? 

Helmassani kantaa itse taivastako saan?

Tänä vuonna joulu on se, josta unelmoin jo kesällä. Sydän on täynnä suurta kiitollisuutta, lämpöä ja rakkautta. Huomenna menen Veikkosen haudalle ensimmäistä kertaa Silmun syntymän jälkeen. Sen jälkeen nautimme kotona oman pienen perheemme kesken ihan tavallisista jouluasioista: saunomme, syömme, avaamme paketteja, poltamme kynttilöitä. Kuuntelemme joululauluja, joiden sanoissa on niin paljon sellaista, mikä osuu kohdalleen. Armoa. Rauhaa. Äidin onnea vastasyntyneestä, mutta myös äidin surua menetetystä lapsesta. 

Mietin, minkä laulun tähän laittaisin joulutoivotukseksi. Varpusenko? Ehkä sen, jossa äidillä on kyynelissä silmät ja maailma on niin kylmä? 

Laitan tämän, ja näiden sävelien ja sanojen myötä toivotan rauhaa kaikkien lukijoiden jouluun, surussa ja ilossa.

Korkeamman käsissä

Kerran vielä merkityksen saavat

kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat.

Aika kutoo suurta salaisuutta:

kivun kautta Jumala luo uutta.

Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan, 

kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.

Vaikkei silmä vielä nähdä saata,

tuskakin on toivon kasvumaata.

Anna-Mari Kaskinen

En tarkkaan tiedä, mihin uskon. Johonkin kuitenkin - jumaluuteen, varjelukseen, armoon. 

Viime syksynä autossa matkalla sairaalaan rukoilin. Huoli oli valtava, ja vaikka viimeiseen asti toivoin, jollain tasolla varmaan jo tiesin. Siinä tilanteessa ei ollut mitään, mihin tarttua, ei mitään muuta kuin kauhunsekainen hyvä Jumala, anna sen olla elossa, eihän se ole kuollut.

Siihen päivään saakka olin saanut elää elämäni suurilta suruilta suojassa. Ihmissuhdepettymykset olivat jääneet historiaan, kun tuli elämään mies. Keskenmeno oli ollut siihenastisen matkani kipein kohta, mutta siitä olin päässyt täysin yli esikoisen syntymän myötä. Vaikka uskonkysymykset eivät arjessa ja ajatuksissa juurikaan olleet läsnä, oli ollut helppoa luottaa jonkinlaiseen varjelukseen.

Veikkosen kuoleman myötä romahti kokemus suojaavista siivistä. Minun on nykyään vaikeaa sietää siunailuja, joita esimerkiksi onnettomuusuutisten yhteydessä usein kuulee: onneksi suojelusenkelit olivat matkassa! On vaikeaa hyväksyä, että toisilla on enkeleitä kaitsemassa vaaroilta, mutta minun lapsellani ei ollut. 

Kuitenkin jo niinä ensimmäisinä repivän tuskan, ahdistuksen, synkän surun ja kauhun kuukausina tarrauduin jonkinlaisen jumaluuden lohtuun. Fatalismi auttoi: ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Auttoi ajatus jonkun korkeamman rajattomasta rakkaudesta, armosta minua riittämätöntä äitipoloa kohtaan. Ajatus taivaasta, tuonpuoleisesta. 

Sain vastikää blogiini kommentin anonyymiltä lukijalta, parikymppiseltä lapsettomalta naiselta, joka kertoi rukoilevansa minun ja kohtuvauvani puolesta, vaikka ei itseään kovin uskonnollisena pidäkään. Kosketti syvästi, että joku ventovieras, jolla ei edes ole mitään henkilökohtaista kosketuspintaa tragediaani, toivoo minulle niin valtavasti hyvää. 

Yöni ovat levottomia ja vaikeita, kuten ne olivat viime vuonnakin tähän aikaan, nyt vain eri syystä. Nyt on mukana kuitenkin myös niin paljon toivoa ja valoa. Kun kauhu uhkaa sen toivon valon hukuttaa pimeäänsä, olen kokeillut rukouksen kaltaisia ajatuksia, pidä tämä lapsi hengissä, anna minun saada hänet luokseni... Olen yrittänyt saada kiinni tunteesta, että en ole yksin, joku minua kuulee ja kannattelee.

Tuntemattoman lukijan kommentti on minulle eräänlainen osoitus jumaluudesta: muistan jo lukiolaisena muotoilleeni uskontoa käsitelleeseen äidinkielen kirjoitelmaan, että minulle jumaluus on sitä, mikä ilmenee ihmisten välillä, välittämisen eleinä, sanoina ja tekoina. 

Haja-ajatuksia pääsiäisestä päästyä

Vietimme pääsiäisen mökillä. Heräilevä luonto tuntui päättäväisesti koko ajan viestivän, että elämä menee eteenpäin, halusin tai en. Viime syksyn lehtien alta haravoitiin esiin uusi ruoho. Perjantaina järvi oli vielä paikoin jäässä, mutta viikonlopun aikana viimeisetkin hyhmäreet ja hileet lähtivät iloisesti helisten. Joutsenpari oli saapunut järvelle ilmiselvissä pesimäaikeissa. Mietin taas, miten luonnossa poikaskuolleisuus on niin yleistä - ja no, luonnollista. Joka vuosi uusi poikue, ehkä joku selviää aikuiseksi asti...

Välillä minusta on tuntunut suorastaan koomiselta, miten kroppani ja mieleni ovat kulkeneet synkassa vuodenaikojen kanssa: vauva kuoli silloin, kun luontokin lakastui talven tieltä, pääkoppani pimein ajanjakso oli vuodenvaihteen kamalaan kaamosaikaan, ja nyt, kun uusi kevät tekee tuloaan, olen sittenkin alkanut kurottaa valoon itsekin. Välillä on suorastaan pelottava ajatus, että tämän kanssa tosiaan voi oppia elämään. Mies sanoi minulle nyt pääsiäisenä, että ei olisi alkuvuodesta ikinä uskonut, että olen jo nyt näin huomattavan paljon paremmassa kunnossa. Toipuminen on mahdollista, ihminen kestää näköjään sellaistakin, mitä ei koskaan olisi uskonut kestävänsä.


Tänä vuonna ajattelin ensimmäisen kerran, että pääsiäisessähän on kyse myös surevasta äidistä. Kuuntelimme perjantaina cd-mankasta Pergolesia, Marian kärsimyksistä kertovaa musiikkia. Stabat mater dolorosa iuxta Crucem lacrimosa, seisoi äiti tuskissaan ristin juurella. Ja ajattelin, miten ylösnousemus, taivas, valkeus, kuoleman voittaminen ja kaikki sellainen on niin lohdullista kuitenkin, vaikka oma usko onkin häilyvää ja epäilyksien sävyttämää.

Autossa kotiin palatessa radiosta sattui tulemaan Yle Puheen lähetys, jossa Maria Jungner ja Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo keskustelivat armosta. Syntien sovittaminen, anteeksianto, armo - siinä myös uskonnon kauniita puolia. Olemme vain ihmisiä, olemme epätäydellisiä ja riittämättömiä. Edelleen käyn ajoittain kauppaa itseni kanssa, kelaan läpi viimeisiä päiviä ja mietin ankarasti, miten olisin voinut lapseni kuoleman estää jos ja jos ja jos jotain. En tiedä, pystynkö koskaan täydellisesti syyllisyydestä vapautumaan, mutta armoajatus - eikä sen tarvitse olla mitään Jumalan armoa vaan ihan vain armollisuutta, jota voin itse itseäni kohtaan osoittaa - auttaa elämään sen asian kanssa, että näin onnettomasti nyt kävi, enkä voinut asialle mitään.


Kotona odottaneessa Hesarin Sunnuntai-liitteessä oli pari hienoa ja puhuttelevaa juttua. Niistä tähän loppuun pari sitaattia, jotka kiteyttävät upeasti omassakin päässäni tämän surun myötä pyörineitä ajatuksia:

"Ja sitten meillä on vielä taakkanamme tämä kahden euron aforismi: kärsimys jalostaa.    [--] Aforismin kirkasotsaiselta keksijältä on tainnut jäädä ajatustyö kesken. Mitä muuta kärsimys tekee kuin jalostaa? Se kutistaa ja pinnallistaa. Kärsivän maailma supistuu kivun ympärille, näkökenttä kapenee, Ukrainan tilanne ei kiinnosta, uudet kirjat päätyvät ovenpönkiksi." - Kari Hotakainen kulttuurisivujen esseessä

"Jos viha ja katkeruus ovat koiria, koetan olla syöttämättä niitä. Ne eivät katoa, mutta en anna niiden kasvaa itseäni vahvemmiksi."  - Bulevardin perhesurmassa omaisensa menettänyt Liisa Ahti