Taiteen osumatarkkuus

Ensimmäisen vuoden ajan etsin koko ajan merkkejä, löysin etsimättäkin. Peilasin kaikkea luettua, kuultua, koettua ja aistittua suruani vasten.

Joskus melkein kaipaan sitä syvempien merkitysten pohjavirtaa, joka tuolloin niin vahvasti päivissäni läiskyi. Tietysti olen onnellinen tästä pisteestä, jossa nyt olen. Olen onnellinen, että nyt ei ole vuosi 2014, jolloin tahkosin surutyötä askel eteen ja harppaus taakse kerrallaan. Välillä kuitenkin tuntuu, että nykyään arjen pyörteet vievät liikaakin mukanaan ja elämän ihmeellisyys ja suuri kaikkeus kaikkinensa jäävät lelukasoihin ja soppakattilan pohjalle, rutinoituneen puistoreitin varrelle näkymättömiin.

Onneksi on kirjallisuutta, musiikkia, taidetta.

Ron Mueckin hyperrealististen veistosten näyttely Sara Hildénin taidemuseossa on yksi kesän näyttelytapauksista. Kaikissa näyttelystä kertovissa lehtijutuissa kuvataan jättimäistä vauvaa. Kosteat raollaan olevat silmät ja nyrkkiin puristuneet kädet kertovat vauvan olevan elossa, juuri maailmaan tullut. Minua kuitenkin kylmää vauvan asento. Se makaa niin suorana, etenkin jalat ovat mielestäni elävän vastasyntyneen jaloiksi liian suorat. Minulle tuo jättivauva, liikkumaton suora vauva, vaikka vain kuvista nähtynänikin, tuo mieleen Veikkosen makaamassa rintani päällä. Samalla tavalla vähän kyljellään Veikkonen siinä makasi. Näin myös Facebookissa erään tutun ottaman kuvan kahdesta lapsestaan tuon vauvaveistoksen edessä. Minulle sellainen kuva latautuisi aivan hurjilla merkityksillä, olkoonkin, että jättivauva on tyttö.

Hesarissa oli vastikää arvio näyttelystä, ja siinäpä sitten olikin yllättävä "merkki" tai "viesti", tärkeä päivämäärä:

Luulen, että nämä taideteokset on kaikesta kammottavuudesta huolimatta mentävä itse katsomaan.


Kirjoista on myös viime aikoina seuloutunut silmiin erityisen sattuvia kohtia:

"Tai sitten se tavallinen lokakuun yö, jossa liikkuu, kiihtyy ja katoaa satunnaisten ajovalojen maailmankausia; jossa toisinaan havahtuu siihen, että on syystä tai toisesta ristinyt kätensä."
(Kristian Blomberg: Valokaaria)

"Se oli kahdestoista kerta, kun Iisakki merkkasi raamattuun; syntymäpäivänään kuolleen elämäkerta oli kirjoitettu kerralla kokonaan: se oli ehyt ja tiivis. Kunpa ei olisi enää tarvinnut kajota siihen luetteloon, sillä jäljellä oli vain ristin tekoa."
(Lauri Viita: Moreeni)

Loppuun laulu bändiltä, joka on aiheuttanut minulle inhon ja ärtymyksen väristyksiä nimellään (ja kun musadiggarikaverit hehkuttavat ja peukuttavat somessa - minusta on vain niin kertakaikkisen kornia tykätä lasten hautausmaasta). Tämä biisi nyt sitten kuitenkin kaikessa makaaberiudessaan kolahtaa.

siellä on haju ja kostea maa

siell' on iho hiukset ja luut

mut kuoleman kohdusta maan alta

niistä versoo uudet puut

Joulun hetkiä

Veikkosen läsnäolo, oman enkelini kosketus, on elämässäni niin itsestäänselvää, että se on tavallaan huomaamatonta kuin hengitys. Joskus ihmiset ihmettelevät, kun kerron ajattelevani Veikkosta joka päivä. Eteenpäin pääseminen ja eheytyminen niin usein kuvitellaan unohtamiseksi. Jos ei ole kokenut suurta menetystä, on ehkä vaikea ymmärtää, että sen kuolleen rakkaan ajatteleminen ei enää tässä kohtaa tarkoita jatkuvaa surussa kieriskelyä ja tuskan painolastia. Usein se on jonkinlaista haikeaa kaipausta, toisinaan vain hiljaista nöyryyttä elämän ankaruuden ja toisaalta ihmeellisyyden edessä.

En varmaan edes muista kaikkia hetkiä, joina Veikkonen nyt joulun aikaan oli ajatuksissani, mutta tässä muutamia:

Haudalla kävimme aatonaattona, koska lähdimme joulunviettoon toisaalla asuvien vanhempieni luokse. Kynttilän paloajaksi luvattiin 55 tuntia, oli tärkeää viedä sellainen, joka vielä jouluyönäkin loistaisi pimeässä. 

Aatonaattoiltana perille päästyämme koristelimme kuusen äitini ja Esikoisen kanssa. Puista enkelikoristetta pysähdyin katsoman pitemmäksi aikaa. Mietin, miten olen aina tykännyt joulussa enkeleistä enemmän kuin tontuista. Lauluistakin mieleen ovat olleet ne hartaammat ja mollivoittoisemmat. Näin jo ennen menetystä, nyt vielä uusilla merkityksillä lastattuna. 

Aattona en saanut napattua elävistä lapsistani yhtään kovin onnistunutta poseerauskuvaa, vaikka kuinka yritin heitä tonttulakit päässä kuusen alle asetella. Menin sitten pihalle kuvailemaan kuuta, joka oli lähes täysi. Miten se nousi nopeasti talojen takaa samaan aikaan kun aurinko selän takana laski. Ja ajattelin sitä suurta kaikkeutta, jonka osa olen minä ja jonka osa on Veikkonen. 

Veljeni joi saunan päälle Veikko-merkkistä olutta. Minua hymyilytti, ehkä aavistus jotain katkeransuloista surua siinä suupielien nykimisessä. 

Jouluateria, joulupukin vierailu, lahjojen avaaminen olivat elävien lasten jännityksen ja riemun seuraamisen hetkiä. Ja sitten sielläkin vallattoman ilon keskellä taas pieni oma tuokio Veikkoselle, kun yhdestä joulupaketista löytyi toivelahjani Kaisu Joupin Tyhjä syli -valokuvateos. En ole vielä avannut kirjaa, säästän sitä rauhalliseen hetkeen, mutta jo kirjan ottaminen paketista, kannen koskettaminen tuntui tärkeältä. 

Lahjatohinan jälkeen rauhoituttiin kohti iltaa ja jouluyön hartaushetkeä. Mies jäi nukuttelemaan lapsia, minä lähdin muun aikuisväen kanssa kävelemään kirkkoon. Siellä sain ne riipaisevammankin surun hetket, kun kuoro lauloi hengellisten joululaulujen lisäksi Jouluenkelin, jonka sanat kolahtivat kovaa: laulussa viisivuotias lapsi ihmettelee, miksi äidin mieli on joulun alla niin musta. Esikoinen on viisi, pian kuusi, yhtäkkiä kasvanut niin isoksi. Jonkun pätkän hänen elämästään tavallaan menetin, olin niin poissa pelistä, äiti joka näki vain mustan maan. Surun ulottuvuudet ovat niin moninaiset: tuntuu välillä hirveältä ajatella, mitä pieni Esikoinen on joutunut kokemaan, miten tämä kaikki on häneen vaikuttanut.

Heti kyynelkanavat avanneen Jouluenkelin perään tuli vielä se ihanan kamala Taivas sylissäni. Kyynelvirta yltyi hallitsemattomaksi räkäitkuksi. Nenäliinoja ei ollut, ryystin äitini kaulaliinaan. Se oli vavahduttavaa itkua, raskasta ottaa vastaan ja antaa tulla. Ja kuitenkaan se ei ollut enää sitä samaa lohdutonta itkua, jota kaksi vuotta aiemmin samassa kirkossa itkin. Suru minulla yhä on, mutta tänä päivänä on elämässä myös niin paljon lohtua. Kirkkomaan kynttilämeressä lohdun valoa, kuun loisteessa ja katujen hiljaisuudessa. Lohtu, kun kirkosta palattuani pääsin elävien kullanmurujeni viereen: miehen, Esikoisen ja sen yhden ihanan aarteen, jota minulla ei ilman Veikkosen kuolemaa olisi. Niin kiitollinen saan olla lahjasta, jonka pieni poikani enkeleiden maahan lentämällä antoi.

Rauhaa, vain rauhaa

Vuosi sitten tuijotin postin tuomien korttien "Iloista joulua" -painatuksia ja mietin, mitä kieltä se sellainen muka on. Joulunviettoon ajoimme hämärän läpi kuusi tuntia kohti pohjoista, vanhempieni luo valmiiseen pöytään. En muista joulusta juuri mitään muuta kuin sen, että esikoinen sai kymmenen lahjaa (eläväistä lohduttajaa taisi koko suku vähän hemmotella...) ja että jouluyön kirkossa itkin silmät päästäni kuoron laulaessa Taivas sylissäni -kappaletta.

Olet aarre sydänten, 

miten sinut suojelen? 

Helmassani kantaa itse taivastako saan?

Tänä vuonna joulu on se, josta unelmoin jo kesällä. Sydän on täynnä suurta kiitollisuutta, lämpöä ja rakkautta. Huomenna menen Veikkosen haudalle ensimmäistä kertaa Silmun syntymän jälkeen. Sen jälkeen nautimme kotona oman pienen perheemme kesken ihan tavallisista jouluasioista: saunomme, syömme, avaamme paketteja, poltamme kynttilöitä. Kuuntelemme joululauluja, joiden sanoissa on niin paljon sellaista, mikä osuu kohdalleen. Armoa. Rauhaa. Äidin onnea vastasyntyneestä, mutta myös äidin surua menetetystä lapsesta. 

Mietin, minkä laulun tähän laittaisin joulutoivotukseksi. Varpusenko? Ehkä sen, jossa äidillä on kyynelissä silmät ja maailma on niin kylmä? 

Laitan tämän, ja näiden sävelien ja sanojen myötä toivotan rauhaa kaikkien lukijoiden jouluun, surussa ja ilossa.

Tänään

Tiesin eilen jo nukkumaan mennessäni, että yöstä tulee huono. Kun elää yhtä aikaa menetyksen muistoa ja uutta jo pitkällä olevaa raskautta, ei pysty kovin levollisesti käymään unille enkelivauvansa kuolinyönä. Tämän tästä heräsin tarkistelemaan liikkeitä. Aamulla ensimmäinen tunne oli helpotus: se on elossa! Sitten iski kauhu: esikoinen, joka hyvin usein hiippailee aamuöisin sänkyymme, ei ollutkaan vieressämme. Lapsikuolemamaailmassa, jonne vertaistuki on johdattanut, ajatus siitä, että terve 4,5-vuotias yhtäkkiä kuolee nukkuessaan, ei ole hullu eikä mahdoton. Kaikenlaista, ihan kaikenlaista tapahtuu. Uusi helpotuksen hyöky saapui, kun heräilevän esikoisen äänet pian kuuluivat viereisestä huoneesta. 

Vaikka järki kuinka sanoo, että ei päivämäärään liity mitään erityistä kiroa, oli yksi tämän vuosipäivän tunteista pelko. Olen niin kipeästi menettänyt jotakin korvaamattoman kallista. Kukaan ei voi luvata, että uusia menetyksiä ei enää koskaan tule, ja se on välillä aivan sietämätöntä. 

Kun olin todennut kaikkien (paitsi sen päivänsankarin) olevan elossa, avasin verhot. Näin ihmeellisen kauniin lehtisateen. Kevyessä tuulessa kieppui kullankeltaisia lehtiä, ne nousivat korkealle, yhä korkeammalle, tanssahtelivat ilmassa. 

Mies lähti töihin, esikoinen vietiin päiväkotiin. Itse olin varmistanut jo aikaa sitten, että tämän päivän saan olla rauhassa kotona - vapaan työläisen aikataulut onneksi joustavat toisella tapaa kuin tavallista kahdeksasta neljään -duunia tekevän. 

Miten kuolleen lapsen syntymäpäivää vietetään? Olin toimeton ja hämmentynyt. Aloin siivoilla laatikoita. Samalla kuuntelin netistä takuuvarmoja märybiisejä. Johanna Kurkelaa: Ja viimein sun matkaan / ei pääse saattajatkaan. / Ja lohtu on mulle / että siellä on kaikki sulle.  Kaija Koota: Ei sua minusta voi erottaa / jäät osaksi mieleni maisemaa. / Kiitos kun olit totta hetken, / nyt mun täytyy tästä jatkaa. / Vierelläni teet loppuretken / vaikka se ois kuvitelmaa.

Päätin toteuttaa terapia-askarteluidean, joka oli tullut mieleeni pari päivää aiemmin. Hain lähikaupan kukkaämpäristä halpoja neilikoita ja ruusuja ja lähimetsiköstä vaahteranlehtiä ja pihlajanmarjoja. Sitten vielä kukkakaupasta oasis-sientä - haastavin osuus, kun kukkakauppaa ei aivan kodin kulmilla ole. Ei siitä nyt aivan sellaista sydäntä tullut, mitä mielessäni visioin, mutta rakkaudella kyhätty kimppu kuitenkin.

Haudalla olimme koko perhe kutakuinkin siihen kellonaikaan, jolloin veikkosta viime vuonna synnytyssalissa hyvästelimme. Oli kaunista. Miestä itketti, esikoinen juoksenteli villisti ympäriinsä, minä olin täynnä outoa tyyneyttä. Viime päivät ovat olleet emotionaalisesti rankkoja, mutta haudalla sain hetkeksi kiinni sisäisestä rauhasta. Tämä on osa minua. Tässä olen nyt, elossa, eteenpäin menossa, kannan surua mukanani ja yhä opettelen sen kanssa toimeen tulemaan. Kuitenkin voin tänä päivänä tuntea raastavien ja tuskallisten tunteiden lisäksi myös rakkautta, kiitollisuutta ja toivoa. 

Kotona leivoimme kakun, siitä oli ollut esikoisen kanssa etukäteen puhetta. Kakusta tuli isoveljen toiveiden mukainen -  nonparelleilla koristeltu suklaakakku. Esikoinen huolehti, kuka nyt puhaltaa kynttilät, kun sankari ei ole paikalla juhlimassa. Lupasin, että isoveli saa hoitaa tehtävän, ja korjasin, että kynttilöitä ei tule kakkuun useita vaan yksi - tänään on veikkosen 1-vuotispäivä. Hieman höhlä olo oli; toisaalta esikoisen ilo siitä, että juhlittiin synttäreitä, tuntui lämmittävältä ja lohdulliselta. 

Leipomisprojekti (ja etenkin sen tuloksista nauttiminen) venähti varsin myöhään, ja esikoinen hillui sokeripäissään ympäri kämppää normaaliin nukkumaanmenoaikaansa. En jaksanut välittää. Niin ihmeelliseltä tuntuu, että ylipäänsä jotenkin on perhe-elämää ja rutiineiltaan normaalia arkea kyetty sen vuoden takaisen päivän jälkeen jatkamaan. Vaikka kaikki tuntui pysähtyvän, niin ei kuitenkaan käynyt. 

Lokakuu raskaine muistoineen jatkuu tämänkin päivän jälkeen. Käyn varmasti tulevina päivinä läpi yhä kaikkea sitä, mitä viime vuonna elimme, onhan edessä myös esimerkiksi hautajaisten vuosipäivä. 

Tänään olen kuitenkin ajatellut ennen muuta sitä, että kyse ei ollut vain kuolemasta vaan myös syntymästä. Vuosi sitten saimme ihanan pienen pojan, hetkeksi ja sittenkin myös iäksi. Veikkosemme on aina erottamaton osa perhettämme. Rakkaus on ääretöntä ja vahvaa, ylittää elämän ja kuoleman rajat. 

Hulluja päiviä

Eipä tarvinnut viime viikolla mennä Stockalle tungeksimaan, ihan on piisannut hulluja päiviä elämässä omasta takaa.

Viikon sisällä tapahtunutta:

Romahdus työtilanteessa. Läsnä kymmenkunta minulle vierasta ihmistä. Yhtäkkiä keskustelu vain liukuu kohti arimpia kipupisteitäni. Nieleskelen, pysyttelen sivussa, kunnes yksi läsnäolijoista tajuaa, että tämä aihe taitaa nyt olla vähän rankka raskaana olevalle, nyt se alkaa pelätä, mitä kaikkea voi tapahtua. Silloin tulee itku, jota ei pitele mikään. Kyynelten läpi kerron, että pelko on kohdallani jo käynyt toteen, vuosi sitten minulta kuoli vauva... Saan osakseni nenäliinan ja hiljaista hämmennystä. Jälkeenpäin olo on kuitenkin hyvä ja vahva: mitä siitä, että murruin. Tällainen olen, tämä on elämäni, nyt taas kymmenen uutta ihmistä tietää sen.

Makoilua synnärin käyrillä ja sillä samalla tutkimuspöydällä, jolla veikkosen kuolema todettiin. Lääkäri olisi laittanut minut sairauslomalle jo kuun alussa, mutta koska pakottavaa fyysistä syytä ei ollut (kohdunsuu suljettu ja tilanne muutenkin täysin epäkypsä, kaulaa monta senttiä), en uskonut häntä. Olen ollut töissä, koska (ennen tuota yllättävää romahdusta) työt ovat viime aikoina todellakin olleet pakopaikka ja selviytymiskeino. Olin pitkään poissa; nyt kun viimein hetkeksi palasin, olen halunnut pitää töistäni kiinni henkisen jaksamisen takia silläkin uhalla, että fyysinen jaksaminen ei ole ollut samaa tasoa.

Tahti taisi kuitenkin mennä jo liian kovaksi, ja kroppa alkoi laittaa vastaan. Niinpä yhtenä aamuna oli jäätävä kotiin. Kun supistelu, vaikkakin kivuton ja epäsäännöllinen, jatkui pitkin päivää, oli lähdettävä tarkistamaan tilanne. Autossa ajatus viime syksyn surunäyttämölle palaamisesta ahdisti. Mutta koska tunsin koko ajan liikkeitä, ei käyrille ja ultrattavaksi meneminen lopulta tuntunutkaan kovin kamalalta. Kaikki oli erinomaisen hyvin. Supistukset eivät olleet aiheuttaneet mitään, kohdunkaulan pituuskin oli millilleen sama kuin edellisessä ultrassa. Ja kävi, kuten tyypillistä on: heti sairaalakäynnin jälkeen supistukset laantuivat. Päätin nyt jatkaa töitäni tuntemuksiani kuunnellen. Sairauslomaoikeus on, joten pois voin jäädä heti, jos siltä tuntuu. Äitiysloman alkuunkaan ei ole enää kuin parisen viikkoa.

Kummitytön ristiäiset. Todella, tässä elämänsaumassa sain kutsun kummiksi. Kutsu tuli ystävältä, jonka kanssa olimme kevään ja kesän yhtä aikaa raskaana. Kutsu ilahdutti, kummius tuntui kunniatehtävältä. Epäröimättä suostuin, vaikka ristiäisten ajankohta osui kannaltani tähän piinaavaan saumaan, veikkosen lasketun ajan ja kuolin-/syntymäpäivän väliin.

Etukäteen jännitin eniten psalmia 139. Tiesin, että se on ristiäiskaavassa mukana. Oman esikoiseni ristiäisissäkin se on varmaan luettu, mutta sieltä se ei ole erityisesti jäänyt mieleen. Sen sijaan viime syksyn hautajaisissa se kolahti: Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.

Kirkkoon menin reippaasti, muun juhlaväen kanssa aloitin kirkkaasti ja kuuluvasti ensimmäisen virren. Ystävä sä lapsien. Ristiäisvirsi, josta viime syksynä tuli hautajaisvirsi. Pystyin ehkä pari riviä laulamaan, kun jo kyyneleet tulvivat silmiin. Nenäliinatkin olivat käsilaukusta unohtuneet. Mies kaivoi taskustaan ryppyisen kosteuspyyhkeen, jolla oltiin hetkeä aiemmin kirkon pihalla putsattu tahraa esikoisen housunlahkeesta.

Sitten pian tulikin se psalmi - ja uusi kyyneltulva. Kummivauvan nimi, joka on myös erään kohtalonsisaren kuolleen vauvan nimi. Kyynel, toinen, miehen käteen puristuva käsi. Lauluesitys, Johanna Kurkelan biisi Ainutlaatuinen: Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan. Hartioita hytkyttävää itkua. Toinen virsi, Mä silmät luon ylös taivaaseen, sen aloitin jälleen kantavalla äänellä. Kunnes tultiin säkeistöön, jonka viime syksynä lauloimme arkun laskemisen jälkeen haudalla: Mä taimi olen sun tarhassas / ja varten taivasta luotu. / Sun armollisehen helmahas / jo syntymästäni suotu. Itkin posket ja kaulan märäksi ja siinä itkuni lomassa mietin, että herran tähden tällaisia sitä vaan lauletaan elävien lastenkin juhlissa, ajatteleeko kukaan näitä sanoja edes, huh huh.

Kirkon jälkeen kahveilla pystyin kuitenkin olemaan kuivin silmin ja jopa iloisin mielin. Kokemukseni oli melko samanlainen kuin Gretelillä, joka oli myös samana päivänä kummina ristiäisissä(!). Oli tavallaan helpottavaa ja puhdistavaa, että kaikki olivat minut nähneet, suruni täydessä volyymissaan.

Kummityttönikin otin syliini, omasta aloitteestani. Viime syksynä melko pian veikkosen kuoleman jälkeen uhosin, että seuraava vauva, jonka otan syliini, on omani. Nyt kuitenkin vuoden vauvojen sylittelyä välteltyäni ylitin vaikean kynnyksen, halusin itse ylittää sen.

Vuolasta kyynelehdintää taiteen äärellä. Sunnuntaina menimme miehen kanssa katsomaan nykytanssia. Kaksi soolonumeroa; etukäteen jo tiesin, että äidin ja naisen rooleja käsitteleviä esityksiä molemmat. Mutta kun kyseessä on nykytanssi, lavalla voi tapahtua mitä vain. Esimerkiksi kesken kaiken voi estradille astella Samuli Putro ja esittää vähäeleisen paljaasti biisinsä, jonka alussa jo heti itkuhanat aukesivat: Lapsi syntyi vihdoinkin / tuo täyttymysten helistin. / Elämä on juhla. Kun kyseessä on nykytanssi, esitys voi alkaa siitä, että yksivuotias taapero (voi, olisiko veikkonenkin juuri tuollainen!) tepastelee lavalla paljasrintaisen tanssijaäitinsä kanssa ja hellän imetyshetken jälkeen lapsi saatellaan kulisseihin. Kun kyseessä on nykytanssi, esitys voi päättyä siihen, että tanssija absurdissa hevospuvussaan laulaa koskettavasti vanhan Ankin kappaleen: Päivän vain / vaikka vietät seurassain / se muuttaa mun / salatun maailmain. 

Toki taidekokemukset voivat joskus laittaa vetistelemään ihan muutenkin, aina niiden ei tarvitse koskettaakseen peilautua johonkin omakohtaiseen. Tällainen jatkuvien yhtäläisyyksien löytyminen omaan iholla olevaan suruun tekee kyynelehtimisestä kuitenkin eri tavalla raskasta. En itkenyt vain koskettavia esityksiä, itkin omaa elämääni, itkin menetettyä poikaani, sitä miten kaikki kaikki kaikki hänestä nyt niin tuskallisesti muistuttaa.

Askel kohti erään haaveen toteutumista. Olen ajatuksissani käynyt kauppaa kohtalon kanssa: jos tämän vauvan saan elävänä, en muuta pyydä. Tai vielä kovemmat panokset: jos ei koskaan tarvitse enää seisoa oman lapsen arkun äärellä, olen valmis luopumaan KAIKISTA muista haaveistani. Kun sitten käykin niin, että jokin vireillä ollut ihan toiseen elämänalueeseen liittyvä tärkeä asia nytkähtää eteenpäin, olo on hämmentynyt. Voiko hyviä, onnellisia asioita tosiaan tapahtua? Tarkoittaako tämä sitä, että kohta tapahtuu taas jotain pahaa? Ja jonkinlainen antikliimaksin kokemus: asia, jonka on etukäteen kuvitellut merkitykselliseksi ja hienoksi, ei sitten tunnukaan niin suurenmoiselta. Sillä eihän mikään onnistuminen ja ilo maailmassani ylitä kokemusta siitä, kun saa elävän vauvan rinnalleen.


Ja nyt sitten vielä tämä päivä, October 15th. Miten irvokasta sekin, että entisen elämäni viimeinen päivä osui kansainväliseen kuolleiden vauvojen muistopäivään. Tänä iltana sytytän kynttilän.

Sinnepä lapseni saatan

Vuosi sitten olit vielä kohdussani. Oli päivä, jonka olin rengastanut kalenteriini jo helmikuussa, kun ilmoitit tulostasi. Olin suorastaan lapsellisen innoissani siitä, että laskettu aikasi osui Aleksis Kiven päivään. Suomalaisen kirjallisuuden päivä! Tulisiko sinusta taitava kynäilijä, tempautuisitko tarinoiden maailmaan jo varhaislapsuudessa, kasvaisit lukutoukaksi, sanataiteen rakastajaksi, tänä pikaklikkauksien ja audiovisuaalisen ilotulituksen aikakautena perinteitä kunnioittavaksi kulttuurin vaalijaksi? 

Muistan koko päivän aamusta iltaan. Se oli mukava ja touhukas päivä. Leivoimme veljesi kanssa vierasvaraa pakkaseen. Muistan, mikä mekko minulla oli päälläni, miten kaunis ja täysi vauvamasu sen alla. Siniristiliput syyssäässä. 

Vain muutama prosentti vauvoista syntyy laskettuna päivänään. Olisi sekin silti ollut todennäköisempää kuin se, mitä lopulta tapahtui: vain muutama promille täysiaikaisista vauvoista kuolee ennen syntymäänsä. 

Vuosi, todellakin vuosi siitä päivästä. Enkä vieläkään käsitä, en voi käsittää, miten tässä sitten kävi näin...

Odotuksen loppuaikoina mielessäni häivähti jonakin hetkenä tuonen lehto, öinen lehto. Sille on rationaalinen selitys: Sydämeni laulu on Aleksis Kiven tunnetuimpia tekstejä, omaan mieleeni erityisesti nuoruuden kuoroajoilta Sibeliuksen sävellyksenä syöpynyt. Siinä tuuditaan lasta, lapseni laskettu aika oli kansalliskirjailijan päivänä, niin mieli yhdisteli asioita. Sen kummemmasta ei tarvitse olla kyse.

Mutta muistan myös hieman kavahtaneeni sitä, että ajattelin laulua. Viimeisilläni raskaana soitin päässäni laulua, joka sopisi vauvan hautajaisiin. Todella - vein ajatuksen niin pitkälle: tämähän sopisi vauvan hautajaisiin. Jos haluaa uskoa enteisiin ja sen sellaisiin, tässä voisi nähdä viestin, jonka maailmankaikkeudelta sain: se tulee kohtalosi olemaan, lapsesi saattaminen tuonen herran hietakehtoon. 

Jos vain tällaisena päivänä tavoittaisin Kiven sanojen lohdun: siell' on lapsen lysti olla. 

Että jossakin olet, et kokonaan poissa, ja missä ikinä oletkin, on sinun hyvä.

Kiveen kirjoitetaan

Syksyn ja talven aikana haaveilimme, että saisimme veikkoselle hautakiven kesäksi. Käytännön tasolla havahduimme edistämään asiaa vasta nyt, kun huomasimme, että se kesä sitten tosiaan tuli tänäkin vuonna.

Onko ihme, että tunnetilat seilaavat laidasta laitaan, kun samalla viikolla on kalenterissa yhden vauvan ultraa ja hautakiven hankintaa toiselle?

Suunnitelma ja tarjous on nyt saatu. Pieniä viilailuja vielä, sitten pistetään tilaukseen.

Moni saman kokenut on sanonut, että kiven näkeminen paikallaan laittaa ikään kuin pisteen kuolema-asialle. Kaikki voitava on tehty.

Millaista on nähdä oman lapsen nimi hautakivessä? Nimi, jonka piti olla vain masunimi; kohdun ulkopuoliseen elämään olimme miettineet ihan toista nimeä. Masunimi jäi, olisi tuntunut oudolta vaihtaa se kuoleman jälkeen, kun eläessään veikkonen oli jo yhtä nimeä kantanut. Perheemme yhteinen sukunimi ja yksi ainoa etunimi, sillä toisen (ja kolmannen) nimen keksiminen kuolleelle tuntui niin ikään vieraalta ja hankalalta.

Uuden odotuksen myötä kiven tilaamiseen on liittynyt myös ahdistavia ajatuksia. Pitääkö siihen jättää tilaa muille nimille? Montako näitä vielä tulee?

Vertaistuen piirissä vastaan on tullut ihan liikaa perheitä, joista on viety enemmän kuin yksi. Mutta sitten taas on maailma myös muualla: kaksi, kolme, monta elävää lasta niin monessa perheessä. Vertaispalstoilla perspektiivi vääntyy helposti vääränvänkyräksi. Vaikka meitä lapsensa haudanneita on paljon, olemme silti pientä vähemmistöä.

Useimmiten kaikki menee hyvin. Useimmiten. Kaikki. Menee. Hyvin.

pyörii, se vie koko ajan alaspäin

yritin hypätä kyytiin mutta silti tänne jäin

ei ole matkaa mitä jatkaa

pyörii ja on vain aikaa

Rauhatäti: Hautakivi

(Ärsyttäviä Bassoradio-höpinöitä biisin päällä, mutta ei nyt löytynyt parempaakaan versiota.)

Sä et tiedä miltä musta tuntuu!

Kuinkahan monet raivari-itkut olen vollottanut aiheesta "KUKAAN EI TAJUA"...

Toisaalta tunnen hirveää v*tutusta siitäkin, jos joku (ei-kohtalotoveri) yrittää tajuta.

Jokaisella on vastoinkäymisensä, mutta tätä ei voi ymmärtää jonkin aivan toisenlaisen koettelemuksen kautta. En kestä, että lapseni kuolema rinnastetaan työuupumukseen, vakavaan sairastumiseen tai avioeroon. Kärsimystä, surua, pettymystä, katkeruutta - kyllähän jokainen meistä on niitä kokenut.* Ja jos itse onkin isommilta vastuksilta säästynyt, jokainen vähintään tietää jonkun, jolle on tapahtunut ihan hirveitä. Tulipalo! Homekatastrofi! Molempien vanhempien kuolema yhtä aikaa! "Muutama vuosi sitten se Mönkkösen Reijon (nimi muutettu) tytär kuoli itse synnytykseen - aattelepa, miten hirveä kohtalo siinäkin."

Mutta miksi minä sain kaikista maailman murheista ja kiroista ja kamaluuksista juuri tämän? Sen, mitä kaikkein eniten pelkäsin. Mitä tahansa muuta, kunhan ei tarvitse omaa lastaan haudata...

Vaikka tuntuukin kipeältä, että KUKAAN EI TAJUA (paitsi vertaiset), hyväksyn paremmin rehellisen ymmärtämättömyyden suruni äärellä kuin väkinäisen yrityksen luikerrella nahkoihini kaukaa haettua keinotekoista reittiä.

Se, mitä näkyy ulospäin, on usein täysin vastakkaista sille, mitä sisälläni tapahtuu. Minä en ole "jo ennallani", en ole "toipunut". Olen jossain määrin oppinut elämään asian kanssa, kyllä, pystyn nauramaan, kokemaan hetki hetkeltä enemmän ihan aitoja ilonpilkahduksia, puhumaan jo muustakin. Mutta sisälläni asuu viiltävä tuska.

Yhdessä Hesarin kolumnissa oli hiljattain osuva viisaus: "Toisen ihmisen kärsimystä on vaikeaa katsoa vierestä, ja tulee tarve sanoa jotakin. Mutta sen jonkin ei kannata olla yritys ratkaista tilannetta vaan tunnustaa se."

Minun lapseni kuoli. Minä suren suren suren, kuin hullu minä suren, ja se suru vaikuttaa kaikkeen koko ajan. 


*Pakollinen disclaimer: en toki halua vähätellä muiden vastoinkäymisiä. Minä voin avoimesti myöntää, että en tajua mitään siitä, miltä tuntuu menettää oma terveys peruuttamattomasti tai päätyä vaikean eron myötä yksinhuoltajaksi. 

Hei hei mitä kuuluu

sä kysyt ja kaikki on ok

no hyvä sun on puhuu

kun sä et tiedä miltä musta tuntuu

(Apulanta)

Turta

Vien esikoisen päiväkotiin, menen jumppaan. "Onko hyvä aamu?", ohjaaja puhkuu mikrofoniin. Jumpan jälkeen bussia odotellessa katson keltaisten muovikassien virtaa ja mietin, mitähän taakkoja nuokin kaikki painuneet hartiat kantavat. Onko joku noista ilmeettömistä kaupunkivaeltajista elänyt samoja tosielämän Hulluja Päiviä kuin minä? 

Erikoistarjous, koko kassillinen äärimmäisiä tunteita! Mitä näitä nyt on: surua, vihaa, katkeruutta, epätoivoa, itsesääliä, häpeää, kaipausta, ikävää. Laitetaan tästä kuitenkin vielä vähän toivoa kaupan päälle! (Tosin toivo myydään samassa pakkauksessa pelon kanssa.)

Ja sitten bussissa taas yksi ensikohtaaminen veikkosen kuoleman jälkeen. Koko matkan odotan osanottoa, voinnin kysymistä, vaikka edes vain neutraalia "mitä sulle kuuluu?"-repliikkiä. Ei niitä tule, liian vaikeaa ja pelottavaa, helpompi on pulputtaa oman elämän solmuista kuin kysyä mitään lapsensa menettäneeltä äidiltä. Vastaushan voisi olla jotain liian painavaa näin keväiseen päivään. 

Kun pääsen kotiin, olo on nujertunut, tai oikeastaan turta. Tänään en jaksa tunteita, en minkäänlaisia. 

Doubting if there is a woman in there somewhere

Sillä hetkellä, kun lääkäri sanoi ne kauheat, unohtumattomat sanat, itsetuntoni äitinä ja naisena räsähti palasiksi.

Millainen äiti ei kykene pitämään lastaan elossa? Miten voi kohtu pettää kantajansa näin pahasti? Ongelmaton, täysin normaali raskaus. Synnytystä vaille homma paketissa. Ja sitten käy näin.

Olen kohta puoli vuotta yrittänyt keräillä pirstoutuneen itsetuntoni sirpaleita. Ehkä olen siinä hiukkasen onnistunutkin. Ainakin pystyn jo kirjoittamaan tästä aiheesta, katsomaan itseäni ulkopuolelta ja etäisesti ymmärtämään, että ajatuskulkuni ovat melko... säälittäviä.

Minähän olen suorastaan taantunut teiniksi, joka tuijottaa omaan napaansa ja murehtii joka hetki, mitä muut musta ajattelee.

On ihmetelty päin naamaa ja selän takana, miten voin puhua itkemättä, jopa hymyillä. Ne siis varmaan ajattelee, että oon huono äiti. En niitten mielestä sure tarpeeksi enkä oikealla tavalla. 

Ja toisaalta on vihjailtu, että aika se kuluu ja raksuttaa ja kevätkin luo lohduttavaa valoaan. Ne miettii, että mitä tuo vielä rypee, tulessa makoilee vailla aikomustakaan nousta, menis jo eteenpäin, töihin vaikka, ajattelis positiivisesti!

Ja kun vauvoja syntyy siellä ja täällä, eläviä ja terveitä, mieleen hiipii katkera epäilys: ne ajattelee, että niille ei vois käydä näin. Niillä äidinvaistot pelaa - jos vaara uhkaa, ne kurvaa sairaalaan juuri ajoissa, käynnistetään synnytys, tehdään hätäsektio, kaikki kääntyy parhain päin, mikä uskomaton selviytymistarina!

Paska mutsi -fiiliksiä eivät varsinaisesti ole helpottaneet lukuisat muistutukset siitä, miten meillä onneksi on yksi elävä lapsi. Surun myötä minusta tuli niin huono äiti hänellekin. Poissaoleva, ailahteleva, yhdellä hetkellä kyyneliin asti rakkautta pursuava, toisella kärttyinen ja tiuskiva.



Niin moni äiti on kokenut tämän saman tuskallisen kohtalon. Ei tulisi mieleenikään ajatella, että he ovat epäonnistuneita naisia ja äitejä! Miksi kukaan siis ajattelisi minustakaan sillä tavalla? Mutta kysehän onkin siitä, miten itse itseni näen: ankarassa, armottomassa valossa. On mahdotonta ymmärtää saati hyväksyä, että lapsi nyt vain todellakin kuoli kohtuuni yhtenä loppuraskauden yönä enkä yksinkertaisesti voinut asialle mitään.

Jos on mennyt näin hajalle, voiko koskaan enää tulla aivan ehjäksi? Tällainen nainen, tällainen äiti. Vaillinainen, rikkinäinen.

Selviytyminen - onko se säröjen hyväksymistä?

She's convinced she could hold back a glacier

but she couldn't keep baby alive.

Doubting if there is a woman in there somewhere

here here here.

Tori Amos: Spark

Kaikki me kuolemme kuitenkin

Lapseni haudalla oloni on yleensä yllättävän rauhallinen. Veikkonen lepää lasten omalla alueella. On pohjattoman kamalaa lukea naapuruston kivistä päivämääriä ja vuosilukuja, jotka kertovat niin monen lähteneen liian varhain. Samalla olo on kuitenkin lohdullinen: emme ole yksin. Sillä samalla kulmalla hautausmaata käyvät toisetkin suunnattoman surun kokeneet vanhemmat muistelemassa pieniä rakkaitaan. Jos tällaista tapahtuu muillekin, miksi ei sitten meille? Miksi me saisimme olla jossain erityisasemassa murheilta suojassa?

Hautausmaalla, siellä kaikkien vainajien keskellä, kuolema ei tunnu pelkästään pelottavalta ja kauhealta. Kuolema on väistämätön osa elämää. Maailman tasa-arvoisin asia, kuten sanotaan. Kukaan ei siltä säästy. Siinä, milloin ja miten täältä lähdetään, ei vain ole mitään järkeä ja logiikkaa. 95-vuotias isotätini miettii turhautuneena, kuinka loputtoman kauan elämä kestää, eikö jo voisi päästä "parempaan paikkaan". Ja sitten taas toinen lähtee sillä hetkellä, kun hänen elämänsä pitäisi vasta alkaa.

Paljon puhutaan siitä, miten nyky-yhteiskunnassa kuolema on siivottu silmiltä piiloon. Sitä ei ikään kuin ole. Se tapahtuu laitoksissa, se tapahtuu muille; meille vasta, kun olemme isotätini tavoin valmiita sen vastaanottamaan.  

Lapsen kuolema pakottaa kohtaamaan tämän vaietun ja kuitenkin niin väistämättömän asian. Lapsen kuolema tuntuu luonnottomalta, lähtöjärjestys on karmivan väärä. Mutta kuolema itsessään tuntuu ehkä luonnollisemmalta kuin ennen.