Emme vielä tiedä veikkosemme kuolinsyytä. Aluksi toivoin, että syy selviäisi mahdollisimman pian. Nyt jälkitarkastuksen kynnyksellä olen alkanut pelätä syyn kuulemista. Pelkään, että minut tuomitaan syylliseksi lapseni kuolemaan. Olen tämän vajaan kahden kuukauden ajan miettinyt niin armottomasti, mitä olisin voinut tehdä toisin. Mitä tein väärin.
Jälkiviisaus ja jossittelu eivät vauvaani takaisin tuo, mutta joka päivä se josjosjosjosjos-ketju lähtee päässä pyörimään. Niin huolella vältin graavikaloja ja homejuustoja, mutta jos kuitenkin huomaamatta söin jotain väärää. Jos esikoisen vaatteissa oli kissankakkaa; kissathan käyttävät lasten hiekkalaatikoita käymälöinään. Jos herkuttelin liian surutta ja veikkonen kasvoi siksi niin suureksi, että tila kohdussa kävi ahtaaksi ja napanuora puristui sen takia estäen hapensaannin kriittisen ajan. Jos minulla oli diagnosoimaton raskausdiabetes, raskausmyrkytys tai raskaushepatoosi - jos vain olin niin rento ja huoleton, että en huomannut oireita. Jos pissankarkailulirahdukset olivatkin lapsivettä, jos kalvoissa oli reikä, joista paha pöpö pääsi tappamaan vauvan. Miksei sitten voinut lirahdella kunnolla, että olisin huolestunut ja mennyt synnärille tarkistamaan asian... Jos kumma hetkellinen vatsakipu, jota tunsin pari päivää aiemmin, oli merkki istukan ongelmista - miksi en reagoinut... Miksi se kipu meni niin nopeasti ohi; olisi kestänyt kauemmin, niin olisin lähtenyt tarkistamaan tilanteen.
Lähipiiri, etenkin mieheni, on väsynyt itsesyytöksiini. Kaikki vakuuttavat, että en olisi voinut tehdä mitään toisin: lähdin hakemaan apua heti, kun huomasin jotain huolestuttavaa. Liian myöhään. Kukaan ei pysty tätä syyllisyyttä yltäni riisumaan. Minä olen se, jonka kohdussa vauva oli. Minä olin hänestä vastuussa. Minä olen ainoa, joka olisi voinut jotakin huomata tai tehdä toisin. Edellisellä neuvolakäynnillä viikkoa aiemmin kaikki oli normaalisti ja hyvin. Vastuuta en voi siis sysätä edes neuvolan terveydenhoitajalle.
Välillä syyllisyydentunnot karkaavat jonnekin henkimaailman karmajuttujen puolelle. Tiedän, että ajatuksilla ei voi tappaa - eihän tänne muuten syntyisi ei-toivottuja lapsia laisinkaan. Kuitenkin tunnen rankkaa syyllisyyttä myös ajatuksistani. Ajattelimme, että lapsilukumme jää kahteen, joten toivoin tyttöä, koska esikoinen on poika. Veikkosen sukupuoli selvisi rakenneultrassa, eikä se edes ollut mikään kamala pettymys; oli ihanaa kuulla, että pienellä pojalla oli kaikki hyvin, hän näyttikin kuvaruudulla niin uskomattoman söpöltä. Silti nyt poden huonoa omaatuntoa siitä, että tyttöä toivoin.
Kadun myös epäilyksiäni siitä, miten olisin jaksanut kahden lapsen äitinä. Välillä esikoisen kiukkuiluihin hermostuneena olin kauhuissani ajatuksesta, että uhmiksen lisäksi pitäisi hoitaa vielä vauva. Enkö osannut olla toisesta lapsesta kyllin kiitollinen, kun raskaus alkoikin tällä kertaa melko helposti ja nopeasti? Olinko liian ahne, kun halusin toisen lapsen? Liian ylimielinen, kun en ymmärtänyt sekundaarista lapsettomuutta yhtään ja pidin kohtuuttomina ihmisiä, jotka vajoavat murheeseen, kun eivät saa toista lasta, moni kun ei saa ensimmäistäkään... Minä olin varautunut kestämään sen, että en saisikaan toista lasta; en ollut varautunut kestämään lapsen menetystä. Näpäyttikö kohtalo minua nenille näistä ajatuksista - näytti, että en voikaan tunteitani johonkin tiettyyn kantaan lukita?
Rakas pieni poikaseni, olisin sinut tänne niin suunnattomasti halunnut. En kestä ajatusta, että olen syyllinen kuolemaasi; se ajatus minua silti koko ajan piinaa. Toivon, että tutkimustulokset helpottaisivat oloani ja antaisivat minulle rauhan. Käsittämätöntä ja hallitsematonta tapahtuu, mutta sitä on niin vaikeaa hyväksyä.
