perjantai 31. lokakuuta 2014

Vuosi jäähyväisistä

Lokakuun viimeinen, painavien muistojen vuosipäivä tämäkin.

Vuosi sitten näin sinut viimeisen kerran, sinun suloiset kuoresi. Jännitin etukäteen. Miten voi jännittää oman lapsensa näkemistä? En uskaltanut mukaan pukemaan sinua, en halunnut nähdä ruumiinavauksen jälkiä. Pelkäsin, että arkussa vaatetettunakin näyttäisit liikaa muuttuneelta.

Tutulta sinä näytit, omalta ja rakkaalta. Kauniilta, levolliselta. Surullisen elottomalta. Mummu, pappa ja mummi näkivät sinut myös. Muita vieraita hautajaisiin ei oman perheesi lisäksi sitten kutsuttukaan.

Isäsi ei kestänyt ajatusta sinusta arkussa, hän halusi säilyttää viimeisenä muistona syntymän jälkeiset hetket, kun vielä lämpimänä olit sylissämme. Veljeäsi emme tohtineet avoimen arkun äärelle päästää - asia, jota kadun nyt jälkeenpäin.

Laitoin viereesi pehmohelistimen, joka oli valittu esikoisen vanhoista vauvaleluista. Ja kehyksissä valokuvan meistä suremaan jääneistä perheenjäsenistä. Söpö perhe, vaikka itse sanonkin, alkukesän voikukkaniityllä poseeraamassa. Sinäkin olet mukana kuvassa, elossa kohdussani. Olimme juuri vastikää saaneet tietää, että olet poika. Olit jo saanut nimen, jolla kutsuimme sinua koko loppuraskauden. Nyt se nimi on hautakiveen hakattu.

Niin vähän aikaa katsoimme sinua. Ehkä vain muutamia minuutteja? Kymmenen minuuttia, vartin? Lopullisuuden käsittäminen on vaikeaa, mahdotonta. Kansi laitetaan kiinni, sen jälkeen ovat jäljellä vain valokuvat ja mieleen taltioituneet kuvat. Eihän mikään aika sellaisessa tilanteessa olisi tarpeeksi.


Siunaus meni kuin sumussa. Mies itki enemmän kuin minä. En tainnut oikein tajuta olevani oman lapseni hautajaisissa. Olin tyhjä kohtu, tyhjä syli, tyhjä mieli. Virret lauloin ääni särkymättä.

Esikoinen käyttäytyi uskomattoman mallikkaasti. Vain yhden kerran murtui 3,5-vuotiaan hiljaisen kunnioittava läsnäolo: kun laskettiin jäähyväiskukkia, poika yhtäkkiä potkaisi veljensä arkkua. Jälkeenpäin pappi sanoi, että ehkä isoveli ilmaisi tunteen meidän kaikkien puolesta: vihaksihan tällainen kohtalo pistää, tuntuu niin väärältä ja julmalta.

Matkan sairaalan kappelilta hautausmaalle pieni arkku kulki isovanhempien autossa. Oli kuulaankaunis päivä harmauden keskellä, aurinko pilkotteli puiden latvojen takaa.

Muutamat kirkkomaalla kävelevät ihmiset pysähtyivät hiljaa katsomaan, kun mies kantoi arkkua. Minä siinä rinnalla kädessäni kukat ja isovanhemmilla neljänsadan kilometrin päästä lapsuuteni leikkimailta roudatut havut.

Laskimme arkun miehen kanssa kaksin, vanhempien raskain tehtävä. Kuoppa oli niin kamalan syvä, arkku keikkui nauhojen varassa, voima oli paeta käsistä. Ruusut perään, kourallinen multaa.

En olisi halunnut lähteä haudan ääreltä ollenkaan. En halunnut jättää sinua yksin syvään ja pimeään maahan. En käsittänyt, miten elämä siitä voisi jatkua senkään vertaa, että mentäisiin ravintolaan syömään, sen jälkeen hiljaiseen kotiin. Mutta noustava oli (jossain vaiheessa olin laskeutunut kyykkyyn kuopan äärelle), oli lähdettävä, käveltävä pois.

Niin pieni, lyhyt elämä. Niin suuri ja lähtemätön jälki meissä.


torstai 30. lokakuuta 2014

Äitiyslomalle lompsis

Tuntuu, että olen vasta viime päivinä alkanut oikeasti tajuta, että meillä voi ihan kohta olla vauva.

Olen kiikkunut pelon ja toivon välillä huhtikuun alusta saakka. Vuoroin haaveillut, vuoroin maalannut piruja seinille. Nyt, kun voi sanoa raskauden jo olevan melkein loppusuoralla, alan kuitenkin vasta oikeasti ymmärtää, että sisälläni kasvaa ihminen, jolla on olemassa kaikki mahdollisuudet päästä syliini elävänä. Torjunta on ollut sittenkin vielä vahvempaa kuin olen itse ymmärtänytkään. 

Luultavasti jonkinlainen epäusko kulkee mukana loppuun saakka. Viikkojen eteneminen ei vähennä vaan pikemminkin lisää pelkoani. Viimeksi Se tapahtui aivan raskauden lopussa. Missään kohtaa ei ole turvallista, mutta minun kokemusmaailmassani vauva on sitä suuremmassa vaarassa mitä pitemmälle odotus ehtii. 

Kulunut vertaus löysästä hirrestä on alvariinsa mielessäni. Siltä tämä tuntuu, äärimmäisen epämiellyttävä epävarmuus: kiristyykö köysi, ehtiikö kuristaa minut, vai saanko lopulta armahduksen?

Välillä v*tuttaa pelätä näin paljon! On se nyt kumma, kun koko muu maailma uskoo, että kaikki menee hyvin, mutta minä en vain millään pysty hyppäämään täysillä toivon kelkkaan. (Pakko tosin todeta, että aivan yksin en ole: mies taitaa pelätä ihan yhtä paljon.) 

Äitiysloma alkaa virallisesti ensi viikon alussa, mutta fyysistä läsnäoloa kotikonttorin ulkopuolella vaativat työasiat tulivat päätökseen eilen.

Läksiäislämpö, oi. 


Nyt saa TOIVO tehdä tulevien viikkojen TO DO -listan:

- luottamusprojektipeitto valmiiksi
- ehkä jotain muitakin käsityöhommia
- perusteellinen pesänrakennussiivous
- vauvanvaatteiden ja -tarvikkeiden hakeminen varastosta ja laittaminen paikoilleen
- mahdolliset hankinnat
- masun valokuvausta
- mamman omia hemmotteluhetkiä
- sairaalakassin pakkaaminen (no huh huh, tämän ajatteleminenkin huimaa!) 

tiistai 28. lokakuuta 2014

Päivät kuoleman jälkeen

Viime syksy meni lokakuun puolivälissä kahtia. Ensin oli aurinkoa ja riemunkirjavaa ruskaa, sitten yhtäkkiä väritöntä hämärää. Tänä vuonna olen niin ikään pannut merkille, että muutos maisemassa ja ilmanalassa tapahtuu todellakin juuri veikkosen syntymäpäivän korvilla. Meneekö se niin joka vuosi? Tarkkailenko syksyä tästedes aina tätä kokemustani vasten?

Ensimmäiset päivät kuoleman jälkeen eivät ole jääneet mieleeni samalla tavalla päivämäärän tarkkuudella kuin kuolemaa edeltävät päivät. Muistissa on vain murusia, väläyksiä, hetkisiä, joissa vuorottelevat lamaantunut epäusko ja musertava suru. 

En muista, heräsinkö osastolla kuoleman jälkeisenä aamuna omaan itkuuni vai aloinko itkeä heti herättyäni. Joka tapauksessa silmäni olivat kyynelistä turvoksissa, kun minusta tultiin ottamaan verikokeita, kun tuotiin aamupalaa, kun äitini soitti, kun huoneessa ramppasi ties mitä porukkaa kätilöistä lääkäreihin. Edellisen päivän shokissa itkemättä jäänyt itku ryöppysi viimein ulos. 

Miehellä oli kiire kotiin. Hän halusi yli kaiken nähdä äkkiä esikoisemme, uskoi sillä tavalla pääsevänsä painajaisesta edes hetkeksi valoon. 

Synnytyspäivänä emme halunneet tavata sosiaalityöntekijää, psykiatrista sairaanhoitajaa emmekä sairaalapastoria. Ennen kotiinlähtöä näitä kaikkia kontakteja tarjottiin taas, ja papin toivotimme tervetulleeksi luoksemme, olihan lapsi hyvän tähden haudattava - minne, miten, milloin - ehkä pappi osaisi auttaa.

Kun sitten lähdimme kotiin, huomasimme säätilan muuttuneen täysin edellispäivästä. Oli koleaa, aurinko visusti piilossa, satoi lunta. Syksyn ensimmäiset lumihiutaleet niin merkitsevänä päivänä. 


Kotona oli vastassa murheellinen ja huolestunut äitini sekä iloinen esikoinen. Hänelle hoitajina vuorollaan olleet mummi ja mummu olivat kyllä kertoneet odotetun vauvaveljen kuolemasta, mutta eihän lapsipolo siitä vielä mitään ymmärtänyt. Vauvaa ei ollut enää - asia, joka valkeni esikoiselle vasta pikkuhiljaa tulevien päivien saatossa.

Äitini majaili meillä varmaan viikon. Hän laittoi ruokaa ja teki kotitöitä. Hänen apunsa ja läsnäolonsa loivat turvaa, josta olen hyvin kiitollinen.

Seuraavat päivät olivat samaan aikaan pysähtyneitä ja toiminnantäyteisiä. Oli hautajaisjärjestelyjä. Osanottokukkia ja -kortteja. Hämärää, niin kamalan hämärää koko ajan. Hyhmäistä kylmää.

Vauvanvaatteita pyykkitelineessä kuivumassa. Vauvan kotiinlähtövaatteet turvakaukalossa. Pikkuruiset vaatteet hoitopöydän laatikoissa, vaipat ja vanupuikot valmiina paikoillaan. Pinnasänky koottuna, muttei vielä pedattuna. Niin viime tipassa olimme kaiken laittaneet paikoilleen. Ja nyt vain hetkeä myöhemmin piti kaikki jo koota pois.

Itkua. Kamalasti itkua.

Ja välillä aivan asiallista ja näennäisesti järkevää juttelua. Tapahtuneen selittämistä parhain päin: näin se nyt meni, jostain syystä, jokin tarkoitus, tuleeko muita lapsia ehkä, kenties elämässä jotain muuta tärkeää?

Ja sitten taas tuska: MIKSI?

Kun ensimmäisen kerran puhuin puhelimessa ystävien kanssa tai tapasin heitä kasvokkain, en juurikaan itkenyt. Olin itseni ulkopuolella, ihan kuin olisin puhunut jostakusta toisesta. Aivan kuin en olisi pystynyt tajuamaan ja tavoittamaan sitä, että minä se olen, jolle kaikki tapahtui, että se todellakin peruuttamattomasti tapahtui. Tunsin ahdistusta ja häpeää siitä, että en voinut antaa ystävilleni sitä reaktiota, jonka he ehkä odottivat näkevänsä. Ja niin minusta tuli heidän silmissään "vahva", "pärjäävä", "selviytyjä", "urhea".


Luin vastikää Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää. Kirjassa kuvataan sattuvasti, miten suruviestin saapuessa se, jota menetys kipeiten koskettaa, säilyttää parhaiten toimintakykynsä. Muut itkevät valtoimenaan, mutta ihminen, jonka elämältä on juuri vedetty pohja, suhtautuu kaikkeen ulospäin tyynesti ja jopa viileästi.

Sellainen minäkin enimmäkseen olin kuoleman jälkeisinä päivinä, oikeastaan lähes parin kuukauden ajan. Itkin kyllä paljon, mutta en sosiaalisissa tilanteissa (joita tosin vältin). Ei se ollut tietoista yritystä pitää julkisivua kasassa, ei se ollut tunteiden näyttämisen pelkoa ja häpeää. Suru ei vain löytänyt tietään ulos joka tilanteessa - ei ainakaan sillä totutulla ja odotetulla tavalla. Mieli suostui uskomaan tapahtuneen hurjan pienissä palasissa.

Moniin noiden kuoleman jälkeisten päivien kaoottisiin tunnelmiin olen nyt tämän lokakuun loppupuolella taas palannut. On uskomatonta, miten vahvasti muistot ovat kiinnittyneet säätilojen aistimiseen. Talviaika, joka yhtäkkiä puristaa päivän vain lyhyeksi hetkeksi kahden hämärän välissä. Syksyn väriloiston laimeneminen alakuloiseksi ruskeaksi. Lehtien liiskaantuminen katuun. Puiden paljaat oksat. Tihkusateinen kalsea ilma. Miten luonto silloin niin myötäilikin mielenmaisemaa, oli täydellisesti lohduttomuuteni kuva.

Ja nyt luonto on samanlainen taas, mutta tänä syksynä päivä päivältä tiivistyvässä pimeässä lepattaa myös toivon liekki.




maanantai 27. lokakuuta 2014

Viime syksy, tämä syksy

Olen elänyt viime lokakuuta, suorastaan ruokkinut, hellinyt ja sylitellyt suruani. Se on ollut väistämätöntä, välttämätöntä, ehdottoman tarpeellista.

Kuitenkin koko ajan on läsnä myös tämä hetki. Silmu, masuvauvaseni, odotukseen liittyvät toivo & pelko.

Ystäväni palautti turvakaukalon. Lainaanhan se vain annettiinkin, elettiin toivossa jo silloin, vaikka uutta raskautta ei vielä saanut yrittää. Olo oli hankala ja vaivautunut. Ei vielä olisi tarvinnut... Olisitte nyt huoletta pitäneet käytössä vielä...  

Kaukalo, johon kiteytyi niin paljon. Siinä olivat kotiinlähtövaatteet valmiiksi kasattuna silloin viime syksynä. Ja viimeisenä kaikista vauvan tarvikkeista kaukalo nökötti makuuhuoneen nurkassa. Monta kuukautta kuoleman jälkeen vielä viestitti pirullista toivoa: vauva tulee, kyllä se vauva vielä tulee.


Posti toi hetki sitten raportin viime viikon äitiyspolikäynniltä:

Kokee tarkastuskäynnit helpottavana. Sovitaan seuraava käynti noin kolmen viikon päähän. Toivoo, että synnytys aikanaan käynnistettäisiin siten, että ainakaan ohi lasketun ajan ei mentäisi. Ennakoi psyykkisen kuorman lisääntyvän ja tämä ymmärrettävää on. Pyritään ainakin täysiaikaiseen raskauteen yli h. 37 viikon. Loppusuoran ratkaisut kokonaistilanteen mukaan. 


Olo on välillä ihan epätodellinen. Silmu elää, liikkuu, potkii. Vaikka viikot kuluvat tahkeasti, raskaus on jo käsittämättömän pitkällä. Kaikki on ollut koko ajan oikein hienosti. Toisaalta se ei tarkoita mitään. Tilanne voi muuttua yhdessä yössä, ilman ennakkovaroituksia. Ja silti se tuntuu ihmeelliseltä: kaikki on hienosti! Ei ole mitään erityistä syytä pelätä, että onni taas kääntyisi.

Käynnistys voisi olla mahdollista 4-5 viikon päästä. Niin lähellä, niin kaukana. Pitäisiköhän askarrella aamukampa?

lauantai 25. lokakuuta 2014

Heitä pallo, niin otan kopin

Veikkosen kuolema ei ole lopultakaan mullistanut ihmissuhteitani niin paljon kuin ehkä aluksi kuvittelin. Ne, jotka oikeasti olivat lähellä, ovat myös pysyneet lähellä. Ne, jotka tämän myötä ovat jääneet etäämmälle, olivat ehkä jo muutenkin matkalla toisiin suuntiin.

"Hädässä ystävä tunnetaan" on erittäin totta, ja olen valtavan kiitollinen siitä, että minulla on ystäviä, jotka ovat pysyneet vierelläni ja tukeneet minua parhaansa mukaan. En ole kuluneen vuoden aikana ollut koko ajan aivan helppo kohdattava, olen välillä myös torjunut tarjotut kädenojennukset. Se, että ne muutamat lähimmät eivät ole tästäkään säikähtäneet, on minusta merkki tosiystävyydestä.

Kuten olen monesti aiemminkin kirjoittanut, veikkosen odotus ja odotuksen traaginen loppu ajoittuivat keskelle lähipiirin kiihkeää vauvabuumia. Toisten raskaudet ja vauvat nostivat haastetasoa ihmissuhteiden säilymisessä ja uudelleenmäärittämisessä edelleen.

Muutamien kanssa vauva-asiasta tuli erottava tekijä. Kaikkien kanssa näin ei käynyt. Raskausmahat eivät ole enää kovin vaikeita, sen sijaan vastasyntyneet ja toisaalta veikkosen ikäiset, nyt 1-vuotiaat, yhäkin ovat. Olen kuitenkin ylittänyt kynnyksiä ja olen valmis ylittämään niitä edelleen. Olennaista on suruni muistaminen ja huomioon ottaminen, sen kunnioittaminen.

Ihmissuhteiden elävässä verkossa viestit kulkevat usein myös epäsuoria reittejä ja välillä korviini kantautuu näiden etäämmälle jääneiden pohdintoja siitä, mitä mahdan ajatella ja tuntea, mitenhän minua voisi lähestyä, voiko ollenkaan.

Ymmärrän ihmisten hämmennyksen, ymmärrän asiaan liittyvän vaikeuden. Silti en ole valmis tulemaan kovin paljon vastaan. Koen, että toisen osapuolen on se pallo heitettävä. Jos hän ei siihen keksi sanoja tai keinoa, yhteydenpito saa puolestani pysyäkin jäissä.


Veikkosen syntymäpäivä osoitti osaltaan myös sen, kuka vielä elää surua rinnallani. Jokaisen saamani viestin ja voimantoivotuksen talletin sydämeeni. Tärkeimpiä ja ihanimpia olivat ne, jotka tulivat spontaanisti, ilman että itse muistutin asiasta. Esimerkiksi tuoreen kummityttöni äiti laittoi tekstarin jo heti aamulla ennen kahdeksaa: "Voimia tähän vuosipäivään. Olette ajatuksissa!". Niin vähin sanoin, niin pienellä eleellä voi osoittaa, että ei ole unohtanut. Suuri osa muistamisista tuli FB:ssa jakamaani hautakuvaan kommenteiksi. Toki nekin lämmittivät, mutta samalla tiesin, että ne tulivat ikään kuin "aneltuina". Kuinka moni lopulta olisi muistanut itse?

Vuosi on lyhyt aika. Suru on kipeää, näinä päivinä taas niin iholla. Onneksi en ole yksin. Huomenna vien rakkaan poikani haudalle ne kaksi ystävää, joiden kanssa olin viime syksynä kahvila-aamiaisella viimeisilläni raskaana. He pyysivät itse päästä, he muistavat ja välittävät.

tiistai 21. lokakuuta 2014

The last days of happiness

Veikkosen raskauden viimeiset päivät ovat tallentuneet mieleeni hyvin tarkasti. Muistan monia yksityiskohtia, tunnelmia ja tapahtumia niiltä päiviltä.

Ensimmäisinä kuukausina kuoleman jälkeen kelasin noita päiviä läpi pakkomielteisesti. Olin varma, että jossain kohtaa täytyi olla jotain, mitä olisin voinut huomata. Jonakin niistä päivistä veikkosen olisi pitänyt syntyä, ja koska synnytys ei käynnistynyt spontaanisti, minun olisi pitänyt jostakin muusta merkistä tajuta mennä sairaalaan. 

Yhäkin tulee hetkiä, joina syyllisyys nousee pintaan, vaikka keväällä saamiemme lopullisten kuolinsyytutkintatulosten valossa mitään ei todennäköisesti olisi ollut tehtävissä. Kuolema tuli puskista, varoittamatta, äkkinopeasti. 

Nyt vuoden täyttyessä olen miettinyt noita viimeisiä päiviä toisella tavalla. Olen yrittänyt ajatella, että ne minulla sentään ovat, kalliit onnen muistot päivistä, jolloin lapseni oli vielä elossa.


Viimeisten päivien kela alkaa 9.10.2013, päivää ennen laskettua aikaa. Sinä aamuna vessakäynnillä tulee paperiin pyyhkiessä ruskehtavaa verilimaista vuotoa. Olen innoissani: onkohan synnytys käynnistymässä? Laitan miehelle tekstarin töihin: se saattaa syntyä ihan pian! Käyn neuvolassa, siellä terveydenhoitaja sanoo, että hyvältä kuulostaa, varmaan pian käynnistyy. Pissa on puhdas, verenpaineet hyvät, sydänäänet ja liikkeet niin pontevat ja hienot. Tekstiviestittelen kätilöystäväni kanssa, ja hän muistuttaa, että limatulpan irtoamisesta, josta vuotelu todennäköisesti kertoo, saattaa kuitenkin mennä vielä useita päiviä synnytyksen käynnistymiseen. (Aamun jälkeen vuotoa ei sitten enää tulekaan, ei yhtenäkään päivänä ennen sitä, kun olen jo osastolla kuollut vauva kohdussani ja Cytotecit kohdunsuulla.) 

Seuraavana päivänä, 10.10. on laskettu aika. Esikoisen päiväkodissa on isovanhempien tai muun tärkeän aikuisen päivä. Koska esikoisen isovanhemmat ja kummit asuvat kaikki muualla, tärkeäksi aikuiseksi päikkyyn lähtee mukaan oma äiti. Laulu- ja leikkiohjelmaa. Tehtäväpiste, jossa saa sormiväreillä painaa aikuisen ja lapsen kädenjäljet paperille. Jälkikäteen ajateltuna vähän huh huh -hommaa: alle viikon päästä painamme samalla tavalla talteen kuolleen pikkuveljen kädenjäljen. Lähdemme päiväkodista kotiin aamupäivän ohjelmaosuuden jälkeen. Leivomme vierasvaraa. On Aleksis Kiven päivä ja juhlava fiilis. Tekstailen niin ikään viimeisillään olevan ystäväni kanssa, hänen odotuksensa on mennyt jo melko reippaasti yli lasketun ajan. Tsemppaamme toisiamme: ihan kohta, nyt vielä maltetaan ja jaksetaan. 

Perjantaina 11.10. menen yhteen runotilaisuuteen. Pienessä tilassa on liikaa ihmisiä, happi meinaa loppua ja alkaa haukotuttaa. Veikkonen melskaa niin kovasti, että vierustoverinikin huomaavat mahan heilumisen. Esiintyvä kirjailija viittaa jossain vaiheessa tuleviin sukupolviin ja luo samalla lämpimän katseen minuun. Joku kysyy laskettua aikaa, vastaan naureskellen, että eilenhän se jo oli. Illalla on saunavuoro. Sen jälkeen Vain elämää ja liian myöhään valvovan esikoisen villi tanssi olohuoneen matolla. Sanon miehelle (helkutti mitä elämän ironiaa taas tämäkin, mutta todellakin tuona iltana sohvalla niin sanon): "Jos joskus vielä alan tän jälkeen vinkua lisää lapsia, niin muistuta mua siitä, että sitten joutuisin taas juomaan näitä pahoja alkoholittomia kaljoja... Mä niin kaipaan oikeeta saunaolutta!" 

Lauantaina 12.10. menen kahvila-aamiaiselle kahden ystäväni kanssa. Ollaan kaikki niissä fiiliksissä, että seuraavan kerran nähdessämme on vauva syntynyt. "Laita viestiä heti sitten, kun jotain tapahtuu." "Me tullaan heti käymään, kun vaan jaksatte ottaa vastaan vieraita." Käydään päivällä koko perhe Bauhausissa, en kyllä yhtään muista minkä ihmeen takia, ehkä jotain miehen juttuja tai sitten tarpeita uuteen kotiin. Syödään kotona ihanaa basilikalohta. 

Sunnuntaina 13.10. haemme esikoiselle pyörän, jonka kaveriperhe on luvannut lainaksi. Kaksi kesää potkupyöräillyt 3,5-vuotias on pari päivää aiemmin kokeillut leikkipuistossa toisen lapsen polkupyörää ja lähtenyt saman tien polkemaan sujuvasti ja vauhdikkaasti ilman apurattaita. Kävelemme pitkän lenkin kauniissa syysmaisemassa, pikkuinen poika polkee edellämme. Välillä en pysy miesteni tahdissa, kun supistaa. Iltapäivästä saan uutisen, että ystäväni vauva on syntynyt myöhään edellisenä iltana. Tunnen kateutta: minäkin haluan jo!

(Esikoinen kuvasi hautausmaan veljensä 1-vuotispäivänä.)

Maanantaina 14.10. sää osoittaa kylmenemisen merkkejä. Täytyy tsekata vaatetilanne. Tarvitaan ja hankitaan uusi välivillahaalari esikoiselle. Vastailen töihin liittyviin sähköposteihin. Vaikka olen erittäin tukevasti äitiyslomalla, en friikkutyöläisenä ole koskaan niin totaalisen irti, etteikö neljä päivää lasketun ajan jälkeen viimeisilläänkin olisi joitain asioita roikkumassa. Ja vaikka näiden piti olla onnen muistoja, tähän päivään - ja seuraavaan - alkaa liittyä "enteitä", joista taidan nyt kuitenkin kirjoittaa. Saan kätilöystävältäni tekstarin, jossa hän kyselee tilannetta. Viestittelyn päätteeksi hän kertoo olevansa pian lähdössä lomamatkalle ja heittää jotenkin, että "toivottavasti ennen reissua jo saadaan sieltä iloisia uutisia". Tunnen kummallisen piston: miten niin "toivottavasti iloisia"? Vaikka viestin pointti on tietysti: "toivottavasti uutisia ennen reissua". Uutisethan ovat oletusarvoisesti iloisia. Silti jälkeenpäin tuntuu kummalta, että tuossa kohtaa noin sävähdin. Samana iltana puhun äitini kanssa puhelimessa ja hermostun hieman, kun hän kertoo niin kovasti jännittävänsä puolestani. Enhän voi itse tilanteelle mitään! Ollaan vasta neljä päivää yli, esikoisen odotus meni viikon ja neljä päivää yli. Veikkosen syntymän jälkeen äitini kertoo tuona iltana ajatelleensa kylmäävän ajatuksen siitä, miten suvun kaikki synnytykset viimeisten vuosikymmenten aikana ovat menneet aina niin hienosti - voiko se hyvä onni ikuisesti jatkua, kääntyykö se jossain kohtaa...

Entisen elämäni viimeisenä päivänä, 15.10., ulkoilemme iltapäivällä koko perhe kaveriperheen kanssa läheisessä leikkipuistossa. Puhumme synnytyksestä, imetyksestä, osastolla olemisesta synnytyksen jälkeen. Esikoisemme ovat samanikäisiä, kaveriperheellä on lisäksi puolivuotias vauva, joten heillä on jo kokemusta siitä, minkä uskomme meitä odottavan muutaman päivän päässä. Sanon ääneen jälleen jotain, mikä tuntuu jälkikäteen oudolta ja enteelliseltä: "Muuten kyllä jaksaisin odottaa, mutta alkaa hermostuttaa, että jotain menee pieleen, jos istukka brakaa tai tulee joku napanuoraongelma." Ja sitten puhumme siitä, miten äidin elämä on aina huolta. Ja sanon vielä, että vaihtaisin nämä kohtuajan huolet jo mielelläni niihin seuraaviin huoliin, joita sitten kohdun ulkopuolella on. Muistan elävästi hetken, kun istun keinussa ja veikkonen potkii erityisen hurjasti. Oliko hänellä silloin jokin ahdinko? Oliko niissä potkuissa viesti, että nyt pitäisi päästä äkkiä ulos täältä? Illalla kotona liikkeet ovat normaaleja ja tunnen niitä nukkumaanmenooni saakka. Mistä olisin voinut tietää, että ne olivat viimeisiä liikkeitä? Ennen yöpuulle käymistä luen Lapsi matkalla maailmaan -kirjasta merkitsevän lauseen siitä, miten sadan vuoden takaisessa Suomessa syntymä ja kuolema olivat vielä niin lähellä toisiaan.

Seuraavana aamuna tiedän, että yhä ja aina ne ovat.


torstai 16. lokakuuta 2014

Tänään

Tiesin eilen jo nukkumaan mennessäni, että yöstä tulee huono. Kun elää yhtä aikaa menetyksen muistoa ja uutta jo pitkällä olevaa raskautta, ei pysty kovin levollisesti käymään unille enkelivauvansa kuolinyönä. Tämän tästä heräsin tarkistelemaan liikkeitä. Aamulla ensimmäinen tunne oli helpotus: se on elossa! Sitten iski kauhu: esikoinen, joka hyvin usein hiippailee aamuöisin sänkyymme, ei ollutkaan vieressämme. Lapsikuolemamaailmassa, jonne vertaistuki on johdattanut, ajatus siitä, että terve 4,5-vuotias yhtäkkiä kuolee nukkuessaan, ei ole hullu eikä mahdoton. Kaikenlaista, ihan kaikenlaista tapahtuu. Uusi helpotuksen hyöky saapui, kun heräilevän esikoisen äänet pian kuuluivat viereisestä huoneesta. 

Vaikka järki kuinka sanoo, että ei päivämäärään liity mitään erityistä kiroa, oli yksi tämän vuosipäivän tunteista pelko. Olen niin kipeästi menettänyt jotakin korvaamattoman kallista. Kukaan ei voi luvata, että uusia menetyksiä ei enää koskaan tule, ja se on välillä aivan sietämätöntä. 

Kun olin todennut kaikkien (paitsi sen päivänsankarin) olevan elossa, avasin verhot. Näin ihmeellisen kauniin lehtisateen. Kevyessä tuulessa kieppui kullankeltaisia lehtiä, ne nousivat korkealle, yhä korkeammalle, tanssahtelivat ilmassa. 

Mies lähti töihin, esikoinen vietiin päiväkotiin. Itse olin varmistanut jo aikaa sitten, että tämän päivän saan olla rauhassa kotona - vapaan työläisen aikataulut onneksi joustavat toisella tapaa kuin tavallista kahdeksasta neljään -duunia tekevän. 

Miten kuolleen lapsen syntymäpäivää vietetään? Olin toimeton ja hämmentynyt. Aloin siivoilla laatikoita. Samalla kuuntelin netistä takuuvarmoja märybiisejä. Johanna Kurkelaa: Ja viimein sun matkaan / ei pääse saattajatkaan. / Ja lohtu on mulle / että siellä on kaikki sulle.  Kaija Koota: Ei sua minusta voi erottaa / jäät osaksi mieleni maisemaa. / Kiitos kun olit totta hetken, / nyt mun täytyy tästä jatkaa. / Vierelläni teet loppuretken / vaikka se ois kuvitelmaa.


Päätin toteuttaa terapia-askarteluidean, joka oli tullut mieleeni pari päivää aiemmin. Hain lähikaupan kukkaämpäristä halpoja neilikoita ja ruusuja ja lähimetsiköstä vaahteranlehtiä ja pihlajanmarjoja. Sitten vielä kukkakaupasta oasis-sientä - haastavin osuus, kun kukkakauppaa ei aivan kodin kulmilla ole. Ei siitä nyt aivan sellaista sydäntä tullut, mitä mielessäni visioin, mutta rakkaudella kyhätty kimppu kuitenkin.


Haudalla olimme koko perhe kutakuinkin siihen kellonaikaan, jolloin veikkosta viime vuonna synnytyssalissa hyvästelimme. Oli kaunista. Miestä itketti, esikoinen juoksenteli villisti ympäriinsä, minä olin täynnä outoa tyyneyttä. Viime päivät ovat olleet emotionaalisesti rankkoja, mutta haudalla sain hetkeksi kiinni sisäisestä rauhasta. Tämä on osa minua. Tässä olen nyt, elossa, eteenpäin menossa, kannan surua mukanani ja yhä opettelen sen kanssa toimeen tulemaan. Kuitenkin voin tänä päivänä tuntea raastavien ja tuskallisten tunteiden lisäksi myös rakkautta, kiitollisuutta ja toivoa. 

Kotona leivoimme kakun, siitä oli ollut esikoisen kanssa etukäteen puhetta. Kakusta tuli isoveljen toiveiden mukainen -  nonparelleilla koristeltu suklaakakku. Esikoinen huolehti, kuka nyt puhaltaa kynttilät, kun sankari ei ole paikalla juhlimassa. Lupasin, että isoveli saa hoitaa tehtävän, ja korjasin, että kynttilöitä ei tule kakkuun useita vaan yksi - tänään on veikkosen 1-vuotispäivä. Hieman höhlä olo oli; toisaalta esikoisen ilo siitä, että juhlittiin synttäreitä, tuntui lämmittävältä ja lohdulliselta. 


Leipomisprojekti (ja etenkin sen tuloksista nauttiminen) venähti varsin myöhään, ja esikoinen hillui sokeripäissään ympäri kämppää normaaliin nukkumaanmenoaikaansa. En jaksanut välittää. Niin ihmeelliseltä tuntuu, että ylipäänsä jotenkin on perhe-elämää ja rutiineiltaan normaalia arkea kyetty sen vuoden takaisen päivän jälkeen jatkamaan. Vaikka kaikki tuntui pysähtyvän, niin ei kuitenkaan käynyt. 

Lokakuu raskaine muistoineen jatkuu tämänkin päivän jälkeen. Käyn varmasti tulevina päivinä läpi yhä kaikkea sitä, mitä viime vuonna elimme, onhan edessä myös esimerkiksi hautajaisten vuosipäivä. 

Tänään olen kuitenkin ajatellut ennen muuta sitä, että kyse ei ollut vain kuolemasta vaan myös syntymästä. Vuosi sitten saimme ihanan pienen pojan, hetkeksi ja sittenkin myös iäksi. Veikkosemme on aina erottamaton osa perhettämme. Rakkaus on ääretöntä ja vahvaa, ylittää elämän ja kuoleman rajat. 


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Hulluja päiviä

Eipä tarvinnut viime viikolla mennä Stockalle tungeksimaan, ihan on piisannut hulluja päiviä elämässä omasta takaa.

Viikon sisällä tapahtunutta:

Romahdus työtilanteessa. Läsnä kymmenkunta minulle vierasta ihmistä. Yhtäkkiä keskustelu vain liukuu kohti arimpia kipupisteitäni. Nieleskelen, pysyttelen sivussa, kunnes yksi läsnäolijoista tajuaa, että tämä aihe taitaa nyt olla vähän rankka raskaana olevalle, nyt se alkaa pelätä, mitä kaikkea voi tapahtua. Silloin tulee itku, jota ei pitele mikään. Kyynelten läpi kerron, että pelko on kohdallani jo käynyt toteen, vuosi sitten minulta kuoli vauva... Saan osakseni nenäliinan ja hiljaista hämmennystä. Jälkeenpäin olo on kuitenkin hyvä ja vahva: mitä siitä, että murruin. Tällainen olen, tämä on elämäni, nyt taas kymmenen uutta ihmistä tietää sen.

Makoilua synnärin käyrillä ja sillä samalla tutkimuspöydällä, jolla veikkosen kuolema todettiin. Lääkäri olisi laittanut minut sairauslomalle jo kuun alussa, mutta koska pakottavaa fyysistä syytä ei ollut (kohdunsuu suljettu ja tilanne muutenkin täysin epäkypsä, kaulaa monta senttiä), en uskonut häntä. Olen ollut töissä, koska (ennen tuota yllättävää romahdusta) työt ovat viime aikoina todellakin olleet pakopaikka ja selviytymiskeino. Olin pitkään poissa; nyt kun viimein hetkeksi palasin, olen halunnut pitää töistäni kiinni henkisen jaksamisen takia silläkin uhalla, että fyysinen jaksaminen ei ole ollut samaa tasoa.

Tahti taisi kuitenkin mennä jo liian kovaksi, ja kroppa alkoi laittaa vastaan. Niinpä yhtenä aamuna oli jäätävä kotiin. Kun supistelu, vaikkakin kivuton ja epäsäännöllinen, jatkui pitkin päivää, oli lähdettävä tarkistamaan tilanne. Autossa ajatus viime syksyn surunäyttämölle palaamisesta ahdisti. Mutta koska tunsin koko ajan liikkeitä, ei käyrille ja ultrattavaksi meneminen lopulta tuntunutkaan kovin kamalalta. Kaikki oli erinomaisen hyvin. Supistukset eivät olleet aiheuttaneet mitään, kohdunkaulan pituuskin oli millilleen sama kuin edellisessä ultrassa. Ja kävi, kuten tyypillistä on: heti sairaalakäynnin jälkeen supistukset laantuivat. Päätin nyt jatkaa töitäni tuntemuksiani kuunnellen. Sairauslomaoikeus on, joten pois voin jäädä heti, jos siltä tuntuu. Äitiysloman alkuunkaan ei ole enää kuin parisen viikkoa.


Kummitytön ristiäiset. Todella, tässä elämänsaumassa sain kutsun kummiksi. Kutsu tuli ystävältä, jonka kanssa olimme kevään ja kesän yhtä aikaa raskaana. Kutsu ilahdutti, kummius tuntui kunniatehtävältä. Epäröimättä suostuin, vaikka ristiäisten ajankohta osui kannaltani tähän piinaavaan saumaan, veikkosen lasketun ajan ja kuolin-/syntymäpäivän väliin.

Etukäteen jännitin eniten psalmia 139. Tiesin, että se on ristiäiskaavassa mukana. Oman esikoiseni ristiäisissäkin se on varmaan luettu, mutta sieltä se ei ole erityisesti jäänyt mieleen. Sen sijaan viime syksyn hautajaisissa se kolahti: Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.

Kirkkoon menin reippaasti, muun juhlaväen kanssa aloitin kirkkaasti ja kuuluvasti ensimmäisen virren. Ystävä sä lapsien. Ristiäisvirsi, josta viime syksynä tuli hautajaisvirsi. Pystyin ehkä pari riviä laulamaan, kun jo kyyneleet tulvivat silmiin. Nenäliinatkin olivat käsilaukusta unohtuneet. Mies kaivoi taskustaan ryppyisen kosteuspyyhkeen, jolla oltiin hetkeä aiemmin kirkon pihalla putsattu tahraa esikoisen housunlahkeesta.

Sitten pian tulikin se psalmi - ja uusi kyyneltulva. Kummivauvan nimi, joka on myös erään kohtalonsisaren kuolleen vauvan nimi. Kyynel, toinen, miehen käteen puristuva käsi. Lauluesitys, Johanna Kurkelan biisi Ainutlaatuinen: Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan. Hartioita hytkyttävää itkua. Toinen virsi, Mä silmät luon ylös taivaaseen, sen aloitin jälleen kantavalla äänellä. Kunnes tultiin säkeistöön, jonka viime syksynä lauloimme arkun laskemisen jälkeen haudalla: Mä taimi olen sun tarhassas / ja varten taivasta luotu. / Sun armollisehen helmahas / jo syntymästäni suotu. Itkin posket ja kaulan märäksi ja siinä itkuni lomassa mietin, että herran tähden tällaisia sitä vaan lauletaan elävien lastenkin juhlissa, ajatteleeko kukaan näitä sanoja edes, huh huh.

Kirkon jälkeen kahveilla pystyin kuitenkin olemaan kuivin silmin ja jopa iloisin mielin. Kokemukseni oli melko samanlainen kuin Gretelillä, joka oli myös samana päivänä kummina ristiäisissä(!). Oli tavallaan helpottavaa ja puhdistavaa, että kaikki olivat minut nähneet, suruni täydessä volyymissaan.

Kummityttönikin otin syliini, omasta aloitteestani. Viime syksynä melko pian veikkosen kuoleman jälkeen uhosin, että seuraava vauva, jonka otan syliini, on omani. Nyt kuitenkin vuoden vauvojen sylittelyä välteltyäni ylitin vaikean kynnyksen, halusin itse ylittää sen.


Vuolasta kyynelehdintää taiteen äärellä. Sunnuntaina menimme miehen kanssa katsomaan nykytanssia. Kaksi soolonumeroa; etukäteen jo tiesin, että äidin ja naisen rooleja käsitteleviä esityksiä molemmat. Mutta kun kyseessä on nykytanssi, lavalla voi tapahtua mitä vain. Esimerkiksi kesken kaiken voi estradille astella Samuli Putro ja esittää vähäeleisen paljaasti biisinsä, jonka alussa jo heti itkuhanat aukesivat: Lapsi syntyi vihdoinkin / tuo täyttymysten helistin. / Elämä on juhla. Kun kyseessä on nykytanssi, esitys voi alkaa siitä, että yksivuotias taapero (voi, olisiko veikkonenkin juuri tuollainen!) tepastelee lavalla paljasrintaisen tanssijaäitinsä kanssa ja hellän imetyshetken jälkeen lapsi saatellaan kulisseihin. Kun kyseessä on nykytanssi, esitys voi päättyä siihen, että tanssija absurdissa hevospuvussaan laulaa koskettavasti vanhan Ankin kappaleen: Päivän vain / vaikka vietät seurassain / se muuttaa mun / salatun maailmain. 

Toki taidekokemukset voivat joskus laittaa vetistelemään ihan muutenkin, aina niiden ei tarvitse koskettaakseen peilautua johonkin omakohtaiseen. Tällainen jatkuvien yhtäläisyyksien löytyminen omaan iholla olevaan suruun tekee kyynelehtimisestä kuitenkin eri tavalla raskasta. En itkenyt vain koskettavia esityksiä, itkin omaa elämääni, itkin menetettyä poikaani, sitä miten kaikki kaikki kaikki hänestä nyt niin tuskallisesti muistuttaa.


Askel kohti erään haaveen toteutumista. Olen ajatuksissani käynyt kauppaa kohtalon kanssa: jos tämän vauvan saan elävänä, en muuta pyydä. Tai vielä kovemmat panokset: jos ei koskaan tarvitse enää seisoa oman lapsen arkun äärellä, olen valmis luopumaan KAIKISTA muista haaveistani. Kun sitten käykin niin, että jokin vireillä ollut ihan toiseen elämänalueeseen liittyvä tärkeä asia nytkähtää eteenpäin, olo on hämmentynyt. Voiko hyviä, onnellisia asioita tosiaan tapahtua? Tarkoittaako tämä sitä, että kohta tapahtuu taas jotain pahaa? Ja jonkinlainen antikliimaksin kokemus: asia, jonka on etukäteen kuvitellut merkitykselliseksi ja hienoksi, ei sitten tunnukaan niin suurenmoiselta. Sillä eihän mikään onnistuminen ja ilo maailmassani ylitä kokemusta siitä, kun saa elävän vauvan rinnalleen.


Ja nyt sitten vielä tämä päivä, October 15th. Miten irvokasta sekin, että entisen elämäni viimeinen päivä osui kansainväliseen kuolleiden vauvojen muistopäivään. Tänä iltana sytytän kynttilän.




perjantai 10. lokakuuta 2014

Sinnepä lapseni saatan

Vuosi sitten olit vielä kohdussani. Oli päivä, jonka olin rengastanut kalenteriini jo helmikuussa, kun ilmoitit tulostasi. Olin suorastaan lapsellisen innoissani siitä, että laskettu aikasi osui Aleksis Kiven päivään. Suomalaisen kirjallisuuden päivä! Tulisiko sinusta taitava kynäilijä, tempautuisitko tarinoiden maailmaan jo varhaislapsuudessa, kasvaisit lukutoukaksi, sanataiteen rakastajaksi, tänä pikaklikkauksien ja audiovisuaalisen ilotulituksen aikakautena perinteitä kunnioittavaksi kulttuurin vaalijaksi? 

Muistan koko päivän aamusta iltaan. Se oli mukava ja touhukas päivä. Leivoimme veljesi kanssa vierasvaraa pakkaseen. Muistan, mikä mekko minulla oli päälläni, miten kaunis ja täysi vauvamasu sen alla. Siniristiliput syyssäässä. 

Vain muutama prosentti vauvoista syntyy laskettuna päivänään. Olisi sekin silti ollut todennäköisempää kuin se, mitä lopulta tapahtui: vain muutama promille täysiaikaisista vauvoista kuolee ennen syntymäänsä. 

Vuosi, todellakin vuosi siitä päivästä. Enkä vieläkään käsitä, en voi käsittää, miten tässä sitten kävi näin...


Odotuksen loppuaikoina mielessäni häivähti jonakin hetkenä tuonen lehto, öinen lehto. Sille on rationaalinen selitys: Sydämeni laulu on Aleksis Kiven tunnetuimpia tekstejä, omaan mieleeni erityisesti nuoruuden kuoroajoilta Sibeliuksen sävellyksenä syöpynyt. Siinä tuuditaan lasta, lapseni laskettu aika oli kansalliskirjailijan päivänä, niin mieli yhdisteli asioita. Sen kummemmasta ei tarvitse olla kyse.

Mutta muistan myös hieman kavahtaneeni sitä, että ajattelin laulua. Viimeisilläni raskaana soitin päässäni laulua, joka sopisi vauvan hautajaisiin. Todella - vein ajatuksen niin pitkälle: tämähän sopisi vauvan hautajaisiin. Jos haluaa uskoa enteisiin ja sen sellaisiin, tässä voisi nähdä viestin, jonka maailmankaikkeudelta sain: se tulee kohtalosi olemaan, lapsesi saattaminen tuonen herran hietakehtoon. 

Jos vain tällaisena päivänä tavoittaisin Kiven sanojen lohdun: siell' on lapsen lysti olla. 

Että jossakin olet, et kokonaan poissa, ja missä ikinä oletkin, on sinun hyvä.



torstai 9. lokakuuta 2014

Pieni lintuni

On uskomuksia, että lintujen ilmaantuminen ikkunan taakse ennustaa kuolemaa. Minulle linnut tuovat kuitenkin lohdun viestiä. 

Kun palasimme sairaalasta veikkosen kuolemaa seuraavana päivänä, parvekkeelle lehahti talitintti. Se istahti tyhjien vaunujen työntöaisalle. Käyttövaunut odottivat vielä varastossa, mutta pari viikkoa aiemmin oli haettu tuttavilta toiset, jo monessa perheessä päiväunikäytössä kiertäneet vaunut vauvan parvekkeella nukuttamista varten.

Myöhemminkin syksyllä näin talitintin usein, joskus niitä oli montakin. Kerran näytti ihan siltä kuin lintu olisi käynyt kurkkaamassa vaunuihin: eikö siellä todella nuku ketään?

Koko talven vaunut seisoivat parvekkeella. Kangasosat homehtuivat pilalle. Keväällä vaunut heitettiin kaatiskuormaan.  

Lintuja ei enää näkynyt.

Kunnes ihan viime päivinä on talitintti tullut vierailuilleen taas. Pari kertaa se on käynyt istumassa parvekkeella riippuvan muistolyhdyn päällä. 


Me emme tiedä mitä linnunsydän tuntee,
kun siipi ei enää kanna
ja alla on meren hauta.

Yhtä vähän me tiedämme 
pienestä suloisesta sisarestamme,
yhtä vähän kultasydämisestä veljestämme,
kun he putoavat.

Ihmiselämä ja linnun lento
ovat yhtä huimia, yhtä katkeavia
ja muistomerkin arvoisia.

Viljo Kajava




tiistai 7. lokakuuta 2014

Ystäviltä

Elän viime syksyä joka solullani. Paremmalla ajalla haluaisin tännekin vielä kirjoittaa ajasta osastolla synnytyksen jälkeen ja toisaalta veikkosen odotuksen viimeisistä päivistä, joiden lokakuiset päivämäärät alkavat juuri nyt olla käsillä.

Toivon kovasti, että muutkin muistaisivat. Että vointiani kysyttäisiin ei vain raskauteen vaan myös näihin vuosipäivän tuntoihin liittyen.

Ymmärrän toki, että on mukavampaa puhua odotuksesta kuin menetyksestä. Tulevassa näkyy valoa, menneessä pimeää. Tässä hetkessä ne ovat läsnä molemmat puolet.

Toisaalta läheiset ehkä tuuppivat omalla tavallaan eteenpäin. Ehkä heidän luontevin roolinsa onkin olla toivon ruokkijoita. Tätä surua ja ahdistusta kun ei kukaan voi minulta kuitenkaan pois ottaa.

Sain yhdeltä ystävältäni vastikää herttaisen viestin teepaketin kyljessä:


Ja toiselta sain kasan mekkoja, hänen tyttärelleen jo pieneksi jääneitä.
Koot ovat 80 sentistä ylöspäin, joten ensimmäistä kertaa uskaltauduin
kuvittelemaan oman tyttöni yksivuotiaana taaperona, ensiaskeleita
ja ensisanoja tapailevana. Sellainenkin joskus voi meidän perheessä
ihan oikeasti olla, jo ensi syksynä!



Tämä kuukausi on poisnukkuneen poikani kuukausi, mutta mukana se pieni tyttönikin koko ajan möyrii, päivä päivältä kasvaa vahvemmaksi, ilmoittelee itsestään reippain potkuin. Elämän ääripäät niin lähellä toisiaan ja minä, äiti, siinä välissä ihmeissäni kaikesta, aivan kaikesta.



sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Tapahtui eräänä kauniina syyspäivänä

Se, mitä tapahtui heti kuoleman toteamisen jälkeen, on ollut liian kipeää kirjoitettavaksi. Olen toki elänyt sen päivän uudelleen läpi lukemattomia kertoja. Nyt, kun puut hehkuvat keltaista oranssia punaista, kun on taas lokakuu ja vuosi täyttyy, ajatukset palaavat kuin väkisin synnytyssairaalaan. Ehkä aika on kypsä veikkosen synnytyskertomukselle.

--

"Olen pahoillani, hän on kuollut." Lääkäri nitisti sanoillaan viimeisenkin toivon. Ja tavallaan - nyt jälkeenpäin ajateltuna - se kaikkein kamalin hetki olikin sitten jo ohi. Pahin oli tapahtunut, mitään ei ollut enää tehtävissä. Jokainen sekunti siitä eteenpäin oli jo uutta, täysin muuttunutta elämää.

Lääkärin sanoja seurasivat kyyneleet, epäuskoinen parkuitku, ääneen esitetyt miksi-kysymykset. Nipistelin itseäni ja toivoin herääväni painajaisesta. Kauhuissani tajusin, että en herää. Se oli totta. Täysin käsittämätöntä ja viiltävän totta.

Mies, joka oli oivaltanut asioiden tilan omin silmin ultraruudulta ja puhjennut kyyneliin jo ennen lääkärin lopullisia sanoja, tuli halaamaan. Makasin vielä tutkimuspöydällä. Lääkäri puhui jotain, yritti hakea selitystä ultrakuvasta, mutta ei sitä nähnyt. Muistan hänen maininneen tapauksien harvinaisuudesta. Noin kymmenen, hän sanoi. En ole varma, mitä se tarkoitti, mutta myöhemmin olen yhden näkemäni tilaston perusteella päätellyt, että se oli luultavasti vuosittaisten kohtukuolemien määrä juuri minun sairaalassani. Tuhansia synnytyksiä ja noin kymmenen kohtukuolemaa. V***U, mikä tuuri!


Ja sitten kohta jo istuin asiallisena ja vaiti vastapäätä lääkäriä. Hän kertoi, että lapsi synnytetään normaalisti alakautta. Senhän jo tiesinkin. Olin kyllä kuullut ja lukenut kohtukuolemasta, en sentään elänyt missään pumpulikuplassa, vaikka tuntuikin mahdottomalta ymmärtää, että se oli nyt todellakin osunut omalle kohdalle.

Lääkärin äänensävy paljasti, että hän oli valmistautunut kohtaamaan vastustusta ja perustelemaan asiaa. On ilmeisesti tyypillistä, että äidit kauhistuvat ajatusta alatiesynnytyksestä ja vaativat sektiota. Jos kyseessä olisi ollut esikoinen, ajatus alakautta synnyttämisestä olisikin varmasti ollut pelottavampi. Olin sen kuitenkin jo kerran kokenut, olin valmistautunut kokemaan se uudestaan. Minulle oli tavallaan lohdullistakin, että sen sentään saisin ja voisin vielä tehdä, ponnistaa lapseni maailmaan, suoraan kohdusta hautaan. En tarvinnut vakuutteluja ja perusteluja.

Myöhemmin muutamat ystävät ja tutut olivat yllättyneitä kuullessaan, että synnytin veikkosen alakautta. Minä olin yllättynyt heidän tietämättömyydestään. Kauhistelut - "mitä ajattelit, kun kuulit, että sun pitää vielä synnyttää?", "miten sä pystyit siihen?" - tuntuivat loukkaavilta. Ei, kamalinta ei ollut se, että minun piti synnyttää kuollut vauva. Kamalinta oli kuolema, rakkaudella odotetun lapseni kuolema.


Lääkäri sanoi, että voimme joko jäädä heti osastolle tai mennä yöksi kotiin ja palata sairaalaan seuraavana aamuna. En missään nimessä halunnut lähteä kotiin, tuntui turvallisemmalta täristä shokissa sairaalan seinien sisässä. Kello oli vasta aika vähän aamulla, esikoinen voisi olla päiväkodissa viiteen. Soitimme suru-uutiset vanhemmillemme ja järjestimme esikoisen hoidon. Tuntui mahdottomalta pyytää apuun ystäviä, joiden kanssa olimme etukäteen hoidosta sopineet. Tilanne oli niin kovan luokan force majeure, että oli omien vanhempiemme paikka tulla apuun töistään huolimatta välimatkan takaakin; iltapäiväksi ehtisi anoppi, illaksi ja yöksi minun äitini. 

Siirryimme osastolle. Käytävällä näin kätilön, joka oli liian iloisesti ottanut minut vastaan tullessani synnytysvastaanottoon, ollenkaan raukka tajuamatta huolta, jonka vallassa olin. "Ei hätää", hän oli rauhoitellut minua, kun sydänkäyrä piirsi vain omaa sykettäni. 

Osastolla makasin sängyllä lamaantuneena. Mies itki taukoamatta, itse en pystynyt edes itkemään. Jossain vaiheessa ensimmäinen Cytotec laitettiin kohdunsuulle, joka oli jo 1,5 senttiä auki, vaikka loppuraskauden harjoitussupistelut olivat olleet varsin lempeitä. Miten lähellä spontaani käynnistyminen olisi voinut olla, miten se olisi vääjämättä muutaman päivän kuluessa luultavasti tapahtunut... 

Mies haki kahvia itselleen ja toi minulle Marianne-pussin. Vaimolle sokerilohtua suruun, murtuneen miehen kömpelö ele. Jossain vaiheessa sain kai ruokaa. Söinköhän sitä? Söikö mies jotakin? Ei muistikuvia.

Esikoisen synnytyshoitoavuksi aiemmin kysytyltä ystävältä tuli tekstiviesti: "Eikö vieläkään mitään merkkiä..? :)" Myöhemmin hän kertoi vastauksen saatuaan lähteneensä välittömästi töistä kesken päivän, järkytykseltään hän ei ollut voinut enää keskittyä mihinkään. Muille ystäville en vielä uutista ilmoittanut, halusin saada lapsen ensin maailmaan.

Oli jotain verilimaista vuotelua ja menkkamaista jomottelua, ei vielä kunnon supistuksia.


Vähän väliä kätilö kävi huoneessa. Haluatteko tavata sosiaalityöntekijän, psykiatrisen sairaanhoitajan, sairaalapastorin? Emme halunneet. Ja hetken päästä taas. Jos haluatte puhua papin tai psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa... Saimme Käpy-kansion, jota emme avanneet ennen kuin muutamia päiviä myöhemmin kotona.

Toisen Cytotecin laittamisen jälkeen kätilö kysyi, olenko ollut lainkaan jalkeilla, se kun voisi edistää käynnistymistä. Aaaa, niiiin, joooo. Eivätpä olleet aktiivisen synnytyksen opit kovin kirkkaasti mielessä sillä hetkellä. Päätimme lähteä kävelemään ulos, aurinko paistoi, ruskankirjavat puut olivat uskomattoman kauniita. 

Kävelimme kahvion läpi, kaipa mies haki taas kahvia itselleen. Lööpeissä kerrottiin Salossa kerrostalon pihalle hylätystä vauvasta. KIITOS ELÄMÄ, OLET HELVETIN REILU!

Ulkona sairaalan läheisessä puistikossa koin kummallisen voimahetken. Olen siitä kirjoittanut tänne ennenkin. Päälläni oli edesmenneen mummuni poncho, ja ajattelin hänen suruaan. Hän menetti vauvan myös, selvisi siitä. (Ja sekin kohtalonyhteys, mikä kävi ilmi myöhemmin - tuo kaunis syksyinen päivä oli myös kyseisen vauvan, isäni enkeliveljen, syntymäpäivä.) Siinä hetkessä ollessamme supistukset alkoivat. Heti ankarina ja säännöllisinä. Lähdimme oitis takaisin sairaalaan.


Mies huikkasi heti osastolle päästyämme kätiölle, että nyt pitäisi antaa vaimolle epiduraalia. Vaihdoin sairaalavaatteet ylle, pääsimme saliin, anestesialääkäri kutsuttiin paikalle. Kaikki kävi hirvittävän suoraviivaisesti ja nopeasti. Anestesialääkäriä odotellessa mölisin synnytyslaulua ja mies hieroi selkääni. Lapsivesi meni. Kivut olivat hurjat. 

Anestesialääkäri ei sanonut mitään, ei pahoitteluja eikä osanottoja. Sen sijaan hän hymyili! Mikä moukka idiootti dorka! Eikä epiduraali edes tuonut armahdusta kivuista, se tehosi vain toispuoleisesti. Tartuin ilokaasumaskiin. Hönkäilyn välissä selitin miehelle, että tää on hyvää kamaa ja en muuten enää ikinä edes yritä synnyttää ilman ilokaasua. (Todellakin, jopa kesken synnytyksen siis ajattelin, että se ei ole viimeinen kerta, että vielä minä tulen tänne uudestaan!) Aika tuntui menevän pikavauhtia: melko pian tunsin ponnistamisen tarvetta ja olin varma, että joutuisin vielä pidättelemään. Kätilö kuitenkin antoi luvan, ja käsittämättömän helposti ja nopeasti parilla-kolmella ponnistuksella syntyi kaunis poikavauva nyrkki poskellaan. Sillä tavalla hän oli kohtuuni nukahtanut, oma käsi tyynynään.

Euforinen tunne viimeisen ponnistuksen jälkeen oli hämmentävä. Se sama suunnaton helpotus kuin esikoisenkin synnytyksessä: nyt se tulee sieltä, ihan kohta tämä on ohi. Ja sitten taas salamannopea leikkaus todellisuuteen: en saakaan palkintoa, saan kuolleen lapsen.


Mies itki taas, minulta ei aamun jälkeen ollut tullut kyyneliä, olin suojaavaan shokkiin kääritty. Sain veikkosen rinnalleni. Hän oli niin kovasti veljensä näköinen, pitkäselkäinen, kultatukkainen, ihan lämmin, kammottavan hiljainen... Tuttu, oma, ihana.

Aloin täristä holtittomasti. Pidin veikkosta tiukasti sylissäni ja koko kroppani tärisi kauttaaltaan.
Joskus synnytyksen jälkeinen tärinäreaktio yhdistetään epiduraalin vaikutuksen loppumiseen, mutta ajattelen itse, että kyse saattoi kohdallani juuri tässä synnytyksessä olla ennemminkin traumaattisen kokemuksen purkautumisesta alkukantaisella tavalla. (Tämän luontaisen reaktion pohjalta on kehitetty TRE-terapia, jota hieman vastahakoisena kerran kokeilin loppusyksystä. Harjoituksen yhteydessä aloin itkeä ja sen jälkeen olo oli rentoutunut, joten ei ollut lainkaan hullumpi konsti, vaikka en toiste sitten kokeillutkaan.)


Siinä lapseni oli sylissäni, juuri syntyneenä. Varmaan jokainen kohtukuolemaäiti odottaa tuossa hetkessä vielä sitä pientä ihmettä. Oma kiivaasti kohoileva rintakehäni sai aikaan harhan: näytti melkein siltä kuin veikkonenkin hengittäisi. Ajattelin seuraavan päivän riemunkirkuvia otsikoita: KUOLLEEKSI JULISTETTU VAUVA HERÄSI HENKIIN! Mutta ei, ei sitä ihmettä tapahtunut.

Veikkonen lepäsi rinnallani, varovaisesti silittelin häntä. Jälkeenpäin mies on usein kuvaillut tilannetta: miten hänestä tuntui kummalta ja toisaalta lohdulliselta, että täytin sen painostavan hiljaisuuden juttelemalla veikkoselle siitä, miten häntä odotimme ja miten hän nyt ei tullutkaan luoksemme ja miten häntä rakastamme, vaikka hän on poissa. Höpötin kuulemma aivan tauotta, en tiedä yhtään kuinka kauan. Aika oli yhtä aikaa nopea ja täysin pysähtynyt.

Kätilö pesi, punnitsi ja mittasi veikkosen. Painoimme käden- ja jalanjäljet muistoksi, leikkasimme hiustupsun talteen. Puin veikkosen itse. Vaipan laittaminen jotenkin huvitti - mihin kuollut sellaista tarvitsee. Sitten istuin tovin keinutuolissa veikkonen sylissäni. Olin juuri synnyttänyt lähes 4-kiloisen vauvan ja istuin noin vain! En ollut saanut yhtään tikkiä, niin nätisti veikkonen tuli maailmaan.

Miestä ahdisti, hänellä oli kiire tilanteesta pois. Hyvin lyhyeksi hetkeksi hänkin kuitenkin otti poikamme syliin. Kyynelsilmin sanoi vain: "Heippa."

Veikkonen peiteltiin pahvilaatikkoarkkuun virkatun villapeiton alle. Kätilö asetti vaaleanpunaisen neilikan hänen rinnalleen. Silitimme poskea vielä kerran, otimme viimeisen valokuvan.

Sitten veikkonen kannettiin pois. Ikkunan takana aurinko oli laskenut, kuulas syyspäivä pimentynyt illaksi.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Miltä tuntuu, kun yhdeksän kuukauden odotus päättyy kohtukuolemaan?

Kutakuinkin tältä:


olen mikroaaltouuni jossa popcornit poksahtelevat
olen kassissa hölskyvä vissypullo
pienten pyrstöjen läiske akvaariossa
perhosen siipien räpytys riisipaperivarjostimessa
olen lato jonka seiniin lumipallot tumpsahtelevat
sisältäpäin soiva rumpu, rytmit biitit fillit
pinkeäksi viritetyllä kalvolla
olen kenttä jolla yksinäinen futaaja höntsää iltaisin
           olen satoa lupaava maa                            
                                                                                             kunnes   
                                                                                                         hallayö

ja olen suljettu säkki kivenmurikoita täynnä
pysäytyskuva ja jumiin jäänyt PAUSE-nappula
olen hiutuneiden nauhojen varassa keikkuva ruumisarkku
ja voimattomuus kantajien käsivarsissa
olen Kuollutmeri, tukahtunut aalto
surun paino onnen kuoressa
olen hauta
ja haudan armahtamaton hiljaisuus

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Aamulla käänsin keittiön seinäkalenterin sivun ja tunsin inhottavan muljahduksen rinnassa. Nyt alkaa surukuu, ensimmäisen vuoden täyttymisen kuu. Tuskakuu, muistojen painosta raskas kuu.

Sitten menin töihin enkä muutamaan tuntiin ehtinyt ajatella suruja enkä pelkoja. (Vähäsen se "työ on terapiaa" -juttu nyt kumminkin toimii.)

Iltapäivällä oli ultra. Kaikki oli kunnossa, saimme monta ihanaa kuvaa, joissa vauva on niin oman ja tutun näköinen. 

Kun ajelimme ultrasta kohti päiväkotia hakemaan esikoista, se iski taas: lokakuu! 

"Kato noita puita, kato noita värejä", hoin miehelle. 
"Mitä niistä?" 
"Ai mitä niistä?! Nyt on lokakuu!"
"Niin, nyt on se kuu."


Olen viime aikoina monena yönä tai varhaisena aamuna herännyt pakokauhuiseen tunteeseen. Elän tätä raskautta, kamalaa menettämisen pelkoa, ja samalla sitä edellistä, traumaattista muistoa aamusta, jolloin liikkeet olivat lopullisesti vaienneet.

Vuodenajan vaikutus tunteisiin on tuntunut jo pitkään, mutta kuukauden vaihtuminen tekee tuskan vielä konkreettisemmaksi. Nämä olivat ne viimeiset viikot, viimeiset päivät. Entisen elämäni viimeiset päivät. Ja vaikka en tahtoisi tai jaksaisi, ne päivät elän nyt väistämättä läpi uudelleen.


Kävelin sunnuntaina hautausmaalla tunnin ympäriinsä.
Löysin mm. tämän mietiskelevän enkelin.