Ystäviltä

Elän viime syksyä joka solullani. Paremmalla ajalla haluaisin tännekin vielä kirjoittaa ajasta osastolla synnytyksen jälkeen ja toisaalta veikkosen odotuksen viimeisistä päivistä, joiden lokakuiset päivämäärät alkavat juuri nyt olla käsillä.

Toivon kovasti, että muutkin muistaisivat. Että vointiani kysyttäisiin ei vain raskauteen vaan myös näihin vuosipäivän tuntoihin liittyen.

Ymmärrän toki, että on mukavampaa puhua odotuksesta kuin menetyksestä. Tulevassa näkyy valoa, menneessä pimeää. Tässä hetkessä ne ovat läsnä molemmat puolet.

Toisaalta läheiset ehkä tuuppivat omalla tavallaan eteenpäin. Ehkä heidän luontevin roolinsa onkin olla toivon ruokkijoita. Tätä surua ja ahdistusta kun ei kukaan voi minulta kuitenkaan pois ottaa.

Sain yhdeltä ystävältäni vastikää herttaisen viestin teepaketin kyljessä:

Ja toiselta sain kasan mekkoja, hänen tyttärelleen jo pieneksi jääneitä.

Koot ovat 80 sentistä ylöspäin, joten ensimmäistä kertaa uskaltauduin

kuvittelemaan oman tyttöni yksivuotiaana taaperona, ensiaskeleita

ja ensisanoja tapailevana. Sellainenkin joskus voi meidän perheessä

ihan oikeasti olla, jo ensi syksynä!

Tämä kuukausi on poisnukkuneen poikani kuukausi, mutta mukana se pieni tyttönikin koko ajan möyrii, päivä päivältä kasvaa vahvemmaksi, ilmoittelee itsestään reippain potkuin. Elämän ääripäät niin lähellä toisiaan ja minä, äiti, siinä välissä ihmeissäni kaikesta, aivan kaikesta.