Luomusynnytys ja luomukuolema

Esikoisen odotusaikana haaveilin luomusynnytyksestä. Ajattelin niin kuin kaltaiseni hipahtavat äidit ajattelevat: kyllä keho tietää ja osaa. Kävimme mieheni kanssa neuvolan järjestämän valmennuksen lisäksi myös toisessa, maksullisessa synnytysvalmennuksessa, jossa korostettiin erityisesti lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä. Mammajooga ja synnytyslaulukurssi kuuluivat viimeisten raskauskuukausieni ohjelmaan.

Ja miten kävi? Esikoisen synnytys kesti ja kesti, AOUM-mantran möliseminen kontillaan kuumassa suihkussa auttoi kyllä sietämään supistuksia, mutta toisin kuin aktiivisen synnytyksen piireissä hehkutetaan, avautumista se ei juurikaan edistänyt. Yli puolitoista vuorokautta supisteltuani, kauratyynyt geelipussit jumppapallot aquarakkulat kokeiltuani luovutin (kyllä, se tuntui minusta silloin luovuttamiselta, miten hölmöä!) ja otin epiduraalin. Olin valvonut kaksi yötä, puudutuksen aikana sain viimein kaksi tuntia unta. Kun poltot palauttivat maan pinnalle kivuttomasta epiduraalitaivaasta, kätilö totesi, että synnytystä on parasta vauhdittaa oksitosiinitipalla. Se siitä luomuilusta.

Jälkeenpäin olen miettinyt – ja etenkin nyt tämän toisen, surullisemman synnytykseni jälkeen – että emme olisi esikoiseni kanssa välttämättä kumpikaan selvinneet edes hengissä ilman sitä oksitosiinitippaa. Supistukset eivät tihentyneet tarpeeksi ennen tipan laittamista, ja ponnistusvaiheessakin kohtuparkani oli jo aivan väsynyt, joten kätilö laittoi tiputusta vielä kovemmalle. Eläköön länsimainen lääketiede!

Mutta niin höhlä olin silti, että veikkosen odotusaikana aloin taas haaveilla luomusynnytyksestä. Ajattelin, että toisella kertaa se varmasti onnistuu: uudelleensynnyttäjien kohdunsuu yleensä kuitenkin avautuu nopeammin. Niinpä valmistauduin: lainasin jumppapallon, vuokrasin TENS-laitteen. Mietin, että olisin kotona mahdollisimman pitkään ja menisin sairaalaan suunnilleenkin vain ponnistamaan.

           

Esikoinen syntyi aikanaan yksitoista päivää lasketun ajan jälkeen. Kun veikkosenkin odotus meni yliajalle, minua alkoi hermostuttaa. Mitä jos pitääkin käynnistää? Toivoin kyllä, että lapsi syntyisi jo, mutta en ajatellut: kunpa käynnistettäisiin. Nyt olen miettinyt, että jos olisinkin ajatellut niin, jos vain olisin keksinyt syyn, jonka varjolla mennä synnytysvastaanottoon ruinaamaan käynnistystä, olisiko veikkonen saatu luoksemme elävänä?

Toki kaikenmaailman ammattilaiset lääkäristä psykologiin ovat vakuutelleet, että tuskin olisin käynnistystä ilman syytä saanut, mutta koska en loppuraskaudessa yhtään sairaalareissua ennen sitä viimeistä tehnyt, en voi tietää, olisiko tilanne voinutkin edetä niin, että synnytys olisi todella jostain syystä päätetty käynnistää.

Minua suututtaa, kun sanotaan, että käynnistykseenkin liittyy riskejä. En ole törmännyt tarinoihin käynnistetyssä synnytyksessä kuolleista vauvoista (tokikaan en epäile, etteikö sellaisia tarinoita ole); sen sijaan olen nyt tullut tietämään aivan liian monista veikkosen lailla lasketun ajan jälkeen kohtuun kuolleista vauvoista. Raskaudessa ja synnytyksessä on aina riskinsä, tottakai, mutta en voi olla ajattelematta, että veikkonen kuoli niin turhaan, kun olisi ollut olemassa kaikki keinot saada hänet ulos kohdusta aiemminkin, hänhän oli täysin valmis.

Käynnistyksen riskeillä tunnutaan tarkoittavan lähinnä sitä, että äidin romanttinen synnytyssuunnitelma romuttuu, kun käynnistys johtaakin imukuppiin tai ehkä jopa sektioon. Ja taloudellista riskiä: toimenpidesynnytyksistä tulee varmaan sitten enemmän kuluja yhteiskunnalle… Mutta hurja riski on siinäkin, että äidin pitää vain odotella valmiin vauvansa syntymää; voi käydä niin köpelösti, että vauva ei pysykään hengissä synnytyksen spontaanin käynnistymiseen saakka.

Lasketun ajan jälkeen kohtukuolemia tapahtuu yhden näkemäni tilaston mukaan Suomessa kymmenestä muutamaankymmeneen vuodessa. Se on siis erittäin harvinaista ja epätodennäköistä. On siis aivan turvallista odotella synnytyksen spontaania käynnistymistä. Mutta joku lastaan hartaasti odottava todellinen ihminen hänkin on, jolle se harvinaisuus sattuu. Miksi sen pitää antaa sattua kenellekään? Eikö minun lapseni henki olisi ollut säilyttämisen arvoinen? 

Jos vielä joskus olen raskaana, minulla ei ole synnytyksen suhteen mitään muita toiveita kuin se, että saan lapseni maailmaan elävänä. Puudutteilla tai ilman, käynnistettynä tai spontaanisti, alateitse tai sektiolla, EI MITÄÄN VÄLIÄ.

Ja luomusynnytyksestä haaveilijoille tiedoksi, että luonto todellakin toimii ja hoitaa, mutta ei aina välttämättä toivotulla tavalla. Hyvin sujunut raskaus voi päättyä vauvan kuolemaan myös Suomessa 2010-luvulla. Tervetuloa luontoon – tällaista se on raaimmillaan.