Miten ne julkeavat! Ymmärrän, että minut on totuttu näkemään hoikkana, mutta veikkosen raskauden jälkeen en ole missään vaiheessa ollut entisissä mitoissani. Ei tämä kai nyt niin selvä vauvamaha vielä ole... Kai. Vai..?
Siitä, mitä näkyy, tehdään helpottuneita päätelmiä. Nyt on kaikki hyvin. Paremmin ainakin. Nyt on päästy eteenpäin. Voidaankohan jo puhua normaalisti? Surun pahin terä on selvästi katkennut. Nyt ollaan iloisia, puhutaan mukavia, laitanko sulle pieneksi jääneitä vauvanvaatteita sivuun, milloin on laskettu aika, aivan ihana juttu, näytätkin paljon pirteämmältä, olettepa urheita kun uskalsitte näin pian, elämä voittaa, sinussa onkin ihan sellainen odottavan äidin hehku.
Ulospäin ei näy: suru. Viiltävä, hirveä suru. Viime päivinä olen ikävöinyt ihan mahdottomasti. Iltaisin itkenyt, sängyssä ennen unta muistellut, miltä veikkonen näytti ja tuntui. Miehelle märissyt sitä samaa kuin aina, että kukaan ei tajua, johon mies pahastuneena: "Mulla on se sama suru myös, kyllä mä tajuan."
Olen itsekin ihmeissäni, miten ikävä juuri tässä kohtaa on näin mahdottoman voimakasta. Mutta ehkä sille viimein on tilaa, kun muut tunteet, jotka ovat vuorollaan käyneet päällimmäisinä - viha, katkeruus, syyllisyys, omanarvontunnottomuus - ovat väistyneet muutaman askeleen sivummalle. Nyt on ikävän vuoro nousta stagelle kaikessa riipivyydessään.
Tämä viime kesän siilinpoikanen kuoli. Vaikka emo saa varmaan tänä vuonna
uudet poikaset, tämä pieni piikkipallo ei koskaan tule takaisin...
Uusi raskaus on tuonut toivon selviämisestä. Totta kai olen kiitollinen ja onnellinen odotuksesta. Tuntuu mahdollisemmalta jatkaa. On edes hieman helpompaa uskoa, että joskus voi elämässä tulla vielä aika, jolloin suru ei sävytä kaikkea näin voimakkaasti.
Ikävää raskaus ei hillitse millään lailla. Yhden ainutlaatuisen lapsen menetin, koskaan en juuri häntä takaisin saa. Kukaan ei häntä voi korvata. Minulla on täysi oikeus surra ja ikävöidä.
Kunpa vain vatsalleni juttelijatkin voisivat sen ymmärtää.
Jos olisi ollut itsestä kiinni, olisin varmaan salannut raskauden loppuun saakka. Vaikka kyllä ehkä siinä loppuvaiheessa osasi olla siitä suuresta vatsasta ylpeäkin. Parhaille ystäville paljastin n. Rv 16 pakon edessä, koska menimme jo kauan sitten sopimallemme tyttöjen risteilylle. Kyllähän se kaikki arvaavat kun viini ei ruuan kyytipoikana alas mene. Kaikki alkoivat onnittelemaan ja ahdistuin aivan suunnattomasti. En halunnut mitään onnitteluja, olisin halunnut ymmärtämystä. Töissä onnistuin salaamaan jonkun viikon yli puolen välin. Käytin löysiä vaatteita ja kuljenkin varmaan ihme kumarassa, vatsa sisäänpäin vedettynä... Pakkohan se lopulta oli paljastaa ja oikeasti koin saavani eniten ymmärrystä keski-iän ohittaneilta miehiltä!
VastaaPoistaKunpa vaan ihmiset ymmärtäisivät että kokemamme jälkeen tavallisetkaan asiat eivät ole enää tavallisia. Menneeseen ei pääse takaisin ja vaikka itse sen hyväksyisikin lähimmäisten on sitä vaikea ymmärtää. Raskaus ilman meidänkin kokemuksiamme on suuri ja mullistava juttu. Saati siten kokemamme jälkeen.
Päivä kerrallaan eteen päin ja yritä nauttia kasvavasta vatsasta <3
Tuttuja tunteita, kipeitä vielä pidemmänkin ajan päästä. Minulla raskaushormonit tuntuivat nostavan surun vahvasti pintaan, vaikka samalla se toki myös toivoa ja iloa tuottava asia.
VastaaPoistaKiitos teille! Tosiaan hämmentävän aikaisin nyt alkoi näkyä, aiemmista vatsa alkoi selvästi pyöristyä vasta juurikin jostain viikosta 16 alkaen.
VastaaPoistaSe on myös jännä, kun aluksi kuulin paljon puhetta siitä "ekasta suruvuodesta", mutta nyt raskauden myötä moni tuntuu unohtaneen, että se ensimmäinen vuosi kuolemasta yhäkin on vasta menossa...
Allekirjoitan kaiken.
VastaaPoistaEn olisi myöskään halunnut kertoa, juuri kenellekään. Aikaisin kun masu aina tulee esille, peittäminen ei onnistunut. Onnitteluista menin ihan lukkoon, hihkumisista loukkaannuin, surin paljon. Yleensä sanoin suoraan, että EI SAA onnitella, mutta ei sekään aina auttanut. Olin myös todella yksinäinen, koska olisin halunnut nimenomaan jakaa suruani, en raskauttani. Käännyin aika tavalla sisäänpäin ja olin itsekseni...
Tässäkin asiassa - jälleen kerran - auttaa kyllä tämä kokemus, että nämä fiilikset ovat normaaleja ja sallittuja, kun niin tuttuja teille muillekin ovat. Ja todellakin totta tuo, että haluaisin jakaa surua enkä raskautta. Tuntuu, että nekin läheiset, jotka ovat tähän asti jaksaneet ja osanneet ihanasti tukea surussa, ovat nyt alkaneet välttää aihetta ja ehkä jopa kiusaantua, jos itse otan puheeksi...
PoistaOnneksi täällä on tuki, kiitos. <3