maanantai 2. kesäkuuta 2014

Kiveen kirjoitetaan

Syksyn ja talven aikana haaveilimme, että saisimme veikkoselle hautakiven kesäksi. Käytännön tasolla havahduimme edistämään asiaa vasta nyt, kun huomasimme, että se kesä sitten tosiaan tuli tänäkin vuonna.

Onko ihme, että tunnetilat seilaavat laidasta laitaan, kun samalla viikolla on kalenterissa yhden vauvan ultraa ja hautakiven hankintaa toiselle?

Suunnitelma ja tarjous on nyt saatu. Pieniä viilailuja vielä, sitten pistetään tilaukseen.

Moni saman kokenut on sanonut, että kiven näkeminen paikallaan laittaa ikään kuin pisteen kuolema-asialle. Kaikki voitava on tehty.

Millaista on nähdä oman lapsen nimi hautakivessä? Nimi, jonka piti olla vain masunimi; kohdun ulkopuoliseen elämään olimme miettineet ihan toista nimeä. Masunimi jäi, olisi tuntunut oudolta vaihtaa se kuoleman jälkeen, kun eläessään veikkonen oli jo yhtä nimeä kantanut. Perheemme yhteinen sukunimi ja yksi ainoa etunimi, sillä toisen (ja kolmannen) nimen keksiminen kuolleelle tuntui niin ikään vieraalta ja hankalalta.

Uuden odotuksen myötä kiven tilaamiseen on liittynyt myös ahdistavia ajatuksia. Pitääkö siihen jättää tilaa muille nimille? Montako näitä vielä tulee?

Vertaistuen piirissä vastaan on tullut ihan liikaa perheitä, joista on viety enemmän kuin yksi. Mutta sitten taas on maailma myös muualla: kaksi, kolme, monta elävää lasta niin monessa perheessä. Vertaispalstoilla perspektiivi vääntyy helposti vääränvänkyräksi. Vaikka meitä lapsensa haudanneita on paljon, olemme silti pientä vähemmistöä.

Useimmiten kaikki menee hyvin. Useimmiten. Kaikki. Menee. Hyvin.


pyörii, se vie koko ajan alaspäin
yritin hypätä kyytiin mutta silti tänne jäin
ei ole matkaa mitä jatkaa
pyörii ja on vain aikaa

Rauhatäti: Hautakivi



(Ärsyttäviä Bassoradio-höpinöitä biisin päällä, mutta ei nyt löytynyt parempaakaan versiota.)

2 kommenttia:

  1. Niin, todellakin on yleisempää saada lapsia elävinä kuin haudata heitä. Joinakin päivinä se lohduttaa, joinakin kaikkea muuta. Kaikessa tuntuu olevan (vähintään) ne kaksi puolta.

    Esimerkiksi vertaistuki. Jotkuthan ovat sitä mieltä, että siitä pitää jossakin vaiheessa pystyä pääsemään irti. Luottaa, elämä kantaa, katse aurinkoon.

    Toisaalta sitten, miksi ihmeessä. Jatkuuhan se elämä muutenkin. Jatkuuhan se elämä (useimmilla) vertaisillakin. Kohti (toisten) surua tuskin kukaan voi jatkuvasti elää, mutta onhan välimuotojakin. Minä ainakin olen niin muuttunut... ainakin tänään tuntuu siltä.

    Rauhatäti on mun luokkakaveri lukiosta :)

    VastaaPoista
  2. Lohtu se on laihakin lohtu. :)

    Kieltämättä aluksi vertaisryhmiin etsiydyttyäni vähän hirvitti se, että jotkut ovat yhä aktiivisesti mukana, vaikka omasta menetyksestä on jo useita vuosia... Tuli sellainen olo, että tätäkö, vain tätä, minunkin elämäni tästä eteenpäin tulee olemaan. Mutta sittemmin olen kyllä jo tajunnut, että eihän se vertaistukimaailma niiden aktiivienkaan koko todellisuus ole. Ja että vertaisten keskuudessa saa puhua ja muistella pitkän ajan jälkeenkin ilman, että ympärillä olevat vaivaantuvat. Se lienee tärkein syy monilla olla mukana, vaikka suru ei niin kokonaisvaltaisesti jokapäiväisessä elämässä enää repisikään.

    VastaaPoista