Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi - kirja kaltaisilleni/kaltaisistani

Elokuussa luin Hesarista esikoiskirjailija Tuomas Juntusen haastattelun. Lukiessa tuntui, että kaikki, mitä jutussa kirjoitettiin, kolahti minuun. Minäkin olen kaivannut kirjaa, jossa lapsen kuolemaa käsitellään kaunokirjallisemmin kuin kokemuksellisissa surukertomuksissa. Minäkään en tunne muuttuneeni superihmiseksi surun myötä.

Nyt viimein olen lukenut myös Juntusen kirjan.  Tuntematon lapsi (WSOY 2016) osoittautui monilta osin juuri niin hyväksi ja osuvaksi kuin odotinkin. Itku tuli lukiessa monta kertaa. En osannut - enkä kokenut edes tarpeelliseksi - erotella, tiputtelinko kyyneleitä kirjan Martalle vai omalle Veikkoselleni. Tässä kohtaa, aivan kolmannen vuosipäivän kynnyksellä, kirjalla oli toki suuri vertaistuellinen merkitys minulle.

Kirjan luettuani googlailin myös joitakin kritiikkejä, koska oli kiinnostavaa nähdä, miten tällainen teos on otettu vastaan. On ilmiselvää, että aihe koskettaa, vaikka se ei omakohtaista kokemusta vasten peilautuisikaan. Toisaalta minulle tuli tunne, että kriitikot ja bloggaajat arvioivat kirjaa hieman varovaisesti, koska sen aihe on niin kipeä ja henkilökohtainen. 

Kirja on siis autofiktiivinen romaani. Kirjan vauva on Martta, kuten Juntusen tytärkin, jolle kirja on omistettu. Ajalliset koordinaatit asettuvat ilmeisesti melko lailla yksiin todellisten tapahtuma-aikojen kanssa. Toisaalta esimerkiksi vaimon nimi on muutettu ja kaunokirjallinen etäännyttäminen tehdään välillä lukijalle näkyväksi: "Tämä kertomus poikkeaa varmasti jossain määrin siitä mitä tapahtui todella. Joitain asioita on keksitty tarinan vuoksi, toisia on jätetty pois siksi, että ne kuuluvat vain meille."  

Kirja jakautuu prologiin ja neljään osaan. Osien sisällä kronologiaa on sekoiteltu jonkin verran, mutta pääpiirteissään tarina kulkee alkutalvesta 2013 syksyyn 2015. Tuohon jaksoon ajoittuu vaiheikas vanhemmuuden matka: vauvantekopohdinnat, raskausaika, Martan syntymä ja hänen lyhyt elämänsä, hautajaiset, surutyö ja uuden raskauden yritys.

Romaanin osat ovat mielestäni keskenään hieman epätasaisia. Prologi on timanttisesti kuvattu kohtaus eräästä hetkestä ennen hautajaisia. Ensimmäinen osa, jossa mies hiljalleen lämpenee vaimon vauvahaaveille, raskaus alkaa ja etenee ja Martta syntyy, on mielestäni joutavan pitkä. Kirjailija lienee kokenut tämän vaiheen kuvauksen tarinan kannalta tarpeelliseksi, mutta minä odotin liki sata sivua, että päästäisiin viimein asiaan.

Tietysti raskausaika on kallisarvoisen tärkeä osa Martan elämää, yhteistä aikaa, jonka hän vanhempiensa kanssa vietti. Vauvapohdinnoista ja odotuksesta kertoileminen toki myös muodostaa kontrastin kirjan muille osioille: ensin ollaan taviksia, mutta yhtäkkiä kaikki muuttuu, joudutaan tuoreiden vanhempien kerhosta ihan toiseen porukkaan, vertaistuki-iltaan puhumaan kuolleista lapsista. Vaativana lukijana koin kuitenkin, että jos kirjaa arvioi kaunokirjallisuutena, tuo raskausvaihetta kuvaava jakso ei ole erityisen omaperäistä tai erottuvaa tekstiä.

Toinen osa on Martan elämä, joka kestää vain vajaat kaksi päivää. Tapahtumat ja tunteet on kuvattu riipaisevasti. Samastumiseni oli vahvaa, vaikka äkkisukellus vauvaonnesta syvälle suruun meillä menikin eri tavalla. Kolmas osa ajoittuu Martan kuoleman jälkeisiin mustimman surun aikoihin. Tähän osioon kiteytyy se, mistä kirjan nimikin kertoo: "Tyhjyytemme oli kaksinkertainen, koska emme tienneet, mitä olimme menettäneet. Martta oli jäänyt meille tuntemattomaksi. Toisin kuin olin aiemmin kuvitellut, tämä ei vähentänyt surua vähääkään." 

Surun kuvauksessa on kulkuja, jotka omakohtaisesti tunnistan, ja joita tästä blogistanikin on matkan mittaan voinut lukea. Tällaisia ovat esimerkiksi hautaamisasioihin liittyvä rituaalien tärkeys ja muiden ihmisten reaktiot suruun, tai - vielä pahempaa - reagoimattomuus.

Romaanista käy ilmi, että mies ja nainen potevat surua hieman erilaisella volyymilla, mutta minulle ei sittenkään lukiessa tuntunut kovin olennaiselta, että kertoja on mies. Vaikka takakansitekstissä luvataan vahvaa miesnäkökulmaa, minulle vauvan menettäneenä äitinä ensisijainen samastumiskohde kirjassa oli juurikin kertojamies eikä hänen vaimonsa. Kuten Martan isä, minäkin luin Kaarlo Sarkiaa saadakseni kyyneleet vierimään! Minullekin suru avasi yhtäkkiä luonnon ja koko maailman täyteen metaforisia tasoja! Ja tietysti minua ja Juntusta (niin kirjailijaa kuin autofiktiivistä hahmoa) yhdistää kirjoittaminen: "Ajatus iski huoneen pimeydestä ja sai minut ponnahtamaan istualleni: Kävi miten kävi, alkaisin kirjoittaa. Pelastuisin kaivostani, kirjoittaisin sen täyteen merkityksen kirkasta vettä ja kohoaisin kirjoitukseni mukana vapaan taivaan alle." Tuomas Juntunen teki surutyönsä romaanin muotoon, minä olen kohta kolme vuotta kirjoittanut tätä blogia. Ehkä emme sittenkään ole niin erilaisia, miehet ja naiset, isät ja äidit.

Merkkailin tärkeitä kohtia. Lappusumaa kertyi osiin, joissa kerrottiin  

Martan lyhyestä elämästä ja vanhempien surusta Martan kuoleman jälkeen.

Kirjan viimeisessä osassa harpotaan nopeasti eteenpäin tapahtumia kuoleman jälkeisestä syksystä seuraavaan syksyyn. Haave uudesta raskaudesta nousee pakottavaksi - been there, tunnistan! Haaveen tiellä on kuitenkin haasteita, koska Martta on kuollut perinnölliseen sairauteen. Viimeisen osion rytmi on hätäinen aiempiin verrattuna, ja en voi olla miettimättä, onko kirja pantu kokoon vähän liiankin kovalla kiireellä. Hämmästyttävän nopeasti se on päätynyt valmiiksi kustantamon julkaisemaksi painotuotteeksi, vain kaksi vuotta Martan syntymästä ja kuolemasta.

Mainittava on vielä myös Juntusen kirjallisuudentutkijatausta, joka näkyy romaanissa runsaina kirjallisuusviittauksina. Viittauksissa ei ole minkäänlaista snobbailun tai namedroppailun tuntua: ne kertovat vilpittömästi siitä, miten lohduttava ja voimaannuttava merkitys kirjallisuudella voi vaikeissa elämänkäänteissä olla.

Uskon, että Tuntemattomasta lapsesta tulee monelle surevalle äidille ja isälle tärkeä, mutta suosittelen kirjaa ehdottomasti muillekin kuin tämän surun kohdanneille. Romaani on taitavasti kirjoitettu, ja se tarjoilee paljon hienoja kiteytymiä, kuten "Tunnin kuvassa päivän elämä." ja "Kauheasta oli tullut uusi normaali." Erityisen merkittävää tässä romaanissa on mielestäni se, että lapsen lyhyeksi jäänyt elämä ei ole sivujuonne tai erilaisia tapahtumaketjuja ja juonenkäänteitä liikkeellepaneva voima, vaan kokonaisen kirjan arvoinen aihe itsessään.

Kiitos Tuomas Juntuselle koskettavasta kirjasta ja kustantajalle arvostelukappaleesta.

Suhtautumishaasteita

Ajattelin jo, että muiden raskaudet ja vauvat eivät enää olisi mikään big deal. Vastikää eräs viimeisillään oleva tuttavani kävi penkomassa vauvanvaatekassit läpi. Ilman haikeutta päästin Silmun vanhat potkuhousut, bodyt, mekot ja haalarit kiertoon. Toivotin vilpittömästi tsemppiä loppusuoralle. 

Tämä isovatsainen tuttavani odottaa esikoistaan. Lähipiirissä on myös toista odottavia. Niitä, jotka saivat esikoisensa Veikkosen kuoleman aikaan. Ajatella - aikaa on jo kulunut niin paljon, että on pikkukakkosten vuoro! (Ja toisaalta oma Veikkosen jälkeen syntynyt vauvani on yli puolitoistavuotias!) Toisen lapsen odotukseen onkin näköjään vaikeampi suhtautua. Ensinnäkin on vaikeaa jutella toisesta raskaudesta ja toisesta (elävästä) vauvasta, kun minulla ne ovat kaksi erillistä tarinaa. Tuntuu kiusalliselta "muistuttaa" onnellisia odottajia ikävästä kohtalostani, vaikka muistavathan he sen muutenkin. Pakko myöntää, että hiukkasen nousee pintaan katkeriakin oloja. 

Kun samat ihmiset, jotka odottivat minun kanssani yhtä aikaa vuonna 2013, odottavat jälleen, tunnereaktioihin sekoittuu flashback-meininkejä. Miten tuskallista oli nähdä vatsa ystävällä, kun oma vauva oli pari kuukautta aiemmin haudattu. Ja kun sillä samalla ystävällä on taas vatsa, se todellakin nostaa pintaan sitä tuoretta tuskaa, joka on jo pitkään ollut laantunutta. Tai tietysti vain muistoa siitä tuoreesta tuskasta. Kuitenkin. Hankalaa. En voi enkä halua ruveta taas väistelemään. Koen, että minun olisi jopa suotavaa yrittää tällä kertaa olla kiinnostunut, kun edellisellä kierroksella en suruni takia pystynyt toisen raskauskuulumisia myötäelämään. 

Sitten on myös uusi naapuri. Pienen perheen esikoinen vaikuttaisi olevan Silmun ikiä, minkä vuoksi olisi luontevaa tehdä tuttavuutta. Mutta kun nainen on näkyvästi raskaana! Me muutimme nykyiseen kotiimme heinä-elokuun vaihteessa 2013. Muistan, miten laatikot lojuivat purkamattomina siellä täällä ja yhdestä kannettomasta pursusi vauvanvaatteita. Olin niin onnellinen, että ehdimme löytää uuden isomman kodin ja muuttaa hyvissä ajoin ennen synnytystä... 

Naapurin näkeminen aiheuttaa minulle niin pakokauhuisen olon, että käännän katseeni pois, jään oviaukkoon värjöttelemään, lähden toiseen suuntaan. 

Veikkonen masussa syksynä, joka oli lämmin kuin kesä.

Aloin lukea hiljattain Essi Kummun kirjaa Lasteni tarina. Se on omaelämäkerrallinen kertomus: kirjailijan kaksosvauvat syntyivät hyvin pieninä keskosina ja siitä alkoi äidin hurja matka omaan minuuteensa. Olen puolivälissä menossa ja voin jo nyt sanoa, että kirja on minulle tärkeä, vaikuttava lukukokemus. 

Minulla on ollut vaikeuksia tuntea empatiaa tapauksissa, joissa mennään vaikeuksien kautta voittoon (toisin sanoen ei kuolla vaan pysytään elossa). En ole ymmärtänyt (enkä voi sanoa vieläkään täysin ymmärtäväni) melkein-menettämisen kokemusta. Kun Veikkosen kuoleman jälkeen kuulin useita tarinoita siitä, miten sydänääniä ei löytynyt, mutta sitten ultrassa todettiin, että kaikki olikin hyvin tai miten jonkun tutuntutuntuttu ei tuntenut liikkeitä ja meni sairaalaan ja vauva ehdittiin kuin ehdittiinkin pelastaa hätäsektiolla, tunsin hyvin kyynistä, inhottavaa ulkopuolisuutta. Hetkellinen säikähdys versus kaiken lopullisuus. Kummun kirja on auttanut valottamaan minulle sitä, että niitä harmaan sävyjä kuitenkin mustan ja valkoisen välissä on. Elämä ei ole joko-tai. Vaikeuksia, suruja, vastoinkäymisiä on turha ruveta järjestämään kauheusjärjestykseen. 

Kirjassa on myös paljon sellaista, mikä kolahtaa omiin kipupisteisiini. Posttraumaattisen stressireaktion oireet ja vaiheet, jotka tunnistan, joista osan huomaan vaikuttavan olemiseeni yhä tänäänkin. Tai voinko edes sanoa "yhä tänään", kun aikaa on kulunut vasta 2 vuotta ja 9 kuukautta? Kummu on kirjoittanut kirjansa noin kymmenen vuotta kaksosten syntymän jälkeen. Niin pitkään hänellä meni kohdata ja purkaa traumansa. 

Tunnistan kaupankäynnin, jota kirjailija tekee kohtalon kanssa: "En halua enää mitään niistä asioista, joita olin suunnitellut itselleni ennen tätä, ne ovat jossakin kaukana, ne ovat ajan eri kehässä. Haluan antaa kaiken pois." Vastaavan kaltaiset ajatuskulut risteilivät mielessäni erityisesti Silmun raskausaikana: jos saan tämän vauvan elävänä, en pyydä elämältä enää mitään. Kaupankäynti ei kuitenkaan loppunut syntymään. Nykyään ajattelen helposti, että "jos vain lapseni pysyvät hengissä, en pyydä mitään muuta". Pelkään onnistumisia, saavutuksia ja hyviä asioita; pelkään, että niiden kääntöpuolena elämään lätkähtää kohta jokin kamala onnettomuus. 

Silmu masussa marraskuun sisäänpäin kääntyneessä hämyssä. 

Ajatus siitä, että olisin vielä joskus raskaana, on kauhistuttava. En voi ymmärtää, miten Silmun vauvavuonna vielä lonksuttelin auki takaovea "ehkä joskus vielä yksi" -ajatukselle. Pelkään jatkuvasti, että tulen vahingossa raskaaksi, vaikka hormonikierukan on mainostettu olevan "sterilisaatiotakin varmempi". Tuntuu, että voimavarat arjessa ovat jo tällä lapsiluvulla koetuksella, ja toiseksi en enää haluaisi vetää psyykettäni siihen suohon, mihin raskaus ja vauva sen veisivät. 

Tuntuu hyvältä keskittyä näihin eläviin nyt. Ja pienin askelin korjata ja rakentaa luottamusta elämään. Jos heittäytyy fatalistiseksi (ja auttamattoman omanapaiseksi), voisi ajatella, että raskausmahat marssivat ystäväpiiriin ja naapuriin juuri nyt siksi, että voisin kohdata jotakin kipeää ja päästä eteenpäin. Ja kirjakauppaankin menin löytämään alennushyllystä tuon tärkeän kirjan, kun bussi ajoi nenän edestä ja oli seuraavaa odotellessa hetki luppoaikaa.  

Surun opissa

Talvella, olikohan tammikuuta, luin Taru Hallikaisen kirjan Pikkuveljet eivät ole perhosia. Kohdun mittainen elämä. Se on kokemuksellinen surukirja: Hallikainen menetti kohtukuolemalle toisen kaksosvauvoistaan ja kantoi 12 viikkoa sisällään elävää ja kuollutta lasta. Hallikainen kirjoittaa kauniisti ja kuulaasti, lukiessa monet hänen kokemuksensa tuntuivat hyvin tutuilta. Talvella, suruni mustimmilla hetkillä, minun oli kuitenkin vaikeaa ymmärtää, kun kirjoittaja kertoi jo alle vuoden kuluttua kuolleen poikansa syntymästä tuntevansa onnea ja kiitollisuutta. Hän jopa kuvasi surun tekevän elämästä jotenkin aidompaa ja täydempää. Ajattelin katkerana, että tuon kokemuksen täytyi johtua siitä, että hän kuitenkin sai yhden elävän vauvan. Hän sai yhtä aikaa surun ja onnen. En voinut uskoa, että itse pystyisin saavuttamaan saman tunteen samassa ajassa. (Lisää kirjasta esim. täällä.)

Mutta nyt saan kuin saankin kiinni hänen ajatuksistaan. Pystyn jollain tasolla olemaan kiitollinen siitä, että olen saanut pitää poikaani lähelläni edes sen lyhyen kohdun mittaisen elämän ajan. Olen päässyt kaiken alleen hukuttavasta surusta jo sellaiseen vaiheeseen, että koen myös onnen hetkiä. Uskon, että suru osaltaan tekee niistä hetkistä vielä täydempiä.

Surun ansiosta tartun hetkiin vahvemmin kuin ennen ja toisaalta tyydyn vähään. Ei saatu järjestettyä kahdenkeskistä lomareissua miehen kanssa tälle kesälle, mutta hitot siitä, kun kerran sentään käytiin yöuinnilla meressä kaksin ja toisen kerran poljettiin lainapyörillä kukkaniityn ohitse terassille. Ei ollut tänä kesänä vauvaa mukana uimarantaleikeissä, mutta olihan kellukkeet käsivarsissa polskiva esikoinen, jolla oli niin hauskaa, että oli pakko nauraa ääneen, sekä äidin että lapsen.

Käpy ry:n 20-vuotisjuhlajulkaisusta Kun lapsi kuolee

Tavallaan minua inhottaa ajatus siitä, että suru jalostaa, kasvattaa ja opettaa. Kärsi, kärsi, niin kirkkaimman kruunun saat ja sitä rataa - höpö höpö! Suru voi myös katkeroittaa, kyynistää, erakoittaa, eristää. Suru voi joskus rikkoa kokonaan ihmisen luottamuksen hyvään. Suru voi vammauttaa psyykkisesti tai jopa fyysisesti.

Minusta olisi ylimielistä väittää, että kokemukseni jälkeen arvostan esimerkiksi elävää lastani enemmän kuin joku toinen, joka ei ole lasta menettänyt. Tai että ymmärrän elämästä enemmän. Tietysti on tilanteita, joissa sydäntä raapii se, miten erilaista kokoluokkaa vastoinkäymiset toisissa perheissä ovat, ja tekee mieli parkua, että älkää nyt tuollaisten pikkuasioiden takia hajoilko, toiset on kumminkin omansa haudanneet...

Kuitenkin myös minä pulttailen turhista asioista ja olen äitinä kärsimätön. Suru ei tuonutkaan zen-henkistä tyyntä elämänviisautta; se lyhensi pinnaa, alensi stressinsieto- ja keskittymiskykyä, nakersi yleistä jaksamista. Ikävintä on se, että tässä kohtaa, kun aikaa on menetyksestä muun maailman silmissä kulunut jo paljon tai ainakin riittävästi, moni olettaa minun olevan ennallani. Vaikka suru ei olekaan enää sitä lamauttavaa pimeää, mitä se pahimpina hetkinä oli, se vaikuttaa arkeen kotona ja kodin ulkopuolella, eivätkä vaikutukset useinkaan ole positiivisia.


Suru opettaa, totta kai. Suru paljastaa uusia puolia itsestä ja toisista, se pakottaa miettimään maailmankatsomuksellisia asioita, käsittelemään väisteltyä ja silti niin väistämätöntä kuolemaa. Suru opettaa, mutta sitä ei tarvitse kenenkään muun tulla kertomaan minulle. Ei varsinkaan kenenkään sellaisen, joka ei ole haudannut lastaan. Suru ei ole lapsensa menettäneiden yksinoikeus, mutta kyllä tämä suru silti on aivan erityisen tuskallista. Uskon, että jokaisen vanhemman pahin pelko on oman lapsen kuolema, ja kun se tapahtuu - voiko sen suurempaa surua olla?

Mitään logiikkaa ei ole siinä, millä perusteella näitä elämän oppeja jaellaan. Mutta kun kohdalle tällainen taakka napsahtaa, niin ei auta kuin yrittää ottaa annetut kovat opit vastaan.

Usein kuulee sanottavan, että surun tai muun suuren kriisin myötä elämän arvojärjestys menee uusiksi. Minulle ei käynyt niin. Kuulostaa omahyväiseltä, mutta arvoni olivat ehkä melko hyvin kohdillaan jo ennestään. Materia ei ole ollut koskaan tärkeää, olen tehnyt vaikkapa nyt opiskeluun ja työelämään liittyvät valinnat täysin muut arvot kuin raha mielessä. Perhe ja ihmissuhteet olivat jo ennestään prioriteettilistan kärjessä.

Jos suru elämän perusarvoille teki jotakin, se vahvisti niitä. Ja sitten se teki myös jotain ikävää: oman pikkuisen elämänpiirin ulkopuolelle kurkottavat asiat, esimerkiksi kulutusvalintoihin liittyvät, ovat nyt jääneet olemattomalle huomiolle. Oma kriisini on ihmisten ja eläinten epäoikeudenmukaisen kohtelun tai lämpenevän ilmaston uhkakuvien ylitse ulottuva kriisi. Muuhun kuin itseeni ja perheeseeni, arjen pakollisiin askareisiin ja uuteen raskauteen surun keskellä en nyt vain jaksa vähäisiä voimiani kohdistaa.

Toisaalta ehkä tässäkin asiassa kaikki palautuu hetkessä elämiseen. Yritän voida tässä hetkessä mahdollisimman hyvin, pitää huolta edes itsestäni ja lähimmistäni. Pienillä teoillani en kuitenkaan voi vääryyttä maailmasta poistaa tai ilmastonmuutosta pysäyttää - miksi tuhlaisin energiaani murehtimiseen... Kyynistä ehkä, toisaalta realistista. Suru katkoo siivet haihattelulta! Suru nitistää sisäisen maailmanparantajan!


Tärkeimmät opit ovat yksinkertaisia: suru kuuluu elämään, kuolema on osa kulkuamme täällä. Nämä asiat kuulostavat latteilta itsestäänselvyyksiltä, mutta eivät sitä oikeasti ole. Emmehän muuten hätkähtäisi, putoaisi, järkyttyisi niin pahoin, kun kuolema saapuu odottamattomalla hetkellä ja uhmaa luonnollisena pidettyä järjestystä, jossa lapset hautaavat vanhempansa, ei päinvastoin.

Sain surun, jota kannan mukanani aina. Opin kertarysäyksellä, miten lupaa kyselemätön ja peruuttamaton on kuolema.