torstai 24. syyskuuta 2015

Valkoiset ruusut ja punaiset silmät

Tässä vuodenajassa, jossa kuoleman kohta taas lähestyy, olen käynyt blogini luonnoskansioon jääneitä julkaisemattomia tekstinraakileita läpi. Olen muistellut ensimmäisiä päiviä, viikkoja ja kuukausia. Olen tuntenut tarvetta palata taas niihin jo entuudestaan lukemattomia kertoja kerrattuihin hetkiin. Ehkä jaan muistojani täällä nyt syksyn kuluessa enemmänkin; katsotaan, mihin aika ja jaksaminen riittävät.

Ensiksi tarina, jonka pääosassa ovat Kimput & Puketit.


Heinäkuu 2013

Saan ystävältäni suruviestin: hänen isänsä on kuollut yllättäen. Naputan vastausviestin alkuun spontaanin reaktioni: "Voi ei! Kamalaa!" Ja sen jälkeen hapuilevampia, vaikeasti löytyviä sanoja, osanottoa ja jaksamista.

Samana iltapäivänä menen nettiin ja klikkaan virtuaaliseen ostoskoriin kukkatilauksen, valkoista ja lilaa. Osanottojen kylkeen laitan Salvatore Quasimodon käytetyn mutta kauniin lauseen, jokainen yksinään jne; riimivärssyt ovat niin auttamattoman latteita.


Lokakuu 2013

Tarkalleen ottaen lokakuun kahdeksastoista päivä. Edellisenä päivänä olemme tulleet sairaalasta kotiin ja olen lähettänyt lohduttoman tiedonannon lähipiirin ihmisille. Ovisummeri soi. Parahdan itkuun. Nyt niitä alkaa tulla.

Yhtenä iltapäivänä sama lähetti käy ovellamme monta kertaa. Esikoinen hermostuu: "Laitan kohta oveen lapun, jossa lukee EI KUK-KI-A!"


Jälkeenpäin ajattelen, miten toisessa kaupungissa, tai samassakin, on ystävälläni tai sukulaisellani ollut avuton ja surkea olo. He ovat ehkä miettineet, mitä voisivat tehdä, voivatko mitään. Ja sitten he ovat menneet Interfloran sivuille ja ostaneet sieltä hitusen lohtua itselleen. He ovat valinneet klassisen valko-lilan surukimpun osanottokukkien sarakkeesta, etsineet värssyjä netistä tai ehkä paksusta kokoomateoksesta, jossa runot on jaoteltu eri elämänhetkiin sopiviksi osastoiksi. Hämillään tavoitelleet sanoja ja sovitelleet niitä tilauslomakkeen viestikentän rajalliseen merkkimäärään.

Jokaisen osanoton muistan. Olen ikuistanut kukat valokuviin ja kerännyt kortit talteen. Olen kiitollinen saamistamme kukista, Veikkosen muiston kunnioittamisesta, kiitollinen siitä, että kohtuun kuolleeseen suhtauduttiin samoin kuin muihinkin vainajiin.


Ja kuitenkin siinä oli myös jotain niin traagisen absurdin riipivää. Omistimme tuolloin yhden (1) kappaleen kukkamaljakoita. Ja kukkia tuli tulvimalla; joku sentään oli tajunnut laittaa ruukkuversion. Suurimman suruni hetkellä, kaksi päivää aiemmin synnyttäneenä kaivelin kaappeja vaasinkorvikkeita löytääkseni, tiskasin kurkkupurkkeja, lähetin miehen markettiin ostamaan lisää maljakoita.

Siinä ne sitten tönöttivät rivissä olohuoneen ikkunalaudalla ja kirkuivat: tässä kodissa on suruaika! Tästä kodista puuttuu joku! Ja ne tuoksuivat ja lemusivat ja valtasivat huoneilman kokonaan. Ja kovin äkkiä ne alkoivat nuutua ja lakastua, varistaa terälehtiä ja tuhria ikkunalautaa siitepölyyn.

Ja siinä me kyhjötimme suuressa surussamme, ruusut, kallat, vehkat, liljat, orkideat, gladiolukset, ja niiden keskellä me. Välittämisen, lämpimien osanottojen ympäröiminä ja kuitenkin niin pohjattoman yksin.


Noin viikko synnytyksestä aloin saada allergisia oireita. Yskin hakkaavaa, kuivaa yskää. Silmäni alkoivat kutista ja vuotaa. Ajattelin, että kyseessä on jonkinlainen psykosomaattinen romahdus, niin kuin varmasti osaksi olikin. Yhtenä iltana ärtyneet silmäni räjähtivät verenpunaisiksi ja soitin hieman vaivaantuneena päivystykseen: Mun silmät... Kun siis olen itkenyt ihan tosi paljon viime päivinä... Meiltä kuoli vauva... Ja meillä on hirveästi osanottokukkia... Että jos tämä on jotain allergiaa tai silmätulehdus... Kirvelee kauheesti... Nää silmät on siis ihan punaiset ja tosi hurjan näköiset... Puhelimen toisessa päässä kehotettiin hakemaan apteekista reseptivapaita silmätippoja ja kokeilemaan alkuun niitä. Apteekissa farmaseutti ei suostunut tippoja myymään; hän diagnosoi välittömästi pahan silmätulehduksen ja käski menemään päivystykseen antibioottien hakuun.

Päivystys on kaupungissamme samassa paikassa kuin synnytyssairaala. Tuntui kamalalta ja lohduttomalta ajaa taas sinne. Tuntui epätodelliselta ja vaikealta uskoa, että sitä vauvaa nyt ei todellakaan enää ollut kohdussani eikä sylissäni liioin.


Oli ilmeistä, että kukat piti laittaa pois, mutta sekin tuntui surulliselta. Niiden lyhyt elämä ikään kuin alleviivasi sitä, miten lyhyeksi lapsemmekin elämä jäi. Edes ruukkukukkia en rohjennut jättää, itse asiassa samaa kyytiä menivät pois kaikki viherkasvimme. Ensin parvekkeelle, sitten pihan biojäteroskikseen.

Silmät hoituivat pikkuhiljaa antibioottitipoilla ja -voiteella niin, että hautajaispäivään mennessä en ollut sen punasilmäisempi kuin mitä nyt murtunut äiti ilman ärhäkkää silmätulehdusta on. Yskä sen sijaan jatkui viikkoja ja paheni entisestään. Olen joskus joutunut alkukesän kukinta-aikaan käyttämään allergiaoireisiin avaavaa lääkettä. Astmapiippuni oli kuitenkin vanhentunut, joten varasin terveyskeskukseen ajan reseptin uusimista varten. Nukahtamisvaikeudet ja yleensäkin unettomuus vaivasivat myös, joten samalla reissulla oli tarkoitus tiedustella apuja siihenkin. Kun kerroin lääkärille tilanteen - tuolloin Veikkosen kuolemasta oli siis alle kuukausi aikaa - hän totesi: "Jos se mieliala nyt vielä pitkään on matala, niin tietysti voi jotain mielialalääkettäkin harkita." AAAARGH.


Meillä ei ole vieläkään uusia viherkasveja. Jopa opiskeluajoista saakka kämpästä toiseen kulkeneet ja huonolla hoidolla vuosikausia hengissä sinnitelleet anopinkielet menivät tuolloin. Nyt kun asiaa mietin, huomaan, että koti kaipaisi vihreää.

Jos tällä tarinalla on opetus, se olkoon tämä: kun mieleesi tulee lähettää kuoleman kohdanneelle surunvalittelukukkia, pysähdy hetkeksi ja ajattele asiaa uudestaan. Kukkia todennäköisesti tulee muiltakin. Kukkia saattaa lopulta olla, kuten meillä, kymmenkunta kimppua, enemmänkin.

Kukat toki "kuuluvat asiaan" ja voi tuntua suorastaan epäkohteliaalta olla niitä laittamatta. Kun ystäväni ilmoitti isänsä kuolemasta, minusta tuntui lähes välttämättömältä lähettää kukkia. Mutta koska kukat "kuuluvat asiaan", niissä on myös jotakin ikävän sovinnaista, sellainen muodollisen viileä säväys.

Jos olet hieman kauempana (välimatka voi olla fyysistä tai henkistä), kirje tai kortti ilman kukkia riittää hyvin; se on se, mitä lopulta jäljelle talletettavaksi jää. Jos olet lähellä, voit mennä käymään. Ehkä et ihan heti, mutta melko pian jo. Voit viedä kattilallisen ruokaa tai kahvipullat mukanasi, pyytää kävelylenkille metsään. Tuollaisissa välittämisen eleissä ainakin minun kokemukseni mukaan osanottojen syvyys ja lämpö tuntuivat aidoimmillaan.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Hämärän aika

Aamuyöllä sytytetty valo
lakkaa hiljalleen valaisemasta.
On mahdotonta sanoa milloin
lehti kääntyi ikkunaa kohti.

Vähitellen annan sinulle kaiken,
en tiennyt miten paljon se on.

Sanna Karlström, Saatesanat, Otava 2014


16. päivä syyskuuta. Usein yhäkin pysähdyn kuudennentoista päivän kohdalla, ajattelen täysiä kuukausia, kuinka monta jo kulunut. Kun seuraavaksi on 16. päivä, se on Veikkosen 2-vuotispäivä. Valo (tai ehkä ennemmin sen väheneminen hämäräksi) ja tuoksut vievät vahvasti muistoihin. On uskomatonta, miten jokin illan tai varhaisen aamun hämärä hetki voikin tuntua taas niin samalta kuin kaksi vuotta sitten. Niin paljon, niin vähän on aikaa kulunut.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Riittämättömyys ei ole kiittämättömyyttä

Olen kokenut viime aikoina riittämättömyyttä ja uupumusta.

Silmu on ihana, silmäteräni ja kultamuruni, valonsäteeni ja ilontuojani, mutta pakko sanoa, että tämä ikävaihe, jossa motoriset taidot kehittyvät nopeampaa kuin itsesuojeluvaisto, on äidille raskas. Silmu konttaa joka paikkaan, nousee sata kertaa päivässä tukea vasten seisomaan, käveleekin puita pitkin. Hän imuroi suuhunsa aivan kaiken, ja meillä kun niin usein on ruuanmuruja keittiön lattialla, hiekkaa eteisessä ja Esikoisen pikkulegoja muuallakin kuin hänen omassa huoneessaan... Rattaissa Silmu ei jaksa kauan istua, syöttötuolista yrittää rimpuilla pois. Vaipanvaihto on mahdotonta venkurointia, ylipäänsä koko vauvan elämä on vauhtia ja menemistä, ja äidin sitä myöten vahtimista ja huolehtimista.

Kesämuistoja...

Esikoisen pitkä kesäloma päiväkodista tuntui tänä vuonna vaativammalta kuin aiempina kesinä. Vaikka arki kahden lapsen kanssa on ollut monilta osin helpompaa ja rennompaa kuin etukäteen kuvittelin, huomaan, että yli kaksi kuukautta kestänyt täyspäiväinen kotimammailu viisivuotiaan vauhtiviikarin ja touhuiluikäisen vauvan kanssa söi voimiani kovasti. Syksyn tullen Esikoinen on palannut osaviikkoiseen päiväkotiarkeen, ja myönnän olevani siitä helpottunut.

Miehellä oli tänä kesänä lomaa todella vähän. Se vähäinen aika käytettiin matkusteluun, mikä taas oli kaikesta ihanuudestaan huolimatta myös hiukkasen kuluttavaa nykyisellä neljän hengen kombolla.

Ja sekin vielä, että minä hullu menin sotkeutumaan yhteen työprojektiin mammalomalla... Aivan sujuvaa ei sekään ole koko ajan ollut, löytää aikaa ja keskittymistä töille lastenhoidon ohella. Projekti alkaa tulla päätökseen, mutta uusia arkihaasteita on edessä. Vanhempainvapaani päättyy pian, ja alan tehdä töitä säännöllisesti parina iltana viikossa. Päivät olen yhä Silmun kanssa, työiltoinani häntä hoitaa mies. Vähäsen jo jännittää se muutaman tunnin ero, joka noina työiltoina väistämättä on edessä. Niin tiiviissä symbioosissa olemme edelleen elelleet.

Parkour-poika

Riittämättömyyden kokemus on tietysti äitiyden ydinaluetta. Samanlaisten jaksamisasioiden kanssa painiskelisin varmasti, vaikka näiden elävien välissä ei olisi sitä yhtä näkymätöntä lasta. Minulla väsyn ja tympäännyksen hetkien ylle kohoaa kuitenkin välittömästi huono omatunto. Muistan liian hyvin, miten raivostuttavalta äitikollegoiden arkiruikutus suruni raskaimpina aikoina tuntui. Miten kiittämättöminä pidin heitä, jotka valittivat vauvan yöheräilyistä tai isomman lapsen kiukutteluista. Miten ajattelin, että ikinä ikinä ikinä en itse syyllisty samanlaiseen, jos vain vielä elävän vauvan saan.

Ottaa koville huomata, että en pysty olemaan tuolloisten ajatusteni mittainen nainen. Suru ei solminutkaan superäidin viittaa harteilleni. En tullut immuuniksi lapsiperhearjen ajoittaiselle vaivalloisuudelle.

Muistan, että Turnip kirjoitti blogiinsa samaisesta aiheesta vuosi sitten. Tekstin perästä löysin oman kommenttini, jossa tuumaan, että lapsen menettämisen myötähän äiti saattaa muuttua jopa väsyneemmäksi ja lyhytpinnaisemmaksi kuin joku "tavis". Toiselle on niin paljon helpompaa antaa myötätuntoa kuin itselleen. Osaisinko nyt sanoa samat sanat itselleni? Ulpukka, sinun ei tarvitse menetyksesi takia yrittää olla superäiti. Kukaan ei odota sellaista sinulta. Olet hyvä ja ihana äiti lapsillesi. 

Biitsityttö

Välillä huono omatunto nousee siitäkin, että arjen täyteydessä en ole ehtinyt vaalia suruani. Ennen tärkeät suremisen rituaalit, haudalla käyminen ja bloggaaminen, ovat jääneet retuperälle. Ajatuksissani Veikkonen on kyllä ollut joka ainoa päivä. Usein olen murehtinut hautausmaan kukkia, ovatko jo kuihtuneita tai rikkaruohojen peittämiä, parvekkeella on viikkojen ajan odottanut krysanteemi, joka on pitänyt kesäkukkien tilalle käydä vaihtamassa. Usein on mieleeni noussut asioita ja aiheita, joista tekisi mieli tänne blogiin kirjoittaa.

Kuitenkin on ollut pakko myöntyä siihen, että elävät lapset tarvitsevat minua nyt enemmän. Mies tarvitsee. Työ tarvitsee. (Kotikin tarvitsee, vaikka kodinhoito ei varsinaisesti vahvuusalueitani olekaan.) Kaikkea en pysty ja ehdi. Veikkonen lopulta vaatii minulta vähiten, hän kulkee ääneti mukanani eikä välitä haudan tai blogin hiljaisuudesta.


Vuodenkierto kääntyy vähitellen kohti sitä kohtaa, jossa elämäni muuttui. Se tuntuu nyt hyvältä ja tarpeelliselta. Saan toivottaa surun tervetulleeksi taas, saan muistella ja kaivata. Pimenevät illat, kellastuvat lehdet, syysilman kirpeä puraisu ja talven tieltä maatuvan kesän tuoksut pitävät kyllä huolen, että kohta se kaikki kamala ja riipivä, tärkeä ja rakas on taas tässä aivan läsnä.