Mitä kuuluu katkeruudelle

Ajan mittaan suru muuttaa muotoaan - tämäkin on yksi tosiklisee. Jyrkimmät tunnot loivenevat, tuska lientyy kaipaukseksi. Surun ikävimmät ilmenemismuodot viha ja katkeruus ovat onneksi Silmun syntymän myötä pysytelleet enimmäkseen loitolla. 

Olen kuullut taas paljon raskausuutisia. Pystyn suhtautumaan niihin jo melko neutraalisti. Välillä olen tuntenut jopa ihan vilpitöntä myötäiloa: keskenmenon kokenut kaveri odottaa, kuten myös eräs lapsettomuudesta kärsinyt. Yksi, joka pelkäsi ihmissuhteiden myllerryksessä, ettei ehdi saada lasta ennen kuin ikä tulee vastaan, on löytänyt uuden kumppanin ja tullut nopeasti raskaaksi. Nämä kaikki kolme tulevaa vauvaa ovat esikoisia. Niin monella on lopulta jonkinlaisia vastoinkäymisiä ja pelkoja matkalla äitiyteen. 

Tokikaan en osaa tai halua lähteä mukaan hehkutukseen; seurailen odotuksia mieluummin etäämmältä. Ja ovat nämä raskausmahaisetkin kanssani tulevista vauvoistaan puhuessaan asetelleet sanojaan tarkkaan ja lisänneet perään sen "jos kaikki menee hyvin" -sivulauseen. Peloista ja päivä kerrallaan elämisestä on puhuttu myös. 

Sitten kuitenkin toisaalta kuulen, että on käyty vaunuostoksilla monta kuukautta ennen laskettua aikaa. Näen Facebookissa häpeilemättömän onnelliset mahaposeeraukset, luen päivityksiä siitä, miten ei löydy hyvin istuvia mammafarkkuja tai että voi kun jo skumppaa tekisi mieli... 

Ja pikkuisen se katkeruus sitten taas muistuttelee olemassaolostaan. Voinko enää koskaan jakaa odotuksen onnen maailmaa, raskausajan keveitä "huolia" ja "harmeja"? Mietin jo, miten ihanaa on, kun väistämättä muutaman vuoden kuluttua tämä lisääntymisbuumi alkaa laantua eikä tarvitse enää jatkuvasti toisten ihmisten odotusten myötä käydä omaa katkeraa historiaansa läpi. Ehkä onkin paljon auvoisempaa olla 40+ kuin tässä kolmenviiden kieppeillä!

Olen kokenut katkeruuden häivähdyksiä myös kolmilapsisia perheitä nähdessäni. Se ajatus, että tuollainen kööri meilläkin pitäisi olla. Ja samalla ristiriita, kun tiedän, että Silmua ei olisi, jos olisi Veikkonen. 

On kuitenkin helpottavaa, että kovin hallitsevaa jalansijaa katkeruudella ei elämässä tällä hetkellä ole. Välillä se aina luona käväisee, mutta melko nopeasti onneksi häipyy taka-alalle. Ja tokihan haluankin kaivata sitä puuttuvaa lasta kauniisti ja puhtaasti, rakkaudella enkä katkeruudella. 

Onnittelujen numerologia

Pino vaaleanpunaisia kortteja, pehmoisista paketeista löytyviä bodeja ja potkareita. Voi miten meitä muistetaan, hellitään ja onnitellaan. Jokainen lahja ja onnentoivotus lämmittää. Mutta pakko sanoa, että jotkut ovat valinneet sanansa aivan erityisen koskettavasti. Ja jotkut toiset tahattomasti vähäsen satuttavat. On niin helppoa sisällyttää tai poissulkea se yksi lapsi.

Taitavimpia ovat kohtalotoverit. Onnen rutistus kolmen äidille. Voisiko ihanammin sanoa? Tai onnittelijoiden nimien joukossa Veikkosen kaverit taivaassa.  

Sitten näitä ajattelemattomia lipsahduksia: Tuplapappa välitti iloiset uutiset. Tuplapappa? Isälläni on kolme lapsenlasta... Esikoiselleni lausutut sanat: Nyt me nähdään sut ekaa kertaa isoveljenä. No kylläpä olette aika monta kertaa tässä vuoden aikana hänet nähneet...

Tiedän, että kukaan ei varmasti loukkaa tahallaan, jonkin verran osaan jo antaa armoa. Silti se pistää. Niin helppoa on unohtaa tai "unohtaa". Ajatella, että se on ollutta ja mennyttä, kun nyt kaikki on hyvin. On niin raastavan helppoa kutistaa Veikkosen ainutlaatuinen elämä vain epäonniseksi raskaudeksi, josta ei tullutkaan vauvaa.

Heitä on kolme. Ei kaksi, vaan kolme.

Minulle se keskimmäinen lapseni oli ja on erittäin fyysisesti ja kirjaimellisen kipeästi totta. Hänen kuolemansa avasi oven Silmun elämälle. Siksi tuntuu entistäkin tärkeämmältä, että hänet myös tämän uuden onnen hetkellä tunnustetaan ja muistetaan.

Katkeruus

Jos viha ja katkeruus ovat koiria, koetan olla syöttämättä niitä. Ne eivät katoa, mutta en anna niiden kasvaa itseäni vahvemmiksi. (Bulevardin perhesurmassa omaisensa menettänyt Liisa Ahti HS:n haastattelussa viime keväänä)

Olen yrittänyt omaksua tuon hienon ajatuksen itselleni. Alkuvuodesta katkeruus ja viha olivat hurjia. On pakko myöntää, että en tiedä, olisivatko ne lainkaan laantuneet, ellei olisi tullut tätä uutta raskautta. 

Välillä oli jo hetkiä, kun nuo pahat tunteet tuntuivat lähes selätetyiltä. 

Mutta nyt ne ovat ruvenneet murahtelemaan taas. Etenkin katkeruus. Kuka sitä koiraa on syöttänyt? En myönnä! Toivoa, kiitollisuutta, hyviä tunteitahan minä olen yrittänyt ruokkia. Jostakin katkeruus on kuitenkin energiaa saanut, niin kovaan ääneen se on ruvennut viime aikoina räksyttämään.

Vaikka minulla on kultainen mies, ihana esikoinen, jonka voin rutistaa kainalooni, ja vauva, joka liikehtii kohdussa, olen tuntenut kamalaa katkeruutta siitä, että koskaan, ei koskaan voi perheeni olla täysi ja kokonainen. Aina se yksi lapsi tulee puuttumaan. Ikävä on nyt kuoleman vuodenajassa jotenkin taas fyysisempää ja kokonaisvaltaisempaa. 

Hautausmaalle mennessä katkeruus haukahtelee kimakasti. Miksi minun pitää käydä täällä? Edes tietää tällaisesta, kestää tätä? Kun niin monen muun ei tarvitse! Ei äitien ja isien lähtökohtaisesti tarvitse! Ei tämä tällainen kuulu vanhemmuuden suunnitelmaan! Miksi juuri minä? Miksi meidän perhe? 

Katkeruus kiertyy ikävästi myös ja ennen kaikkea vauvavatsani ympärille. En pysty nauttimaan raskaudesta fyysisesti enkä henkisesti. Olen äärettömän katkera siitä, että joudun taas olemaan raskaana. Ja sitten poden syyllisyyttä, sillä olenhan kuitenkin uudesta mahdollisuudesta mielettömän kiitollinen. Nämä sisäiset kamppailut uuvuttavat.  

Aiemmissa raskauksissa olen voinut hyvin ja pitänyt kasvavaa vatsaani kauniina. Nyt tunnen itseni rumaksi, painavaksi ja vastenmieliseksi. Inhottaa, jos joku sanoo jotain ihanasta vatsasta tai odotuksen hehkusta. Hah ja pah. Fyysisestikin kärsin vaivoista, joista en aiempien raskauksien aikana tiennyt mitään. Kroppa ja mieli ovat kovilla.

Olen katkera jopa aivan typeristä ja vähäpätöisistä asioista, kuten siitä, että joudun taas olemaan homejuustoitta, graavikaloitta, punaviinittä. Kun en voi sanoa niin kuin odottajat yleensä: että kyllä se palkinto on sen arvoinen! Viimeksi ei ollut, mistä tiedän, onko nytkään.

Olen katkera siitä, että en voi enää kokea luottavaista odotusta.

Olen katkera siitä, että veikkonen kuoli lasketun ajan jälkeen, joten minulla ei ole tässä raskaudessa luvassa "pitemmällä kuin viimeksi" -merkkipaalua. En voi kokea tuskallisten raskausviikkojen ylittymisen helpotusta, siitä heräävää tunnetta, että ehkä sittenkin tällä kertaa pääsen maaliin. Päinvastoin: mitä pitemmälle viikot menevät, sitä rankempaa on pelkoni.

Olen katkera siitä, että uskoni hyvään on niin haurasta.

Olen katkera katkeruudestani - en minä haluaisi olla tällainen! 

Jos vain annan tämän koiran olla ja ärhennellä, jos silitän sitä myötäkarvaan, niin rauhoittuuko se lopulta? Olen aiemmin tällä surumatkalla kokenut usein, että kielteisistä tunteista pääsee vain niiden läpi elämällä. Tunnen katkeruutta, mutta ei se ole koko totuus minusta. On myös se kiitollisuus, onnikin, toivo. Kai siellä nyt yksi katkeruus säyseämpien kaverien seassa menee. Ehkä se ennen pitkää vaikenee ihan itsekseen? 

Masubook

Koska tuttavapiiri, läheisempi ja kaukaisempi, nyt sattuu elämään kiihkeimpiä lisääntymisvuosiaan, masu-uutisia putkahtelee tietoisuuteen tämän tästä. Melko usein tiedotuskanavana toimii Facebook.

Varhaiset uutiset ärsyttävät. En pysty millään ymmärtämään sinisilmäistä luottamusta siihen, että raskaustestin kaksi viivaa = vauva. Että yhtälössä ei nähdä minkäänlaista epävarmuustekijää. En ole koskaan ymmärtänyt, en edes sillä omalla ekalla kerralla. Alkuraskauden keskenmenon riski on kuitenkin niin suuri, että minusta on suorastaan ylimielistä ja omahyväistä, jos sen mahdollisuus ei edes käväise mielessä. 

Tietenkään varhainen iloitseminen ei välttämättä tarkoita sitä, ettei minkäänlaista pelkoa tai epäilystä olisi. Joillakin on suoraviivaisempi kyky ajatella, että riemuitaan nyt, kun on siihen aihetta, ja murehditaan vasta, jos murehdittavaa ilmenee. 

Silti minua rasittavat tyypit, jotka julkistavat raskausuutisensa (tai heille se ei ole edes raskausuutinen vaan vauvauutinen) monelle sadalle FB-kaverilleen suunnilleen jo ennen kuin on pissa ehtinyt testitikussa kuivua. 

4.2.2013 Saatiinkin tammikuun ihanalta

aurinkolomalta maailman paras tuliainen!!!

Syksyllä meitä on neljä <3

Sitten ne profiilikuvissa kasvavat vatsat... Onhan se nykypäivän visuaalisessa some-maailmassa varsin luontevaa jakaa elämänvaihetta, joka on merkittävä ja fyysisestikin niin näkyvä. Tavallaan ihanaa, että ihmiset haluavat jakaa, luottavat, ovat onnellisia. 

Minua se ahdistaa. Tästä raskaudesta en aio pukahtaa omalla seinälläni yhtään mitään. Mies on samoilla linjoilla. (Mutta täällä blogissa sitten kaikesta kirjoittelen... Jos joku on bongannut ja tunnistanut, niin mikäs siinä. Täällä jaan enemmänkin kuin pintaraapaisuja.)

Aiemminkin olen ollut varovainen. Sekä esikoisen että veikkosen raskaudessa päästin uutiseni FB-kaverien kommentoitavaksi ja tykkäiltäväksi vasta noin kuukausi ennen laskettua aikaa. Olen nyt jälkeenpäin miettinyt, onko minulla ehkä ollut jokin intuitiivinen tieto siitä, että kohdalleni tulee jotakin kamalaa osumaan (tällaisia keloja on paljon, ajan kerrokset, se miten aiemmin koettu, tunnettu ja ajateltu peilautuu nykyhetkeen) ja siksi olen arastellut fanfaarein ja ilotulituksin julistettavaa MEILLE TULEE VAUVA!!! -meininkiä..?

Tänään silmiin osui päivitys, joka oli pelottavan tuttu: laskettu päivä, eipä kuulu vauvaa vielä, no leivottiin sitten tässä pikkusisarusta odotellessa. Täsmälleen samoja asioita kirjoitin viime syksynä itse, päivä oli 10.10. Se oli niin mukava päivä, siniristiliput liehuivat kansalliskirjailijan kunniaksi, vaivattiin pullataikinaa, pyöriteltiin pellillinen oikein perinteisiä voisilmiä - on sitten tarjoiltavaa, kun suku ja ystävät rientävät vauvaa katsomaan...

9.9.2013 Vielä kesä, mutta syksyn tulokin

on tänä vuonna ihanaa: kuukausi ja yksi päivä

laskettuun aikaan!!! <3 <3 <3 

Loppuraskauden päivityksistä en yleensä ärry; onhan nyt täysin normaalia, suotavaakin, siinä kohtaa olla luottavainen ja ajatella, että ihan kohta, ehkä jo huomenna tai ensi viikolla saan rinnoilleni silkkaa ihmettä ja ihanuutta. 

Kateutta tunnen. Minulla ei ole enää ikinä pääsyä samanlaisiin tunnelmiin. Ja sitten tunnen jotain epämääräistä ahdistusta myös, ikään kuin huolta sen toisen puolesta. Eikö se höntti nyt tajua ollenkaan pelätä - minunko tässä on sydän kurkussa pelättävä hänenkin puolestaan! Raskaus itsessään on vaarojen taival, mutta minun ajatuksissani loppuraskaus, etenkin lasketun ajan yli kestävä, on jotakin niin käsittämättömän pelottavaa ja riskialtista, että sydän alkaa hakata ja kylmä hiki kihota otsalle, vaikka kyseessä olisi joku melko etäinenkin ihminen, jonka elämästä en ilman näitä nykyajan viestimiä olisi ollenkaan kärryillä. 

Ja sitten vielä vähän lisää kateutta. Katkeruutta. Totta kai se toinen saa elävän vauvan. Se kamala tapahtui jo minulle, muut ovat turvassa. Eivät kaikki voi tippua 0,3 %:n marginaaliin. En toki missään nimessä toivokaan, että kenellekään tutulle tai tuntemattomalle ikinä kävisi, kuten meille (vaikka tämä toiveeni on turha; kohtukuolemia on tapahtunut aina ja tulee aina tapahtumaan). Silti jokainen taviskaverin tai -tuttavan Facebook-odotus, jonka kaari kulkee plussatuuletuksista tai vähintäänkin ultrakuvista viimeisten viikkojen pallomasun kautta onnentäyteisiin syntymäuutisiin, kiertää puukkoa haavassa. 

25.10.2013 Ei tekstiä. 

Ei vauvaa. Kukatkin jo lakastuvat.

Ei lohtua, toivoa, mitään.

              

Miksi se olin juuri minä, miksi helvetissä minä, jonka masukuvaa ei seurannut synnäriposeeraus vauva sylissä vaan lohduton tiedonanto siitä, että odotuksen onni päättyi suurimpaan suruun?

Saanko vielä tänä vuonna itsekin kertoa onnellisia uutisia? Masu-uutisia en kerro, mutta syntymäuutisia? 

Tämän illan uskalias haave:

Loppuvuosi 2014, Ulpukka updated her status:

"MEILLE TULI VAUVA! Surusta ja ikävästä siinnyt, jouluihme, toivonsäde pimeään."

Toisten onni, part 2

Sinä aikana, kun odotin veikkosta, syntyi vauva kälylle, kolmelle ystävälle, kahdelle serkulle ja yhdelle työkaverille. Aikana veikkosen kuolemasta tähän päivään vauvan on saanut kaksi läheistä ystävää, yksi työkaveri ja pari samassa kaupungissa asuvaa tuttavaa. Viisi näistä yhdestätoista vauvasta syntyi syys-marraskuussa, hyvin samoihin aikoihin menetyksemme kanssa siis. Tähän päälle tietysti kaikki random-tuttavuudet ja Facebook-kaverit, joiden vaaleanpunaisista ja vaaleansinisistä nyyteistä en ole edes pitänyt lukua.

Kun on yli 30 mutta vielä alle 35 ja lähipiiri koostuu pääasiassa saman ikähaarukan ihmisistä, lisääntymisbuumi ei ole mitenkään poikkeuksellista. Monet saavat toisia ja kolmansia, jotkut esikoisia. Lapsettomat alkavat selvästi olla ystävien ja kaverien joukossa vähemmistöä.

Aluksi en voinut ajatellakaan, että näkisin vauvoja. Totta kai vauvoja näki, kaupassa, puistossa, paikoissa, joissa puoliväkisin oli liikuttava. Ja se oli jo liikaa - uppo-oudot vauvat, joiden ohi pystyi äkkiä kävelemään, olivat aivan liikaa. Että olisin mennyt varta vasten tapaamaan jotakuta lähipiirin vauvaa - täysin hullu ajatus!

Veikkosen kuolema on väistämättä vaikuttanut ihmissuhteisiin. Toisen onni ja toisen suru yhtä aikaa saman asian ympärillä on erittäin haastava tilanne. Noiden kotikaupungin tuttavien kanssa suhde olisi asioiden mennessä toisin luultavasti lämmennyt paremmaksi kaveruudeksi; odotusaikana suunnittelimme vaunulenkkejä ja kahvitreffejä. Nyt kommunikaatio on jäänyt tyystin. Syksyn vauvat ovat samanikäisyytensä takia hyvin vaikea pala, enkä ole heistä kohdannut vieläkään ketään.

Parhaiten yhteys on säilynyt toisen läheisen ystäväni kanssa. Hän oli lähellä raskautensa puoliväliä, kun veikkonen kuoli. Hän tuki ja kannatteli, lähestyi rohkeasti, vaikka kasvavan vatsan katseleminen aiheutti minulle tuskaa, joka välillä pääsi näkyviin. Vauvan synnyttyäkin olemme tavanneet melko usein. Välillä on vaikeampaa ja välillä helpompaa, mieli keikkuu laidasta toiseen niin, että koskaan en pysty omia reaktioitani täysin ennakoimaan.

Yksi fraaseista, joita olen lapseni menettämisen jälkeen alkanut vihata, on tämä: Toisten onni ei ole minulta/sinulta/keneltäkään pois. Ei olekaan, ei tietenkään ole. Nykyään pystyn jo ihan vilpittömästi tuntemaan jonkinlaista myötäiloakin syntymäuutisista. Tunnen aina helpotusta: noille ei käynyt niin kuin meille, huh!

Mutta kyllä toisten onni tekee omasta surusta hetkittäin vielä kipeämpää, konkreettisempaa ja yksinäisempää.

Aluksi tunne oli suorastaan fyysinen. Toisilla oli vauva kohdussa tai sylissä, minulla haudassa. On vaikeaa selittää sitä ruumiillista, alkukantaista tuskaa, jota kohtukuoleman jälkeen kokee, ja tieto siitä, että toisilla oli ulottuvillaan se, mitä me menetimme, teki tuskasta vielä vähän rujompaa.

Kateus on katala, inhottava tunne, mutta se tuli väistämättä myös. Vielä pahempaa kateudesta teki se, että jotkut, jopa lähimmät (mies, äiti, anoppi) eivät ymmärtäneet sitä. Sain kuulla tyypillistä lässytystä siitä, miten kateus myrkyttää mielen ja tekee olostani vain entistä kurjemman. Mutta oloni oli jo niin pohjattoman kurja, että ei se siitä voinut enempää kurjistua. En ymmärrä, miksi tunteiden tukahduttaminen olisi parempi vaihtoehto kuin niiden vastaanottaminen. Tämä on ollut yksi asioista, joita suru on opettanut: tunteisiin on lupa. Tunteet ovat tunteita, eivät tekoja, tunteet menevät pilvinä taivaalla, muuttavat muotoaan, ja kas, yhtenä päivänä kateus ei enää olekaan niin kalvavaa, se on hiutunut jo aivan ohueksi harsoksi, joka vain silloin tällöin mielen päällä häivähtelee.

Toisten onni alleviivaa myös kokemusta elämän epäreiluudesta: toiset saavat, toiset eivät; toiset onnistuvat, toiset eivät. On vaikeaa hyväksyä sitä, että kaikista meistä yhtä aikaa raskaana olleista tutuista naisista se olin juuri minä, joka tipahti sinne 0,3 prosentin kohtukuolemamarginaaliin. Vaikka oikea kysymys onkin "miksi kukaan", kyllä varmasti jokainen tällaisen surun kohdannut esittää heti järkyttävillä alkumetreillä kysymyksen "miksi juuri minä, miksi meidän perhe".

Voin myöntää rehellisesti, että uusi raskaus on yksi tekijä siinä, miksi toisten vauvaonni on nykyisin jo hitusen helpompaa kestää. Jos en olisi saanut tätä uutta mahdollisuutta, saattaisin tällä hetkelläkin olla syvällä katkeruuden ja kateuden kuopassa. Myönnän heikkouteni (inhimillisyyteni?). Joku toinen kokee toisin, selviää ehkä ilman näitä alhaisia tunteita, pointsit siitä! Kirjoitan tästä, koska uskon, että en kuitenkaan ole ainoa, joka on hetkittäin kokenut toisten onnen tekevän omasta tuskasta vieläkin sietämättömämpää.

Viikonlopun vietimme mökillä ystäväperheen kanssa. Heillä on vuosina 2010 ja 2013 syntyneet pojat. Samat vuodet, poikia molemmat, ihan kuten pitäisi olla meilläkin. Oli mukavia, onnellisia hetkiä. Oli haikeuden hetkiä: neljä niitä pikkupoikia olisi pitänyt olla. Isot keskenään leikkivät ja pienet yhdessä konttailevat. Näin pitkällä kuitenkin jo olen, että lähdin yhdessä mökkeilemään ja muutamalla laiturinnokassa kenenkään huomaamatta vuodatetulla kyyneleellä selvisin.

Kokemuksen rintaääni

Se alkaa ensimmäisen lapsen odotusaikana. Jos erehtyy voivottelemaan raskausvaivoja, joku kokeneempi on vieressä sanomassa, että odotapa vain, kun se syntyy. Sitten sitä ja sitten tätä, ei ole hetken rauhaa etkä nuku kokonaista yötä enää koskaan!

Kun esikoisvauvan äiti malttamattomana toivoo, että vauva alkaisi jo kontata, nousisi kävelemään, sanoisi ensimmäisen sanansa, hänen haaveensa ammutaan alas: odotapa vain, kun se liikkuu, sitten toivot, että se olisi joskus paikallaan! Odotapa vain, kohta se ei ole hiljaa enää ollenkaan ja saat vastailla koko ajan hölmöihin kysymyksiin!

Tämä on tietysti ihan normaalia vanhemmuuspuhetta, olen itsekin siihen syyllistynyt.

On se silti pirun ärsyttävää. Lapset eivät ole toistensa kopioita, kuten eivät vanhemmatkaan. Ei ole olemassa kaavaa, joka pätisi kaikkiin.

Esikoisen kasvaessa olen alkanut yhä kirkkaammin tajuta, miten on hienoa ja oikein, että jokainen tuore äiti tai isä saa itse kasvaa vanhemmuuteen samaan tahtiin oman lapsensa kanssa. Jokainen vuorollaan oivaltaa, ihmettelee ja tuskailee asioita, jotka toisille, kokeneemmille, ovat jo niin tuttuja.

Totta kai hiukan hymyilyttää, kun parikuisen esikoisvauvan äiti kertoo, miten hänen vauvansa niin nätisti nukkuu vieressä, että kummaa, kun jotkut niin valittavat siitä, miten lapset yöllä potkivat ja murjovat... Melkein jo lipsahtaa odotapa vain. 

Joissakin asioissa kanssavanhempien empiriaan perustuvat neuvot voivat tietysti olla arvokkaita ja hyödyllisiä. On kuitenkin eri asia puhua kokemuksistaan tyyliin "näin meillä" kuin yleistää ne absoluuttiseksi totuudeksi, joka koskee kaikkia lapsiperheitä.

Miten tämä nyt sitten liittyy suruun ja miksi jauhan tällaista tässä blogissa... Tulen siihen kohta.

Suunnilleenkin kolmen vuoden ajan olen kuunnellut odotapa vain -kommentteja, jotka liittyvät siihen, millaista on sitten, kun lapsia on (kotona) enemmän kuin yksi.

Aluksi ne kommentit rasittivat, koska toinen lapsi ei ollut suunnitelmissa vielä. Sitten ne ärsyttivät, koska emme olleet varmoja, onko toinen lapsi suunnitelmissamme ollenkaan.

Kun veikkosen odotus esikoisen 3-vuotispäivän tienoilla alkoi ja vatsa rupesi kasvamaan, kommentteja alkoi sadella entistä enemmän. Jotkut kehottivat oikein nauttimaan viimeisistä ajoista yksilapsisena perheenä, kahden kanssa kun ei enää koskaan ehdi mitään, on ihan turha haaveilla omasta/vanhempien kahdenkeskisestä ajasta, on niin hullun rankkaa se ja se ja se. 

Veikkosen kuoleman jälkeen oli vähän aikaa hiljaista.

Mutta nyt kun olen raskaana taas, odotapa vain -kuoro on aloittanut laulunsa jälleen. Nyt en kestä sitten yhtään! Ärsytysmittari ottaa äkisti kierroksia, kun kahden lapsen kotiäiti päivittelee lastemme kinastellessa samasta lelusta, miten esikoiselleni pikkusisaruksen syntymä tulee olemaan niin kova paikka. Hän katsoo asiakseen puhutella lastani, että kuule sun pitää nyt vähän ruveta opettelemaan jakamista. Ääneni on väkisinkin kireä, kun sanon, että niin, onhan tuo esikoiseni muuten ollut kaksi vuotta päiväkodissa, on varmaan siellä ollut näitä tilanteita, parhaan puistokaverin kanssa on myös 1-vuotiaasta saakka nähnyt monta kertaa viikossa ja on joo harjoiteltu lelujen jakamista.

Kukaan ei saa soimata esikoistani siitä, että hän kasvaa tällä hetkellä ainokaisena! Hänellä on pikkuveli, hän on valmistautunut veljen tuloon pitkän matkan varhaisesta keväästä syksyyn. Hän on innokkaasti odottanut veljeä, jota ei sitten ikinä saanutkaan nähdä kuin kuvista. Hän on joutunut näkemään vanhempiensa itkuiset kasvot, äitinsä katoamisen syvälle pimeän surun uumeniin.

Ja minä, äiti, olen kokenut jotain sellaista myös, että en juuri nyt jaksaisi kuunnella juttuja siitä, miten sitten on kädet täynnä ja koko ajan joku vaatimassa jotakin ja isompi ei anna imetysrauhaa ja hitto kun se sotkee koko kämpän sillä välin kun on vauvan peppua pesemässä ja ihan mahdotonta kaikki! 


Repliikki, jota en koskaan sano, en edes katkerimpina hetkinä: odotapa vain, kun sinun lapsesi kuolee. Huomaat sitten sinäkin, mikä vanhemmuudessa todella on kaikkein vaikeinta.  

Masokismia kesäkekkereillä

Kesä on täällä. Pihakestit, kaupunginosafestarit, ulkoilmatapahtumat. Emmin pitkään, lopulta rohkaistuin ja menin. Tapahtumaan, joka perinteisesti on kuulunut jokaiseen kesääni jo vuosien ajan.


Päivän saldo:

Ihmisiä, joita olen edellisen kerran nähnyt tukevasti vatsakkaana: 1, 2, 3, 4... sekosin jo laskuissa.

Osanottoja, voinnin kysymisiä, Sen Asian jollain tavoin huomioivia sanoja: 0.

Lämpimiä, myötäeläviä halauksia, jotka ilman sanojakin riittävät: 0.


Okei. Kaikilta en odottanutkaan mitään. On täysin ymmärrettävää, että jotkut etäisemmät näin reilun puolen vuoden jälkeen sivuuttavat asian, eivät ehkä edes muista (!) tai koe tarpeelliseksi. Mutta sellaiset, joiden seurassa olen takavuosina istunut samoissa pöydissä, viettänyt aamuun asti venyneitä iltoja... Tai ihmisiä, joiden kanssa olen työskennellyt... Heiltä olisin toivonut jotain muuta kuin nopean "moin".

Väkijoukossa on helppo mennä ohi; olisin voinut itsekin olla se, joka päättää vain mennä ohi. Mutta minä katsoin silmiin, minä odotin. Edes kulunut ja arkinen "mitä kuuluu", onko se liikaa pyydetty...


Päivän vauvasaldo:

2 ystävän vauvaa
1 keskivertoa tutumman tuttavan vauva
aika monta tuntematonta vauvaa

Yhden kerrallaan kestän. Mutta kun ympärilleni muodostuu vaunuparkki, nekin ystävät, jotka kahden kesken huomioisivat ja olisivat hienotunteisia, ajautuvat äkkiä nukkumis- ja syömisrytmikeskusteluun, nimivalintojen taustoihin, synnytysmuisteluihin.

Enhän voi mitenkään vaatia, että tuollaiset, niin luonnollisesti tuoreiden vanhempien kohtaamisissa syntyvät keskustelut vaikenisivat vain siksi, että minä olen läsnä.

Aina voi tulla vessahätä tai kahvihampaankolotus (vaikka en edes juo kahvia nykytilassani) sopivasti, niin että pääsee tilanteesta liukenemaan. Tulipa muutamankin kerran liuettua. Tuli räpyteltyä pois kyyneliä, nopeasti pyyhkäistyä kämmensyrjään.


Sitten taas itse tapahtuman ohjelma: koskettavat sävelet, sydämeen osuvat säkeet, esiintyjien läsnäolo ja heittäytymiskyky - siinä jotain, minkä takia kai kannatti kuitenkin mennä.


Tänään on aamupäivä kulunut lähinnä itkiessä, joten en tiedä, jäikö saldo plussalle lopulta kuitenkaan.

Välillä en tiedä, kumpi noissa tilanteissa tuntuu pahemmalta, suru ja sen aiheuttama ulkopuolisuus itsessään vai se, että kukaan ei tajua. Ei voi tajuta, ei vaan voi.

Tällaistako tämä nyt on lopun ikää, näin hemmetin vaikeaa kaikki...

Ehkä kumminkin tulevina viikonloppuina mökkierakoidun luonnon helmaan oman perheen kesken ennemmin kuin nautin (hah!) sosiaalisista tilaisuuksista.  

Kaksi ilmapalloa, biojätepussi ja totaaliromahdus

Mistä tietää, että yksilapsiselta näyttävä perhe onkin todellisuudessa kaksilapsinen? Siitä, että vapun kynnyksellä markettiostoksilta mukaan lähtee kaksi heliumpalloa. Jossakin Käpy ry:n vihkosessa se taisi olla, kirjoitus erään perheen ihanasta tavasta ostaa vappupallo myös kuolleelle lapselle ja lähettää se taivaan tuuliin. Vaikka kapinoinkin ylhäällä sijaitsevaa taivasta vastaan (se on tässä, lähempänä), ajatus on minusta niin hurmaava, että halusin pölliä tavan omankin perheeni perinteeksi. Olen välillä pohjattoman surullinen siitä(kin), että esikoinen ei saanut pikkuveljeensä tutustua. Tämä ilmapalloterveisen lähettäminen kuolleelle veljelle on yksi keino hoitaa sisarussuhdetta rajan yli.

Isoveljen valinta, Nalle Puh -pallo, "koska vauvalle ei voi mitään liian hurjaa".

Siinä me olemme: pomppiva esikoinen ja hyväntahtoinen miehenköriläs

murheen murtamaa äitiä halaamassa. 

Vauva siellä, minne hän kuuluu:

äidin sylissä, perheen ympäröimänä.

---

On ihmeellistä, melkein häiritsevää, miten oma suru löytyy ihan joka paikasta. Taittelin vanhasta Hesarista biojätepussia. Silmiin osui aukeama, jossa oli mustavalkovalokuva vauvasta arkussa. Kuva oli yli sadan vuoden takaa, ajalta ennen (muka-)kaikkivoipaa lääketiedettä, tarpeeksi kaukaa, että surullinen asia etääntyy tästä päivästä. Julkaistaisiinko valtakunnan päälehdessä kuva 2010-luvulla kuolleen vauvan avoimesta arkusta? Olisiko se sopimatonta?

Vertaistuki on välillä kummallista: olen nähnyt lukuisia kuvia kuolleista vauvoista. Pystyn kavahtamatta katsomaan, vauvat ovat kuvissa kauniita ja rauhallisia, ikiunta nukkuvia enkeleitä. On käynyt jopa niin, että Facebookin kuvavirran elävät vauvat päiväunillaan ja vastasyntyneet kapaloissaan näyttävät minusta toisinaan kuolleilta. Kuolema on tullut lähemmäksi, tutuksi, luonnollisemmaksi asiaksi, vaikka yhä edelleen on vaikeaa hyväksyä, miten korkea hinta tästä kuoleman väistämättömyyden ja armottomuuden tajuamisesta piti maksaa. Sen verran tuo Hesarin sivu kuitenkin pysäytti, että en iljennyt sitä biojätteiden kääreeksi alistaa.

---

Kirjoitan nyt vielä siitäkin, miten monien hyvien, tasaisten päivien jälkeen tuli paha romahdus tänä aamuna. Vein esikoisen päiväkotiin, ja eikös vain samaan aikaan ovelle saapunut nainen vaunujen kanssa. Nainen, jolla vielä pari viikkoa sitten oli maha. Voi sitä riemua ja kuhinaa eteisessä. Onneksi olkoon! Ihanaa! Miten teillä on mennyt? Tuollako se on pihalla? Saako sitä käydä katsomassa?

Kyyneleet tulivat, vaikka kuinka purin huulta ja pinnistelin. "Tuupa nyt, mennään pesemään kädet." "Äiti, miksi sä sanot sen noin surullisella äänellä?" "No kun mulle tuli surullinen mieli, kun tuo X:n pikkuveli tai -sisko muistuttaa mua veikkosesta." Nopeat heipat ja yritys livistää paikalta äkkiä. Mutta tietysti yksi hoitajista astui samalla ovenavauksella ulos vauvaa katsomaan ja huomasi itkuisen naamani. "Ai niin... Ottaa vieläkin noin koville", hän totesi. Ellei hän olisi hapuillen koskettanut olkapäätäni, kommentti olisi ehkä kuulostanut minusta ilkeältä. Vieläkin. OMG, eikö ois jo aika mennä eteenpäin. Come on nyt. Ei toisten onni oo sulta pois! Mutta kosketus kertoi, että lohdutukseksi se oli tarkoitettu, ymmärtäväksi eleeksi. Sillä onhan nyt aikamoista kohtalon ivaa, että kaikista ryhmän vanhemmista juuri minä ja tämä vastasyntyneen äiti saavumme päiväkodin ovelle samalla kellonlyömällä.

Päiväkodin portista ulos päästyäni itku tuli jo huutona. Hoipertelin läheiseen metsikköön ja istuin siellä kaatuneella puunrungolla parkumassa katkerammin ja kovemmin kuin aikoihin. Ja sitten mietin taas: tapahtuiko tämä tarkoituksella? Oliko niin, että tarvitsin tällaisen itkun tähän väliin? Kokemuksen, joka nostaa tuskan kunnolla pintaan?

Iltapäivällä päästimme veikkosen pallon lentoon haudalla. Siellä ollessamme kännykkä piippasi. Vauvauutisia entisiltä naapureiltamme. Mutta sen viestin otin vastaan jo aivan tyynesti. Vauvoja kuolee, mutta niin paljon enemmän heitä syntyy, uusia ja eläviä ihmisiä, niinhän sen pitääkin mennä.

Se ensimmäinen enkeli

Ensimmäisen raskauteni päättyminen keskenmenoon oli siihenastisen elämäni suurin suru.

Ymmärrän hyvin, että jollekin alkuvaiheen keskenmeno voi jäädä koko elämän kipeimmäksi kokemukseksi. Tunnen iäkkään naisen, joka ei vieläkään, liki 40 vuotta tapahtuneen jälkeen, pysty puhumaan keskenmenostaan itkemättä. Kolmisen kuukautta kestänyt raskaus on hänen ainoa kokemuksensa äitiydestä; toista mahdollisuutta kohtalo ei hänelle koskaan suonut. 

Nykytilanteestani katsottuna, täysiaikaisen vauvan kohtukuoleman jälkeen, alkukolmanneksen keskenmeno tuntuu ihan siedettävän kokoiselta surulta. Mutta voin puhua asiasta vain omasta puolestani. Se, että minun subjektiivinen kokemukseni on tämä, ei tee tyhjäksi jonkun toisen tuntemaa tuskaa alkuraskauden keskenmenosta. 

Muistan ikuisesti ihka ensimmäisen plussatestini ja hölmistyneen epäuskon sen äärellä. Oli juhannusaaton aatto. Kuukautiset eivät olleet vielä edes myöhässä; piti vain varmistaa, että voin huoletta ryypiskellä. En uskonut raskautumisen käyvän niin nopeasti, kun lapsensaantivaikeuksilla oli jo monta vuotta aiemmin peloteltu.

Ajatus vauvasta vaati totuttelua. Olin äärettömän onnellinen, mutta myös kauhuissani ja huolissani. Jotkut ostavat vauvalleen ensimmäiset potkuhousut heti testin jälkeen; minulle ei olisi tullut mieleenkään hankkia mitään, niin tietoinen olin keskenmenon mahdollisuudesta.

Ensimmäisellä neuvolalääkärikäynnillä viikon 12 paikkeilla etsittiin vauvan sydänääniä. "Sulla on kohtu varmaan sellaisessa asennossa, että ei nyt saada kuulumaan." Huolestuin tietysti. Terveydenhoitaja kysyi, haluanko tulla seuraavana päivänä uudestaan. Menin, ja sama juttu: ei ääniä. "Ei hätää, eivät ne tässä vaiheessa välttämättä kuulu. Sullahan on ihan kohta se ultra-aikakin, niin pääset varmistamaan, että kaikki on kunnossa."

Miksi pitää sanoa "ei hätää", jos hätä on ihan mahdollinen vaihtoehto? Tuolloin raskautta edeltänyt painoindeksini oli 18; sydänääniä ei todellakaan yritetty etsiä vaimentavien vatsanpeitteiden alta. Totta kai niiden olisi pitänyt löytyä.

Ultra oli viikolla 13+0. Kätilö alkoi ennen tutkimusta selittää pääperämitoista ja niskaturvotuksista. Keskeytin hänet ja sanoin monta päivää pelänneeni, ettei siellä mitään vauvaa edes ole, kun sydänääniä ei kuulunut. (Ja jos joku nyt ihmettelee, miksi en mennyt yksityiselle ultraan aiemmin, niin nykyperspektiivistä käsin ihmettelen itsekin! Tuolloin olin höpsö idealisti, joka ei halunnut antaa rahojaan yksityiselle - ja eipä sitä rahaa silloisessa elämänvaiheessa liiaksi ollut, joten sekin taisi olla syy, ettei moista vaihtoehtoa mietitty.)

Kuvaruudulla näkyi lyyhistynyt papu, jonka koko vastasi viikkoja 8+6. Sydän ei sykkinyt. Niin monta viikkoa olin tietämättäni kantanut sammunutta elämää.

Sain valita lääkkeellisen tyhjennyksen ja kaavinnan väliltä. Kaavinta tuntui selkeämmältä, vaikka myöhemmin olen kuullut, että lääkkeellinen tyhjennys olisi kaiketi ollut kohdulle lempeämpi vaihtoehto. 

Sain kaavinta-ajan vasta seuraavan viikon maanantaille. Viikonloppuna menin ystäväni häihin kuollut ihmistaimi kohdussani (!!!). Jälkikäteen ajateltuna tuntuu käsittämättömältä, että pystyin niin pokkana juhlissa olemaan karmea salaisuus sisälläni.  

Lähtöruutun palattuani luin keskenmenoista kaiken, mitä vastaan tuli. Valitettavan yleistä, vakuuteltiin kaikkialla. Kenellekään ystävälleni ei kuitenkaan silloin ollut käynyt niin, ja tunsin itseni epäonnistuneeksi ja yksinäiseksi. Sittemmin sama suru on sattunut monelle lähipiirissä.

Keskenmenon jälkeinen aika syksystä seuraavaan kevääseen oli alakulon sävyttämää. Koska raskaus oli alkanut ensimmäisestä kierrosta, olin toiveikas, että pääsen taas pian siunattuun tilaan. Niin ei käynyt: kuukaudesta toiseen valui veri, valuivat kyyneleet. Tuon talven murhemieli oli kuitenkin yleistä vauvan ikävää, ei niinkään juuri sen menetetyn. Olin ollut hetken raskaana, mutta lievää pahoinvointia ja väsymystä lukuunottamatta asia ei ollut tullut konkreettiseksi: ei sydänääniä, ei ultrakuvia, ei liikkeitä, ei mammavaatteita, ei vauvatavaroita, ei mahaposeerauksia. Tuntui, että vauva olikin ollut vain hataraa haavetta, ei totta laisinkaan.

Helmikuun 25. päivä, kun oli keskenmenneen laskettu aika, vein syntymättömien lasten muistolehtoon kynttilän. Tunsin itseni kuokkavieraaksi. Muistolehdossa oli enkelipatsaita ja lyhtyjä, joihin oli merkitty pikkuruisten vauvojen kutsumanimiä, synnyin- ja kuolinpäiviä ja raskausviikkoja. "Niisku rv 15+4", "Enkelityttö rv 18+1". Tunsin jotain outoa kateuttakin: toisilla vanhemmilla todella oli lehdossa lapsi muisteltavana, kun minun vauvanalkuni oli vain raskausmateriaalia, joka hävitettiin sairaalajätteen mukana. Ja samalla huokailin kiitollisena, että pääsin sentään helpommalla; en joutunut synnyttämään kuollutta. "Olisipa kamalaa, jos myöhemmin, jos noin myöhään..." Luojan kiitos en silloin tiennyt, mikä minua tulevassa odotti.

Seuraavan vuoden helmikuussa minulla oli sylissäni vastasyntynyt vauva. Esikoiseni - sillä häntä edeltänyttä pienenpientä enkeliä en sittenkään osannut lapsekseni laskea. Lapsen mahdollisuus, tähtihippunen, jonka ansiosta sain hetken kantaa neuvolavastaanotoilla titteliä "äiti".

Miksi kirjoitan tästä nyt? Siksi, että tänä talvena sairauslomaa varten saamassani lääkärinlausunnossa lukee: "Lisäksi jo unohtuneet muistot aiemmasta keskenmenosta takautuvat."

Keskenmenon suru pyyhkiytyi pois esikoisen odotuksen ja syntymän myötä. En osaa ajatella, että minulla voisi nyt olla 5-vuotias lapsi. Veikkosta sen sijaan tulen varmasti aina kaipaamaan ja uskon vielä vuosikymmentenkin päästä (jos elossa olen) vähintään hänen syntymäpäivänään miettiväni, minkä ikäinen poika minulla voisi olla.

Kaikesta huolimatta, kuten lääkärikin on merkille pannut, pysyvän jälkensä tuo ensimmäinen keskeytynyt raskaus minuun jätti. Haavan, joka tämän uuden suuremman haavan myötä aukesi uudestaan.

(Ja loppuun vielä kaino toive jollekin hedelmällisyyden jumalattarelle tai muulle korkealle voimalle, joka näistä asioista päättää: voisiko pieleen menneiden raskauksieni kiintiö olla yhden keskenmenon ja yhden kohtukuoleman myötä täynnä?)

  

Sä et tiedä miltä musta tuntuu!

Kuinkahan monet raivari-itkut olen vollottanut aiheesta "KUKAAN EI TAJUA"...

Toisaalta tunnen hirveää v*tutusta siitäkin, jos joku (ei-kohtalotoveri) yrittää tajuta.

Jokaisella on vastoinkäymisensä, mutta tätä ei voi ymmärtää jonkin aivan toisenlaisen koettelemuksen kautta. En kestä, että lapseni kuolema rinnastetaan työuupumukseen, vakavaan sairastumiseen tai avioeroon. Kärsimystä, surua, pettymystä, katkeruutta - kyllähän jokainen meistä on niitä kokenut.* Ja jos itse onkin isommilta vastuksilta säästynyt, jokainen vähintään tietää jonkun, jolle on tapahtunut ihan hirveitä. Tulipalo! Homekatastrofi! Molempien vanhempien kuolema yhtä aikaa! "Muutama vuosi sitten se Mönkkösen Reijon (nimi muutettu) tytär kuoli itse synnytykseen - aattelepa, miten hirveä kohtalo siinäkin."

Mutta miksi minä sain kaikista maailman murheista ja kiroista ja kamaluuksista juuri tämän? Sen, mitä kaikkein eniten pelkäsin. Mitä tahansa muuta, kunhan ei tarvitse omaa lastaan haudata...

Vaikka tuntuukin kipeältä, että KUKAAN EI TAJUA (paitsi vertaiset), hyväksyn paremmin rehellisen ymmärtämättömyyden suruni äärellä kuin väkinäisen yrityksen luikerrella nahkoihini kaukaa haettua keinotekoista reittiä.

Se, mitä näkyy ulospäin, on usein täysin vastakkaista sille, mitä sisälläni tapahtuu. Minä en ole "jo ennallani", en ole "toipunut". Olen jossain määrin oppinut elämään asian kanssa, kyllä, pystyn nauramaan, kokemaan hetki hetkeltä enemmän ihan aitoja ilonpilkahduksia, puhumaan jo muustakin. Mutta sisälläni asuu viiltävä tuska.

Yhdessä Hesarin kolumnissa oli hiljattain osuva viisaus: "Toisen ihmisen kärsimystä on vaikeaa katsoa vierestä, ja tulee tarve sanoa jotakin. Mutta sen jonkin ei kannata olla yritys ratkaista tilannetta vaan tunnustaa se."

Minun lapseni kuoli. Minä suren suren suren, kuin hullu minä suren, ja se suru vaikuttaa kaikkeen koko ajan. 


*Pakollinen disclaimer: en toki halua vähätellä muiden vastoinkäymisiä. Minä voin avoimesti myöntää, että en tajua mitään siitä, miltä tuntuu menettää oma terveys peruuttamattomasti tai päätyä vaikean eron myötä yksinhuoltajaksi. 

Hei hei mitä kuuluu

sä kysyt ja kaikki on ok

no hyvä sun on puhuu

kun sä et tiedä miltä musta tuntuu

(Apulanta)

Toisten onni

Kaksi vauvauutista samana päivänä. Kaksi läheistä ystävääni on saanut vauvan.

Tällä hetkellä he pötköttelevät sairaalavuoteissa ja kertaavat mielessään tapahtunutta ihmettä, miettivät miten synnyttäminen oli tuhat kertaa hurjempaa ja hirveämpää kuin he koskaan saattoivat kuvitella, opettelevat oksitosiinihumalassa imetystä ja vaipanvaihtoa esikoistyttäriensä kanssa.

Toinen näistä ystävistäni on hän, jonka vauva matkustaa sairaalasta kotiin veikkosen turvakaukalossa. Hänen odotuksensa meni kaksi viikkoa ja yhden päivän yli lasketun ajan. Onneksi ystäväni on yksi paineensietokykyisimmistä ihmisistä, joita tunnen. Ylipäivät ovat tunnetusti muutenkin piiiiiiitkiä, mutta niiden piina on eittämättä odottajalle entistäkin suurempi, kun ystävä on muutama kuukausi aiemmin kokenut kohtukuoleman lasketun ajan jälkeen.

Pelkäsin näitä uutisia syksystä asti. Välillä en oikein edes suostunut ajattelemaan, että tämä päivä vauvantuoksuisine uutisineen joskus vielä valkenee. Pelkäsin raivokohtausta, katkeruuteen tukehtumista, kyyneltulvaa. Pelkäsin, että en yksinkertaisesti kestä ja hyppään parvekkeelta.

Turvakaukaloystävän uutisesta tuli ennen kaikkea helpotus. Tiesin, että synnytys käynnistettiin maanantaina, ja viime yönä valvoin miettimässä, miksi uutista ei jo kuulu. Mielessäni näin ystäväni samassa musertavassa tilanteessa, jossa itse syksyllä olin: yhdeksän kuukautta odotettu vauva peitellään laatikkoon, pannaan kansi kiinni ja kannetaan pois. Toisen ystäväni uutinen yllätti - hänellä olisi ollut laskettu aika vasta reilun viikon päästä, enkä vielä arvannut odottaa vauvaviestiä häneltäkin.

Ja sitten, ihan oikeasti, tuli tunne, jota en aiemmin uskonut tässä tilanteessa kokevani: myötäilo. Aito onni toisten onnesta. He pelastuivat! He pääsivät voittajina maaliin!

Ja suru tuli myös, tietysti se tuli, sehän on läsnä koko ajan. Mutta suru ei tänään hyökännytkään kimppuun rumana ja äkäisenä, vaan säyseämpänä, hallittavana.

Ehkä se, että nämä ystävät saivat ensimmäiset lapsensa, teki asiasta minulle helpomman. Sainhan minäkin ensimmäisen vauvani elävänä (vaikka olikin ollut kipeä alkuraskauden keskenmeno aiemmin). Olen itsekkäästi iloinen myös siitä, että nämä ystäväni saivat tyttövauvat. Veikkosen ikäiset tytöt tuntuvat asteen helpommalta kestää kuin samanikäiset pojat.

Valtavaa haikeutta koen tietysti myös siitä, että en päässyt näiden ystävieni kanssa jakamaan vauvaelämää. Olisimme voineet lattemammailla ja lykkiä kärryjä kevätauringossa. Puhua pupattaa kyllästymättä kestovaipoista ja imetysväleistä ja kantorepuista ja yöheräilyistä.

Osani on niin toisenlainen. Sen hyväksyminen on äärimmäisen vaikeaa, mutta tästä päivästä annan aplodit itselleni. Ehkä olenkin tällä tiellä askeleen pitemmällä kuin uskoin.  

Ei-toivotut lauseet

Ymmärrän, että ympärillä olevien osa on hankala. Ei ole helppoa valita sanojaan, ehkä ei joka hetki edes jaksa tai muista olla varuillaan. Lauseet karkaavat suusta ennen kuin on ehtinyt ajatella, onko asia tai sanamuoto kyllin korrekti. Yritän sietää, yritän antaa armoa.

Ja sitten on tietysti ihmisiä, jotka eivät edes tiedä kohtalostamme ja tahattomasti sanovat satuttavia asioita. Pakkohan sitä on kestää; toinen olisi ollut hiljaa, jos olisi tiennyt.

Tällä viikolla olen kuullut kuitenkin niin kattavan kokoelman ei-toivottuja lauseita, että on pakko päästellä höyryjä tänne.


"Montako lasta sulla on?" 

Nyt SE sitten tuli. Kysyjä on random-tyyppi bussissa, puhelias jenkkiopiskelija, joka ilmeisesti haluaa treenata suomen kieltään smalltalkkaamalla vuorollaan jokaisen bussin matkustajan kanssa. Miksi kevyt jutustelu näin kääntyikin perheeseen? Miten tähän kuuluu vastata? Jos sanon kaksi, seuraava kysymys on, minkä ikäisiä he ovat. Niinpä vastaan: "yksi elävä ja yksi kuollut". Opiskelijatyttö tyrmistyy hetkeksi, mutta alkaa pian selittää taivaasta ja Jumalan rakkaudesta.


"Nythän te voitte vielä saada tytön." 

Nii-in. Siltäkin tämä voi ulospäin näyttää: nyt meillä on sittenkin mahdollisuus päästä Mustapekka-pelikorttien ihanneydinperheeksi: herra, rouva, poika, tytär. (Kuolluttahan ei päälukuun lasketa?) Vaikka sukupuolihaaveet ovatkin yleisiä ja ymmärrettäviä, olen tuntenut kammottavaa syyllisyyttä muiden asioiden ohella siitä, että veikkosen odotuksen alkuvaiheessa toivoin niin kovasti tyttöä. Sittenkin olisin halunnut juuri tämän pojan! Yksikään perheeseemme potentiaalisesti joskus syntyvä tyttö ei voi häntä korvata!


"Sä oot vahva ihminen."

Tämä on klassikko. Tarkoitettu kohteliaisuudeksi, hyvällä sanottu. Miten se näkyy, että olen vahva? Koska olen elossa ja kykenen jopa, öh - käymään lähikaupassa? Koska pystyn puhumaan lapseni kuolemasta? Jos näitä kohtaloita jaellaan vahvuuden mukaan, en haluaisi olla vahva hitusenkaan vertaa!


" Voi että, se X on aivan ihana! Se on niin mahtava, kun se vaan koko ajan sätkii käsillä ja jaloilla tälleen." 

Tämän sanoi anoppi, ihastelun kohteena kälyn vauva, joka syntyi kuukausi ennen veikkosta. Ihan varmasti vauva on ihana, mutta onko sitä nyt hitto soikoon pakko meille hehkuttaa! Kiukun kyyneleet kihosivat silmiini välittömästi, mies kertoi tunteneensa inhottavan muljahduksen rinnassaan. Onneksi mies oli läsnä: hän sai olla se, joka asiasta äidilleen ärähti. Anoppi hämmentyi, ei kuulemma käynyt ollenkaan mielessä, että loukkaa meitä... Minua loukkasi sitten sekin: näinkö vähän hän tavoittaa surustamme?


"Joko teillä on tärpännyt?" 

AAAAARGH! Nytkö se vatsanseudun kyttäily alkaa? Kyllähän siellä näkyykin kiva pikku pömppö. Ja se todella on raskauspömppis, nimittäin peräisin siitä raskaudesta, joka päättyi kurjasti alle puoli vuotta sitten. Imetys ei tällä kertaa sulattanutkaan raskauslöllöjä; painan yhä viitisen kiloa enemmän kuin ennen veikkosen odotusta. Harrastan hikiliikuntaa vähintään kolmesti viikossa, syön perusterveellisesti ja vältän herkuttelua, mutta kilot istuvat tiukassa. Lääkkeet pitävät osaltaan huolen siitä, että hoikistuminen on hankalaa.

Sitäpaitsi: me kyllä kerroimme koko lähipiirille, että ensin piti odottaa jälkitarkastus, sen jälkeen tuli kolmen kuukauden yrityskielto. Nyt on meneillään vasta ensimmäinen kierto, jossa tärppääminen on edes teoriassa mahdollista. Kaduttaa, että olemme olleet asiasta näin avoimia. Olisi pitänyt sanoa kaikille, että emme ikinä enää edes aio yrittää! Ja toisaalta: eivätkö nämä asiat ylipäänsä liiku sen verran intiimillä alueella, että niistä ei ole velvollisuutta tehdä raporttia kenellekään?


Laittaisin tähän vielä Jarkko Martikaisen biisin "Ei-toivotut laulut", mutta sitä ei löytynyt YouTubesta. Joka tapauksessa se biisi kääntää ei-toivottujen puheenaiheiden asian toisinpäin: varmasti monelle tutulle ja vieraalle on minun seurassani viime aikoina tullut kiusaantunut ja ahdistunut olo, kun on pitänyt puhua Siitä Kamalasta.


Nuori tyttö kyseli: "Et kai enää laula kuolemasta?
Kai lopetat ei-toivotut laulut?"
Luulin, että laulan vain siitä, mitä täällä tulee vastaan.
Vai teinkö ei-toivotut laulut?

Jarkko Martikainen

"Ajattele positiivisesti!"

Lähipiirin hyvää tarkoittavat neuvot ovat välillä aika banaaleja, kuten moni teistä ehkä omakohtaisestikin tietää.

Jo syksyllä, kun veikkosen kuolemasta oli aikaa vasta kuukausi tai pari, sain kuulla, että "on oma päätös, mitä ajattelee". Ihanko totta?

Kuten en voinut estää tätä kokemusta tulemasta öisin uniini, en voinut päivälläkään blokata sitä mielestäni. Miksi olisi edes pitänyt? Eikö oikeastaan ole ihan tervettä, että lapsensa menettänyt äiti ei pysty hetkeksikään unohtamaan suruaan, kun tapahtuneesta on vielä hyvin vähän aikaa?

Useampikin henkilö kehotti ajattelemaan tilanteen positiivisia puolia. "Minä ainakin uskon positiivisen ajattelun voimaan." "Positiivisella asenteella voi päästä eteenpäin." "Kaikissa asioissa on aina monia puolia - voisiko tästäkin löytää jotain positiivista?"

En osannut sitä ulospäin näyttää, mutta mielessä kuohui. Olisi pitänyt huutaa.

Että: MITÄ HELVETIN POSITIIVISTA VOI OLLA OMAN LAPSEN KUOLEMASSA?

Ja: SEISO ITSE LAPSESI AVOIMEN ARKUN ÄÄRELLÄ, SILITÄ KYLMENNYTTÄ POSKEA JA KERRO SEN JÄLKEEN, MIKÄ KOKEMUKSESSA ON SE POSITIIVINEN PUOLI!


Sitäpaitsi minähän olen yrittänyt ajatella positiivisesti. Olen listannut yksilapsisen perheen hyviä puolia. Olen ajatellut, että voin antaa esikoiselleni nyt enemmän huomiota. Olen miettinyt, että nyt minulla on aikaa ja tilaa - niin, mille... Jollekin omalle? Itseni toteuttamiselle? Olen elätellyt haavetta, että nyt avautuu jokin sellainen ovi, jonka olemassaoloa en olisi huomannutkaan, jos veikkonen olisi täällä. Ehkä jotain töihin liittyvää? Uusi huikea mahdollisuus?

Olen ajatellut tätä kokemusta kasvunpaikkana ja tärkeänä oppituntina elämän hallitsemattomuudesta ja hauraudesta. Olen hieman häpeissäni ymmärtänyt, miten huono olen aiemmin ollut kohtaamaan surevia; olen toivonut, että tämän jälkeen osaan paremmin. Olen vakuutellut itselleni, että olen nyt saanut poikkeuksellisen vahvan näkökulman elämään ja kuolemaan. Jne jne jne.

Toki olen huomannut, että jos pystyn suuntaamaan energiaa siihen, mikä nyt on hyvin, on todellakin helpompi olla kuin niinä hetkinä, joina jumitan lokakuun raskaissa päivissä. Uskon vilpittömästi, että luottavainen uteliaisuus tulevaa kohtaan voi viedä eteenpäin.

Suru kuitenkin on ja pysyy. Se kamaluus, joka meille tapahtui, ei tapahtumattomaksi muutu, vaikka kuinka kaivelisi asiasta esiin positiivisia puolia. Meille syntyi suru, kuten sanon blogini nimessä. Suru on se, mitä toisesta lapsestamme on jäljellä. Eikö ole vähän rumaakin yrittää väkisin hätistää sitä pois positiivisella ajattelulla?


Ehkä lähipiirin positiivareiden aiheuttama ärtymys johtuukin siitä, että on vaikeaa sietää neuvoja ihmisiltä, jotka eivät ole itse menettäneet lasta. Vaikka olisi kokenut rankkojakin vastoinkäymisiä ja kipeitä luopumisia, neuvominen on vaarallista. Aitoon ymmärrykseen on pääsy vain saman kokeneilla.

Neuvomista turvallisempi vaihtoehto on tarjoutua kuuntelemaan. Halata, ottaa kiinni kädestä.

Surun rumat seuralaiset

Jos olisikin vain suru. Ja se olisi runoissa ja lauluissa kuvatun kaltaista, kaunista, puhdasta kaipausta. Sydäntä raastavaa, satuttavaa, mutta kuitenkin myös jollain tapaa ainutlaatuista ja rakasta, elämän täydemmäksi tekevää.

Mutta tällaisen surun kylkiäisenä saapuu muitakin tunteita. Kamalia, inhottavia, rumia tunteita.

VIHA. Joinakin sysimustina hetkinä olen miettinyt, tältäkö kouluampujista ja ostarien räjäyttelijöistä tuntuu. Palavaa vihaa, epäonnistumisen tunnetta, silmitöntä pettymystä. Vihaa, jota ei pysty kohdistamaan oikein mihinkään tai keneenkään. Viha pitäisi varmaankin huutaa ulos, purkaa fyysisesti paiskomalla tavaroita, hakkaamalla halkoja, potkimalla kiviä. Mutta minä vain puhisen miehelle jotakin, kirjoitan. Ja lopulta viha suuntautuu itseeni: miten olin niin tyhmä, että en tajunnut vauvan olevan vaarassa? Miten on mahdollista, että turvallinen kohtu muuttuu hengenvaaralliseksi vauvalle ilman, että äiti sitä huomaa? Miten voi odottavan äidin kroppa olla niin surkea, että antaa vauvan kuolla sisäänsä eikä käynnistä synnytystä, kun viikot ovat täynnä, vauva valmis ja varsin kookaskin?

KATKERUUS. Miksi juuri minä? On vaikeaa hyväksyä, että syksyllä muutamaan lähipiirin perheeseen syntyi kolmas lapsi. Minä olisin tyytynyt kahteen, en olisi enempää elämältä pyytänyt! On sietämätöntä tietää, että aiemmin kaksi aborttia tehnyt nainen sai vauvan sitten, kun se hänen elämäänsä viimein sopi. Ja tiedän eräänkin, joka ei halua lasten takia tinkiä piirun vertaa töistään, opinnoistaan ja harrastuksistaan, joten hän tehtailee vauvat kalenterin kanssa niin, että ne mahdollisimman vähän sekoittaisivat hektisen elämän muita palikoita (ja tietysti hän vielä onnistuukin tarkassa ajoituksessaan).

Näiden ajatusten myötä saapuu HÄPEÄ. En minä toki pidä itseäni parempana äitinä kuin nämä muut, jotka niitä vauvoja ovat saaneet. Ajattelenpahan vain, että en koe erityisesti ansainneeni elämältä tällaista opetusta. En ole pitänyt puolisoa tai lapsia itsestäänselvyytenä aiemminkaan; olen jo ennen vauvani menettämistä ollut hurjan kiitollinen siitä, mitä olen saanut. Olisin varmasti ollut veikkoselle oikein hyvä ja rakastava äiti.

Veikkosen syntymäpäivänä oli lööpeissä se Salossa kerrostalon pihalle hylätty vauva. Miksi lapsia annetaan ihmisille, jotka eivät niitä edes haluaisi? Ihmisille, joilla ei ole halua tai kykyä huolehtia jälkikasvustaan?

Elämä on epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta. Sen hyväksyminen on läksy, jota en haluaisi millään oppia. Ja kuitenkin negatiiviset tunteet kääntyvät lopulta vain minua itseäni vastaan, tekevät elämästäni entistä raskaampaa.

Annan tunteiden tulla, annanko niiden myös mennä? Pystynkö jonakin päivänä ajattelemaan toista poikaani ja näitä hirveitä aikoja tuntematta vihaa ja katkeruutta?

PS: Tänään veikkosen syntymästä on kulunut viisi kuukautta. Haudalla ensimmäiset krookuksen nuput pistävät esiin lumen alta.