keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Merkki

Niin usein etsin jotakin viestiä tai merkkiä. Haluaisin saada varmuuden siitä, että olet jossakin, sieluna, henkenä ja läsnäolona mukana elämässäni. Tietysti sinä olet mukana ajatuksissani ja muistoissani, mutta niin kovasti toivoisin tietoa siitä, että ihan oikeasti on jokin tuonpuoleinen muuallakin kuin ihmismielen rakenteissa.

Tietenkään en voi saada tietoa. Siksi uskontoja kutsutaan uskonnoiksi: uskon pitäisi riittää. Joka hetki en jaksa uskoa. Muistan joskus lukeneeni lauseen siitä, että uskonto on vain väistämätön seuraus ihmisen monimutkaisista aivoista. Olemme niin älykkäitä otuksia, että meidän on pitänyt keksiä selityksiä sillekin, mitä ei voi selittää. Meidän on pitänyt luoda lohtujärjestelmä, jotta kestäisimme kaikki elämään väistämättä kuuluvat kuolemat ja menetykset.

Kun usko loppuu, fysiikka lohduttaa, aineen häviämättömyyden laki. Jos et muualla ole, niin ainakin siellä kiven alla, hautausmaan puiden syleilyssä, poisnukkuneiden lasten omassa rivissä.

Kuitenkin elämä tuntuu kauniimmalta silloin, kun jaksan uskoa. Silloin linnut, oravat, siilit ja perhoset ovat viestintuojia. Suruvärssyissäkin sanotaan, että olet jokaisen aamun pisara hento ja mitä kaikkea. Ilahdun, kun Esikoinen ilmoittaa riemuissaan maasta kaivamastaan kastemadosta: "hei, ehkä se on Veikkonen!" Luonto lohduttaa valtavasti, tuulen suhina ja kaikki se elämän kuhina mullassa ja sammalissa, lintujen lurittelu, oksilta satavat terälehdet, sateenjälkeinen vehreys.


Sunnuntaina metsäkävelyllä kantoliinassa nukkuneen Silmun haalarin hupulle lennähti leppäkerttu. Tuntui, että se varsin määrätietoisesti laskeutui juuri siihen. Leppis pysyi matkassa koko kävelylenkin ajan. Hymyilin ja pikkuisen itkinkin.

En voi olla varma, mutta tärkeintä on, että sillä hetkellä uskoin: sinä, pieni Veikkosemme, kävit meitä tervehtimässä.


tiistai 19. toukokuuta 2015

Elämänkokemuksesta ja luopumisen väistämättömyydestä

Täytin vuosia. Mietin vanhenemista, elämänkokemusta, miten voisi sen karttumisen sijaan puhua oikeastaan avartumisesta tai syvenemisestä. Miten arvokasta on kokea surua ja oppia surusta, miten se niin lähtemättömästi vain kuuluu elämään.

Todella moni ystävä tai tuttava on tähän ikään mennessä joutunut luopumaan toisesta vanhemmastaan. Huomattavasti useammin isästä (konkretisoituu tässä se miesten lyhyempi eliniän odote), jotkut kuitenkin äidistä, pari jo molemmista. On pitänyt kohdata ihmiselämän rajallisuus, luopumisen suru. 

Itsekin olin varautunut siihen, että ensimmäinen todella lähelle tuleva kuolema olisi vanhemman kuolema. Kun Veikkonen vielä kasvoi kohdussani, isälläni diagnosoitiin syöpä, vakava ja parantumaton. Veikkosen potkut vahvistivat kokemusta sukupolvien jatkumosta, toivat huolen ja järkytyksen keskelle lohtua. Vaikka minulla oli jo muutaman vuoden ajan ollut yksi lapsi, isän sairastuminen ja samaan kohtaan ajoittunut raskauteni tekivät todellisemmaksi sitä, miten elämänkulku täällä niin luonnollista rataa menee: oma paikka ketjussa vaihtuu lapsesta vanhemmaksi.

Kuitenkin kävi niin, että muutama kuukausi lääkärin tuomion jälkeen isäni ajoi autoa, jonka takapenkillä kuljetettiin sairaalan kappelilta hautausmaalle pienen poikani arkku. Pian on kulunut kaksi vuotta diagnoosista, ja vastoin odotuksia syöpäarvot ovat laskeneet. En enää mieti, paljonko elinaikaa on jäljellä. Miksi surra etukäteen kuolemaa, joka ei ehkä aivan vielä olekaan tulossa.


Ajatus vanhemmista luopumisesta on surullinen, mutta kun on itse jo ehtinyt pitkälle aikuisuuteen, se on myös luonnollinen. Vaikka elämä kestäisi 80 vuoden sijaan 60 vuotta, jäisi nykymittapuilla "kesken", yhtä kaikki lähtöjärjestys on normaali ja ennakoitu.

Lapsen hautaaminen ravistelee ajatusta jatkumosta ja luonnollisesta poistumisjärjestyksestä. Ketju katkeaa. Lapsi ei tulekaan tänne jäädäkseen minun jälkeeni.

Toisaalta ketjuajatus on vähän harhaanjohtava, jopa minäkeskeinen tapa katsella sukupolvien jatkumoa. Useinhan ketjun yhteen silmukkaan liittyy kuitenkin useampi uusi lenkki. Minä en ole vanhempieni ainokainen, Veikkonen ei ollut minun ainoani. Kun minulla kuitenkin on kaksi täällä kasvamassa, saan elää siinä toivossa, että he jäävät minun lähdettyäni. Ehkä he saavat aikanaan jälkeläisiä itsekin, ehkä minäkin ehdin nähdä lapsenlapseni ennen kuin tulee oma vuoroni mennä.


Niinä aikoina, jolloin kaikki oli mustaa ja lohdutonta, eräs vanhempi lähipiirin ihminen sanoi minulle, että elämähän on vain sarja luopumisia. Ajatusta oli vaikeaa hyväksyä. Olisin luopunut kaikesta muusta, jos vain ei olisi tarvinnut luopua lapsesta!

Varmasti niissä minua viime keväänä niin raivostuttaneissa läheisten ja tuttujen yrityksissä ymmärtää, samastua ja tukea kertomalla omista vastoinkäymisistä oli taustalla myös tämä kokemus: minäkin olen luopunut. Terveydestä, kodista, parisuhteesta, työstä, haaveesta.

Luopumiseen liittyy usein kipua. Murheita ja suruja ei voi laittaa järjestykseen, jokaisella on oma taakkansa. Silti olen yhä sitä mieltä, että on tahditonta verrata lapsen kuoleman aiheuttamaa tuskaa vaikkapa nyt omaisuuden menettämiseen tai avioeroon. Materiaa ja ihmistä ei voi laittaa rinnakkain. Erotilanteissa taas vanhasta luopumisen tuska sisältää usein jo lähtökohtaisesti verson jostakin uudesta ja paremmasta; ainakin omassa lähipiirissäni sattuneet erot ovat olleet tällaisia, joissa eroaja on kokenut samaan aikaan surua mutta myös onnea isosta päätöksestä.

Luopumista tapahtuu elämässä usein myös omien valintojen kautta. Itse esimerkiksi olen seurannut opiskelu- ja työpolullani yhtä intohimoa, mikä on johtanut siihen, että olen luopunut tietystä paremmasta tulotasosta, joka taas olisi voinut mahdollistaa vaikkapa haaveen omasta talosta tai tiuhemmasta matkustelusta. Kaikkea ei voi saada - onko se sitten lopulta luopumista ollenkaan vai vain ihan normaalia elämää?

Terveyteen liittyvissä asioissa luopuminen voi olla osittaista: joutuu ehkä jättämään entisen työnsä tai kotinsa, mutta samaan aikaan saattaa availla uusia ja lopulta merkityksellisemmiksi kääntyvien asioiden ovia.


Kuolema ei kysy mielipidettä eikä sopivaa hetkeä. Kuolema ei tunne kompromisseja. Luopuminen on totaalista, siitäkin huolimatta, että elättelisi jälleennäkemisen toivoa tai onnistuisi kokemaan kuolleen lohdullista läsnäoloa vaikkapa luonnossa.

Olen ollut hurjan onnekas, kun tähänastiselle tielleni on sattunut lopulta hyvin vähän kuoleman kautta luopumisia, suurin osa niistäkin luonnollisia ja helposti hyväksyttäviä, kuten isovanhempien kuolemat. Ja sitten taas - olen ollut hurjan epäonninen, kun matalan lapsikuolleisuuden maassa olen joutunut lapseni maan poveen/taivaan sineen luovuttamaan.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Tänä päivänä

Kiitos Esikoinen, että teit minusta äidin.

Kiitos Veikkonen onnesta, jota sain lyhyen elämäsi aikana kokea. Kiitos raskaista, kipeistä ja niin arvokkaista opeista, jotka lähdettyäsi minulle annoit.

Kiitos Silmu, että toit selviämisen toivon mustimpaan suruun, palautit ilon ja valon elämääni.

Kiitos teille kaikille kolmelle lapselleni, että saan olla äiti, rakastaa, kasvaa ja oppia edelleen.

Vielä kiitos omalle äidilleni. Olet ollut tuki ja turva minulle äitiyteni tiellä, läsnä ilossa ja surussa.


Hyvää äitienpäivää, äidit ja äitien lapset! Lohtua ja voimaa niille, joille tämä pyhä paha hehkuti-hehkuti-päivä on syystä tai toisesta vaikea.

lauantai 2. toukokuuta 2015

Taivasterveisten aika vuodesta

Jälleen päästettiin ilmapallo matkaan, sisarusten tervehdys Veikkoselle taivaan tuuliin.

Esikoinen muisti, että viime vuonna lähetimme pikkuveljelle Nalle Puh -pallon. Niinpä hän valitsi samaisen nallukan myös tällä kertaa. Ehkä kuva-aiheestakin vaivihkaa kehittyy perinne, Veikkosen juttu, jotain mikä muistuttaa meitä aina hänestä.


Jos kuvassa haluaa nähdä symboliikkaa, ensimmäinen ajatukseni on, että siinähän ovat nämä elävät lapset: isoveli ja pikkusisko ne täällä jatkavat matkaa käsi kädessä. Ainutlaatuisesta suhteestaan he ovat kiitoksen velkaa puuttuvalle veljelleen. Ilman Veikkosen kuolemaa Esikoinen ja Silmu eivät olisi koskaan saaneet tutustua toisiinsa.


Pallon kadottua pieneksi pisteeksi pilvien keskelle kävelimme hautausmaan ympäri. Kappeliin kiirehti mustiin pukeutunutta väkeä, saattokelloja soitettiin. Esikoinen bongasi yhdestä kivestä oman etunimensä, päiväkotikavereiden lokerikoista tuttuja nimiä näkyi paljon. Ajan kertautuvat kierrokset: nyt uusi sukupolvi isovanhempiemme, isoisovanhempiemme kaimoja kasvamassa täällä, vanhat polvet jo kuten virressä sanotaan unholaan vaipumassa.


Katselin hautoja käytännöllisin silmin: tuollaisia kukkia, koristeita, ratkaisuja. Kokemuksen tuomalla tietoisuudella: miten hurjan kallis tuon näyttävän kiven täytyy olla! Kunnioituksella ja hartaudella. Suurella myötätunnolla tuntemattomia omaisia kohtaan, kun näkyi liian nuorena lähteneitä.


Sanoin miehelle jotain siitä, miten kuolemaa on yhä vain niin vaikeaa ymmärtää, sen väistämättömyyttä, miten se koskettaa meitä tänne jääviä aina kun joku läheltä lähtee, ja miten vääjäämättä tulee vielä omakin vuoro.  Mies totesi juuri ajatelleensa samaa.


Parikymmentä minuuttia myöhemmin liukuportaat veivät ulospäin nelihenkiseltä näyttävää lapsiperhettä täysin toiseen todellisuuteen Prisman lauantairuuhkaan. Siinä hetkessä tunsin kiitollisuutta tästä toisesta hiljaisemmasta maailmasta, jonne Veikkonen minut ja koko perheemme johdatti. Että elämässä on syvempiäkin kysymyksiä kuin se, laitetaanko tänään lohta vai kaalilaatikkoa. On kipeä mutta tärkeä tietoisuus elämän ohikiitävyydestä, niin että siinä liukuportaissa katsoo eläviä rakkaitaan ja miettii, miten valtavan kaunista kaikki on, onni niin yksinkertaista ja siinä aivan ulottuvilla.