tiistai 29. heinäkuuta 2014

Pakko nauttia

Kun maaginen kaksitoista viikkoa täyttyi ja np-ultrassakin kaikki oli hyvin, kuulimme monelta läheiseltämme, miten nyt saamme luvan kanssa vain nauttia raskaudesta. Joiltakin kehotus nauttia tuli suorastaan käskynä: nyt pitää nauttia. Kyllähän vauvakin vaistoaa äidin tunteet, ei saa masistella, pitää nauttia!

Ei, en minä nauti raskaudesta. Siihen on monta syytä.

1. Olin raskaana juuri äsken! Täydet yhdeksän kuukautta. Ja vaikka olinkin fyysisesti hyvässä kunnossa, säästyin pahimmilta vaivoilta ja todella nautin vatsastani, ei se raskaana oleminen nyt niin auvoista ole, että olisin heti halunnut jatkaa toiset yhdeksän kuukautta putkeen alle puolen vuoden tauolla välissä.

2. Halusin vauvan, en raskautta. Syli huutaa ikävää. Kun en kerran saanut sitä vauvaa, jota viimeksi odotin, minun on taas vain elettävä läpi tämä vatsankasvatusvaihe.

3. Minun ei kuuluisi nyt olla raskaana. Jos kaikki olisi mennyt oikein, meillä olisi nyt yhdeksänkuinen vauva. Veikkosen odotusaikana ajattelimme, että lapset ovat todennäköisesti siinä, kolmatta ei ollut suunnitelmissa, mutta jos suunnitelmat olisivatkin muuttuneet, tuskin tällä tahdilla. Välttämättä ei olisi kiertokaan vielä edes palannut (esikoisesta palasi n. 11 kk synnytyksestä), kenties olisin laitattanut kierukan jälkitarkastuksessa.

4. Tämä raskaus on ollut fyysisesti koettelevampi kuin edelliset (ja olen vasta puolivälissä!). Pahoinvointia oli enemmän, viikot 6-14 oksensin lähes päivittäin, välillä useita kertoja päivässä. Lähtöpainoa oli edellisestä raskaudesta jääneiden kilojen takia aiempaa enemmän, joten painan jo nyt yli sen mitä mennessäni synnyttämään esikoista eikä veikkosen raskauden loppulukemiinkaan ole enää pitkä matka. Niinpä olokin on kömpelömpi ja - niin pinnallista kuin se onkin - epäviehättävä. Vatsa näkyy selvästi, mutta ujostelen sitä yhä, katseet ahdistavat. En pysty nauttimaan odottavasta olemuksestani samalla tavalla kuin aiemmilla kerroilla.

5. Minä pelkään. En joka hetki niin jäätävästi kuin etukäteen kuvittelin, mutta pelkään kuitenkin. Jäljellä oleva matka joulukuuhun tuntuu mahdottoman pitkältä. Niin monta viikkoa, kuukautta, hetkeä vielä, jolloin kaikki voi yhtäkkiä mennä pieleen. Tunnen liikkeitä päivittäin, mutta mielestäni vähemmän kuin aiemmissa raskauksissa tässä kohtaa. Se aiheuttaa jatkuvaa huolta. Kotidoppler tuo rauhan hetkeksi, mutta todella: vain hetkeksi. Minulla ei ole tavisodottajan luottamusta, todennäköisyyksien turvaa, sitä autuasta harhaa, jossa paha tapahtuu muille, ei meille. Kuinka voisin nauttia raskaudesta, kun pelkään niin kovasti, että en tätäkään vauvaa saa syliini elävänä.

(EDIT: Kohta 6, tämä unohtui aiemmin, liittyy toki pelkoon myös. Koen hirveää stressiä melkein mistä vain arkisesta asiasta. Mökkikylässä en oikein uskaltaisi syödä salaattia, kun en tiedä, onko se pesty ja millaisella vedellä (ehkä kaivovedellä - onko sitä tutkittu..?) Ruoka-ainesuosituksista en halua lipsua piirun vertaa,  ei auta nyt se kuuluisa maalaisjärki. Uiminen pelottaa, seksi pelottaa, auton kyydissä oleminen pelottaa. Nauti siinä sitten.)


Jopa ammattiauttaja kysyi viime käynnillä, olenko pystynyt nauttimaan raskaudestani. Vastasin, että en raskaudesta, mutta elämästä muuten. Ja se on mielestäni aika ihmeellistä, suurenmoista suorastaan! Alle vuosi lapseni kuolemasta, ja nyt jo koen hetkiä, jolloin nautin elämästä. Raskaus ahdistuksineen ja pelkoineen on osa tämänhetkistä elämää, kuten on suuri surukin pienen poikani kuolemasta. Silti, pelosta ja surusta huolimatta, voin ihan vilpittömästi sanoa tänä kesänä nauttineeni elämästä. Ei kai tämän enempään tarvitsekaan pystyä?




maanantai 28. heinäkuuta 2014

Elä pelotta varassa yhden kortin

Sanoja ei ole.

Niin sanotaan sellaisilla hetkillä. Sanoin sen itse, sen sanoi moni viestissä tai meidät ensi kertaa kohdatessaan. Ei lohdun sanoja, ei sanoja selittämään käsittämätöntä tai täyttämään tyhjyyttä.

Ja kuitenkin, hyvin pian jo, löytyi sattuvia, osuvia, tavoittavia sanoja. Lainasanoja runoilijoilta, sanoja laulujen säkeistä. Sitaatteja päivän sanomalehdestä, sanoja melkein mistä vain.

Sairaalasta saadussa Käpy-kansiossakin oli runoja mukana. Kohtukuolema-sivuille on koottu sanasia juuri tähän suruun.

Radiohittien sydämeenkäypiä säkeitä kokoilin tänne jo aiemmin. Suoraan suruun yhdistyvät lauluista ne tutut Jenni Vartiaisen ja Johanna Kurkelan esittämät biisit, jotka lienevät monelle kohtalotoverillekin rakkaita.

Myös omasta hyllystä, netistä ja kirjastosta löytyi hyvin nopeasti sanoja tuskalle - osa ennestään tuttuja mutta nyt ihan uusiin merkityksiin aukeavia, osa kokonaan uusia.

Vanhempi runous (lähinnä 1900-luvun alun runoilijat, nuo keuhkotaudin ja epäonnisten rakkauksien riuduttamat) osuu keskimäärin paremmin kuin nykylyriikka. Aika on eri, muuttuneet ovat paitsi kaunokirjalliset kriteerit myös se elämä, josta tekstit ammentavat. Kyllähän se vakavan sairauden varjo ja nuoren elämän yllä liehuva kuoleman läsnäolo ovat kuitenkin vähän toista kuin nykypäivän identiteettipainiskelut.

Silti nykyrunoudenkin joukosta olen sihdannut sopivia säkeitä. Paras löytö sillä saralla on ollut tänä vuonna ilmestynyt Kristiina Lähteen kokoelma Kuinka voisit minulta puuttua. Se käsittelee - yllätys, yllätys - läheisen kuoleman aiheuttamaa surua. Kirja on ollut minulla kestolainassa niin kauan, että kohta jo täyttyy maksimimäärä uusintoja. Lähde määrittää surun koostumusta, kirjoittaa, että "suruadresseilla ei ole taiteellista tasoa" (mikä on totta!), runoissa suru juoksee oravana paloportaita ja hautuumaalla kituuttaa viiden vuorokauden kynttilä.

meillä on pelkomme, meillä on rohkeutemme
vaan ei yhtään muistoa tulevaisuudesta

Kristiina Lähde


Klassikko-osastolta löytyy kuitenkin runo, joka on ollut Se Kaikkein Rakkain veikkosen kuoleman jälkeen. Runo oli minulle tuttu entuudestaankin, en vain ollut aiemmin pitänyt sitä kovin erityisenä. Mutta nyt, nyt se on hyvin erityinen ja tärkeä. Se kehottaa elämään, katsomaan tulevaan, mutta tunnustaa samalla kuoleman väistämättömyyden, joka outoa kyllä, on jollain tavalla myös lohdullista:

ÄLÄ ELÄMÄÄ PELKÄÄ

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje. 

Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen raunioilla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Älä milloinkaan sano: 
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Kaarlo Sarkia


Täällä  runo vielä ihanana Kaj Chydeniuksen sävellyksenä.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Kokemuksen rintaääni

Se alkaa ensimmäisen lapsen odotusaikana. Jos erehtyy voivottelemaan raskausvaivoja, joku kokeneempi on vieressä sanomassa, että odotapa vain, kun se syntyy. Sitten sitä ja sitten tätä, ei ole hetken rauhaa etkä nuku kokonaista yötä enää koskaan!

Kun esikoisvauvan äiti malttamattomana toivoo, että vauva alkaisi jo kontata, nousisi kävelemään, sanoisi ensimmäisen sanansa, hänen haaveensa ammutaan alas: odotapa vain, kun se liikkuu, sitten toivot, että se olisi joskus paikallaan! Odotapa vain, kohta se ei ole hiljaa enää ollenkaan ja saat vastailla koko ajan hölmöihin kysymyksiin!

Tämä on tietysti ihan normaalia vanhemmuuspuhetta, olen itsekin siihen syyllistynyt.

On se silti pirun ärsyttävää. Lapset eivät ole toistensa kopioita, kuten eivät vanhemmatkaan. Ei ole olemassa kaavaa, joka pätisi kaikkiin.

Esikoisen kasvaessa olen alkanut yhä kirkkaammin tajuta, miten on hienoa ja oikein, että jokainen tuore äiti tai isä saa itse kasvaa vanhemmuuteen samaan tahtiin oman lapsensa kanssa. Jokainen vuorollaan oivaltaa, ihmettelee ja tuskailee asioita, jotka toisille, kokeneemmille, ovat jo niin tuttuja.

Totta kai hiukan hymyilyttää, kun parikuisen esikoisvauvan äiti kertoo, miten hänen vauvansa niin nätisti nukkuu vieressä, että kummaa, kun jotkut niin valittavat siitä, miten lapset yöllä potkivat ja murjovat... Melkein jo lipsahtaa odotapa vain. 

Joissakin asioissa kanssavanhempien empiriaan perustuvat neuvot voivat tietysti olla arvokkaita ja hyödyllisiä. On kuitenkin eri asia puhua kokemuksistaan tyyliin "näin meillä" kuin yleistää ne absoluuttiseksi totuudeksi, joka koskee kaikkia lapsiperheitä.

Miten tämä nyt sitten liittyy suruun ja miksi jauhan tällaista tässä blogissa... Tulen siihen kohta.

Suunnilleenkin kolmen vuoden ajan olen kuunnellut odotapa vain -kommentteja, jotka liittyvät siihen, millaista on sitten, kun lapsia on (kotona) enemmän kuin yksi.

Aluksi ne kommentit rasittivat, koska toinen lapsi ei ollut suunnitelmissa vielä. Sitten ne ärsyttivät, koska emme olleet varmoja, onko toinen lapsi suunnitelmissamme ollenkaan.

Kun veikkosen odotus esikoisen 3-vuotispäivän tienoilla alkoi ja vatsa rupesi kasvamaan, kommentteja alkoi sadella entistä enemmän. Jotkut kehottivat oikein nauttimaan viimeisistä ajoista yksilapsisena perheenä, kahden kanssa kun ei enää koskaan ehdi mitään, on ihan turha haaveilla omasta/vanhempien kahdenkeskisestä ajasta, on niin hullun rankkaa se ja se ja se. 

Veikkosen kuoleman jälkeen oli vähän aikaa hiljaista.

Mutta nyt kun olen raskaana taas, odotapa vain -kuoro on aloittanut laulunsa jälleen. Nyt en kestä sitten yhtään! Ärsytysmittari ottaa äkisti kierroksia, kun kahden lapsen kotiäiti päivittelee lastemme kinastellessa samasta lelusta, miten esikoiselleni pikkusisaruksen syntymä tulee olemaan niin kova paikka. Hän katsoo asiakseen puhutella lastani, että kuule sun pitää nyt vähän ruveta opettelemaan jakamista. Ääneni on väkisinkin kireä, kun sanon, että niin, onhan tuo esikoiseni muuten ollut kaksi vuotta päiväkodissa, on varmaan siellä ollut näitä tilanteita, parhaan puistokaverin kanssa on myös 1-vuotiaasta saakka nähnyt monta kertaa viikossa ja on joo harjoiteltu lelujen jakamista.

Kukaan ei saa soimata esikoistani siitä, että hän kasvaa tällä hetkellä ainokaisena! Hänellä on pikkuveli, hän on valmistautunut veljen tuloon pitkän matkan varhaisesta keväästä syksyyn. Hän on innokkaasti odottanut veljeä, jota ei sitten ikinä saanutkaan nähdä kuin kuvista. Hän on joutunut näkemään vanhempiensa itkuiset kasvot, äitinsä katoamisen syvälle pimeän surun uumeniin.

Ja minä, äiti, olen kokenut jotain sellaista myös, että en juuri nyt jaksaisi kuunnella juttuja siitä, miten sitten on kädet täynnä ja koko ajan joku vaatimassa jotakin ja isompi ei anna imetysrauhaa ja hitto kun se sotkee koko kämpän sillä välin kun on vauvan peppua pesemässä ja ihan mahdotonta kaikki! 


Repliikki, jota en koskaan sano, en edes katkerimpina hetkinä: odotapa vain, kun sinun lapsesi kuolee. Huomaat sitten sinäkin, mikä vanhemmuudessa todella on kaikkein vaikeinta.  

torstai 24. heinäkuuta 2014

Kaikki hyvin

Välillä tuntuu turhauttavalta edes yrittää löytää sanoja tunteille. En osaa kuvailla sitä jännitystä ja pelkoa, jota tunsin tänään ultraan mennessäni. Se oli vielä niin paljon kouriintuntuvampaa kuin varhais- ja np-ultrissa. Lapsi on jo niin paljon todellisempi. Pelosta huolimatta olen kiintynyt, ajatus menettämisestä on sietämätön. 

Katsoin kuvaruutua, katsoin kätilön kasvoja. Kuvaruutua ja taas kasvoja. Nyt se pysäytti kuvan, tarkentaa, mittaa... Onko tuo ryppy kulmien välissä huolta? Miksi se on niin hiljaa? Nyt se sanoo jotain, mitä se sellainen mitta tarkoittaa, mikä nestekaiku, mikä virtaus? Tuleeko nyt huonoja uutisia?

Kaikki oli kunnossa. Kaikki oli yhtä erinomaisesti kuin esikoisen ja veikkosenkin raskaudessa tässä kohtaa. 

Uskomatonta ja ihmeellistä. 

Silti on matkaa niin paljon jäljellä... Mutta nyt hengähdän, nyt ajattelen oikein unelmaisen ja tulevaisuudenuskoisen ajatuksen. Tämän hetken, tämän helteisen yöksi taittuvan illan odotan onnellisena ja luottavaisena.


maanantai 21. heinäkuuta 2014

Vertaisiini verraten

Vertaistuki on ollut tällä tiellä korvaamattoman tärkeää. Paljon, paljon tärkeämpää kuin saamani ammattiapu, keskustelut psykoterapiakoulutetun psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

Talven vaikeina öinä, kun painajaiset ja ahdistus valvottivat, sain toisinaan rauhoitettua kauhuntäyteisen mieleni ajattelemalla kohtalotovereitani. Sitä ja sitä, joiden menetykset tapahtuivat samoihin aikoihin kuin meidän. Täältä blogimaailman kautta tutuksi tulleita, vertaisryhmässä ja -palstoilla kohtaamiani. Kun ajattelin heitä (teitä!) tunsin, että en ole yksin. On olemassa ihmisiä, jotka oikeasti tietävät ja ymmärtävät.

Monet surun kainalossa saapuneet ajatukset ja tunteet ovat olleet niin rajuja ja äärimmäisiä, että hyvin läheisetkin ihmiset ovat niitä säikkyneet. Vertaiset ovat ymmärtäneet. He ovat muistuttaneet, että jokaiseen tunteeseen on lupa, niihin mustiin, inhottaviin, kummallisiin, ihan kaikkiin.

Olen äärettömän kiitollinen tuesta, jota olen kohtalotovereiltani saanut! 


Rohkenen kuitenkin kirjoittaa hieman myös vertaistuen vaaroista. Välillä on käynyt niin, että toisten suru vetää liikaakin mukaansa, kuluttaa. Silloin on hyvä pitää taukoa, ottaa etäisyyttä, tavata oman elämän taviksia, joiden kanssa voi puhua jostain muusta.

Vertaismaailmassa alkaa helposti peilata itseään muihin myös ihan triviaaleissa asioissa. Olenko huono enkelin äiti, kun en käy haudalla joka päivä? Kun en pidä kynttilää koko ajan palamassa? Kun en ole edes koonnut lapselleni mitään muistopöytää enkelipatsaineen tai askarrellut muistokansiota? Ei kukaan varmasti ajattele, että mikään tällaisista asioista olisi surun, muistamisen tai rakastamisen mitta, mutta hölmöjä syyllisyyden ja riittämättömyyden tuntoja puskee pintaan, kun omat surutyön tavat ovat erilaiset kuin jollakin toisella. Vertaisuus kääntyy vertailuksi, hieman samaan tapaan kuin eläviin lapsiinkin liittyvissä asioissa: tuo jaksaa tehdä kaikki soseet itse, tuo ei käytä edes öisin kertavaippoja, tuo ei ikinä korota ääntään hermostuessaan... 

Vertaisten traagiset kohtalot saattavat myös lisätä huolta ja pelkoja. Ai tuolla laillakin voi käydä! Noin hirveälläkin tavalla voi lapsensa menettää! Tuollaista en ole koskaan aiemmin älynnytkään pelätä! Ja että niin moni on menettänyt useamman kuin yhden!


Minun tarinani on loppuraskauden kohtukuolema. Minulle kaikkein pelottavinta on se, kun raskaus menee yli lasketun ajan. Minun kauhukokemukseni on kohtuvauvan liikkeiden äkillinen loppuminen. 

Vertaisten kokemuksissa kohtukuolema on tullut raskauden eri vaiheissa. Vertaisten kokemuksissa kuolema on tullut vasta synnytyksen yhteydessä. Tunteja, päiviä, kuukausia, vuosia syntymän jälkeen, joko niin, että siihen on tiedetty varautua, tai täysin yllättäen. 


Tässä kohdassa raskautta, kun rakenneultra on ihan kohta, ajattelen erityisen paljon niitä vertaisia, jotka ovat viattomassa perusseulonnassa saaneet ihan muita uutisia kuin "kaikki kunnossa - ja halusittekos sinne jalkoväliin kurkata?". Sydäntä puristaa, kun ajattelen ihmisiä, jotka ovat rakenneultrassa saaneet lohduttoman tiedon: elinmahdollisuuksia ei ole. On hirvittävää, että vanhemmat joutuvat tilanteeseen, jossa täytyy päättää raskauden jatkamisesta tai keskeyttämisestä. Ei ole olemassa kuin huonoja vaihtoehtoja, edessä on joka tapauksessa kipeimmät mahdolliset jäähyväiset.

Nyt näiden vertaistarinoiden varjo ulottuu omaankin elämään. Tunnen valtavaa ärtymystä, kun lähipiiri hehkuttelee, että pian saadaan tietää sukupuoli. Itse jännitän niin toisenlaisia asioita. Mitä jos todetaan vedetön kohtu. Paha sydänvika. Puuttuvia elimiä. Aivovamma. Kromosomivika. Jotain kamalaa ja fataalia. 

Välillä mietin, miten joillakin ihmisillä voi olla niin hyvä tuuri, että he saavat esimerkiksi viisi tervettä ja elävää lasta! Tajuavatko he, miten tolkuttoman onnekkaita he ovat? Minä olen saanut kaksi tervettä lasta, mutta toinen heistä kuoli terveydestään huolimatta. Voiko minun kohdalleni osua sellainen onni, että tämä kolmaskin olisi terve?

Vertaismaailmassa on onneksi tullut vastaan myös paljon ihania ja rohkaisevia tarinoita siitä, miten menetyksen jälkeen kaikki menee hyvin ja odotettu pikkusisarus saapuu maailmaan pirteänä ja elinvoimaisena.

Nyt on se hetki, jolloin tarvitsen sellaisia kokemuksia, tarraan niihin, yritän pelkojen läpi uskoa, että minun tarinani, meidän perheemme tarina voi kääntyä yhtä kauniiksi myös.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Hyvää ja kaunista

Vuorokausi vaihtui, on taas 16. päivä. Tätä kuukausipäivää olen miettinyt paljon etukäteen, pelännyt. On kulunut yhdeksän kuukautta siitä, kun synnytin jo pois lentäneen poikani. Veikkosen kuolemasta on kulunut aikaa yhtä kauan kuin hänen elämänsä kesti. Ajatus siitä, että tästä eteenpäin hän on aina ollut kuolleena kauemmin kuin eli, tuntuu jotenkin kammottavalta.

Mutta kauhulla odottamaani romahdusta ei tässä kohtaa tullutkaan. Päinvastoin: viime päivät olen elänyt yllättävän seesteistä ja hyvää elämää.

Olenko viimein tullut pisteeseen, jossa voin vilpittömästi todeta, että aika tosiaan auttaa? Johtuuko tämä sisäinen rauha siitä, että pieni silmuni on alkanut ilmoitella olemassaolostaan yhä vahvemmin vatsassa tuntuvin tömpsähdyksin? Että en vain jaksa olla raskauden kanssa ympärivuorokautisessa paniikissa ja tässä kohtaa annan itselleni luvan vähän relata, kun matkaa syntymään on toivottavasti vielä puolet jäljellä? Vai onko tämä taas vain sitä kuuluisaa tyyntä myrskyn edellä, suvanto ennen lähestyvän vuosipäivän tunnekuohuja?

Yritän pysytellä tässä hetkessä, nauttia siitä, että olo on tasainen, jopa onnellinen! Päässäni on soinut luupilla tiedän olevan hyvää ja kaunista / enemmän kuin unelma onnesta. Enempää sanoja en edes muista, eikä biisi muilta osin taida ollakaan millään tavoin elämääni soveltuva.

Hyviä, valoisia, iloisia hetkiä on toki ollut pitkin matkaa aiemminkin. Luistelu esikoisen kanssa talven ainoina pakkasviikkoina, jumppatunnin jälkeinen raukeus saunan lauteilla, kävelylenkit rakkaan ystävän kanssa, perjantailöhöily telkkarin ääressä miehen kainalossa jne jne jne. Ne ovat olleet tärkeitä, voimaa antavia hetkiä, koska perusvire on kuitenkin ollut matala, ailahteleva, epävakaa, masennusaltis.

Ja nyt sitten kylmän kesäkuun vaihduttua heinähelteeseen päivät ovat suorastaan pakkautuneet täyteen niitä ihania hetkiä. Kuten:

  • saunan jälkeinen pulahdus viileänlämpimään järveen, kokonaisvaltaisesti päästä varpaisiin kihelmöivä fyysinen hyvä olo,
  • pala tummaa minttusuklaata ja mummonkupillinen kahvia, kun se pahoinvoinnin laannuttua taas maistuu, terassilla sateen ropina ja ympärillä luonnon vehmaus,
  • esikoisen riemu mökin pihasta löytyvistä kypsistä metsämansikoista,
  • miehen ja esikoisen yhteiset jalkapalloilutuokiot,
  • saippuakupla, joka kiertää koko terassin ja palaa lopulta takaisin luoksemme ihan kuin joku liikuttaisi sitä,
  • koskelo ja kuikka poikueineen, merkitykselliset sudenkorennot, perhoset ja leppäkertut, jotka hyönteistietoutta opiskellut esikoinen pätevän lajitarkasti nimeää,
  • niittykukat, jotka kuin huomaamatta solmiutuvat sormissa seppeleeksi hänelle, joka ei ole läsnä ja silti vahvasti on. 

Tiedän, että mikään ei ole pysyvää, mikään ei tule valmiiksi, mutta nyt nautin näistä kesäpäivistä niin paljon enemmän kuin olisin ikinä pystynyt kevään viheliäisen valon kurimuksessa kuvittelemaankaan. Ja ehkä näiden hetkien kauneus on surun takia, surun ansiosta vielä hiukkasen kirkkaampaa ja syvempää.



Kaipaan sinua niin paljon...










torstai 10. heinäkuuta 2014

Meitä on kaikkialla

Heitä on kaikkialla, kuntosalin pukukaapeilla, marketin kassajonossa. He pitävät surunsa äänettömällä.

Tuon pätkän olen kirjoittanut keskenmenoni jälkeen. Silloin mietin paljon sitä, miten moni nainen on kokenut saman, eikä sitä voi ulospäin nähdä. Tilastoja on erilaisia, mutta kaikki ne kertovat surun yleisyydestä: joka viides, joka kolmas, joka tapauksessa niin yllättävän moni kokee unelman valumisen verenä pois.

Mutta paljon on meitäkin, jotka pääsimme pitemmälle, nautimme/kärsimme läpi koko raskauden, pahoinvoinnit ja liitoskivut, ihanat potkut kylkiluissa. Ja silti jouduimme luopumaan.


Tänään kesämökkipaikkakunnan pikkukaupan jonossa seisoi edessäni nainen, jonka kesätoppi paljasti yläselkään tatuoidun enkelin. Kuvan alla oli päivämäärä ja nimi. Koska päivämääriä oli vain yksi, ajattelin heti, että hänen tarinansa voi olla hyvinkin samankaltainen kuin minun.

Vertaispalstoilla kohtalotoverit ovat kertoneet muistotatuoinneistaan. Minäkin olen suunnitellut sellaisen ottamista. Haluaisin näkyväksi osan siitä, mitä aina kannan mukanani. Tosin mietin jotain viitteellisempää, en ehkä haluaisi nimeä ja päivämäärää, vain pienen kuvan, joka minulle kantaa tärkeintä merkitystä, mutta ulospäin saattaa näyttää vain viattomalta koristukselta.

Olin suunnitelmissani jo sen verran pitkällä, että tammikuussa kysyin tatuointiaikaa ystävän suosittelemasta paikasta. Ajan olisin saanut maaliskuun loppupuolelle. Silloin en kuitenkaan halunnut mennä hakkauttamaan mustetta ihoon, koska maaliskuun kohdalla kalenterissa oli huutomerkki yrityskiellon loppumista markkeeraamassa. Ja onni tosiaan, etten tatuointia mennyt ottamaan - muuten joutuisin nyt miettimään sen mahdollisia haittoja kohdussani kasvavalle uuden elämän silmulle.

Tatuointiaie on nyt siis siirtynyt tuonnemmaksi, mutta tarve kantaa veikkosta konkreettisella tavalla mukana on pysynyt. Vertaisäidit ovat hankkineet Käpy ry:n koruja. Ehkä sellainen olisi hyvä? Siinä olisi myös viesti muille saman kokeneille, jotka Kävyn tuntevat: tässä menee yksi heistä, yksi meistä.


Ehkä tällainen? Lisää koruja täällä

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Laiturilla lehtiä lukiessa

Surumieleni ja pelkopääni ei jaksa keskittyä romaanien lukemiseen, vaikka nyt olisi siihen tilaisuus. On kesämökki, esikoisella isovanhempien seura, ei ole edes sitä vauvaa hoivaa vaatimassa, vaikka viime kesän samanlaisina hellepäivinä vahvasti jo elin kuvitelmia tuskanhiestä, joka äidin otsalle nousee, kun kuumuus sekoittaa vauvan unet. Tämän kesän mökkipäivinä saan lojua laiturilla itsekseni, olla lomalla kaikesta.

Luen sitten aikakauslehtiä. Saapa sitä niittenkin äärellä tuntea, hiiltyä, liikuttua, peilailla toisten kokemuksia omiinsa.

Kesäkuun Meidän perhe -lehdessä eräs äiti kertoo oivaltaneensa, että vanhemmuudessa on pohjimmiltaan kyse luopumisesta. Jutussa luopumisella tarkoitetaan haikeutta, joka liittyy siihen, kun lapsi kasvaa kehitysvaiheesta toiseen. Tuhahdan. Luopuminen on ihan liian painava sana tuohon yhteyteen! Haikeaa, sitä se on, totta kai. Olen minäkin ihmetellyt, miten vauva yhtäkkiä olikin kävelevä taapero, miten taaperosta on huomaamatta tullut ilman apupyöriä polkeva 4-vuotias. Voin kuvitella, että haikeus on erityisen suurta siinä vaiheessa, kun ajatellaan lapsiluvun olevan täynnä. Ensimmäinen koulupäivä, lapsen muutto kotoa, hyvin haikeita hetkiä varmasti.

Mutta että luopumista! Ei se ole luopumista, se on elämistä, elämää. Ei kukaan oikeasti halua vauvaa, joka on ikuisesti vauva. Joka ei koskaan opi jokeltamaan tai konttaamaan, ei ikinä nouse jaloilleen, ei kasva leikki-ikään, mene kouluun, vartu teiniksi.

Minä olen saanut sellaisen vauvan. Minä olen siitä vauvasta luopunut, ja luopuminen tarkoittaa sitä, kun kätilö kantaa synnytyssalista pois valkoisen pahvilaatikon. Luopuminen tarkoittaa viimeistä silitystä kylmälle poskelle. Luopuminen tarkoittaa havuja ja ruusuja umpeen lapioidun kuopan päällä.

Juttua lukiessa iskee ärtymyksen lisäksi ulkopuolisuuden suru. En ole enää tuollaisten lehtien oletusarvoinen kohdeyleisö. Minulla on aina tämä kokemus, joka vääntää näkökulmani maailmaan erilaiseksi. En ole enää koskaan se tavis, jolle suurin osa jutuista on suunnattu, koska kuolleet lapset eivät vain nyt todellakaan kuulu normilukijan profiiliin.


Onneksi uusin Kodin Kuvalehti tarjoaa luettavaa, jonka pystyn ottamaan vastaan paremmin. Siinä on hyvin koskettava kirjoitus naisista, jotka ystävystyivät vertaispalstalla, kun molemmat olivat menettäneet kaksi vauvaa. Ahdistavasta lähtökohdasta huolimatta juttu on lohdullinen, jopa jotenkin valoisa: nyt he molemmat ovat viimein saaneet elävän lapsen, he saavat jakaa äitiyden ilon jaettuaan ensin niin raskaan surun.

Tätä ei jutussa sanottu, tätä ei tavis tajuaisi: kyllä he sitä surua jakavat varmasti edelleen, vaikka heillä nyt on ne elävät. Jutun lopussa naiset hymyilevät ja aurinko niin kirkkaasti paistaa, mutta jokainen tämän surun kokenut tietää, että tummat varjot eivät sydämestä koskaan täysin katoa. Ja juuri siksikin nämä naiset varmasti ovat niin läheisiä toisilleen. Juttu on oodi vertaistuelle, aivan ihana kirjoitus siitä, miten tärkeää ja kannattelevaa kohtalotoverien löytäminen valtavan menetyksen kokeneelle voi olla.

Samassa lehdessä on toisaalla 72-vuotiaan kätilön haastattelu. Siteeraan hänen viisaita ajatuksiaan: "[Nykyään] ultraäänitutkimus saattaa olla viihdekäyttöä, jossa jännitetään eniten sukupuolta. Joskus mietin, että tulevat äidit eivät ymmärrä epäonnistumisen mahdollisuutta. Jos ongelmia tulee, onko heillä eväitä kestää niitä? Ei elämää voi käsikirjoittaa."

Tämä osuu & uppoaa niin hyvin nyt, kun olen lähipiiriltäni saanut kohtuvauvan sukupuolta pohtivia kommentteja ja kysymyksiä. Minä en todellakaan enää ajattele, että ultraan mennään tutkimaan vauvan jalkoväliä. Viimeksi raskauteni päättyi traagisimmalla mahdollisella tavalla, enkä osaa vieläkään sanoa, onko minulla eväitä kestää sitä. Mutta se on varmaa, että kokemani jälkeen olen erittäin tietoinen siitä, että mikään ei ole itsestäänselvää.

Jos jotain kohtukuolema on minulle opettanut, niin juurikin tuon kätilön viisauden: elämää ei voi käsikirjoittaa.



perjantai 4. heinäkuuta 2014

Sirpale lohtua

Olen viime päivinä taas nähnyt maailman tällä tavalla. Pienet sattumat (?) ovat saaneet suuren merkityksen, olen lukenut niissä lohtua.


Pari päivää sitten päätimme spontaanisti markettireissulla, että koukataan kotimatkalla hautausmaan kautta. Ostin viemiseksi ihan tavallisen lasisen hautakynttilän. Kun astuimme portista, kynttilä yhtäkkiä tipahti kädestäni ja räsähti pirstaleiksi hautausmaan kiveykseen. Tämä tapahtui, kun olin aloittanut lauseen: "Jos tämä vauva syntyy elävänä..." Kynttilän särkymisen jälkeen suustani pääsi kirosana, iski iso harmi ja vähän ahdistunutkin olo. Mutta sitten kumarruimme miehen kanssa maahan poimimaan sirpaleita yhtä aikaa, katsoimme toisiamme silmiin, sanoin "sirpaleet tuottavat onnea", mies totesi juuri olleensa sanomaisillaan samaa. Jos tämä vauva syntyy elävänä...


Tänään näimme lähimetsikössä ulkoillessamme esikoisen kanssa siiliemon, joka roikotti suussaan poikasta. Jähmetyimme paikallemme ja seurailimme siilien menoa ihan hiljaa. Kohta poikanen jo käveli omilla jaloillaan, emo varmaan halusi vain nopeasti kiikuttaa sen turvaan pelottavilta ihmisiltä. Emosiili varmisteli koko ajan, että poikanen lyllertää tiiviisti sen perässä tai vierellä.

Poikasestaan huolehtivan emosiilin näkeminen oli minulle lohdullinen, jopa jotenkin korjaava kokemus viime kesän kuolleiden pikkusiilien jälkeen.

Luonto, julma ja kaunis, tarkoituksenmukainen, ihmeellinen, väläytti minulle näyn, joka jollain tavalla antoi luottamusta. Ehkä tämä nyt näkemäni poikanen selviää ja varttuu aikuiseksi. Ehkä tämä...

torstai 3. heinäkuuta 2014

Rakkaus, ikävä ja radiohitit

Joka päivä ja joka ikinen yö sinua ajattelen
joka päivä ja joka ikinen yö jonka sydämeni lyö

sä kuulut päivään jokaiseen
sä kuulut aamuun ja iltaan
oot ensimmäinen aatoksistain
miete myös viimeinen

      kaipuuta polttavaa olen tuntenut kylmin illoin
      miettinyt sinua silloin enemmän kuin muita

          mulla on niin kamalan kylmä ilman sua
          niin kylmä ettei sillä ole määrää
          ja mulla on niin kamalan kylmä ilman sua
                        teinkö jotain väärää

   mä annan sut pois                  tahdon susta kiinni pitää
   mä päästän sut pois               vaikken oikeasti sua enää nää

          vaikka sattuu

ja kun herään yöllä yksin nimeäsi huutaen
tiedän mikään ei palaa ennalleen

           minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana

                                                    kipua pelkää en
                                                    siedän sitä tiedän sen

                      oot joka ikinen yön ääni                suruna sielussain
                      osa lempeää valon kajoa              valona yössä vain

minä olen muistanut sinut niin kauniina kuvina      vakavina unina

joka päivä ja joka ikinen yö          jokainen aamu, jokainen ilta

                            etsin sua maailman kioskeilta

                                    ohikulkijat luulee
                                    minun seinille puhuvan
                                    tyhjyyteen he sanovan mun kuulee
                                    sua aina rakastan

minä olen valvonut tuhat yötä
                                                         ikuisuus, yksi huokaus vain
                                                         yksi yö kuin koko elämä

tehnyt työtä tyhjää niin kuin kuolemaa

      suru käy kysymättä lupaa pöytään istumaan

                                                             kun hetken vain sut pitää saan
          mulla on niin iso ikävä sua
          sade kylmä sisälleni hakkaa                 itkuja varten on ihmisen silmät
                                                                 vierikää kyyneleet

                                   nurkkaan tuulilasin kyyneleet        
                                                                                               
                                                  tuuli tuule sinne missä muruseni on
                                                       
                                                                  kun hiljaa soi kuiskaus tuulen
                                                                  sun kuiskaavan kuvittelen
            ja mulla on niin iso ikävä sua
            muu olemasta lakkaa
                                                      kun hetken vain sut pitää saan

                        ei sua minusta voi erottaa
                        jäät osaksi mieleni maisemaa

mulla on niin kivinen tie ilman sua
auki haavat sielusta se hiertää                mä tarvitsen mun haavoja
                                                                syviä ja suolaisia
enkä siltä ulos pääse ilman sua
ympyrää se kiertää

        kyynel valuu ja taas alkaa paluu
        on tämä kaikki hyvin tärkeää

                                  ei etäisyys, ei vuodetkaan
                                  ei mikään meitä erota

         vaivut uneen, mun näät rauhoittuneen
         näin oomme lähempänä elämää

                  (ja hetken tie on kevyt)



Lainat näistä biiseistä (in order of appearance):
Eppu Normaali: Joka päivä ja joka ikinen yö
Eino Grön: Sä kuulut päivään jokaiseen
Kim Lönnholm: Minä olen muistanut
Kaija Koo: Kylmä ilman sua
Laura Närhi: Mä annan sut pois
Kaija Koo: Jos sua ei ois ollut
Teleks: Tuulilasin nurkkaan
Dingo: Jokainen aamu
Tehosekoitin: Hetken tie on kevyt
Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras
Jenni Vartiainen: Missä muruseni on
Chisu: Sabotage
Juice Leskinen: Pyhä toimitus