Sitten menin töihin enkä muutamaan tuntiin ehtinyt ajatella suruja enkä pelkoja. (Vähäsen se "työ on terapiaa" -juttu nyt kumminkin toimii.)
Iltapäivällä oli ultra. Kaikki oli kunnossa, saimme monta ihanaa kuvaa, joissa vauva on niin oman ja tutun näköinen.
Kun ajelimme ultrasta kohti päiväkotia hakemaan esikoista, se iski taas: lokakuu!
"Kato noita puita, kato noita värejä", hoin miehelle.
"Mitä niistä?"
"Ai mitä niistä?! Nyt on lokakuu!"
"Niin, nyt on se kuu."
Olen viime aikoina monena yönä tai varhaisena aamuna herännyt pakokauhuiseen tunteeseen. Elän tätä raskautta, kamalaa menettämisen pelkoa, ja samalla sitä edellistä, traumaattista muistoa aamusta, jolloin liikkeet olivat lopullisesti vaienneet.
Vuodenajan vaikutus tunteisiin on tuntunut jo pitkään, mutta kuukauden vaihtuminen tekee tuskan vielä konkreettisemmaksi. Nämä olivat ne viimeiset viikot, viimeiset päivät. Entisen elämäni viimeiset päivät. Ja vaikka en tahtoisi tai jaksaisi, ne päivät elän nyt väistämättä läpi uudelleen.
Olen viime aikoina monena yönä tai varhaisena aamuna herännyt pakokauhuiseen tunteeseen. Elän tätä raskautta, kamalaa menettämisen pelkoa, ja samalla sitä edellistä, traumaattista muistoa aamusta, jolloin liikkeet olivat lopullisesti vaienneet.
Vuodenajan vaikutus tunteisiin on tuntunut jo pitkään, mutta kuukauden vaihtuminen tekee tuskan vielä konkreettisemmaksi. Nämä olivat ne viimeiset viikot, viimeiset päivät. Entisen elämäni viimeiset päivät. Ja vaikka en tahtoisi tai jaksaisi, ne päivät elän nyt väistämättä läpi uudelleen.
Kävelin sunnuntaina hautausmaalla tunnin ympäriinsä.
Löysin mm. tämän mietiskelevän enkelin.
Minullakin koko syksy on tavallaan kovin ristiriitaista aikaa. Muistan ihan tarkasti millainen sää oli kun esikoinen syntyi. Kuinka lehdet olivat juuri muuttaneet värinsä. Ja kuinka oli aurinkoinen ja raikas syyspäivä kun kannoimme kultaakin kalliimman kaukalon autoon. Saman muistan myös kuolleesta vauvasta. Alkusyksy. Ja se syksyn tuoksu Ensimmäisiä keltaisia lehtiä. Sairaalaan menin vielä varvastossuissa. (Kun menin osastolle...)
VastaaPoistaViime syksystä ei mitään tietoa... Ainoa muistikuva on että synnytyksen käynnistyessä kävelimme kaupungin katuja hakemassa supistuksiin puhtia ja maassa kaduilla oli pudonneita lehtiä. Muuten ei mitään muistikuvaa säästä tai lämpötiloista joista edellisten synnytysten ajankohdilta on hyvin tarkatkin muistikuvat. Kai sitä on ollut niin kääntyneenä itseensä ja omiin tuntemuksiin ettei ympäristöä ole normaalisti tullut tarkkailtua...
Ei ole ollenkaan helppoa. Väkisin sitä elää niitä hetkiä uudestaan. Ja sitten pitäisi ikävissään muistaa että tämä ei ole se sama lapsi. Tämä lapsi on kovasti elossa. Kasvaa ja voi hyvin. Ja muistaa vielä jokaikinen aamu sen potkuillaan ilmoittaa. Tämä on aivan eri lapsi, se lapsi joka jouluna nukkuu jo sylissä. Tsemppiä Ulpukka <3
Kiitos, tsemppejä tässä tarvitaan jokaiseksi päiväksi!
VastaaPoista