tiistai 30. syyskuuta 2014

Katkeruus

Jos viha ja katkeruus ovat koiria, koetan olla syöttämättä niitä. Ne eivät katoa, mutta en anna niiden kasvaa itseäni vahvemmiksi. (Bulevardin perhesurmassa omaisensa menettänyt Liisa Ahti HS:n haastattelussa viime keväänä)

Olen yrittänyt omaksua tuon hienon ajatuksen itselleni. Alkuvuodesta katkeruus ja viha olivat hurjia. On pakko myöntää, että en tiedä, olisivatko ne lainkaan laantuneet, ellei olisi tullut tätä uutta raskautta. 

Välillä oli jo hetkiä, kun nuo pahat tunteet tuntuivat lähes selätetyiltä. 

Mutta nyt ne ovat ruvenneet murahtelemaan taas. Etenkin katkeruus. Kuka sitä koiraa on syöttänyt? En myönnä! Toivoa, kiitollisuutta, hyviä tunteitahan minä olen yrittänyt ruokkia. Jostakin katkeruus on kuitenkin energiaa saanut, niin kovaan ääneen se on ruvennut viime aikoina räksyttämään.

Vaikka minulla on kultainen mies, ihana esikoinen, jonka voin rutistaa kainalooni, ja vauva, joka liikehtii kohdussa, olen tuntenut kamalaa katkeruutta siitä, että koskaan, ei koskaan voi perheeni olla täysi ja kokonainen. Aina se yksi lapsi tulee puuttumaan. Ikävä on nyt kuoleman vuodenajassa jotenkin taas fyysisempää ja kokonaisvaltaisempaa. 

Hautausmaalle mennessä katkeruus haukahtelee kimakasti. Miksi minun pitää käydä täällä? Edes tietää tällaisesta, kestää tätä? Kun niin monen muun ei tarvitse! Ei äitien ja isien lähtökohtaisesti tarvitse! Ei tämä tällainen kuulu vanhemmuuden suunnitelmaan! Miksi juuri minä? Miksi meidän perhe? 



Katkeruus kiertyy ikävästi myös ja ennen kaikkea vauvavatsani ympärille. En pysty nauttimaan raskaudesta fyysisesti enkä henkisesti. Olen äärettömän katkera siitä, että joudun taas olemaan raskaana. Ja sitten poden syyllisyyttä, sillä olenhan kuitenkin uudesta mahdollisuudesta mielettömän kiitollinen. Nämä sisäiset kamppailut uuvuttavat.  

Aiemmissa raskauksissa olen voinut hyvin ja pitänyt kasvavaa vatsaani kauniina. Nyt tunnen itseni rumaksi, painavaksi ja vastenmieliseksi. Inhottaa, jos joku sanoo jotain ihanasta vatsasta tai odotuksen hehkusta. Hah ja pah. Fyysisestikin kärsin vaivoista, joista en aiempien raskauksien aikana tiennyt mitään. Kroppa ja mieli ovat kovilla.

Olen katkera jopa aivan typeristä ja vähäpätöisistä asioista, kuten siitä, että joudun taas olemaan homejuustoitta, graavikaloitta, punaviinittä. Kun en voi sanoa niin kuin odottajat yleensä: että kyllä se palkinto on sen arvoinen! Viimeksi ei ollut, mistä tiedän, onko nytkään.

Olen katkera siitä, että en voi enää kokea luottavaista odotusta.

Olen katkera siitä, että veikkonen kuoli lasketun ajan jälkeen, joten minulla ei ole tässä raskaudessa luvassa "pitemmällä kuin viimeksi" -merkkipaalua. En voi kokea tuskallisten raskausviikkojen ylittymisen helpotusta, siitä heräävää tunnetta, että ehkä sittenkin tällä kertaa pääsen maaliin. Päinvastoin: mitä pitemmälle viikot menevät, sitä rankempaa on pelkoni.

Olen katkera siitä, että uskoni hyvään on niin haurasta.

Olen katkera katkeruudestani - en minä haluaisi olla tällainen! 



Jos vain annan tämän koiran olla ja ärhennellä, jos silitän sitä myötäkarvaan, niin rauhoittuuko se lopulta? Olen aiemmin tällä surumatkalla kokenut usein, että kielteisistä tunteista pääsee vain niiden läpi elämällä. Tunnen katkeruutta, mutta ei se ole koko totuus minusta. On myös se kiitollisuus, onnikin, toivo. Kai siellä nyt yksi katkeruus säyseämpien kaverien seassa menee. Ehkä se ennen pitkää vaikenee ihan itsekseen? 

6 kommenttia:

  1. Voihan #%## tätä iPadia. Pitkä pitkä kommentti hävisi savuna ilmaan...

    Tarkoitus tässä vain tsempata, katkeruus kun tuntuu olevan se tunne, joka on juurtunut itseeni kaikkein syvimmin... Vaikka siitä juuri tahtoisi eroon! Tuntuu, ettei se vaikene vaikka mitä tekisi. Ehkä pitää opetella olemaan kuuntelematta...

    Ja ei, ei mulla helpottanut vaikka sainkin kohtukuoleman rajapyykin ylittää. Kyllä se pelko pitää hyppysissään niin tiukasti. Loppuun asti ja vähän sen jälkeenkin... Tsemppiä Ulpukka tuleviin viikkoihin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä, sinä ihana! Suru on tunteena niin paljon siedettävämpi kuin katkeruus tai viha... Mutta helpottavaa on se, kun jo tietää, näiden tunteiden menevän aalloissa. Välillä koirat haukkuvat kovempaa, sitten taas hiljenevät.

      Ja olen kyllä välillä miettinyt tämän rajapyykkiasian niinkin, että toisaalta on helpottavaa tietää, että en hyvin todennäköisesti tulee enää koskaan olemaan raskaana rv 40+6 asti. En joudu kokemaan vaikean päivän ylittymistä vaan pääsen piinasta jo aiemmin (näin uskon vankasti, vaikkei käynnistystä toki ole vielä varmaksi luvattu).

      Huomenna täyttyy 30 viikkoa, ja se tuntuu taas hienolta etapilta, kun tällä kertaa haaveissa olisi synnyttääkin kolmosella alkavilla viikoilla!

      Poista
  2. En oikein osaa lohduttaa, sillä tunnen niin monia noista mainitsemistasi asioista. Katkeruus on ollut kaverinani aika paljon. Erityisesti tähän vauvanyritykseen olen ihan totaalisen väsynyt, enkä välittäisi kokea kaikkia näitä tunteita taas uudestaan, vaan mentävä on. Ja edessä vielä mahdollinen uusi raskaus!

    On todella hienoa, että sinä olet päässyt jo noin pitkälle raskaudessa. Toivottavasti vauva sylissä pehmittää terän niiltä pahimmilta, kielteisimmiltä tunteilta ja antaisi ehkä jopa onnen laskeutua...? Toivon näin, todella paljon :)

    Voimia lokakuuhun! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Verona! On niin ristiriitainen olo, kun tavallaan koen, että tunteet pitää vain tuntea ja elää läpi, mutta toisaalta tulee sitten syyllinenkin olo katkeruudesta, etenkin kun tulin kuitenkin nopeasti uudestaan raskaaksi ja olen tämän odotuksen tuoman suuren lohdun ja toivon saanut.

      Kirjoittaminen kyllä jo vähän helpotti, tunteiden sanoiksi laittaminen. Ei se tukahdutettu katkeruuskaan varmasti hyvää tee, purkautuu jossain vaiheessa kuitenkin.

      Kovasti voimia ja tulevaisuudenuskoa vauvahaaveisiin teille! <3

      Poista
  3. Kiitos että kirjoitit avoimesti katkeruudesta. Katkeruus on varmaan aika vaiettu tunne. Minä olen hyvin katkera meidän perheen kohtalosta ja siitä kaikesta mitä vauvan kuolema toi tullessaan. Se että tuntee katkeruutta ja vihaa, saa tuntemaan oloni vieläkin surkeammaksi ja huonoksi. Mutta varmasti nämäkin tunteet pitää läpi käydä ja harras toiveeni on että siitä vielä joskus eroon pääsisin tai että katkeruus ei niin terävänä piikkinä tuntuisi. Olen miettinyt että uusi lapsi varmasti omalta kohdaltani katkeruutta vähentäisi. Minulla tuota katkeruutta lisää lapsettomuusongelmat ja tämä meidän enkeli oli niin kovin toivottu. Onnea sinulle raskauteen ja kiitos tästä aiheesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja voimia kovasti vaikeisiin tunteisiin sekä lapsettomuusongelmien kanssa kamppailuun! On totta, että katkeruus on vaiettu tunne. Siitä seuraa niin helposti myös häpeää ja syyllisyyttä. Nyt, kun olen uudelleen raskaana, mietin usein, olenko jotenkin kiittämätön, kun on kumminkin näitä katkeria fiiliksiä... Ja ajattelen, että sitten, jos tämän vauvan saan elävänä, jospa sitten pääsen näistä tunteista... Mutta ei se taida niin yksioikoisesti mennä valitettavasti sittenkään.

      Minusta tärkeää on, että se katkeruus ei kuitenkaan ole päällä ihan koko ajan niin voimakkaasti eikä peitä alleen täysin niitä muita, positiivisempia tunteita. On katkeruutta, mutta siitä huolimatta voi olla myös kiitollisuutta. Välillä on vaikeampaa, sitten taas helpottaa. Ne kuuluisat aallot...

      Poista