maanantai 31. maaliskuuta 2014

Myötä- ja vastoinkäymisissä

Neljä vuotta sitten olin onneni kukkuloilla: minulla oli pieni suloinen vauva ja uskomattoman ihana mies. Esikoisen syntymän myötä tuntui sopivalta ottaa muodollinen askel i-kirjaimen lisäämiseksi avoliittoomme. Maaliskuun viimeisenä päivänä ajelimme bussilla maistraattiin. Vauva nukkui vaunuissa lyhyen toimituksen ajan, ja salanaintia todisti vain pari maistraatin työntekijää. Seuraavana viikonloppuna esikoisen ristiäisissä saimme vielä papin aamenen liitollemme ja yllätimme sukulaisemme iloisesti. Ystävien kanssa juhlittiin myöhemmin kesämökillä.

Tänään, neljäntenä hääpäivänämme, uskon ymmärtäväni entistä syvemmin, mitä vihkipuheen myötä- ja etenkin vastoinkäymisissä rakastamisella tarkoitetaan. Ennen ajattelin, että vastoinkäymiset ovat riitoja ja kärhämiä. Toki ne ovat niitäkin, mutta kaikki keskinäinen eripura tuntuu aika mitättömältä tällaiseen suunnattomaan yhteiseen vastoinkäymiseen verrattuna. 

Meillä oli miehen kanssa hyvä, läheinen ja toimiva parisuhde ennestäänkin, mutta veikkosen kuoleman myötä luottamus rakkautemme kestämiseen on lujittunut entisestään. Välillä mietin, voiko tällaista ollakaan - näin vahvaa rakkautta, näin vankkaa uskoa siihen, että kuulumme yhteen eikä mikään voi meitä erottaa. 

Monet ystäväni ja tuttavani ovat tähän 30+-ikään mennessä ehtineet jo toiselle kierrokselle. Hiljattain eräs pitkään yhdessä ollut ulospäin harmonisen täydelliseltä vaikuttanut kaveripariskunta erosi. Koskaan ei voi tietää, mitä on julkisivun takana, mutta oman elämänkriisin keskellä en ole voinut olla miettimättä, päätyikö tuo pari eroon liiankin helposti. 

Olen äärettömän kiitollinen miehelleni siitä, että hän on hoitanut kotityöt, kauppareissut sekä ruuanlaitot ja ollut läsnäoleva vanhempi esikoiselle niinä hetkinä, kun itse en ole kyennyt juuri mihinkään. Kulunut talvi on osittain sumun peitossa; etenkin vuodenvaihteen tienoo, jolloin en ole tänne blogiinkaan kirjoittanut, oli minulle hyvin pimeää ja tuskallista aikaa. Tiedän vain, että mies ja esikoinen ovat minua vaikeimpina hetkinäkin kannatelleet. Rakastan heitä järjettömän paljon, ja jos mahdollista, tämän surun myötä entistäkin enemmän. 

Vai johtuuko tämä kasvanut rakkaus siitä, että perheenjäseniäkin on nyt yksi enemmän? Meillähän on myös rakkaus veikkosta kohtaan; ehkä se onkin se lisä, joka keskinäisessä suhteessammekin nyt tuntuu.   





lauantai 29. maaliskuuta 2014

Ei-toivotut lauseet

Ymmärrän, että ympärillä olevien osa on hankala. Ei ole helppoa valita sanojaan, ehkä ei joka hetki edes jaksa tai muista olla varuillaan. Lauseet karkaavat suusta ennen kuin on ehtinyt ajatella, onko asia tai sanamuoto kyllin korrekti. Yritän sietää, yritän antaa armoa.

Ja sitten on tietysti ihmisiä, jotka eivät edes tiedä kohtalostamme ja tahattomasti sanovat satuttavia asioita. Pakkohan sitä on kestää; toinen olisi ollut hiljaa, jos olisi tiennyt.

Tällä viikolla olen kuullut kuitenkin niin kattavan kokoelman ei-toivottuja lauseita, että on pakko päästellä höyryjä tänne.


"Montako lasta sulla on?" 

Nyt SE sitten tuli. Kysyjä on random-tyyppi bussissa, puhelias jenkkiopiskelija, joka ilmeisesti haluaa treenata suomen kieltään smalltalkkaamalla vuorollaan jokaisen bussin matkustajan kanssa. Miksi kevyt jutustelu näin kääntyikin perheeseen? Miten tähän kuuluu vastata? Jos sanon kaksi, seuraava kysymys on, minkä ikäisiä he ovat. Niinpä vastaan: "yksi elävä ja yksi kuollut". Opiskelijatyttö tyrmistyy hetkeksi, mutta alkaa pian selittää taivaasta ja Jumalan rakkaudesta.


"Nythän te voitte vielä saada tytön." 

Nii-in. Siltäkin tämä voi ulospäin näyttää: nyt meillä on sittenkin mahdollisuus päästä Mustapekka-pelikorttien ihanneydinperheeksi: herra, rouva, poika, tytär. (Kuolluttahan ei päälukuun lasketa?) Vaikka sukupuolihaaveet ovatkin yleisiä ja ymmärrettäviä, olen tuntenut kammottavaa syyllisyyttä muiden asioiden ohella siitä, että veikkosen odotuksen alkuvaiheessa toivoin niin kovasti tyttöä. Sittenkin olisin halunnut juuri tämän pojan! Yksikään perheeseemme potentiaalisesti joskus syntyvä tyttö ei voi häntä korvata!


"Sä oot vahva ihminen."

Tämä on klassikko. Tarkoitettu kohteliaisuudeksi, hyvällä sanottu. Miten se näkyy, että olen vahva? Koska olen elossa ja kykenen jopa, öh - käymään lähikaupassa? Koska pystyn puhumaan lapseni kuolemasta? Jos näitä kohtaloita jaellaan vahvuuden mukaan, en haluaisi olla vahva hitusenkaan vertaa!


" Voi että, se X on aivan ihana! Se on niin mahtava, kun se vaan koko ajan sätkii käsillä ja jaloilla tälleen." 

Tämän sanoi anoppi, ihastelun kohteena kälyn vauva, joka syntyi kuukausi ennen veikkosta. Ihan varmasti vauva on ihana, mutta onko sitä nyt hitto soikoon pakko meille hehkuttaa! Kiukun kyyneleet kihosivat silmiini välittömästi, mies kertoi tunteneensa inhottavan muljahduksen rinnassaan. Onneksi mies oli läsnä: hän sai olla se, joka asiasta äidilleen ärähti. Anoppi hämmentyi, ei kuulemma käynyt ollenkaan mielessä, että loukkaa meitä... Minua loukkasi sitten sekin: näinkö vähän hän tavoittaa surustamme?


"Joko teillä on tärpännyt?" 

AAAAARGH! Nytkö se vatsanseudun kyttäily alkaa? Kyllähän siellä näkyykin kiva pikku pömppö. Ja se todella on raskauspömppis, nimittäin peräisin siitä raskaudesta, joka päättyi kurjasti alle puoli vuotta sitten. Imetys ei tällä kertaa sulattanutkaan raskauslöllöjä; painan yhä viitisen kiloa enemmän kuin ennen veikkosen odotusta. Harrastan hikiliikuntaa vähintään kolmesti viikossa, syön perusterveellisesti ja vältän herkuttelua, mutta kilot istuvat tiukassa. Lääkkeet pitävät osaltaan huolen siitä, että hoikistuminen on hankalaa.

Sitäpaitsi: me kyllä kerroimme koko lähipiirille, että ensin piti odottaa jälkitarkastus, sen jälkeen tuli kolmen kuukauden yrityskielto. Nyt on meneillään vasta ensimmäinen kierto, jossa tärppääminen on edes teoriassa mahdollista. Kaduttaa, että olemme olleet asiasta näin avoimia. Olisi pitänyt sanoa kaikille, että emme ikinä enää edes aio yrittää! Ja toisaalta: eivätkö nämä asiat ylipäänsä liiku sen verran intiimillä alueella, että niistä ei ole velvollisuutta tehdä raporttia kenellekään?


Laittaisin tähän vielä Jarkko Martikaisen biisin "Ei-toivotut laulut", mutta sitä ei löytynyt YouTubesta. Joka tapauksessa se biisi kääntää ei-toivottujen puheenaiheiden asian toisinpäin: varmasti monelle tutulle ja vieraalle on minun seurassani viime aikoina tullut kiusaantunut ja ahdistunut olo, kun on pitänyt puhua Siitä Kamalasta.


Nuori tyttö kyseli: "Et kai enää laula kuolemasta?
Kai lopetat ei-toivotut laulut?"
Luulin, että laulan vain siitä, mitä täällä tulee vastaan.
Vai teinkö ei-toivotut laulut?


Jarkko Martikainen

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Paluu lähtöruutuun

Seurailin joskus yhtä koskettavaa sarjakuvablogia. Lapsettomuudesta en ole kärsinyt, mutta bloggaajan käsittelemiin keskenmenon jälkeisiin kipeisiin tunnelmiin pystyin omakohtaisesti samastumaan.

Mielessäni on viime päivinä ollut tuosta blogista tämä kuva.

Olen jälleen lähtöruudussa odottamassa pääsyä pelilaudalle. Miten se on mahdollista? Minähän olin jo maalia edeltävässä vaaleanpunaisessa ruudussa, ehdin hengailla viimeisessä ruudussa monen heittovuoron ajan. Veikkonen olisi hyvin voinut syntyä miltei neljä viikkoa ennen kuolemaansa, ja silti hän olisi ollut täysiaikainen. Minä vain odotin ja odotin ja odotin tasalukua, jolla pääsee maaliin. Ja sitten - PAM, kohtukuolemakortti: palaa takaisin lähtöruutuun.

Eihän mikään peli voi olla näin epäreilua! Maaliviivoilta takaisin alkuun, tämä on niin VÄÄRIN!

Olen lähtöruudussa jälleen, eikä mikään ole ennallaan. Seuraavalle kierrokselle - jos sellaista ylipäänsä koskaan tulee - ei lähde ollenkaan sama mama. Pelilaudalle pääsyä odottelee surullisempi, kuluneempi, katkerampi, ahdistuneempi, entistäkin huolestuneempi ja pelokkaampi nainen.

Minulle on sanottu, että olen rohkea ja vahva, kun uskallan vielä haaveilla uudesta vauvasta. En itse näe asiaa niin. Sylini huutaa vauvaa! Mieleni on haavoilla, mutta tarve saada elävä vauva hoivattavaksi on myös väkevästi fyysinen. Minun on pakko yrittää, ei tässä ole mistään järjellä punnitusta uskalluksesta kyse.

Ja on vauvahaaveessa tämäkin puoli: nyt meillä on yksi elävä lapsi. Vain yksi - mitä jos menetämme hänetkin? En uskalla enää jättää mitään yhden kortin varaan.

Niinpä olen valmiina pelaamaan taas, hirveimmälläkin riskillä.


keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

"Ajattele positiivisesti!"

Lähipiirin hyvää tarkoittavat neuvot ovat välillä aika banaaleja, kuten moni teistä ehkä omakohtaisestikin tietää.

Jo syksyllä, kun veikkosen kuolemasta oli aikaa vasta kuukausi tai pari, sain kuulla, että "on oma päätös, mitä ajattelee". Ihanko totta?

Kuten en voinut estää tätä kokemusta tulemasta öisin uniini, en voinut päivälläkään blokata sitä mielestäni. Miksi olisi edes pitänyt? Eikö oikeastaan ole ihan tervettä, että lapsensa menettänyt äiti ei pysty hetkeksikään unohtamaan suruaan, kun tapahtuneesta on vielä hyvin vähän aikaa?

Useampikin henkilö kehotti ajattelemaan tilanteen positiivisia puolia. "Minä ainakin uskon positiivisen ajattelun voimaan." "Positiivisella asenteella voi päästä eteenpäin." "Kaikissa asioissa on aina monia puolia - voisiko tästäkin löytää jotain positiivista?"

En osannut sitä ulospäin näyttää, mutta mielessä kuohui. Olisi pitänyt huutaa.

Että: MITÄ HELVETIN POSITIIVISTA VOI OLLA OMAN LAPSEN KUOLEMASSA?

Ja: SEISO ITSE LAPSESI AVOIMEN ARKUN ÄÄRELLÄ, SILITÄ KYLMENNYTTÄ POSKEA JA KERRO SEN JÄLKEEN, MIKÄ KOKEMUKSESSA ON SE POSITIIVINEN PUOLI!


Sitäpaitsi minähän olen yrittänyt ajatella positiivisesti. Olen listannut yksilapsisen perheen hyviä puolia. Olen ajatellut, että voin antaa esikoiselleni nyt enemmän huomiota. Olen miettinyt, että nyt minulla on aikaa ja tilaa - niin, mille... Jollekin omalle? Itseni toteuttamiselle? Olen elätellyt haavetta, että nyt avautuu jokin sellainen ovi, jonka olemassaoloa en olisi huomannutkaan, jos veikkonen olisi täällä. Ehkä jotain töihin liittyvää? Uusi huikea mahdollisuus?

Olen ajatellut tätä kokemusta kasvunpaikkana ja tärkeänä oppituntina elämän hallitsemattomuudesta ja hauraudesta. Olen hieman häpeissäni ymmärtänyt, miten huono olen aiemmin ollut kohtaamaan surevia; olen toivonut, että tämän jälkeen osaan paremmin. Olen vakuutellut itselleni, että olen nyt saanut poikkeuksellisen vahvan näkökulman elämään ja kuolemaan. Jne jne jne.

Toki olen huomannut, että jos pystyn suuntaamaan energiaa siihen, mikä nyt on hyvin, on todellakin helpompi olla kuin niinä hetkinä, joina jumitan lokakuun raskaissa päivissä. Uskon vilpittömästi, että luottavainen uteliaisuus tulevaa kohtaan voi viedä eteenpäin.

Suru kuitenkin on ja pysyy. Se kamaluus, joka meille tapahtui, ei tapahtumattomaksi muutu, vaikka kuinka kaivelisi asiasta esiin positiivisia puolia. Meille syntyi suru, kuten sanon blogini nimessä. Suru on se, mitä toisesta lapsestamme on jäljellä. Eikö ole vähän rumaakin yrittää väkisin hätistää sitä pois positiivisella ajattelulla?


Ehkä lähipiirin positiivareiden aiheuttama ärtymys johtuukin siitä, että on vaikeaa sietää neuvoja ihmisiltä, jotka eivät ole itse menettäneet lasta. Vaikka olisi kokenut rankkojakin vastoinkäymisiä ja kipeitä luopumisia, neuvominen on vaarallista. Aitoon ymmärrykseen on pääsy vain saman kokeneilla.

Neuvomista turvallisempi vaihtoehto on tarjoutua kuuntelemaan. Halata, ottaa kiinni kädestä.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Kirje seurakunnalle

Tuli edellisen tekstini kommenttiosiossa puhetta kuolleena syntyneen nimen lukemisesta kirkollisissa ilmoituksissa. Meidän lapsemme nimeä ei luettu.

Hautajaispäivän iltapäivänä sain veikkosen siunanneelta papilta tekstiviestin:

"Hei vielä. Kysyin, luetaanko X:n nimi pyhäinpäivänä ja jumalanpalv. Valitettavasti ei, kun on kuolleena syntynyt. Mutta taivaan Isän kirjoissa X on. Voimia teille."

Luulin yleiseksi käytännöksi, että nimeä ei lueta, mutta ilmeisesti asia onkin kirkkoherran tai jonkun muun seurakunnan päällysmiehen henkilökohtaisista näkemyksistä kiinni.

Nytpä sitten sisuunnuin sen verran, että lähetin sähköpostia seurakuntani kirkkoherralle ja seurakuntasihteerille. Jään odottamaan vastausta.

"Poikamme X syntyi kuolleena 16.10.2013. Hän oli täysiaikainen vauva, jo valmis kohdun ulkopuoliseen elämään, vanhempiensa silmissä täydellinen ja kaunis. X siunattiin sairaalan kappelissa 31.10.2013. Siunauksen toimitti sairaalapastori Y. Lapsemme haudattiin Z:n hautausmaan lastenalueelle.

Koska hautajaiset pidettiin juuri pyhäinpäivän kynnyksellä, oletin, että lapsemme nimi luettaisiin pyhäinpäivän jumalanpalveluksessa muiden vuoden aikana kuolleiden seurakuntalaisten nimien joukossa. Sairaalapastori ei ollut varma, millainen käytäntö on kohtuun kuolleiden osalta, ja hän lupasi tarkistaa asian. Suureksi pettymykseksi saimme kuulla, että kuolleena syntyneitä ei kirkollisissa ilmoituksissa lueta.

Sittemmin olen kuullut, että muualla Suomessa monissakin seurakunnissa myös kuolleina syntyneet hautaan siunatut luetaan kirkossa. Vaikka kuollutta ei voikaan virallisesti nimetä ja merkitä väestötietorekisteriin, monessa seurakunnassa lapsi on tunnustettu vanhempiensa antamalla nimellä. Mikäli vanhemmat eivät ole nimenneet lasta tai halunneet nimeä luettavan, on kirkollisissa ilmoituksissa kuolleiden kertomisen yhteydessä mainittu poikavauva/tyttövauva ja perheen sukunimi. 

Raskausviikon 22 jälkeen kohtuun kuolleiden lasten vanhemmilla on hautausvelvollisuus. Olen kuitenkin tullut vertaistuen kautta tietämään, että myös tätä rajaa varhaisemmilla viikoilla kuolleena syntyneiden vauvojen nimet on toisaalla kirkossa luettu, mikäli vanhemmat ovat niin toivoneet. Juuri näin kirkon kuuluisikin mielestäni toimia - tunnustaa hyvin lyhyeksikin jääneen elämän arvo. 

Ihmettelen suuresti seurakuntamme käytäntöä jättää kuolleena syntyneet hautaan siunatut mainitsematta jumalanpalveluksessa. Pitäisikö tämä tulkita niin, että lastamme ei kirkon silmissä ole virallisesti ollut olemassa? Että hänellä ei ole pääsyä Taivaan isän luokse?

Kohtukuolema on valtava tragedia. Menetetty vauva on rakas ja odotettu perheenjäsen, josta vanhemmat joutuvat kipeästi luopumaan. Usein - kuten meidänkin perheemme tapauksessa - vanhemmat ovat kohtukuoleman sattuessa ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa joutuvat järjestämään hautajaiset. 

Mielestäni on surullista, että kirkko, jonka nimenomaan pitäisi tarjota lohtua sureville vanhemmille suurimman hädän ja murheen hetkellä, kääntää selkänsä määrittämällä kuolleena syntyneet lapset vähempiarvoiseksi kuin kohdun ulkopuolella eläneet. 

Tänä päivänä puhutaan paljon siitä, miten nuoret aikuiset ovat etääntyneet kirkosta ja seurakunnan toiminnasta. Kuolleena syntyneiden lasten mainitsematta jättäminen ei ainakaan paranna tavallisten tapakristittyjen kirkkosuhdetta.

Toivon, että voisitte seurakunnassa tarkistaa käytäntöänne ja jatkossa tarjota kohtukuoleman kokeneille vanhemmille lohdutusta tunnustamalla heidän lapsensa myös Jumalan lapsiksi, joiden nimi voidaan kirkollisissa ilmoituksissa seurakunnan kuolleiden jäsenten joukossa lukea."

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Marian ilmestyspäivä

Olen tyypillinen ev.lut.-tapakristitty. Rakastan mollivoittoisia virsiä, vanhoja puukirkkoja, uhkeiden kivikirkkojen akustiikkaa, hautausmaita ja jouluyön hartautta. Lapsena kävin seurakunnan kerhossa ja kuuntelin raamatullista Uskolliset ystävät -kirjakasettisarjaa, jonka äitini oli ovelle ilmestyneeltä kaupustelijalta sen kummempia kyseenalaistamatta ostanut. Lapsuus- ja nuoruusiän lauloin kuorossa, ja muun ohjelmiston ohessa laulettiin paljon hengellistä suomen- ja latinankielistä musiikkia. Konsertoitiin kirkoissa Suomessa ja ulkomailla, välillä osallistuttiin kotiseurakunnan jumalanpalveluksiin.

Aikuisiällä lapsenuskoni alkoi vähitellen murtua. Ja nyt veikkosen kuoleman jälkeen olen yhtäkkiä tilanteessa, jossa joudun uudelleen miettimään suhdettani Jumalaan (tai sana, jota mieluummin itse käytän: jumaluuteen) ja taivaaseen ja kuolemanjälkeiseen. On ahdistava ajatus, että lapseni vain makaisi mullan alla maatumassa; tietysti haluaisin uskoa, että hänen sielunsa on jossakin tallessa. Mutta oikeasti en aivan tiedä, mihin uskon ja miten. Vähän sama juttu kuin niiden kohtalonajatusten kanssa: välillä uskoni on vahvaa ja välillä olematonta.

Osui aamupalalla kalenterista silmiin: tänään on Marian ilmestyspäivä. Mietin sitä stooria enkelistä kertomassa viattomalle Marialle, että kuules likka, nyt on niin, että oot raskaana ja yhdeksän kuukauden päästä synnytät ruumiillistuneen Jumalan. (Ei tarvinnut siis Marian pelätä keskenmenoa tai kohtukuolemaa!)

Ja sitten tuli mieleen CMX:n biisi, jota muinoin huolettomassa ja lapsettomassa elämässä raivopäisesti tanssittiin baarissa. Ja en tiedä, miten mikään nyt liittyy mihinkään, mutta ehkä jotenkin niin, että kaikenlaisista tarinoista ja laulunsanoista poimii koko ajan asioita, jotka sopivat omaan elämäntilanteeseen: lapsen menettämisen suruun ja uuden lapsen haaveeseen.

Rukoilen sinua, Maria! 
Anna minulle elämä!

--

Puhutaan paikasta
missä jokainen uni käy toteen.
Puhutaan pitkästä taipaleesta
taivaanvahvuuden reunalle.

A.W.Yrjänä







perjantai 21. maaliskuuta 2014

Sushikännit

Meninpä tänään aamuisen salikäynnin jälkeen sushipaikkaan lounaalle. Vedetään nyt reippaasti raakaa kalaa, kun en ole raskaana. (Ja jos vaikka kohta olenkin...)

Saunaolueksi ostan Budejovice budvaria enkä mitään perus-Olvia. (Jos olen pian taas raskaana ja saan litkiä vain alkoholittomia kurakaljoja...) Ja punkkuakin voisi viikonlopuksi ostaa. Ja briejuustoa! 

Viime lauantaina päiväkahvittelut ystävien kanssa johtivat viinin lipittelyyn ja spontaaniin päivähiprakkaan. Kun en nyt ole raskaana eikä ole pientä imeväistäkään huollettavana! (Ja kun kohta minulla on vatsassa vauva, ja sen jälkeen rinnoilla, ja mitä jos sitten tuleekin vielä yksi raskaus ja vauva... Nyt kun kerran olen innostunut isommasta perheestä haaveilemaan...)


Yritän elää hetki kerrallaan, keskittyä siihen, mikä on hyvin juuri nyt. Kuten kirjoitin kevätvalosta: tulevan ajatteleminen aiheuttaa ahdistusta, kun ne tulevat päivät ovat niin erilaisia kuin piti olla, vääränlaisia. 

Ja silti ajattelen tulevaa. Minähän ajattelen jatkuvasti vauvaa, jonka vielä haluaisin. 

Veikkosen minä haluaisin, mutta häntä en millään takaisin saa. Siksi on pakko haaveilla uudesta vauvasta. En kestä ajatella, että esikoinen jäisi ainoaksi eläväksi. 

En kuvittele, että uusi vauva pyyhkisi surun mennessään. Toisi ehkä kuitenkin taas ilon surun rinnalle? 

Vaikka olenkin tullut kolme kertaa spontaanisti raskaaksi, en uskalla pitää uuden raskauden alkamista lainkaan itsestäänselvänä. Pelkään hirveästi, että raskaus ei ala. Ja jos raskaus alkaisikin, sekin olisi aika hirveää. Tulisi tämän tuskaisen surun kumppaniksi niin jäätävä pelko. Mitä jos taas menisi pieleen? Kaksi kertaa kolmesta on päättynyt onnettomasti; tiedän erittäin omakohtaisesti, että autuas odotus voi katketa menetyksen suruun ennemmin tai myöhemmin.  

Mutta saan kai haaveilla... Toivo, haaveet - jos niistä luopuu, niin mitä jää jäljelle? 

Ja siksi minä elän kuin viimeistä päivää ja teen asioita, joita raskaana ei voi. Harmi, etteivät huvipuistot ole vielä auki, nyt minulla olisi elämäni tilaisuus kieputtaa itseäni hurjissa härveleissä. Voisin syödä kaksin käsin haukea ja korvasientä, vetää pellavansiemenöverit! Polttaa röökiä tai käyttää huumeita! Kieriskellä kissankakassa! 



torstai 20. maaliskuuta 2014

Uneton äiti

Päivän Hesarissa on uutispätkä, jossa kerrotaan tuoreen amerikkalaistutkimuksen osoittavan, että univaje tuhoaa aivosoluja pysyvästi. Riemukkaita uutisia äideille siis! Pikkulapset valvottavat, enemmän tai vähemmän. Siitä huolimatta kahden lapsen empiirisellä otannalla kokemukseni on, että kuollut vauva valvottaa pahemmin kuin elävä.

Esikoinen nukkui vauvana alkuyön pinnasängyssä, ensimmäiseltä syötöltä hän jäi kainaloon. Yöimetys oli vaivatonta, kun vauva oli vieressä. Nukahdin helposti itsekin uudestaan. Jossain vaiheessa oli toki hammaskitinöitä ja yöllisiä konttausharjoituksia. Muistan, että varsinkin vauvavuoden loppupuolella olin aika väsynyt, mutta yhtä kaikki olin pökerryttävän onnellinen.

Veikkosen syntymän jälkeen olen kärsinyt pahoista univaikeuksista. Ensimmäiset pari kuukautta näin lähes joka yö hyvin konkreettisia painajaisia tapahtuneesta. Usein minulla oli suuri vauvamaha, joka paljastuikin tyhjäksi. Yhtenä yönä palasin ulkomailta suurten matkatavaroiden kera. Laukkujen lisäksi raahasin mukanani pahvilaatikkoa, jossa oli vauvan ruumis. Laatikko tietysti aukesi ja sinertävä vauva vierähti sieltä keskelle katua... Heräilin painajaisista sydän hakaten enkä saanut oloani millään rauhoittumaan. Heräsin yhä uudelleen ja uudelleen siihen aamuun, jolloin en tuntenut liikkeitä. "Vauva ei liiku, apua!" Ja sitten: "Niin, minähän synnytin sen jo, eihän se ole siellä mahassa edes enää..."

Öisin valvoessani lähti myös helposti pyörimään mielessäni filmi viimeisistä päivistä. Missä olin, mitä tein, mitä olisin voinut huomata, missä kohtaa katsoin väärään suuntaan... MITÄ JOS SE ON MINUN SYYTÄ, OLENKO LAPSENI MURHAAJA? Ahdistus oli puristavaa, kauhu sellaista, jonka kuvailemiseen en löydä sanoja.

Ja tietysti öissä oli myös surua. Etsin vauvaa viereltäni, hapuilin käsilläni lakanaa itkua tihrustaen... Miehen läheisyys tai aamuyöllä kainaloon hiipivä esikoinen toivat lohtua, mutta silti olisin kaikista eniten halunnut - tai oikeammin tarvinnut - viereeni veikkosen. Olihan kehoni yhdeksän kuukautta valmistautunut häntä ruokkimaan ja hoivaamaan.

Kokeilin melatoniinia ja kamomillateetä. Hain nukahtamislääkereseptin, mutta en uskaltanut ottaa pillereitä usein, koska lääkäri varoitteli riippuvuudesta.

Kun puhuin uniongelmistani, sain paljon ymmärtäjiä, jotka minusta tosin olivat vain "ymmärtäjiä". Tuntui, että unettomuudesta lähipiirin ihmiset keksivät samastumiskohteen. He eivät mitenkään voineet ymmärtää suruani, pystyivät vain aavistelemaan, mutta unettomuudesta heilläkin sentään oli kokemusta! Olin liian voimaton ilmaisemaan, miten "ymmärtäminen" ärsytti, suorastaan raivostutti. On täysin eri asia potea unettomuutta työstressin tai tavanomaisen elämän solmukohtiin liittyvän ahdistuksen takia. Tottahan minullakin sellaisesta aiempaa kokemusta oli.

Tammikuussa, kun olin hirveällä aallonpohjalla muutenkin, sain lopulta ahdistukseen ja univaikeuksiin tarkoitetun lääkkeen (samaa lääkettä käytetään huomattavasti suurempina annoksina skitsofrenian ja psykoosien hoitoon, jep jep!), joka toi hieman helpotusta. Vieläkään en nuku täydellisen hyvin, painajaisiakin näen, mutta onneksi harvemmin.


Yhden kerran olen nähnyt kauniin ja lohdullisen unen: Elävä veikkonen makoilee sängyllämme tätini kutomassa villahaalarissa. Huomaan, että vaippa on falskannut ja lakanassa on iso pissaläntti, mutta sekin vain hymyilyttää minua. Vauva on niin tolkuttoman suloinen ja ihana. Lisää näitä!


tiistai 18. maaliskuuta 2014

Selviytymisen eväitä 2: musta huumori

MINÄ: Mitä jos mä en enää koskaan tuu raskaaksi?
MIES: Kyllä sä tuut.
MINÄ: Suhtauduin aina niin ylimielisesti sekundaariseen lapsettomuuteen. Ajattelin, että mitä ne ihmiset kitisee, oisivat tyytyväisiä, kun ovat edes yhden saaneet. Tää on varmasti nyt joku rangaistus niistä ajatuksista.
MIES: Höpö höpö. Ei kukaan muu ees tollasia kelaa. Kyllä me vielä onnistutaan.
MINÄ: Mitä jos ei onnistutakaan?
MIES: Usko mua, se on laaki ja vainaa!

Katsomme toisiamme ja hörähdämme. Siinäpä osuva sanonta!

Miehen kanssa huumori on veikkosen kuoleman jälkeen ollut tosi ronskia ja rankkaa. En edes kehtaa kirjoittaa, millaisista asioista läppää on heitetty.

Onko kyky huumoriin merkki selviytymisestä? Vai onko musta huumori vain yksi suurimman surun väistämätön ilmenemismuoto? Kun ei jaksa koko ajan itkeäkään, kun on pakko välillä saada myös hymyillä ja nauraa.

 

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Surun rumat seuralaiset

Jos olisikin vain suru. Ja se olisi runoissa ja lauluissa kuvatun kaltaista, kaunista, puhdasta kaipausta. Sydäntä raastavaa, satuttavaa, mutta kuitenkin myös jollain tapaa ainutlaatuista ja rakasta, elämän täydemmäksi tekevää.

Mutta tällaisen surun kylkiäisenä saapuu muitakin tunteita. Kamalia, inhottavia, rumia tunteita.

VIHA. Joinakin sysimustina hetkinä olen miettinyt, tältäkö kouluampujista ja ostarien räjäyttelijöistä tuntuu. Palavaa vihaa, epäonnistumisen tunnetta, silmitöntä pettymystä. Vihaa, jota ei pysty kohdistamaan oikein mihinkään tai keneenkään. Viha pitäisi varmaankin huutaa ulos, purkaa fyysisesti paiskomalla tavaroita, hakkaamalla halkoja, potkimalla kiviä. Mutta minä vain puhisen miehelle jotakin, kirjoitan. Ja lopulta viha suuntautuu itseeni: miten olin niin tyhmä, että en tajunnut vauvan olevan vaarassa? Miten on mahdollista, että turvallinen kohtu muuttuu hengenvaaralliseksi vauvalle ilman, että äiti sitä huomaa? Miten voi odottavan äidin kroppa olla niin surkea, että antaa vauvan kuolla sisäänsä eikä käynnistä synnytystä, kun viikot ovat täynnä, vauva valmis ja varsin kookaskin?

KATKERUUS. Miksi juuri minä? On vaikeaa hyväksyä, että syksyllä muutamaan lähipiirin perheeseen syntyi kolmas lapsi. Minä olisin tyytynyt kahteen, en olisi enempää elämältä pyytänyt! On sietämätöntä tietää, että aiemmin kaksi aborttia tehnyt nainen sai vauvan sitten, kun se hänen elämäänsä viimein sopi. Ja tiedän eräänkin, joka ei halua lasten takia tinkiä piirun vertaa töistään, opinnoistaan ja harrastuksistaan, joten hän tehtailee vauvat kalenterin kanssa niin, että ne mahdollisimman vähän sekoittaisivat hektisen elämän muita palikoita (ja tietysti hän vielä onnistuukin tarkassa ajoituksessaan).

Näiden ajatusten myötä saapuu HÄPEÄ. En minä toki pidä itseäni parempana äitinä kuin nämä muut, jotka niitä vauvoja ovat saaneet. Ajattelenpahan vain, että en koe erityisesti ansainneeni elämältä tällaista opetusta. En ole pitänyt puolisoa tai lapsia itsestäänselvyytenä aiemminkaan; olen jo ennen vauvani menettämistä ollut hurjan kiitollinen siitä, mitä olen saanut. Olisin varmasti ollut veikkoselle oikein hyvä ja rakastava äiti.

Veikkosen syntymäpäivänä oli lööpeissä se Salossa kerrostalon pihalle hylätty vauva. Miksi lapsia annetaan ihmisille, jotka eivät niitä edes haluaisi? Ihmisille, joilla ei ole halua tai kykyä huolehtia jälkikasvustaan?

Elämä on epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta. Sen hyväksyminen on läksy, jota en haluaisi millään oppia. Ja kuitenkin negatiiviset tunteet kääntyvät lopulta vain minua itseäni vastaan, tekevät elämästäni entistä raskaampaa.

Annan tunteiden tulla, annanko niiden myös mennä? Pystynkö jonakin päivänä ajattelemaan toista poikaani ja näitä hirveitä aikoja tuntematta vihaa ja katkeruutta?



PS: Tänään veikkosen syntymästä on kulunut viisi kuukautta. Haudalla ensimmäiset krookuksen nuput pistävät esiin lumen alta.


torstai 13. maaliskuuta 2014

Kaikki me kuolemme kuitenkin

Lapseni haudalla oloni on yleensä yllättävän rauhallinen. Veikkonen lepää lasten omalla alueella. On pohjattoman kamalaa lukea naapuruston kivistä päivämääriä ja vuosilukuja, jotka kertovat niin monen lähteneen liian varhain. Samalla olo on kuitenkin lohdullinen: emme ole yksin. Sillä samalla kulmalla hautausmaata käyvät toisetkin suunnattoman surun kokeneet vanhemmat muistelemassa pieniä rakkaitaan. Jos tällaista tapahtuu muillekin, miksi ei sitten meille? Miksi me saisimme olla jossain erityisasemassa murheilta suojassa?

Hautausmaalla, siellä kaikkien vainajien keskellä, kuolema ei tunnu pelkästään pelottavalta ja kauhealta. Kuolema on väistämätön osa elämää. Maailman tasa-arvoisin asia, kuten sanotaan. Kukaan ei siltä säästy. Siinä, milloin ja miten täältä lähdetään, ei vain ole mitään järkeä ja logiikkaa. 95-vuotias isotätini miettii turhautuneena, kuinka loputtoman kauan elämä kestää, eikö jo voisi päästä "parempaan paikkaan". Ja sitten taas toinen lähtee sillä hetkellä, kun hänen elämänsä pitäisi vasta alkaa.

Paljon puhutaan siitä, miten nyky-yhteiskunnassa kuolema on siivottu silmiltä piiloon. Sitä ei ikään kuin ole. Se tapahtuu laitoksissa, se tapahtuu muille; meille vasta, kun olemme isotätini tavoin valmiita sen vastaanottamaan.  

Lapsen kuolema pakottaa kohtaamaan tämän vaietun ja kuitenkin niin väistämättömän asian. Lapsen kuolema tuntuu luonnottomalta, lähtöjärjestys on karmivan väärä. Mutta kuolema itsessään tuntuu ehkä luonnollisemmalta kuin ennen. 


tiistai 11. maaliskuuta 2014

Viheliäinen valo

Paljon puhetta lisääntyvästä valosta, kevään kolkuttelusta, kesäkin jo kohta. Ymmärrän toki, että tarkoitus on hyvä. Tämä vähäluminen epätalvi oli raskas tavan tarpojallekin, saati sitten suuren surun kohdanneelle.

Ja olenhan minä kevätihminen. Olin. Entisessä elämässä päivien piteneminen sai aikaan pitelemätöntä hilpeyttä ja pulppuilevaa iloa. Nyt se ahdistaa.

Olen jo melko hyvin oppinut selviämään suruni kanssa yhden päivän kerrallaan. Nyt sitten tulevat kevättä julistavat ja kesäsuunnitelmista kyselevät ihmiset. Minä haluan elää vain tätä maaliskuun 11. päivää, tämänkin päivän hyökkäävässä valossa on minulle tarpeeksi kestämistä. Jos tänään pitää elää jo toukokuuta tai heinäkuuta, minä muserrun. Mieleen ryöpsähtävät muistot siitä, miten kasvatin vatsaa onnellisena. Maaliskuun lopussa oli ensimmäinen ultra, kaikki oli erinomaisesti, “turvaraja” oli ylitetty. (Hah!)

Kohisten etenevä kevät ja tuleva kesä ovat niin kamalan erilaisia kuin piti olla, ei minulla ole voimia ottaa niitäkin vastaan tänään.

Kaikista eniten haluaisin palata lokakuuhun ja muuttaa asioiden kulun. Mutta koska en voi sitä tehdä, ainoa vaihtoehtoni on keskittyä selviytymään tästä hetkestä, tästäkin yhdestä päivästä taas.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Osana luontoa

Miehen lohtuajatus heti aluksi oli, että mekin olemme lopulta vain osa luontoa. Ihmeellistä, kaunista, raakaa ja julmaa luontoa. Minun on ollut vaikeaa niellä tuota ajatusta. Emmehän elä kehitysmaassa emmekä entisajassa. 2010-luvun Suomessa on olemassa tasokas terveydenhuolto, tarkka neuvolaseuranta, keinot käynnistää synnytys tai tehdä hätäsektio, joka jättää ehkä trauman mutta antaa kuitenkin pelottavalle tilanteelle onnellisen lopun. Minun on äärettömän vaikeaa hyväksyä, että mitään ei voitu tehdä. Kun menimme huolestuneina sairaalaan, veikkonen oli jo kuollut.

Kuolemakokemuksen myötä luonto on kuitenkin merkityksellistynyt uudella tavalla. Sääilmiöt ja vuodenaikojen vaihtuminen ovat painavampia asioita kuin ennen. Eläimet ja kasvit puhuvat, myötäelävät, lohduttavat.

Syksy oli veikkosen syntymäpäivään saakka aurinkoinen ja kaunis. Sinä päivänä, kun lähdimme sairaalasta, sää muuttui koleammaksi ja satoivat ensimmäiset lumihiutaleet.

Pari päivää synnytyksen jälkeen menin kotimme kulmilla olevaan metsikköön kävelemään. Itkin, voi kuinka itkin. Ja silloin huomasin: lumen alta, keltaisen lehtimaton alta pilkisti esiin neliapila, jonka yksi sakara oli halki.

Myyteissä ja tarinoissa eläimet tuovat viestejä, niillä on tietoa tuonpuoleisesta. Vaikka en joka hetki jaksakaan uskoa lohdullisiin kohtalonajatuksiin, tarkkailen lintuja ja oravia tänä päivänä aivan toisin silmin kuin ennen.

Kuoleman jälkeisenä päivänä parvekkeellemme lehahti talitintti. Se istui tyhjäksi jääneiden vaunujen työntöaisalle. Koskaan aiemmin en ollut nähnyt lintua parvekkeellamme.

Joskus pihamännyssä orava tuijottaa uskaliaasti silmiin. Jäljet lumessa paljastavat jäniksen loikkineen veikkosen haudan yli.

Toivatko eläimet viestiä jo ennalta? Palokärki kuulemma tuo kuoleman.
Lähimetsikössä sellainen koputteli loppuraskauden aikana. Kesällä vanhempieni kesämökin pihassa tepsutteli kaksi siilinpoikasta. Ne olivat kummallisen kesyjä ja rohkeita; jälkeenpäin luimme netistä moisen käytöksen viestivän, ettei kaikki ole kunnossa. Ihastelimme siilejä esikoisen kanssa. Pari päivää myöhemmin ne olivat käpertyneet polunvarteen tekemään kuolemaa.  Veimme niille vettä ja ruokaa, mutta eivät ne vironneet senkään vertaa, että olisivat jaksaneet armopaloihin tarttua. Mietin, miten luonto on niin armoton.  Surin pikku siilejä ihan tolkuttoman paljon. Oliko se suru jo omaa suruani? Sinä olet emo, jonka poikanen tulee kuolemaan.

Mitä eläimet tekevät menetettyään poikasensa? Uusia poikasia. Biologiaahan se vain on, että haaveilen yhtäkkiä useammista lapsista kuin koskaan ennen. Että joku varmasti jäisi.  Selviytymisvietti, sitkeä tahto olla täällä sittenkin, nähdä sukunsa jatkuvan, poikastensa kasvavan niin vahvoiksi, että ne voivat pärjätä omillaan.

Ja niin me olemme, kuten rakkaani viisaasti ajattelee, osa luontoa, vaikka joka hetki emme sitä voikaan ymmärtää saati hyväksyä.