Joskus melkein kaipaan sitä syvempien merkitysten pohjavirtaa, joka tuolloin niin vahvasti päivissäni läiskyi. Tietysti olen onnellinen tästä pisteestä, jossa nyt olen. Olen onnellinen, että nyt ei ole vuosi 2014, jolloin tahkosin surutyötä askel eteen ja harppaus taakse kerrallaan. Välillä kuitenkin tuntuu, että nykyään arjen pyörteet vievät liikaakin mukanaan ja elämän ihmeellisyys ja suuri kaikkeus kaikkinensa jäävät lelukasoihin ja soppakattilan pohjalle, rutinoituneen puistoreitin varrelle näkymättömiin.
Onneksi on kirjallisuutta, musiikkia, taidetta.
Ron Mueckin hyperrealististen veistosten näyttely Sara Hildénin taidemuseossa on yksi kesän näyttelytapauksista. Kaikissa näyttelystä kertovissa lehtijutuissa kuvataan jättimäistä vauvaa. Kosteat raollaan olevat silmät ja nyrkkiin puristuneet kädet kertovat vauvan olevan elossa, juuri maailmaan tullut. Minua kuitenkin kylmää vauvan asento. Se makaa niin suorana, etenkin jalat ovat mielestäni elävän vastasyntyneen jaloiksi liian suorat. Minulle tuo jättivauva, liikkumaton suora vauva, vaikka vain kuvista nähtynänikin, tuo mieleen Veikkosen makaamassa rintani päällä. Samalla tavalla vähän kyljellään Veikkonen siinä makasi. Näin myös Facebookissa erään tutun ottaman kuvan kahdesta lapsestaan tuon vauvaveistoksen edessä. Minulle sellainen kuva latautuisi aivan hurjilla merkityksillä, olkoonkin, että jättivauva on tyttö.
Hesarissa oli vastikää arvio näyttelystä, ja siinäpä sitten olikin yllättävä "merkki" tai "viesti", tärkeä päivämäärä:
Luulen, että nämä taideteokset on kaikesta kammottavuudesta huolimatta mentävä itse katsomaan.
Kirjoista on myös viime aikoina seuloutunut silmiin erityisen sattuvia kohtia:
"Tai sitten se tavallinen lokakuun yö, jossa liikkuu, kiihtyy ja katoaa satunnaisten ajovalojen maailmankausia; jossa toisinaan havahtuu siihen, että on syystä tai toisesta ristinyt kätensä."
(Kristian Blomberg: Valokaaria)
"Se oli kahdestoista kerta, kun Iisakki merkkasi raamattuun; syntymäpäivänään kuolleen elämäkerta oli kirjoitettu kerralla kokonaan: se oli ehyt ja tiivis. Kunpa ei olisi enää tarvinnut kajota siihen luetteloon, sillä jäljellä oli vain ristin tekoa."
(Lauri Viita: Moreeni)
Loppuun laulu bändiltä, joka on aiheuttanut minulle inhon ja ärtymyksen väristyksiä nimellään (ja kun musadiggarikaverit hehkuttavat ja peukuttavat somessa - minusta on vain niin kertakaikkisen kornia tykätä lasten hautausmaasta). Tämä biisi nyt sitten kuitenkin kaikessa makaaberiudessaan kolahtaa.
siellä on haju ja kostea maa
siell' on iho hiukset ja luut
mut kuoleman kohdusta maan alta
niistä versoo uudet puut