Katselukokemus: Edes puoliksi äiti

Minulle tarjottiin mahdollisuutta katsoa dokumenttielokuva Edes puoliksi äiti. Elokuva ei ole päässyt julkiseen levitykseen sen vuoksi, että sen aihetta, kohtukuolemaa, pidetään niin marginaalisena. Elokuvan tekijät etsivätkin nyt tilaisuuksia esittää elokuvaa ihmisille, joita aihepiiri omakohtaisesti koskettaa. Toivottavasti bloggaukseni on avuksi tässä pyrkimyksessä.

Edes puoliksi äiti on siis dokumenttielokuva siitä, miltä tuntuu olla äiti ilman lasta. Elokuvassa esiintyy kaksi kohtukuolemalle lapsensa menettänyttä äitiä, Emilia ja Maria. Emilian menetyksestä on jo muutama vuosi aikaa, ja hän on saanut kuolleen vauvan jälkeen kaksi elävää lasta. Marian suru on tuoreempi. 

Vaikka nykyisessä elämäntilanteessani olen lähempänä Emiliaa, Marian tarina tuli enemmän iholle. Se paljas, raaka, vereslihaisentuore suru, joka Marian kautta välittyi, on minullakin kuitenkin yhä voimakkaasti muistissa. Viha, katkeruus ja lohduttomuus, ne kaikkein mustimmat tunteet, tulevat Marian suulla ja tyhjillä kasvoilla kerrotuksi.

Emilian tarina tuo elokuvaan lohdun ja toivon perspektiivin: elämä jatkuu, tyhjään syliin syntyy uusia pieniä tuhisijoita. Yllättäen tämä monien kohtukuolemaäitien - myös minun - kokema ihana lohtu on kuitenkin samalla elokuvan kirpaisevin juonne: en usko, että olisin itse tuoreessa surussani pystynyt katsomaan kuvia elävän vauvan kipristelevistä varpaista tai kastejuhlista. Siinä kohdassa, kun surin kuollutta lastani enkä tiennyt, saanko koskaan enää uutta vauvaa, ihan kaikki vauvoihin liittyvä oli äärimmäisen tuskallista. En pystynyt lukemaan esikoiselle Pupu Tupuna neuvolassa -kirjaa, koska itketti liikaa. Kun uutisissa kerrottiin synnytysosastojen lakkauttamisista ja näytettiin kuvituskuvana lasikopassa nukkuvaa vauvaa, oli pakko vaihtaa kanavaa. 

Joskus mietin myös, miten vaietuiksi jäävät ne elämänkohtalot, joissa sitä uutta lohtulasta ei synny. Joillekin menetetty vauva todella jää ainoaksi lapseksi. Silti selviytyminen on mahdollista, muilla keinoilla. Sellaisia tarinoita olisi tarpeen kertoa julkisestikin enemmän. Elokuvan loppukohtauksessa onneksi esiintyy Emilian sijaan Maria, hivenen jo alun kuvista voimaantuneena, surussaan tärkeän oivalluksen tehneenä. Loppukohtaus välittää tarvittavan viestin siitä, että surun kanssa voi oppia elämään ja että äitiys on jotakin sellaista, mitä edes lapsen kuolema ei vie pois. 

Molemmat elokuvan naiset ovat kohdanneet kohtukuoleman esikoista odottaessaan. Elokuvan nimikin viittaa ainokaisen menettämiseen. Minä olin jo valmiiksi äiti; sairaalasta tyhjin sylein palatessamme meitä oli vastassa 3,5-vuotias poikamme. Silti meidän perheemme suru oli ihan yhtä suuri.

Dokumentissa rajaus esikoisen menettäneisiin äiteihin toimii kuitenkin hyvin; kuten nimi kertoo, elokuvassa on paljolti kyse juuri siitä, miten olla äiti, kun ei ole lasta hoivattavana. Meillä toisen/kolmannen/n:nnen lapsen menettäneillä kokemuksessa on taas omat sävynsä: sisaruksen suru vanhempien surun lisäksi ja haasteet jaksaa olla äiti elävälle samalla, kun suru kuolleesta on viedä kaikki voimat.

Elokuvan oivaltavinta antia ovat kohtaukset, joissa Emilian ja Marian tiet ikään kuin toisistaan tietämättä risteävät. Vaikka kohtaukset tietysti ovat rakennettuja, ne kuvastavat hyvin sitä, miten näkymätöntä kohtukuoleman suru on ja miten emme ulospäin voi tietää, millaisia tragedioita viereisessä kahvilapöydässä istuva tai leikkipuistossa iloisesti lastensa kanssa touhuava äiti on joutunut kohtaamaan. 

Uskon, että kohtukuoleman kokeneet löytävät elokuvasta valtavasti samastumispintaa. Etenkin Marian kertojanääni on minun korvissani kuin jonkinlaista kollektiivista kohtukuolemapäiväkirjaa; niin tuttuja, omakohtaisesti läpikelattuja, vertaispalstoilla moneen kertaan jaettuja Marian ajatukset ovat.

Mielestäni elokuvalla olisi myös paljon potentiaalia valottaa tavan tallaajille, millaisesta elämänkokoisesta surusta kohtukuolemassa on kyse. Edes puoliksi äiti puhuu kohtukuolemasta rehellisesti ja sopivan koruttomasti. Toivottavasti elokuva vielä pääsisi levitykseen esimerkiksi Yle:lle. 

Elokuvan tekijöille pointsit vaikeaan aiheeseen tarttumisesta ja Emilialle ja Marialle kiitos rohkeudesta antaa kasvot kohtukuolemalle!

(Kuvat still-kuvia elokuvasta Edes puoliksi äiti)

Fiiliksiä

Eipä meinaa ehtiä bloggaamaan; rauhaisan köllöttelyn ajat ovat takana. Miten se pikkuvauvavaihe jo näin vilahtikin ohitse... Silmu on noin kuukauden päivät ryöminyt. Hän nousee konttausasentoon ja kiikkuu siinä, pääsee jo vähän eteenpäinkin, mutta yleensä muutaman konttausaskeleen jälkeen tyyli vaihtuu, kun ryömimällä lattian pintaa pitkin eteneminen tapahtuu niin paljon vauhdikkaammin. Pari kertaa hurjapää on jo noussut tukea vasten ylös. Onneksi olen ollut vieressä nappaamassa kiinni; suojaheijasteet eivät vielä oikein toimi, ja Silmu olisi kaatunut pahasti takaraivolleen, jos äiti ei olisi pelastanut. 

Aiemmin pitkiä päikkäreitä tuhissut vauvani ei päiväsaikaan enää nukahda kovin helposti. Välillä on päiviä, jolloin käytössä on koko nukutusrepertuaari vaunuttelu-liinailu-tissittely-hyssyttely-lauleskelu ja silti uni ei vain tule, vaikka vaavi jo kitisee väsymystään ja hieroo silmiään. Kun hän viimein sitten nukahtaa, unet kestävät usein vain 30-45 minuuttia. Kovin häiriöherkäksi on Silmun päiväuni muuttunut myös: liikkuvia vaunuja ei auta pysäyttää ja jos joskus onkin saatu pikkusisko unille sisällä, Esikoisen mökästys herättää hänet helposti. 

5-vuotias isoveli on kesäkuun alkupuolelta ollut päiväkodista kesälomalla, ja hän myös ottaa osansa. Tekemistä ja touhua täytyy olla mahdottomasti, ettei pinna alkaisi kiristyä äidillä tai pojalla. Miehellä on lomaa vasta elokuussa, joten kaikkiaan parin kuukauden ajan saan maistaa täyspäiväistä kahden lapsen kotimamman elämää. 

Se on arkista, raskastakin, tavallista ja ihanaa, ihanan tavallista. Sitä, mitä aloin loppuvuodesta 2012 haluta. Sitä, mikä elämän heittäessä kuperkeikkaa siirtyi ja viivästyi. Olen niin onnellinen, että lopulta sain tämän kaiken kuitenkin, että Silmu syntyi tyhjän sylini täyttäjäksi. 

Nautin vauvastani valtavasti! Silmu on ihaninta maailmassa! En tiedä mitään suloisempaa kuin vauva rinnalla lussuttamassa, vauva nauramassa ääneen veljensä ilmeille ja päristelyille, vauva kiipeilemässä isänsä rintakehän päällä. 

Tekisi melkein mieleni todeta kliseisesti, että rakastun Silmuun päivä päivältä enemmän. Miten se on mahdollista, kun rakkaus on ollut suurinta mahdollista ensiparkaisusta lähtien? Ehkä kyse on siitä, että olen alkanut pikkuisen relata. Luottamus elämään on yhä hauras ja menettämisenpelko sietämätön, mutta aivan joka ilta en enää nukahda mielessäni hokemaani mantraan kaikki-on-hyvin-Silmu-ei-kuole. Aivan joka aamu en enää ensimmäisenä herätessäni paniikinomaisesti tarkista, että pieni ihminen kainalossani hengittää. 

Raskausaikana tilastot ja todennäköisyydet eivät rauhoittaneet minua, mutta nyt saan edes hiukkasen mielenrauhaa siitä tiedosta, että pahin kätkytkuolemariski-ikä on ohitse. Nyt tietysti on toisia murheita - pahuksen pikkulegot, jotka eivät meinaa pysyä Esikoisen huoneen suljetun oven takana, roskat ja ruuanmurut, miten Silmuseni jo niin pieniä asioita taitavasti sormillaan poimiikin suuhunsa. Nukumme perhepedissä ja kerran on vauhtimimmi onnistunut ryömimään sängystä lattialle - kylläpä siitäkin sai äiti sydämenläpätyksiä! 

Kuitenkin tuntuu, että oloni on jollain tavalla kevyempi, kun Silmu ei enää ole aivan avuton untuvikko. Luulen, että kyse on osaltaan myös siitä, että entistä harvemmin näen Silmussa Veikkosen. Alkuun, kun säpsähtelin sydän kurkussa liikkumattomalta näyttävää syvään uneen vaipunutta vauvaa, mukana kulki piinaava kokemus näystä, jonka äärellä olen kerran ollut: olen katsonut lasta, jonka rintakehä ei kohoile, joka ihan todella on eloton ja liikkumaton. Kaikki lapsemme ovat ulkonäöltään samaa sarjaa, ja etenkin nukkuvana Silmun kasvonpiirteissä on yhä paljon muistumia Veikkosesta. 

Kuten olen parissa aiemmassa tekstissäni kirjoittanut, olen viime aikoina myös käynyt paljon läpi mennyttä. Muistot pomppailevat mieleen milloin mistäkin yhteydestä: jokin tuoksu, ääni, tavara, sana, paikka singauttaa äkkiä ajatuksiini aiemmin unohtuneita kuvia ja hetkiä Veikkosen odotuksen ajalta, niiltä kuoleman jälkeisiltä kaikkein synkimmiltä kuukausilta tai vaihtoehtoisesti Silmun odotuksen tuskaisilta loppumetreiltä. 

Yhtenä aamuna löysin itseni muistelemasta sitä, miten yritin saada Veikkosen liikkeitä tuntumaan. Miten kylkeä rivakasti kääntämällä ikään kuin huijasin itseäni: ehkä se liikahti? Kuollut vauva kelluu lapsivedessä, ja kun vatsaa hölskäyttää, painaa tai heilauttaa tarpeeksi kovaa, liikkeen voi saada tuntumaan. Synnytysvastaanotossakin kätilö epäili tuntevansa potkun, kun hän painoi vatsaani. 

Muistot vievät syvälle kipuun ja tuskaan. Välillä tuntuu täysin käsittämättömältä, että sellaisen kokemuksen jälkeen edes uskalsin yrittää uutta raskautta ja että jopa kohtuullisen järjissäni Silmun odotuksen läpi kuljin. Kaipa se puhtaasti biologiasta kumpuava tarve saada uusi poikanen menetetyn jälkeen vain oli niin vahva. Ihmismieli suojamekanismeineen on ihmeellinen laitos. Kun Silmun raskaus alkoi, pinnalla oli menetyksen suru. Silloin en käynyt läpi näin konkreettisesti ja fyysisesti muistumia siitä, miltä vauvan kuoleminen kohtuun tuntuu. Silloin kaipasin vauvaa syliini, fokus oli ikävässä ja ruumiillisessa tarpeessa saada uusi lapsi hoivattavaksi. 

Ja hyvä niin. Hyvä näin. 

(Kuvat: Pixabay)

Dialogi varhain sinä aamuna

Mies: Jos se on kuristunut napanuoraan.
Minä: Hyi, älä sano noin...
Mies: Onhan sekin mahdollista.
Minä: Älä oikeesti.

Mies puhuu kepeästi, melkein voisi sanoa läpällä, sillä hän ei tiedä. Hän ei ymmärrä, että sellainen liikkumattomuus on aivan poikkeuksellista. Minä tiedän. Vaikka en vielä suostu uskomaan ja hyväksymään, vaikka riipun automatkan ajan, sydänäänten etsimisen ajan, vielä ultrattavaksi asettuessanikin toivossa, joka koko ajan hiutuu yhä hauraammaksi. Sisimmässäni ehkä kuitenkin tiedän jo silloin omassa sängyssä kotona, kun käymme tuon mustanpuhuvan keskustelun. Yhteys on katkennut, siitä kertoo se outo tunne, joka minulla heti herätessäni on.

Miten tällainenkin keskustelu palautuu mieleen nyt? Miksi nyt näen taas painajaisunen, jossa suuri vatsa on painava ja haudanhiljainen?

Ehkä Silmun piinaavasta odotuksesta on kulunut tarpeeksi aikaa. Uutta raskautta ei ole suunnitteilla välttämättä enää koskaan. Ehkä alitajunta viestittää, että nyt on tilaa ja voimia käsitellä tätä.

Kohtukuolemassa, kuten läheisen äkillisessä kuolemassa usein, on kyse surun lisäksi myös traumasta. Kohtukuoleman trauma liittyy vahvasti omaan kehoon. Lapsi kuoli minun sisälleni! Kohdustani tuli hauta. Sen lisäksi, että kannan loppuelämäni mukanani kokemusta elottomasta vauvasta käsivarsillani, pienestä valkoisesta arkusta jonka kansi pannaan lopullisesti kiinni, kannan myös traumaa siitä, miten kehoni petti pahanpäiväisesti. Kannan muistoa huolestuttavasta liikkeettömyydestä ja hetkestä, jona lääkärin sanat vahvistivat kauheimman pelon käyneen toteen.

Tuttavapiirissä on nyt parilla odottajalla laskettu aika käsillä. Eräs sai kuun alussa vauvan; odotus meni yli lasketun ajan ja synnytys päättyi hätäsektioon, mutta yhtä kaikki lopputulos oli onneksi iloinen perhetapahtuma.

Huomaan hermoilevani toisten puolesta yllättävän kovasti. Näen lasketun ajan ylittymisessä pelkkiä uhkia ja toivon, että kavereiden vauvat älyäisivät tulla maailman ajoissa. Olen aidosti helpottunut kuulemistani syntymäuutisista, mutta en voi kieltää, etteivätkö ne tuoreiden nyyttien kuvat ja onnea pursuavat tiedonannot kuitenkin aina vähän tökkäise sitä haavaa, jonka Veikkosen kuolema on minuun jättänyt.

Olen kaksi kertaa saanut kokea vastasyntyneen mukanaan tuoman onnenhuuman, mutta se, mitä elävien kullanmurujeni syntymien välissä koin, tulee varmasti aina kulkemaan mukana myös niissä hetkissä, joissa vastaanotan muiden vauvauutisia.

(Tänään on muuten taas 16. päivä. Vuosi ja kahdeksan kuukautta on kulunut.)

Futaajaveli ja ryömivä sisko. 

Näkökulma pelkoon

Kaikissa asioissa kuulemma on myös jokin positiivinen puoli (kuulettehan ironian narinan äänessäni). Tarkastellaanpa tätä tolkutonta pelkäämistä nyt siitä näkökulmasta: mitä positiivista on pelossa?

Positiivista ei ole se, että voisin valmiiksi pelkäämällä ikään kuin tehdä pudotuksesta itselleni pehmeämmän, jos jotain kamalaa taas tapahtuisi. Toki monien käytännön asioiden suhteen olisin kokemuksen myötä viisastunut, mutta tunnetasolla olisin varmasti uudestaan alkupisteessä. Menisin aivan pirstaleiksi taas.

Sen sijaan, ehkä, kun oikein kääntelee ja vääntelee, positiivisena asiana voisi nähdän pelon mukana tulleen nöyryyden. En tosin ole ennenkään näissä lisääntymisasioissa elänyt aivan pää pumpulissa, lasini eivät ole koskaan olleet niin ätläkän vaaleanpunaiset kuin joillakin. Silti, vaikka olen tiedostanut, että suurin onni pitää sisällään riskin suurimpaan suruun, en tosissaan ollut uskonut, että minulle voisi tapahtua jotain niin järkyttävää kuin lapsen kuolema.

Olen siis nöyrtynyt. Kaikki paha maailmassa voi tapahtua kenelle tahansa, myös minulle. Ajattelen, että nöyryys on kunnioitusta elämän ihmeellisyyttä kohtaan, se on elämän haurauden ymmärtämistä. Sitä, että ei ota asioita itsestäänselvinä.

Minua ahdistaa, kun moni on viime aikoina puhunut tästä raskaudestani jo menneessä aikamuodossa: "Menipä se tosi nopeasti!" Toki ystävät, tuttavat, läheiset ja kaukaiset ovat kaikki koko ajan uskoneet, että tällä kertaa homma hoituu kunnialla maaliin; heidän maailmassaan on olemassa kohtuus ja onnettomuutta seuraa onni. He eivät tunne vertaispalstojen karuja tositarinoita siitä, miten salama todella voi iskeä useasti samaan paikkaan. Viime aikoina heidän uskonsa tämän raskauden onnelliseen päätökseen on ollut entistäkin varmempaa, olenhan jo aivan loppusuoralla.

Tuntuu siltä kuin kukaan ei muistaisi, mikä se minun todellinen kokemukseni viime raskaudesta on. Että silloinhan se nimenomaan tapahtui aivan lopuksi. Kaikin puolin mallikkaasti sujuneen, täysiaikaisen, jo yli lasketun ajan ehtineen raskauden päätteeksi vauva kuoli, PAM, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Toki en Veikkosen odotusaikana ollut yhtä tarkassa seurannassa kuin nyt, en käynyt muissa ultrissa kuin rutiiniseuloissa viikoilla 12 ja 20. Silti on aivan mahdollista ja todennäköistäkin, että vaikka raskautta olisi seurattu tarkemmin, kuolemaa ei olisi voitu estää. Se tapahtui niin yllättäen.

Vaikka päivien eteneminen vie minua koko ajan lähemmäksi maalia, se kasvattaa samalla myös pelkoani. Pelkään niin kamalasti, että jokainen päivä voi olla ratkaisevasti liikaa. Joka ilta nukkumaan mennessäni velloo huoli sisälläni.

Tiedän, että tähän pelkoon ei auta mikään muu kuin synnytys. Eikä pelko siihenkään toki lopu: äidin elämä on huolta aina ja menettäneen äidin huoli varmasti vielä hirveämpää kuin tällaisilta suruilta säästyneen. Kuitenkin sitten, jos saan Silmun elävänä syliini, ei voi enää tapahtua samaa kuin Veikkoselle. Sitten minun ei tarvitse enää pelätä kohtukuolemaa.

Äitiyspolilla on luvattu käynnistys 38 viikon täyttyessä. Siihen on matkaa nyt noin puolitoista viikkoa. Aiemmin ei mielellään suostuta sen takia, että vauvan keuhkot eivät välttämättä ole vielä kypsät. "Mitä kuollut vauva tekee kypsillä keuhkoilla", parahdin miehelle jälkeenpäin. Kuitenkin, kun aiempien lasten perusteella vaikuttaa siltä, että luontainen kantoaikani on jotain reippaasti lasketun ajan yli, pelottaa toki sekin, että Silmun pakottaisin vatsasta ulos liian aikaisin. On vaikeaa ajatella, että 37-viikkoisena syntynyt olisi hengenvaarassa keuhko-ongelmien takia, mutta ne todennäköisyyksien marginaalit ovat siinäkin asiassa olemassa, niin kuin kaikessa. Siksi olen nyt taipunut kestämään 38+0 asti.

Siihen saakka pelko on uskollinen seuralaiseni. Välillä liian hallitsevana ja epäterveenä, välillä hiljaisena nöyryytenä elämän mysteerien edessä: ei auta kuin katsoa mitä tulee, pelätä pahinta mutta sitäkin enemmän toivoa parasta.

Sinnepä lapseni saatan

Vuosi sitten olit vielä kohdussani. Oli päivä, jonka olin rengastanut kalenteriini jo helmikuussa, kun ilmoitit tulostasi. Olin suorastaan lapsellisen innoissani siitä, että laskettu aikasi osui Aleksis Kiven päivään. Suomalaisen kirjallisuuden päivä! Tulisiko sinusta taitava kynäilijä, tempautuisitko tarinoiden maailmaan jo varhaislapsuudessa, kasvaisit lukutoukaksi, sanataiteen rakastajaksi, tänä pikaklikkauksien ja audiovisuaalisen ilotulituksen aikakautena perinteitä kunnioittavaksi kulttuurin vaalijaksi? 

Muistan koko päivän aamusta iltaan. Se oli mukava ja touhukas päivä. Leivoimme veljesi kanssa vierasvaraa pakkaseen. Muistan, mikä mekko minulla oli päälläni, miten kaunis ja täysi vauvamasu sen alla. Siniristiliput syyssäässä. 

Vain muutama prosentti vauvoista syntyy laskettuna päivänään. Olisi sekin silti ollut todennäköisempää kuin se, mitä lopulta tapahtui: vain muutama promille täysiaikaisista vauvoista kuolee ennen syntymäänsä. 

Vuosi, todellakin vuosi siitä päivästä. Enkä vieläkään käsitä, en voi käsittää, miten tässä sitten kävi näin...

Odotuksen loppuaikoina mielessäni häivähti jonakin hetkenä tuonen lehto, öinen lehto. Sille on rationaalinen selitys: Sydämeni laulu on Aleksis Kiven tunnetuimpia tekstejä, omaan mieleeni erityisesti nuoruuden kuoroajoilta Sibeliuksen sävellyksenä syöpynyt. Siinä tuuditaan lasta, lapseni laskettu aika oli kansalliskirjailijan päivänä, niin mieli yhdisteli asioita. Sen kummemmasta ei tarvitse olla kyse.

Mutta muistan myös hieman kavahtaneeni sitä, että ajattelin laulua. Viimeisilläni raskaana soitin päässäni laulua, joka sopisi vauvan hautajaisiin. Todella - vein ajatuksen niin pitkälle: tämähän sopisi vauvan hautajaisiin. Jos haluaa uskoa enteisiin ja sen sellaisiin, tässä voisi nähdä viestin, jonka maailmankaikkeudelta sain: se tulee kohtalosi olemaan, lapsesi saattaminen tuonen herran hietakehtoon. 

Jos vain tällaisena päivänä tavoittaisin Kiven sanojen lohdun: siell' on lapsen lysti olla. 

Että jossakin olet, et kokonaan poissa, ja missä ikinä oletkin, on sinun hyvä.

Tapahtui eräänä kauniina syyspäivänä

Se, mitä tapahtui heti kuoleman toteamisen jälkeen, on ollut liian kipeää kirjoitettavaksi. Olen toki elänyt sen päivän uudelleen läpi lukemattomia kertoja. Nyt, kun puut hehkuvat keltaista oranssia punaista, kun on taas lokakuu ja vuosi täyttyy, ajatukset palaavat kuin väkisin synnytyssairaalaan. Ehkä aika on kypsä veikkosen synnytyskertomukselle.

--

"Olen pahoillani, hän on kuollut." Lääkäri nitisti sanoillaan viimeisenkin toivon. Ja tavallaan - nyt jälkeenpäin ajateltuna - se kaikkein kamalin hetki olikin sitten jo ohi. Pahin oli tapahtunut, mitään ei ollut enää tehtävissä. Jokainen sekunti siitä eteenpäin oli jo uutta, täysin muuttunutta elämää.

Lääkärin sanoja seurasivat kyyneleet, epäuskoinen parkuitku, ääneen esitetyt miksi-kysymykset. Nipistelin itseäni ja toivoin herääväni painajaisesta. Kauhuissani tajusin, että en herää. Se oli totta. Täysin käsittämätöntä ja viiltävän totta.

Mies, joka oli oivaltanut asioiden tilan omin silmin ultraruudulta ja puhjennut kyyneliin jo ennen lääkärin lopullisia sanoja, tuli halaamaan. Makasin vielä tutkimuspöydällä. Lääkäri puhui jotain, yritti hakea selitystä ultrakuvasta, mutta ei sitä nähnyt. Muistan hänen maininneen tapauksien harvinaisuudesta. Noin kymmenen, hän sanoi. En ole varma, mitä se tarkoitti, mutta myöhemmin olen yhden näkemäni tilaston perusteella päätellyt, että se oli luultavasti vuosittaisten kohtukuolemien määrä juuri minun sairaalassani. Tuhansia synnytyksiä ja noin kymmenen kohtukuolemaa. V***U, mikä tuuri!

Ja sitten kohta jo istuin asiallisena ja vaiti vastapäätä lääkäriä. Hän kertoi, että lapsi synnytetään normaalisti alakautta. Senhän jo tiesinkin. Olin kyllä kuullut ja lukenut kohtukuolemasta, en sentään elänyt missään pumpulikuplassa, vaikka tuntuikin mahdottomalta ymmärtää, että se oli nyt todellakin osunut omalle kohdalle.

Lääkärin äänensävy paljasti, että hän oli valmistautunut kohtaamaan vastustusta ja perustelemaan asiaa. On ilmeisesti tyypillistä, että äidit kauhistuvat ajatusta alatiesynnytyksestä ja vaativat sektiota. Jos kyseessä olisi ollut esikoinen, ajatus alakautta synnyttämisestä olisikin varmasti ollut pelottavampi. Olin sen kuitenkin jo kerran kokenut, olin valmistautunut kokemaan se uudestaan. Minulle oli tavallaan lohdullistakin, että sen sentään saisin ja voisin vielä tehdä, ponnistaa lapseni maailmaan, suoraan kohdusta hautaan. En tarvinnut vakuutteluja ja perusteluja.

Myöhemmin muutamat ystävät ja tutut olivat yllättyneitä kuullessaan, että synnytin veikkosen alakautta. Minä olin yllättynyt heidän tietämättömyydestään. Kauhistelut - "mitä ajattelit, kun kuulit, että sun pitää vielä synnyttää?", "miten sä pystyit siihen?" - tuntuivat loukkaavilta. Ei, kamalinta ei ollut se, että minun piti synnyttää kuollut vauva. Kamalinta oli kuolema, rakkaudella odotetun lapseni kuolema.

Lääkäri sanoi, että voimme joko jäädä heti osastolle tai mennä yöksi kotiin ja palata sairaalaan seuraavana aamuna. En missään nimessä halunnut lähteä kotiin, tuntui turvallisemmalta täristä shokissa sairaalan seinien sisässä. Kello oli vasta aika vähän aamulla, esikoinen voisi olla päiväkodissa viiteen. Soitimme suru-uutiset vanhemmillemme ja järjestimme esikoisen hoidon. Tuntui mahdottomalta pyytää apuun ystäviä, joiden kanssa olimme etukäteen hoidosta sopineet. Tilanne oli niin kovan luokan force majeure, että oli omien vanhempiemme paikka tulla apuun töistään huolimatta välimatkan takaakin; iltapäiväksi ehtisi anoppi, illaksi ja yöksi minun äitini. 

Siirryimme osastolle. Käytävällä näin kätilön, joka oli liian iloisesti ottanut minut vastaan tullessani synnytysvastaanottoon, ollenkaan raukka tajuamatta huolta, jonka vallassa olin. "Ei hätää", hän oli rauhoitellut minua, kun sydänkäyrä piirsi vain omaa sykettäni. 

Osastolla makasin sängyllä lamaantuneena. Mies itki taukoamatta, itse en pystynyt edes itkemään. Jossain vaiheessa ensimmäinen Cytotec laitettiin kohdunsuulle, joka oli jo 1,5 senttiä auki, vaikka loppuraskauden harjoitussupistelut olivat olleet varsin lempeitä. Miten lähellä spontaani käynnistyminen olisi voinut olla, miten se olisi vääjämättä muutaman päivän kuluessa luultavasti tapahtunut... 

Mies haki kahvia itselleen ja toi minulle Marianne-pussin. Vaimolle sokerilohtua suruun, murtuneen miehen kömpelö ele. Jossain vaiheessa sain kai ruokaa. Söinköhän sitä? Söikö mies jotakin? Ei muistikuvia.

Esikoisen synnytyshoitoavuksi aiemmin kysytyltä ystävältä tuli tekstiviesti: "Eikö vieläkään mitään merkkiä..? :)" Myöhemmin hän kertoi vastauksen saatuaan lähteneensä välittömästi töistä kesken päivän, järkytykseltään hän ei ollut voinut enää keskittyä mihinkään. Muille ystäville en vielä uutista ilmoittanut, halusin saada lapsen ensin maailmaan.

Oli jotain verilimaista vuotelua ja menkkamaista jomottelua, ei vielä kunnon supistuksia.

Vähän väliä kätilö kävi huoneessa. Haluatteko tavata sosiaalityöntekijän, psykiatrisen sairaanhoitajan, sairaalapastorin? Emme halunneet. Ja hetken päästä taas. Jos haluatte puhua papin tai psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa... Saimme Käpy-kansion, jota emme avanneet ennen kuin muutamia päiviä myöhemmin kotona.

Toisen Cytotecin laittamisen jälkeen kätilö kysyi, olenko ollut lainkaan jalkeilla, se kun voisi edistää käynnistymistä. Aaaa, niiiin, joooo. Eivätpä olleet aktiivisen synnytyksen opit kovin kirkkaasti mielessä sillä hetkellä. Päätimme lähteä kävelemään ulos, aurinko paistoi, ruskankirjavat puut olivat uskomattoman kauniita. 

Kävelimme kahvion läpi, kaipa mies haki taas kahvia itselleen. Lööpeissä kerrottiin Salossa kerrostalon pihalle hylätystä vauvasta. KIITOS ELÄMÄ, OLET HELVETIN REILU!

Ulkona sairaalan läheisessä puistikossa koin kummallisen voimahetken. Olen siitä kirjoittanut tänne ennenkin. Päälläni oli edesmenneen mummuni poncho, ja ajattelin hänen suruaan. Hän menetti vauvan myös, selvisi siitä. (Ja sekin kohtalonyhteys, mikä kävi ilmi myöhemmin - tuo kaunis syksyinen päivä oli myös kyseisen vauvan, isäni enkeliveljen, syntymäpäivä.) Siinä hetkessä ollessamme supistukset alkoivat. Heti ankarina ja säännöllisinä. Lähdimme oitis takaisin sairaalaan.

Mies huikkasi heti osastolle päästyämme kätiölle, että nyt pitäisi antaa vaimolle epiduraalia. Vaihdoin sairaalavaatteet ylle, pääsimme saliin, anestesialääkäri kutsuttiin paikalle. Kaikki kävi hirvittävän suoraviivaisesti ja nopeasti. Anestesialääkäriä odotellessa mölisin synnytyslaulua ja mies hieroi selkääni. Lapsivesi meni. Kivut olivat hurjat. 

Anestesialääkäri ei sanonut mitään, ei pahoitteluja eikä osanottoja. Sen sijaan hän hymyili! Mikä moukka idiootti dorka! Eikä epiduraali edes tuonut armahdusta kivuista, se tehosi vain toispuoleisesti. Tartuin ilokaasumaskiin. Hönkäilyn välissä selitin miehelle, että tää on hyvää kamaa ja en muuten enää ikinä edes yritä synnyttää ilman ilokaasua. (Todellakin, jopa kesken synnytyksen siis ajattelin, että se ei ole viimeinen kerta, että vielä minä tulen tänne uudestaan!) Aika tuntui menevän pikavauhtia: melko pian tunsin ponnistamisen tarvetta ja olin varma, että joutuisin vielä pidättelemään. Kätilö kuitenkin antoi luvan, ja käsittämättömän helposti ja nopeasti parilla-kolmella ponnistuksella syntyi kaunis poikavauva nyrkki poskellaan. Sillä tavalla hän oli kohtuuni nukahtanut, oma käsi tyynynään.

Euforinen tunne viimeisen ponnistuksen jälkeen oli hämmentävä. Se sama suunnaton helpotus kuin esikoisenkin synnytyksessä: nyt se tulee sieltä, ihan kohta tämä on ohi. Ja sitten taas salamannopea leikkaus todellisuuteen: en saakaan palkintoa, saan kuolleen lapsen.

Mies itki taas, minulta ei aamun jälkeen ollut tullut kyyneliä, olin suojaavaan shokkiin kääritty. Sain veikkosen rinnalleni. Hän oli niin kovasti veljensä näköinen, pitkäselkäinen, kultatukkainen, ihan lämmin, kammottavan hiljainen... Tuttu, oma, ihana.

Aloin täristä holtittomasti. Pidin veikkosta tiukasti sylissäni ja koko kroppani tärisi kauttaaltaan.
Joskus synnytyksen jälkeinen tärinäreaktio yhdistetään epiduraalin vaikutuksen loppumiseen, mutta ajattelen itse, että kyse saattoi kohdallani juuri tässä synnytyksessä olla ennemminkin traumaattisen kokemuksen purkautumisesta alkukantaisella tavalla. (Tämän luontaisen reaktion pohjalta on kehitetty TRE-terapia, jota hieman vastahakoisena kerran kokeilin loppusyksystä. Harjoituksen yhteydessä aloin itkeä ja sen jälkeen olo oli rentoutunut, joten ei ollut lainkaan hullumpi konsti, vaikka en toiste sitten kokeillutkaan.)

Siinä lapseni oli sylissäni, juuri syntyneenä. Varmaan jokainen kohtukuolemaäiti odottaa tuossa hetkessä vielä sitä pientä ihmettä. Oma kiivaasti kohoileva rintakehäni sai aikaan harhan: näytti melkein siltä kuin veikkonenkin hengittäisi. Ajattelin seuraavan päivän riemunkirkuvia otsikoita: KUOLLEEKSI JULISTETTU VAUVA HERÄSI HENKIIN! Mutta ei, ei sitä ihmettä tapahtunut.

Veikkonen lepäsi rinnallani, varovaisesti silittelin häntä. Jälkeenpäin mies on usein kuvaillut tilannetta: miten hänestä tuntui kummalta ja toisaalta lohdulliselta, että täytin sen painostavan hiljaisuuden juttelemalla veikkoselle siitä, miten häntä odotimme ja miten hän nyt ei tullutkaan luoksemme ja miten häntä rakastamme, vaikka hän on poissa. Höpötin kuulemma aivan tauotta, en tiedä yhtään kuinka kauan. Aika oli yhtä aikaa nopea ja täysin pysähtynyt.

Kätilö pesi, punnitsi ja mittasi veikkosen. Painoimme käden- ja jalanjäljet muistoksi, leikkasimme hiustupsun talteen. Puin veikkosen itse. Vaipan laittaminen jotenkin huvitti - mihin kuollut sellaista tarvitsee. Sitten istuin tovin keinutuolissa veikkonen sylissäni. Olin juuri synnyttänyt lähes 4-kiloisen vauvan ja istuin noin vain! En ollut saanut yhtään tikkiä, niin nätisti veikkonen tuli maailmaan.

Miestä ahdisti, hänellä oli kiire tilanteesta pois. Hyvin lyhyeksi hetkeksi hänkin kuitenkin otti poikamme syliin. Kyynelsilmin sanoi vain: "Heippa."

Veikkonen peiteltiin pahvilaatikkoarkkuun virkatun villapeiton alle. Kätilö asetti vaaleanpunaisen neilikan hänen rinnalleen. Silitimme poskea vielä kerran, otimme viimeisen valokuvan.

Sitten veikkonen kannettiin pois. Ikkunan takana aurinko oli laskenut, kuulas syyspäivä pimentynyt illaksi.

Miltä tuntuu, kun yhdeksän kuukauden odotus päättyy kohtukuolemaan?

Kutakuinkin tältä:

olen mikroaaltouuni jossa popcornit poksahtelevat

olen kassissa hölskyvä vissypullo

pienten pyrstöjen läiske akvaariossa
perhosen siipien räpytys riisipaperivarjostimessa

olen lato jonka seiniin lumipallot tumpsahtelevat
sisältäpäin soiva rumpu, rytmit biitit fillit
pinkeäksi viritetyllä kalvolla

olen kenttä jolla yksinäinen futaaja höntsää iltaisin

           olen satoa lupaava maa                            

                                                                                             kunnes   

                                                                                                         hallayö

ja olen suljettu säkki kivenmurikoita täynnä

pysäytyskuva ja jumiin jäänyt PAUSE-nappula

olen hiutuneiden nauhojen varassa keikkuva ruumisarkku

ja voimattomuus kantajien käsivarsissa
olen Kuollutmeri, tukahtunut aalto

surun paino onnen kuoressa

olen hauta

ja haudan armahtamaton hiljaisuus

Kipeät kohtaamiset & typerät todennäköisyydet

- Niin, sulla on yksi lapsi ja toinen tulossa ja... Mitäs sä muuten teet?

Sivuutin alkuosan repliikistä kokonaan ja tartuin töihin liittyvään tekemisosuuteen. Kaiherrus jää. Vaikka työroolissa ollaan nyt tässä, niin olisiko paha kertoa, että tämä lapsi on muuten kolmas... 

Ja tietysti heti alle vuorokauden päästä, tänä aamuna seuraava tilanne:

- Koskas teille on toinen tulossa?

- Ööh... TÄMÄN vauvan laskettu aika on joulukuussa.

Kysyjä on esikoisen päiväkotikaverin äiti, se joka keväällä sai minut romahtamaan saapumalla päiväkodille pienen vastasyntyneensä kanssa. Hänelle juuri, pienen vauvan onnelliselle äidille, haluaisin ihan erityisen paljon kertoa, että EI, tämä ei ole toinen. Meille syntyi vauva viime syksynä. Sitä nyt ei vain ole mukana, kun se on hautausmaalla. Tai taivaassa. Missä vain, mutta poissa täältä. 

Miksi en kerro? Itseäni en vaikenemalla suojele, satutan vain. Tuntuu ihan kauhealta, väärältä, petokselta kieltää veikkosen olemassaolo. 

Minä suojelen niitä muita. MIKSI??? Miksi pitää suojella vieraita tietämättömiä ihmisiä? Kyllä heidän on kestettävä asiaan liittyvä hetkellinen epämukavuus, kun itse kestän tätä joka ikinen päivä. 

Mitään logiikkaa ei ole siinä, miten näihin kysymyksiin vastailen. Useimmiten olen kertonut. Se on rehellinen, ainoa oikea vaihtoehto. 

Päätän, että päiväkotiäidille vielä kerron, kun tulee sopiva tilanne. Tai vaikka vähän sopimattomampikin. Pakko. Pakkopakkopakko. Muuten en saa rauhaa.

(Sivuhuomio: Esikoinen vaihtoi päiväkotia viime joulun jälkeen, niin siksi nykyisen päiväkodin vanhemmat eivät ole minua nähneet veikkosta odottavana.) 

---

Olen tässäkin raskaudessa seuraillut vauvan kasvun etenemistä KaksPlussan sivuilta. Miten eri silmin asioita nyt lukee kuin ennen...

Kun käynnissä on raskausviikko 28, on hyvä tietää, että yhdeksän kymmenestä lapsesta selviää, jos synnytys käynnistyy tällä viikolla.

Kun on raskausviikko 29, voit huokaista helpotuksesta, sillä jos lapsesi syntyisi nyt, sillä olisi 90 prosentin todennäköisyys selvitä hengissä. Voit siis rauhallisin mielin yrittää nauttia loppuraskaudesta.

Vai että helpotuksesta voisi huokaista, kun ennenaikaisesti syntyneellä lapsella olisi tässä vaiheessa 10 prosentin todennäköisyys kuolla! Mitä käsittämätöntä ylimielisyyttä, typeryyttä, halveksuntaa keskosvauvan menettäneitä vanhempia kohtaan! 

Minulle tieto siitä, että elinmahdollisuudet kohdun ulkopuolella paranevat päivä päivältä, ei tosin muutenkaan tuo minkäänlaista helpotusta. Pelkään ensisijaisesti sitä, mikä tapahtui veikkosellekin. Se voi tapahtua - ja minun kokemusmaailmassani 50 prosentin todennäköisyydellä tapahtuu - ennen kaikkea vielä aivan raskauden lopussa, silloin kun normiodottajat keskittyvät vain jännittämään synnytystä ja sitä, että ihan kohta se kullannuppu saadaan syliin ja kotiin. 

Tieto siitä, että vauvalla on jo hyvät elinmahdollisuudet, oikeastaan lisää pelkoani. Koen olevani enemmän vastuussa hänestä nyt. Kesällä pystyin vielä elämään  "käy miten käy, mitään en itse asialle voi" -ajatuksessa (herran haltuun!). Nyt tiedän, että jos MINÄ huomaan AJOISSA jotakin huolestuttavaa, vauva voidaan pelastaa. Mutta enhän viimeksikään huomannut, niin miten nyt onnistuisin siinä? Tämä ajatus ahdistaa minua ihan suunnattomasti, ja tuntuu pahalta, että kukaan lähipiiristä ei tunnu sitä ollenkaan ymmärtävän. 

Ylipäänsä epätodennäköisen kohdannutta ei kannata lähteä lohduttamaan todennäköisyyksillä. Vaihtoehtona voisi taas kerran olla vaikka se hiljainen läsnäolo ja lämmin halaus... 

Miksi se ei lohduta?

"Ajattele, jos lapsesi olisi ehtinyt syntyä elävänä ja kuollut vasta sitten, eikö se olisi vielä kamalampaa?" Moni kohtukuoleman kohdannut on varmasti kuullut tämän ontuvan lohdutuksen.

Minulla ei ole kokemusta jo syntyneen lapsen kuolemasta, joten en voi verrata, en voi omakohtaisesti sanoa, olisiko se vielä kamalampaa. Irvokasta on kuitenkin se, että näillä tämän fraasin sanojilla yleensä ei ole kokemusta oman lapsen kuolemasta ollenkaan. Millä perusteella he siis voivat verrata? Mitä valtuuksia heillä on sanoa asiasta yhtään mitään?

Joskus toki mietin itsekin, että olen päässyt helpommalla näin. Minulla ei ole muistoja lapsestani sanomassa ensimmäisiä sanojaan ja ottamassa ensiaskeliaan, leikkimässä ja hassuttelemassa. En ole nähnyt hänen ilmeitään, kuullut äänensävyä, oppinut luonnetta. Minun suruuni ei kuulu musertava kokemus siitä, että lautasia katetaankin pöytään yksi vähemmän. Kylppärissä ei ole ylimääräistä hammasharjaa, jolle ei yhtäkkiä yhtenä iltana olekaan käyttäjää.

Yhtä kaikki suruni on valtava, ja en halua, että sitä vähätellään. Siksi haluan kertoa juurta jaksaen, miksi tuo lohduksi tarkoitettu lause ei lohduta.

• Hyvin suuri osa kohtuun kuolleista vauvoista on täysin terveitä. Kuolema ei siis olisi tapahtunut joka tapauksessa, vaan se tapahtuu nimenomaan siksi, että vauva on kohdussa. Napanuora puristuu, istukka irtoaa tai lakkaa toimimasta. Äidin raskausmyrkytys tai esimerkiksi raskausaikainen maksan toimintahäiriö hepatogestoosi saattaa vauvan hengenvaaraan. Syitä on monia, mutta usein niihin liittyy samankaltainen ulottuvuus: tapahtuu käsittämätön kohdunsisäinen onnettomuus. On äärimmäisen vaikeaa hyväksyä, että terve vauva, joka kykenisi jo elämään kohdun ulkopuolella, yhtäkkiä noin vain kuolee.

• Kohtukuolema on rujon ruumiillinen suru. Tuntuu hirveältä, että vauva kuolee paikkaan, jossa hänen pitäisi olla parhaassa turvassa. Kokemus siitä, että ei ole pystynyt pitämään vauvaa hengissä, voi olla äidin itsetunnolle hyvin hajottava. Vertaiskokemusten perusteella vaikuttaa siltä, että vanhemmat potevat usein syyllisyyttä lapsen iästä ja kuolintavasta riippumatta, mutta kohtukuolemassa syyllisyys linkittyy erityisellä tavalla omaan kehoon. Ehkä - tätä en toki tiedä, arvailen vain - syyllisyys voisi olla aavistuksen kevyempää, jos kuolema olisi tapahtunut syntymän jälkeen. Voisi syyttää lääkäreitä, jotka eivät kyenneet pelastamaan lasta. Meidän tapauksessamme lapsi oli jo kuollut, kun menimme sairaalaan. Ainoa, joka olisi voinut tehdä jotakin toisin, olen minä itse. Syyllisyys on alkuajoista helpottanut, mutta koskaan en usko siitä aivan täysin pääseväni. 

• Kohtuun kuollutta vauvaa ei merkitä väestötietorekisteriin. Hän ei ole ikään kuin koskaan ollut olemassa. Vanhemmilleen hän on kuitenkin varmasti ihan yhtä todellinen kuin sellainen vauva, joka ehtii muutaman henkäyksen kohdun ulkopuolella vetää. Merkintä rekisterissä voi tuntua muista vähäpätöiseltä asialta, mutta minusta on epäreilua, että lapseni ei ole saanut virallista tunnustusta olemassaolostaan, vaikka hänen elämänsä hedelmöityshetkestä kuolemaan kesti kauemmin kuin joidenkin keskosena syntyneiden ja hetken kohdun ulkopuolella eläneiden, virallisesti olemassaolleiksi tunnustettujen lasten elämä.

• Kohtuun kuollut ei voi saada virallista nimeä. Vanhemmat voivat käyttää hänestä nimeä, nimi voidaan lukea kirkossa, laittaa kuolinilmoitukseen tai kaivertaa hautakiveen, mutta virallisissa yhteyksissä hän kulkee nimellä "Sukunimi kuolleena syntynyt lapsi" tai pahimmillaan "kuollut sikiö".

• Osa kohtukuolemista todetaan synnytyksen jo ollessa käynnissä, mutta hyvin suuri osa niistä tapahtuu ennen synnytystä. Äiti joutuu kokemaan supistuskivut ja ponnistamisen tuskan jo valmiiksi tietäen, että mitään palkintoa kärsimyksistä ei tule. Olisin niin mielelläni saanut onnellisen synnytyksen, ollut vielä siinä vaiheessa entisessä elämässäni, jossa tällaista pahaa ei omalle kohdalle osu.

• Kohtuun kuolleen vauvan kuvien näyttämiseen läheisille tai julkaisemiseen sosiaalisessa mediassa liittyy tietty kynnys sen takia, että kuvathan ovat kuvia ruumiista. Joitakin tunteja tai päiviä eläneestä vauvasta ehtii mahdollisesti ottaa kuvia, joissa hän elää. Niihin kuviin liittyy vahvan surullinen lataus myös, mutta yhtä kaikki silloin ollaan vielä erilaisella sopivaisuusalueella, mitä tulee kuvien jakamiseen muille ihmisille. Jokainen toki tekee päätökset kuvien näyttämisestä itse, mutta minua ainakin surettaa se, että tiedän joidenkin kokevan kuvan kuolleesta olevan jotenkin epäsopivaa ja ehkä pelottavaakin.  

• Se, että lapsesta ei ole yhtään muistoa elävänä, ei yksioikoisesti tee surusta helpompaa. Kohtuun kuolleen lapsen vanhemmathan surevat ennen kaikkea juuri sitä kaikkea, mistä he jäivät paitsi.

• Kohtukuolema jää usein perheen sisäiseksi suruksi, jota on vaikeaa jakaa muiden kanssa. Muille on ollut olemassa vain äidin vatsa, raskaus, josta ei tullutkaan vauvaa. Siksi muiden on helpompaa "unohtaa", mikä saattaa tehdä suremisesta menetyksen kohdanneelle perheelle hyvin yksinäistä. 

Toivon, että en tällä kirjoituksellani loukkaa ketään kohdun ulkopuolella eläneen lapsen menettänyttä. Kuten sanoin, siitä surusta minulla ei ole kokemusta, voin puhua vain omasta puolestani. Parasta olisi, jos suruja ei vertailtaisi ollenkaan. Tunnustettaisiin, että lapsen menettäminen on iso ja kipeä asia aina, tapahtuipa se missä kohtaa elämänkaarta hyvänsä.