maanantai 8. syyskuuta 2014

Miksi se ei lohduta?

"Ajattele, jos lapsesi olisi ehtinyt syntyä elävänä ja kuollut vasta sitten, eikö se olisi vielä kamalampaa?" Moni kohtukuoleman kohdannut on varmasti kuullut tämän ontuvan lohdutuksen.

Minulla ei ole kokemusta jo syntyneen lapsen kuolemasta, joten en voi verrata, en voi omakohtaisesti sanoa, olisiko se vielä kamalampaa. Irvokasta on kuitenkin se, että näillä tämän fraasin sanojilla yleensä ei ole kokemusta oman lapsen kuolemasta ollenkaan. Millä perusteella he siis voivat verrata? Mitä valtuuksia heillä on sanoa asiasta yhtään mitään?

Joskus toki mietin itsekin, että olen päässyt helpommalla näin. Minulla ei ole muistoja lapsestani sanomassa ensimmäisiä sanojaan ja ottamassa ensiaskeliaan, leikkimässä ja hassuttelemassa. En ole nähnyt hänen ilmeitään, kuullut äänensävyä, oppinut luonnetta. Minun suruuni ei kuulu musertava kokemus siitä, että lautasia katetaankin pöytään yksi vähemmän. Kylppärissä ei ole ylimääräistä hammasharjaa, jolle ei yhtäkkiä yhtenä iltana olekaan käyttäjää.

Yhtä kaikki suruni on valtava, ja en halua, että sitä vähätellään. Siksi haluan kertoa juurta jaksaen, miksi tuo lohduksi tarkoitettu lause ei lohduta.


  • Hyvin suuri osa kohtuun kuolleista vauvoista on täysin terveitä. Kuolema ei siis olisi tapahtunut joka tapauksessa, vaan se tapahtuu nimenomaan siksi, että vauva on kohdussa. Napanuora puristuu, istukka irtoaa tai lakkaa toimimasta. Äidin raskausmyrkytys tai esimerkiksi raskausaikainen maksan toimintahäiriö hepatogestoosi saattaa vauvan hengenvaaraan. Syitä on monia, mutta usein niihin liittyy samankaltainen ulottuvuus: tapahtuu käsittämätön kohdunsisäinen onnettomuus. On äärimmäisen vaikeaa hyväksyä, että terve vauva, joka kykenisi jo elämään kohdun ulkopuolella, yhtäkkiä noin vain kuolee.

  • Kohtukuolema on rujon ruumiillinen suru. Tuntuu hirveältä, että vauva kuolee paikkaan, jossa hänen pitäisi olla parhaassa turvassa. Kokemus siitä, että ei ole pystynyt pitämään vauvaa hengissä, voi olla äidin itsetunnolle hyvin hajottava. Vertaiskokemusten perusteella vaikuttaa siltä, että vanhemmat potevat usein syyllisyyttä lapsen iästä ja kuolintavasta riippumatta, mutta kohtukuolemassa syyllisyys linkittyy erityisellä tavalla omaan kehoon. Ehkä - tätä en toki tiedä, arvailen vain - syyllisyys voisi olla aavistuksen kevyempää, jos kuolema olisi tapahtunut syntymän jälkeen. Voisi syyttää lääkäreitä, jotka eivät kyenneet pelastamaan lasta. Meidän tapauksessamme lapsi oli jo kuollut, kun menimme sairaalaan. Ainoa, joka olisi voinut tehdä jotakin toisin, olen minä itse. Syyllisyys on alkuajoista helpottanut, mutta koskaan en usko siitä aivan täysin pääseväni. 

  • Kohtuun kuollutta vauvaa ei merkitä väestötietorekisteriin. Hän ei ole ikään kuin koskaan ollut olemassa. Vanhemmilleen hän on kuitenkin varmasti ihan yhtä todellinen kuin sellainen vauva, joka ehtii muutaman henkäyksen kohdun ulkopuolella vetää. Merkintä rekisterissä voi tuntua muista vähäpätöiseltä asialta, mutta minusta on epäreilua, että lapseni ei ole saanut virallista tunnustusta olemassaolostaan, vaikka hänen elämänsä hedelmöityshetkestä kuolemaan kesti kauemmin kuin joidenkin keskosena syntyneiden ja hetken kohdun ulkopuolella eläneiden, virallisesti olemassaolleiksi tunnustettujen lasten elämä.

  • Kohtuun kuollut ei voi saada virallista nimeä. Vanhemmat voivat käyttää hänestä nimeä, nimi voidaan lukea kirkossa, laittaa kuolinilmoitukseen tai kaivertaa hautakiveen, mutta virallisissa yhteyksissä hän kulkee nimellä "Sukunimi kuolleena syntynyt lapsi" tai pahimmillaan "kuollut sikiö".

  • Osa kohtukuolemista todetaan synnytyksen jo ollessa käynnissä, mutta hyvin suuri osa niistä tapahtuu ennen synnytystä. Äiti joutuu kokemaan supistuskivut ja ponnistamisen tuskan jo valmiiksi tietäen, että mitään palkintoa kärsimyksistä ei tule. Olisin niin mielelläni saanut onnellisen synnytyksen, ollut vielä siinä vaiheessa entisessä elämässäni, jossa tällaista pahaa ei omalle kohdalle osu.

  • Kohtuun kuolleen vauvan kuvien näyttämiseen läheisille tai julkaisemiseen sosiaalisessa mediassa liittyy tietty kynnys sen takia, että kuvathan ovat kuvia ruumiista. Joitakin tunteja tai päiviä eläneestä vauvasta ehtii mahdollisesti ottaa kuvia, joissa hän elää. Niihin kuviin liittyy vahvan surullinen lataus myös, mutta yhtä kaikki silloin ollaan vielä erilaisella sopivaisuusalueella, mitä tulee kuvien jakamiseen muille ihmisille. Jokainen toki tekee päätökset kuvien näyttämisestä itse, mutta minua ainakin surettaa se, että tiedän joidenkin kokevan kuvan kuolleesta olevan jotenkin epäsopivaa ja ehkä pelottavaakin.  


  • Se, että lapsesta ei ole yhtään muistoa elävänä, ei yksioikoisesti tee surusta helpompaa. Kohtuun kuolleen lapsen vanhemmathan surevat ennen kaikkea juuri sitä kaikkea, mistä he jäivät paitsi.


  • Kohtukuolema jää usein perheen sisäiseksi suruksi, jota on vaikeaa jakaa muiden kanssa. Muille on ollut olemassa vain äidin vatsa, raskaus, josta ei tullutkaan vauvaa. Siksi muiden on helpompaa "unohtaa", mikä saattaa tehdä suremisesta menetyksen kohdanneelle perheelle hyvin yksinäistä. 


Toivon, että en tällä kirjoituksellani loukkaa ketään kohdun ulkopuolella eläneen lapsen menettänyttä. Kuten sanoin, siitä surusta minulla ei ole kokemusta, voin puhua vain omasta puolestani. Parasta olisi, jos suruja ei vertailtaisi ollenkaan. Tunnustettaisiin, että lapsen menettäminen on iso ja kipeä asia aina, tapahtuipa se missä kohtaa elämänkaarta hyvänsä.

20 kommenttia:

  1. Kiitos tästä tekstistä, tosi hieno kirjoitus! Pitää jakaa tätä kaikille läheisille, on meinaan monen suusta kuultu täälläkin kyseistä "lohdutusta"...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Emmi! Hyvä, jos kirjoituksestani on sinulle jotain apua/tukea...

      Poista
  2. Olen samaa mieltä kanssasi, että suruja ei todellakaan pitäisi verrata, eikä missään tapauksessa tulisi vähätellä toisen kokemaa. Se on melkein pahinta (asian kokonaan sivuuttamisen lisäksi), mitä voi surevalle tehdä. Kunpa ihmiset tämän joskus ymmärtäisivät..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Autumnharmony, kurkkasin profiiliisi ja huomasin, että kuljet myös tällä surun tiellä. Osanottoni! Lisään blogisi lukulistalleni.

      Poista
  3. Hei! Olen lukenut blogiasi jo jonkin aikaa. Ystäväni koki kohtukuoleman, ja minulla on ollut tarve lukea. Jotta edes vähän pääsisin kiinni asian syvyyteen ja osaisin kohdata.
    Olo on entistä neuvottomampi, koska oikein taitaa olla mahdotonta toimia. Loukkaa olla sanomatta mitään, loukkaa vielä enemmän jos sanoo jotain.
    Itse kyllä tavallaan ymmärrän senkin, että kaikki vaihtoehdot loukkaa. Olen kokenut vaikean lapsettomuuden tien, ja pahimpina aikoina en kestänyt kuulla asiasta mitään (enkä siis halua tässä verrata näitä suruja keskenään, kunhan tarinoin). Paitsi niiltä jotka kävivät läpi samaa. Ja kuitenkin samalla olo oli niin yksinäinen. Itse opin silloin lopulta olemaan armollisempi läheisille ja ystäville. Ei hyödytä olla vihainen muille heidän tavastaan kohdata. Se vain usein vain telee kaiken itsellekin raskaammaksi. Ja muiden kynnyksen sanoa mitään korkeammaksi.
    Vihan tunteetkin pitää kyllä saada tuntea, ja sen kohteena rauhallisesti oleminenkin on ehkä jollain tapaa auttamista? En tiedä.
    En tietenkään vähättele kenenkään surua. En ikinä. Enkä lohduttaisi, että jotenkin olisi parempi. Mitä tapahtui, ei ole parempi. Ei mikään lohduta. On vaan saatava voimia jostain kantaa asiaa mukanaan. Ja joskus se taakka tuntuu ehkä vähän kevyemmältä. Voiko muuta edes tehdä kuin pysyä rinnalla ja antaa aikaa siihen? Yrittää antaa niitä voimia myös, mikä se keino milloinkin on. Ja tuoda esiin, että vaikken tapahtunutta koskaan pysty muuttamaan, niin hyväksyn, että se tapahtui, ja on osa ystäväni elämää. Ei kai kukaan voi tehdä oikein muutakaan.
    Vaikka tekisin mitä vain että voisin tapahtuneen muuttaa.
    Yritän olla läsnä. Kysyn mitä kuuluu. Annan ikkunan puhua tai olla sanomatta mitään. Mutta ei minullakaan ole rohkeutta ottaa itse suoraan asiaa puheeksi. Aika harvalla on.
    Hyvin vaikeita asioita. Ja pahoittelen sekavaa kirjoitusta.
    Paljon voimia sinulle jokaiseen päivään, ja kiitos että kirjoitat blogia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Kuten kirjoituksistani käy ilmi, tosiaan surussa ja tunteiden kaaoksessa ei meinaa välillä itsekään oikein ymmärtää, mitä toisilta ihmisiltä toivoisi... Itsensä kokee hankalaksi tapaukseksi, kuten tovi sitten kirjoitin. :)

      Minusta kuulostaa siltä, että olet kauniisti ystäväsi tukena, kun olet läsnä ja kysyt kuulumisia. Erityisesti koskettaa tuo, kun sanot, että vihan kohteena rauhallisesti oleminen on myös ehkä jollain tapaa auttamista. On se! Minulle ystävä, joka alkoi odottaa vauvaa silloin, kun suruni oli mustimmillaan, sanoi ääneen, että hän hyväksyy kaikenlaiset negatiiviset tunteet, joita minulla saattaa häntä ja hänen raskauttaan kohtaan olla. Tuntui hyvältä saada "lupa" tunteisiin, tietää, että hän on tukenani, vaikka kohtaaminen olikin ajoittain vaikeaa.

      Kuulumisten tai voinnin kysyminen on yleensä hyvä ja neutraali tie: se antaa tilaisuuden puhua asiasta mutta toisaalta myös jostain muusta, jos ei juuri sillä hetkellä haluakaan puhua koetusta. Itse yleensä puhun mielelläni ja koen positiiviseksi sen, että joku uskaltaa suoraankin ottaa puheeksi. Ymmärrän kuitenkin, että se on vaikeaa. Olen itse aiemmin ollut äärettömän huono kohtaamaan surevia; oppini olen nyt saanut kantapään kautta.

      Tämä kirjoituksen pointti on ehkä juuri siinä, että suru on parempi tunnustaa kuin yrittää pyyhkiä pois jollain lohdutuksella. Tässä tekstissä käsitellyn lohdutusfraasin lisäksi satuttavia usein ovat ne "onneksi teillä on jo elävä lapsi" tai "voittehan vielä saada uuden lapsen" -kommentit. Toki senkin ymmärtää, että ihmisillä on suuri tarve löytää lohtua jostakin, mutta surun ollessa kipeimmillään ne lohdutukset usein kääntyvät itseään vastaan.

      Kirjoitit hienosti myös siitä, miten opit omassa surussasi ajan mittaan olemaan armollisempi läheisille. Koen itsekin sitä jo pikkuhiljaa oppineeni, mutta tämä blogi ehkä sitten on tällainen paikka, jonne aina välillä tekee mieli puhista sitä "kukaan ei tajua" -kiukkua. Kuitenkin surun matka on niin pitkä ja takapakkeja tulee, vaikka eteenpäinkin koko ajan kompastellen mennään.

      Poista
  4. Naulan kantaan Ulpukka <3

    On hetkiä, joissa toivoisin itsekin olevani rohkeampi oman suruni ja taustani esiin tuomiseksi. Miksi sitä ajatteleekin mitä muut asiasta ajattelevat. Minulla ei ikinä olisi rohkeutta laittaa kuolleen lapseni kuvaa esim. omalle facebook seinälleni. Jos olisikin, ihmiset ehkä paremmin tajuaisivat että kyllä se oli ihan oikea vauva mistä luovuimme. Ei vain "sikiö". Pitkään mietin ennenkuin uskalsin edes vertaisille kuvan näyttää, mutta tarve esitellä ihanaa vauvaani oli kuitenkin niin suuri. Niin kuin kenellä tahansa äidillä. Kai meilläkin on siihen oikeus?

    Suuren suuri halaus Ulpukka <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en julkeaisi julkaista veikkosen kuvaa omalla seinälläni, vaikka välillä on tehnyt mieli... Samaten kuvan vertaisille näyttäminen oli minulle tärkeää - meillä todellakin on myös oikeus saada ne samat ihastelut ja kokea äidin ylpeyden tunteet. <3

      Poista
  5. Todella hyvä kirjoitus! Vaikkakin oma vauvani menehtyi synnytyksessä niin silti koen kyllä syyllisyyden tunteita, mutta kieltämättä on sitä tullut syyteltyä muitakin tapahtuneesta. Ja jossittelua voi jatkaa maailman ääriin saakka..mitä jos vain olisin/olisivat on aika yleinen lause, ainakin surun alkuvaiheessa. Tässä on sekä syyllisyyttä että syyllistämistä. En tiedä onko se yhtään sen helpompi yhtälö. Oman kokemuksen perusteella ei, koska mikään ei tuo menetettyä lastamme takaisin. Ei surua voi vertailla, lapsen menetys on aina ikään ja kokoon katsomatta vanhemmille ja muillekin läheisille traaginen tapahtuma. Meillä on oikeus tuntea surua ja ikävää menetetystä elämästä johon emme saaneet tutustua. Onneksi en edes ole facebookissa joten tuosta en voi kommettia antaa. Kuva kyllä on kehyksissä muiden kuvien joukossa, onhan hän minun ihana vauvani. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, varmasti se, että on ulkopuolisia tahoja, joita voi syyttää, on myös raskasta ja kuluttavaa. Pahimmillaan se voi katkeroittaa tosi pahasti. Eli eipä tosiaan varmaan siinä mielessä "helpommalla" olisi päässyt, vaikka voisikin sälyttää syytä jollekin muulle.

      Muutamat lähipiirini ihmiset olivat silloin aluksi vihaisia puolestani neuvolalle ja sairaalalle. "Miksi kukaan ei tehnyt mitään?" ja "Miksi sitä ei vaikka keisarileikattu sieltä mahasta?" Mutta mitäpä kukaan olisi voinut tehdä ja miksi sektioon olisi menty, kun kaikki kerran oli normaalisti ja hyvin siihen aamuun asti, kun oli jo liian myöhäistä.

      Minulla on myös vauvani kuva kehyksissä kotona. Ajattelen, että ne, jotka meille kylään tulevat, ovat sen verran tuttuja/läheisiä, että kärsivät kyllä kuvan nähdä. Muutamakin on kuvaa katsoessaan kysynyt erikseen, onko kuvassa veikkonen vai esikoinen, koska vauva voisi ihan yhtä hyvin vain nukkua, ja kovasti elävän veljensä näköinen menetetty lapsemme oli... Lähinnä tuo some puolituttuineen on sitten se, missä menee jokin henkinen raja minulla.

      Poista
  6. Tuohon kommentoisin, että missä vaiheessa vauvan menettäminen on "kamalampaa". Aluksi ajattelin myös, heti tapahtuneen jälkeen, että mieluummin kohtukuolema kuin kätkytkuolema. Mies sanoi sen sitten ensin, mikä suru ettei hän koskaan saanut nähdä lapsensa silmiä! Samaa olen usein ajatellut itsekin, olisi ollut niin ihana nähdä ne silmät, mahdollisesti hymy, saada hoitaa ja vaihtaa vaippoja. Ylipäätään saada enemmän aikaa yhdessä. Toki sylin tyhjeneminen olisi ollut silloin vielä konkreettisempaa, mutta kaiken lisäajan olisin ottanut, aivan ehdottomasti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kyllä minäkin monesti ajattelen katkerasti, että jospa vaikka edes tunnin, pari tuntia olisi lapsi saanut elää... Olisi siinäkin ajassa ehtinyt saada muutaman niin kalliin muiston.

      Toki tilanteet on niin erilaisia, että vaikeaa vertailla - jollakin lapsella se hyvin lyhyeksi jäävä kohdun ulkopuolinen elämä menee siinä, että lääkärit ja hoitajat kiirehtii ympärillä ja siitä voi jäädä vanhemmille ahdistava muisto. Kohtukuolemassa toisaalta on se tietynlainen rauha läsnä jo heti synnytystilanteessa, kun tiedetään, että mitään ei ole enää tehtävissä.

      Silti... Ne silmät olisin myös halunnut nähdä, edes yhden pienen äännähdyksen kuulla...

      Poista
  7. Tosi hyvä teksti, ja nämä kommentit (kaikilta) vielä tuovat lisää ymmärtäviä pointteja asiaan. Aivan näinä päivinä tulee 5 kuukautta täyteen siitä, kun esikoispoikamme kuoli kohtuun. Toivomme kovasti uutta raskautta... Ja samalla niiden "lohdutusten" kuuleminen, että "olemme kyllä nuoria ja ehdimme vielä saada lapsia" ei todellakaan auta. Kukaan muu kun ei voi koskaan viedä poikamme paikkaa. Armollisuutta tosiaan täytyy oppia - kaiken tämän tuskan ja ymmärtämättömyyden keskelläkin.
    Osanottoni vielä sinulle ja muille täällä kirjoittaneille kohtukuoleman kohdanneille.
    -Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Hanna! Otan osaa suruusi ja toivon voimia sekä valoa tulevaan!

      Poista
    2. Jos Ulpukka sallit tänne tämmösen kommentin väliin, niin olisin kiitollinen :) Hanna, kommenttisi eksyi silmiini ja olette täysin samassa tilanteessa kuin mekin mieheni kanssa. Viisi kuukautta Einon kuolemasta ja toinen lapsi kovasti toiveissa.

      Itse oon kaipaillut vertaistukea samassa tilanteessa olevilta. Jos haluaisit jutella enemmän kanssani, niin kommentoi vaikka tonne mun blogiin, jos ajatusten jakaminen kiinnostais. Voin sinne laittaa sulle vaikka meilini osoitteen.

      Kiitos Ulpukka, jos julkaiset kommenttini.

      -Emmi

      Poista
  8. Anonyymi 8. syyskuuta 2014 14.21 kirjoitat kuin itse kirjoittaisin! Ystäväni koki kohtukuoleman kesällä ja olen sen jälkeen tuntenut tarvetta lukea asiasta, jotta voisin kohdata ystäväni surun paremmin. Kuitenkin tuntuu, että nyrkkisääntönä on se, että jos ei osaa sanoa mitään järkevää, niin on syytä olla hiljaa.

    Kuinka joku, joka ei ole tätä surua kokenut, voisikaan sanoa mitään järkevää tai "oikeaa"? Hiljaakaan en haluaisi olla, eikä pelkkä kuulumisien kysyminen välttämättä nosta aihetta esille, vaikka ystäväni haluaisikin pohjimmiltaan siitä puhua. Olenkin siis vain lähinnä tarjonnut seuraa ja ollut seurana, odottanut sitä hetkeä, kun hän tuntee tarvetta puhua. Alkuun asiasta puhuttiinkin, mutta nyt kun aikaa on muutama kuukausi kulunut, niin aihe ei enää nouse samalla tavalla pinnalle.

    En tiedä, tämä on todella vaikea asia meille läheisillekin, kun ei halua loukata eikä myöskään väheksyä toisen surua ja pahaa oloa omalla käytöksellään. Olen myös useasti miettinyt tuota valokuva-asiaa. Onko se loukkaavaa tai tungettelevaa, jos pyytää nähdä menehtyneen vauvan kuvan? Jotenkin tunnen itse tarvetta nähdä kuva vauvasta, koska tämä suru on koskettanut itseänikin syvältä. En kuitenkaan ole uskaltanut kysyä, saisinko kuvan nähdä.

    Tätäkin kirjoittaessani olen tavannut sanoja ja kirjoitusasuja, etten vain valitsisi sanoja väärin tai loukkaavasti. Toivon teille kaikille voimia suruunne ja uskoa huomiseen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! On hienoa ja tärkeää, että kohtukuoleman kokeneiden läheisetkin tarttuvat tähän ja miettivät asiaa. Varmasti ystävyyssuhteen läheisyydestä riippuu se, uskaltaako ja pystyykö aihetta ottamaan suoraan esille. Jos olet ollut paljon ystäväsi tukena ja seurana, ehkä uskaltaisit suoraankin jotain kysyä?

      Minusta tuntui lämmittävältä, kun pari ystävääni kysyi, saisivatko nähdä lapsemme kuvat. Samaten yksi ystävä kysyi, voisiko joskus lähteä haudalle mukaan. Näistä on tullut todella hyvä mieli, juurikin sellainen olo, että lapsemme on olemassa muillekin kuin meille ja että ystävät aidosti haluavat jakaa surua. Rohkaisisin sinua siis kysymään kuvasta!

      Kiitos paljon voimantoivotuksista. On hienoa, että et olet ollut ystäväsi tukena surussa.

      Poista
    2. Siis olet ollut! (Mikähän "et" tuonne väliin vahingossa tullut...)

      Poista
  9. Hieno kirjoitus. Tämäkin! Lapsen kuolema on tabu, johon kukaan ei oikein osaa suhtautua. Lohdutukseksi tarkoitetut kommentit kuulostavat toinen toistaan typerämmiltä. Oman lapsen menettämisestä johtuva suru on niin sietämätön, että sille on mahdoton löytää sanoja.

    En ole menettänyt omaa lasta, mutta mun pikkusisko, meidän perheen neljäs lapsi, kuoli äitini kohtuun rv 29. Samoin mummu on menettänyt täysiaikaisen vauvan synnytyksessä. Itselläni on kaksi lasta, ja molempien kohdalla miettinyt raskausaikana, että mitä jos itselle käy samoin kuin äidille ja mummulle. Että oma lapsi kuolee.

    Mun mielestä on hienoa, miten menetys ja suru aikoinaan käsiteltiin meidän perheessä ja lähipiirissä. Yhdessä itkettiin ja käytiin läpi tilannetta. Äiti oli saanut hyvästellä vauvan, vaikkei shokissa olisi ensin halunnut nähdä lasta. Viisas kätilö oli sanonut, että "Mieti rauhassa, kannattaa katsoa, niin tiedät sitten mitä suret." Vauva oli ollut pieni ja kaunis. Meille lapsille näytettiin sairaalassa otettu kuva kapaloidusta vauvasta. Hautajaiset olivat pienet ja kauniit, ikimuistoiset. Pieni arkku isän sylissä.

    Vauva on aina osa meidän perheen tarinaa, siitä juteltiin paljon ja mietittiin, minkä ikäinen ja minkälainen vauva olisi ollut. Oon tosi onnellinen siitä, ettei vanhempani koskaan katkeroituneet tai jääneet elämään surun sisälle. Vauvan kuolemalle ei koskaan löytynyt syytä, niin vai kävi. Surullinen sattumus.

    Itelle tuo kokemus lapsena on ollut tosi kasvattava ja auttanut aikuisena hyväksymään ikäviä asioita, joita kohdalle sattuu osumaan. En oo koskaan jäänyt pohtimaan "miks just mulle kävi näin", vaan enemmänkin aina miettinyt, miten tästä tilanteesta selvitään ja mitä voin tästä oppia. Sietämään surua. Kestämään kipua. Oppia luopumaan ja menettämään. Että kukaan ei omista ketään, olemme toistemme elämässä vierailevia tähtiä, joiden seurasta on nautittava nyt ja tässä. Ja vaikka on surua, niin rakkaudesta ei tarvitse luopua.

    10 vuotta vauvan kuolemasta sain olla mukana "doulana" äidin synnytyksessä. Äiti pelkäsi pahinta raskausaikana oman iän (41 v.) ja kohonneen verenpaineen vuoksi, ja esim. vaunut oli varattu valmiiksi, muttei halunnut niitä kotiin ennen kuin oli jotain mitä niihin laittaa. Synnytys käynnistettiin viikolla 38, ja se sujui nopeasti ilman komplikaatioita. Aivan loppupuolella synnytystä omatkin puntit tutisivat, kun kätilö ilmoitti, että vauvan sydänäänet laskivat (mikä on tavallista tuossa vaiheessa), johon äiti ihan paniikissa: "No nyt se kuolee!". Pian vauva oli ulkona, ja maailmaan putkahti kertakaikkisen suloinen ystävänpäiväyllätys, kolmekiloinen tyttövauva, jonka sain pestä, punnita ja puettaa. (Meidän isä on heikkohermoinen ja sairaalakammoinen, eikä siksi ollut paikalla. Hyvä isä muuten!) Uusi vauva oli ihan oma lukunsa, ei korvannut menetettyä tai paikannut entistä. Edellinen menetys oli käsitelty ja hyväksytty, uusi vauva odotettu ja rakastettu.

    Pari viikkoa tästä huomasin itse odottavani lasta: äidistä tuli samana vuonna mummu ja vielä kerran äiti.

    Elämä heittelee, riemua ja iloa ja sitten sitä toista lajia. Mukavia kevätpäiviä ja kaikkea hyvää teidän perheelle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja anteeksi, kun kesti vastata, en ole ollut kovin aktiivinen täällä blogimaailmassa viime aikoina. Kiinnostavaa kuulla sisaruksen näkökulma kohtukuolemaan. Toivon, että omilla elävillä lapsillanikin säilyy aina luonnollinen suhde enkeliveljeensä, että voisivat hänestä puhua ja kokea hänet omanlaiseksi osaksi perhettä.

      Kaunista kevättä sinulle!

      Poista