Tässä vuodenajassa, jossa kuoleman kohta taas lähestyy, olen käynyt blogini luonnoskansioon jääneitä julkaisemattomia tekstinraakileita läpi. Olen muistellut ensimmäisiä päiviä, viikkoja ja kuukausia. Olen tuntenut tarvetta palata taas niihin jo entuudestaan lukemattomia kertoja kerrattuihin hetkiin. Ehkä jaan muistojani täällä nyt syksyn kuluessa enemmänkin; katsotaan, mihin aika ja jaksaminen riittävät.
Ensiksi tarina, jonka pääosassa ovat Kimput & Puketit.
Heinäkuu 2013
Saan ystävältäni suruviestin: hänen isänsä on kuollut yllättäen. Naputan vastausviestin alkuun spontaanin reaktioni: "Voi ei! Kamalaa!" Ja sen jälkeen hapuilevampia, vaikeasti löytyviä sanoja, osanottoa ja jaksamista.
Samana iltapäivänä menen nettiin ja klikkaan virtuaaliseen ostoskoriin kukkatilauksen, valkoista ja lilaa. Osanottojen kylkeen laitan Salvatore Quasimodon käytetyn mutta kauniin lauseen,
jokainen yksinään jne; riimivärssyt ovat niin auttamattoman latteita.
Lokakuu 2013
Tarkalleen ottaen lokakuun kahdeksastoista päivä. Edellisenä päivänä olemme tulleet sairaalasta kotiin ja olen lähettänyt lohduttoman tiedonannon lähipiirin ihmisille. Ovisummeri soi. Parahdan itkuun. Nyt niitä alkaa tulla.
Yhtenä iltapäivänä sama lähetti käy ovellamme monta kertaa. Esikoinen hermostuu: "Laitan kohta oveen lapun, jossa lukee EI KUK-KI-A!"
Jälkeenpäin ajattelen, miten toisessa kaupungissa, tai samassakin, on ystävälläni tai sukulaisellani ollut avuton ja surkea olo. He ovat ehkä miettineet, mitä voisivat tehdä, voivatko mitään. Ja sitten he ovat menneet Interfloran sivuille ja ostaneet sieltä hitusen lohtua itselleen. He ovat valinneet klassisen valko-lilan surukimpun osanottokukkien sarakkeesta, etsineet värssyjä netistä tai ehkä paksusta kokoomateoksesta, jossa runot on jaoteltu eri elämänhetkiin sopiviksi osastoiksi. Hämillään tavoitelleet sanoja ja sovitelleet niitä tilauslomakkeen viestikentän rajalliseen merkkimäärään.
Jokaisen osanoton muistan. Olen ikuistanut kukat valokuviin ja kerännyt kortit talteen. Olen kiitollinen saamistamme kukista, Veikkosen muiston kunnioittamisesta, kiitollinen siitä, että kohtuun kuolleeseen suhtauduttiin samoin kuin muihinkin vainajiin.
Ja kuitenkin siinä oli myös jotain niin traagisen absurdin riipivää. Omistimme tuolloin yhden (1) kappaleen kukkamaljakoita. Ja kukkia tuli tulvimalla; joku sentään oli tajunnut laittaa ruukkuversion. Suurimman suruni hetkellä, kaksi päivää aiemmin synnyttäneenä kaivelin kaappeja vaasinkorvikkeita löytääkseni, tiskasin kurkkupurkkeja, lähetin miehen markettiin ostamaan lisää maljakoita.
Siinä ne sitten tönöttivät rivissä olohuoneen ikkunalaudalla ja kirkuivat: tässä kodissa on suruaika! Tästä kodista puuttuu joku! Ja ne tuoksuivat ja lemusivat ja valtasivat huoneilman kokonaan. Ja kovin äkkiä ne alkoivat nuutua ja lakastua, varistaa terälehtiä ja tuhria ikkunalautaa siitepölyyn.
Ja siinä me kyhjötimme suuressa surussamme, ruusut, kallat, vehkat, liljat, orkideat, gladiolukset, ja niiden keskellä me. Välittämisen,
lämpimien osanottojen ympäröiminä ja kuitenkin niin pohjattoman yksin.
Noin viikko synnytyksestä aloin saada allergisia oireita. Yskin hakkaavaa, kuivaa yskää. Silmäni alkoivat kutista ja vuotaa. Ajattelin, että kyseessä on jonkinlainen psykosomaattinen romahdus, niin kuin varmasti osaksi olikin. Yhtenä iltana ärtyneet silmäni räjähtivät verenpunaisiksi ja soitin hieman vaivaantuneena päivystykseen:
Mun silmät... Kun siis olen itkenyt ihan tosi paljon viime päivinä... Meiltä kuoli vauva... Ja meillä on hirveästi osanottokukkia... Että jos tämä on jotain allergiaa tai silmätulehdus... Kirvelee kauheesti... Nää silmät on siis ihan punaiset ja tosi hurjan näköiset... Puhelimen toisessa päässä kehotettiin hakemaan apteekista reseptivapaita silmätippoja ja kokeilemaan alkuun niitä. Apteekissa farmaseutti ei suostunut tippoja myymään; hän diagnosoi välittömästi pahan silmätulehduksen ja käski menemään päivystykseen antibioottien hakuun.
Päivystys on kaupungissamme samassa paikassa kuin synnytyssairaala. Tuntui kamalalta ja lohduttomalta ajaa taas sinne. Tuntui epätodelliselta ja vaikealta uskoa, että sitä vauvaa nyt ei todellakaan enää ollut kohdussani eikä sylissäni liioin.
Oli ilmeistä, että kukat piti laittaa pois, mutta sekin tuntui surulliselta. Niiden lyhyt elämä ikään kuin alleviivasi sitä, miten lyhyeksi lapsemmekin elämä jäi. Edes ruukkukukkia en rohjennut jättää, itse asiassa samaa kyytiä menivät pois
kaikki viherkasvimme. Ensin parvekkeelle, sitten pihan biojäteroskikseen.
Silmät hoituivat pikkuhiljaa antibioottitipoilla ja -voiteella niin, että hautajaispäivään mennessä en ollut sen punasilmäisempi kuin mitä nyt murtunut äiti ilman ärhäkkää silmätulehdusta on. Yskä sen sijaan jatkui viikkoja ja paheni entisestään. Olen joskus joutunut alkukesän kukinta-aikaan käyttämään allergiaoireisiin avaavaa lääkettä. Astmapiippuni oli kuitenkin vanhentunut, joten varasin terveyskeskukseen ajan reseptin uusimista varten. Nukahtamisvaikeudet ja yleensäkin unettomuus vaivasivat myös, joten samalla reissulla oli tarkoitus tiedustella apuja siihenkin. Kun kerroin lääkärille tilanteen - tuolloin Veikkosen kuolemasta oli siis alle kuukausi aikaa - hän totesi: "Jos se mieliala nyt vielä pitkään on matala, niin tietysti voi jotain mielialalääkettäkin harkita." AAAARGH.
Meillä ei ole vieläkään uusia viherkasveja. Jopa opiskeluajoista saakka kämpästä toiseen kulkeneet ja huonolla hoidolla vuosikausia hengissä sinnitelleet anopinkielet menivät tuolloin. Nyt kun asiaa mietin, huomaan, että koti kaipaisi vihreää.
Jos tällä tarinalla on opetus, se olkoon tämä: kun mieleesi tulee lähettää kuoleman kohdanneelle surunvalittelukukkia, pysähdy hetkeksi ja ajattele asiaa uudestaan. Kukkia todennäköisesti tulee muiltakin. Kukkia saattaa lopulta olla, kuten meillä, kymmenkunta kimppua, enemmänkin.
Kukat toki "kuuluvat asiaan" ja voi tuntua suorastaan epäkohteliaalta olla niitä laittamatta. Kun ystäväni ilmoitti isänsä kuolemasta, minusta tuntui lähes välttämättömältä lähettää kukkia. Mutta koska kukat "kuuluvat asiaan", niissä on myös jotakin ikävän sovinnaista, sellainen muodollisen viileä säväys.
Jos olet hieman kauempana (välimatka voi olla fyysistä tai henkistä), kirje tai kortti ilman kukkia riittää hyvin; se on se, mitä lopulta jäljelle talletettavaksi jää. Jos olet lähellä, voit mennä käymään. Ehkä et ihan heti, mutta melko pian jo. Voit viedä kattilallisen ruokaa tai kahvipullat mukanasi, pyytää kävelylenkille metsään. Tuollaisissa välittämisen eleissä ainakin minun kokemukseni mukaan osanottojen syvyys ja lämpö tuntuivat aidoimmillaan.