Hetkessä elämistä: legoterapiaa

Hetki kerrallaan, sanotaan suuren surun musertamalle. Enempää ei tarvitse; välillä enempään ei todellakaan edes pysty. Mutta hetki kerrallaan eläminen, hetkessä eläminen on hurjan vaikeaa, se vaatii opettelua.

Ensimmäiset pari kuukautta odotin koko ajan, että tämä jollain tavalla loppuisi. Tiesin kyllä, ettei koskaan tule sellaista pistettä, jossa asia on käsitelty ja ylitetty, suru surtu pois, mutta silti ikään kuin odotin, että jonakin aamuna olisin taas ennallani.

Nyt, yllättäen, on päiviin ruvennut löytymään surun rinnalle myös iloa, jopa jonkinlaista mielenrauhaa. Suru on suunnaton, mukana koko ajan, mutta enää se ei estä kokemasta myös positiivisia tunteita. Luulen, että olen nimenomaan alkanut oppia hetkeen keskittymistä, ja se on mahdollistanut valonpilkahdusten syttymisen.

Olemme parhaillaan esikoisen kanssa vanhempieni luona kyläilemässä. Esikoinen on riemuissaan enonsa vanhoista pikkulegoista, joita täällä on kaksi isoa muovilaatikollista. Laivojen, linnojen ja autojen rakennusohjeitakin oli tallessa. Huomasin tänään, että oli suorastaan terapeuttista kalastella tarvittavia osia legomerestä ja rakennella poikien juttuja tarkasti ohjetta noudattaen. Muistan joskus lapsena leikkineeni veljeni kanssa legoilla, mutta kovin suurta kiinnostusta minulla ei niitä kohtaan koskaan ollut, leikin enemmän perinteisillä tyttöjen leluilla.

Tämänpäiväinen legoleikki oli jonkinlainen mindfulness-kokemus. Keskityin kaivamaan muovinkappaleita laatikosta, keskityin väreihin ja muotoihin, ääneen joka kuuluu kun kauhoo palikkapaljoutta. Keskityin rakentamiseen, iloitsin lapseni halusta olla apuna ja hänen hihkuvasta innostaan, kun rakennus alkoi valmistua. Kykenin olemaan hetkessä, millään muulla ei ollut väliä.