keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Suru piilosilla arjen auvossa

Ihaninta on arki. Tämä niin tavallinen, leppoisa ja rauhallinen kotiarki.

Esikoinen on noin kolmena päivänä viikossa päiväkodissa. Pian viisi vuotta täyttävää vauhtiviikaria en enää viitsinyt kokonaan kotiin ottaa; leikkikaverit ovat jo kovasti tärkeitä. Esikoisen kotipäivinä on tavattu ihmisiä, ulkoiltu, käyty kirjastossa tai kirpparilla, pelailtu, luettu, rakennettu legoilla ja muovailtu muovailuvahasta taistelu-ukkeleita. Vauveli on roikkunut käsivarrella tai liinassa mukana, nukkunut lyhyitä ja pitkiä vielä niin rytmittömiä uniaan.

Esikoisen hoitopäivinä en ole hajonnut hiljaisuuteen ja juttuseuran puutteeseen. En ainakaan vielä kaipaa mitään erityisiä menoja tai mammarientoja. Minusta on mukavaa olla Silmuseni kanssa kaksin, kiertää päiväkodilta palatessa pitkä vaunulenkki, keitellä kotona kahvit, lueskella päivän lehti, blogitekstit ja Facebook-päivitykset, tehdä vähän kotitöitä ja keskeyttää ne autuaaseen imetyshetkeen.  

Synnytyksen jälkeiset tunnekuohut ovat tasaantuneet. Olen onnellinen, nautin. Miten elämä voikin nyt olla näin suuresti erilaista kuin se oli vuosi sitten! 

Suru yhä etsii paikkaansa ja ilmenemismuotoaan tässä uudessa arjessa. Ennen ristiäisiä tuntui, että suru puristaa sydämen rusinaksi. Ristiriita uuden onnen ja menetyksen kipeän muiston välillä tuntui sovittamattomalta. Olin niin pakahduttavan kiitollinen Silmusta ja samaan aikaan ikävä Veikkosta kohtaan oli lähes sietämätöntä.

Nyt tuntuu välillä, että suru leikkii piilosta. Tiedän, että täällä se on, mutta en saa sitä kiinni. Välillä on melkein epäuskoinen olo: tapahtuiko se oikeasti? Synnytinkö tosiaan vain vähän yli vuosi sitten kuolleen vauvan? Hautasimmeko me lapsemme? 

Pari iltaa sitten kaivoin hautajaiskuvat koneelta ja katsoin niitä pitkään. Kyllä minä muistan ja joka solullani tiedän, että se kaikki on ihan oikeasti tapahtunut. Silti olo on epätodellinen. Arkussa lepäävän poikani huulet ovat mustat, poskista on napsittu koepaloja ruumiinavauksen yhteydessä. Miten sellaiset asiat sulkeekin muistoistaan pois, näkee mielikuvissaan lapsensa kauniina, juuri maailmaan tulleena, niin lämpimänä vielä, että on vaikeaa uskoa elämän pienestä ruumiista paenneen.

Olen toki matkallani oppinut, että suru on ailahtelevainen kaveri. Aaltojen lailla lyö ja laantuu, laskee ja nousee kuin vuorovesi. Näin tyyntä ei vain ole tainnut vielä aiemmin ollakaan.

Veikkoselle ostetut housut. Silmun varpaat.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Voimauttava synnytys

Olen kirjoittanut täällä blogissa kärkkääseen sävyyn luomusynnytyksestä. Tehtäköön selväksi: en missään nimessä vastusta sitä, että äiti toivoo synnytyksen sujuvan mahdollisimman luonnonmukaisesti ja valmistautuu siihen ennalta. Se, mikä ärsyttää, on puhetapa, jossa luomusynnytys nostetaan itseisarvoiseksi päämääräksi. Suututtaa sokea luottamus siihen, että synnyttävä äiti kuin mikäkin mahtikeisarinna on itsestäänselvästi tilanteen hallitsija ja luonto aina niin kauniisti äidin puolella. Erityisesti närästää se, että käsite voimauttava synnytys liitetään yleensä vain tähän luomuiluun, aktiiviseen synnytykseen, jossa lääkkeet ja seurannat ja kivunlievitykset ovat niin nou-nou.

Inhoan sitä yksioikoista kuvaa, joka puheissa helposti annetaan: kun pyörittelet lantiota kynttilänvalossa kaurapussi lanteilla synnytyslaulaen, synnytyksesi etenee mallikkaasti omalla painollaan kas näin, MUTTA jos makaat sängyssä kiinni piuhoissa, synnytyksen kulku jumiutuu ja toimenpide seuraa toista ja jää kamalat traumat ja kiintymyssuhde vauvaan vaurioituu.

Kritiikkini on ennen muuta itsekritiikkiä. En meinaa vieläkään päästä yli siitä, miten naiivisti vielä yhden synnytyksen koettuanikin haaveilin siitä luomuilusta. Tiedän, että olen tarpeettoman ankara itseäni kohtaan: ei Veikkonen luomusynnytystoiveideni takia kuollut. Ei ollut mitään sellaista tilannetta, että olisin vastustanut hoitohenkilökunnan suosituksia. Oli normaali raskaus muutaman päivän yliajalla - siinä kohtaa kai on aika viatonta toivoa, että synnytys käynnistyisi spontaanisti ja etenisi ilman turhaa puuttumista.


Silmun synnytys oli minulle ehdottomasti voimauttava kokemus, vaikka olin supistusten alusta viimeiseen ponnistukseen koko ajan kiinni sydänkäyrässä (lukuunottamatta vessakäyntiä ja osastolta saliin kävelemistä). On sanomattakin selvää, että minulle vauvan syke synnytyksen soundtrackina oli ehdoton stressinpoistotekijä ja avain siihen, että pystyin antautumaan supistusten matkaan ilman lamauttavaa pelkoa. Piuha ei myöskään häirinnyt liikkumistani, koska lähes koko yön valvottuani olin sen verran väsynyt, että viimein saliin päästyäni mieluummin makoilin sairaalasängyssä kuin tepastelin ympäri huonetta.

Ja kumminkin kävi niin, että Silmun Cytotecilla käynnistetty synnytys oli kolmesta kokemastani lähimpänä sitä luomua. Täysin lääkkeetön se ei ollut: ilokaasua käytin. Synnyttäjien suhde ilokaasuun kuuluu kokemuksien perusteella olevan varsin joko-tai: sitä joko rakastetaan tai vihataan. Minä edustan sitä joukkoa, jonka mielestä ilokaasu on synnyttäjän paras kaveri.

Aluksi saliin päästyämme olin kyllä jonkin aikaa pystyssä, kävelin sydänäänipiuhan sallimissa rajoissa ja nojailin sänkyyn supistuksen tullen. Mies paineli alaselkää kuumalla geelipussilla. Pian aloin kuitenkin uupua niin, että oli kiivettävä sängylle makaamaan ja sitä kaasua hönkimään. Lopulta olin niin väsynyt ja toisaalta kai myös rentoutunut (!), että nukahtelin supistusten väleissä vielä siinä kohtaakin, kun ne tulivat kolmen minuutin välein ja kohdunsuu oli seitsemän senttiä auki.

En ollut ehdottoman varma siitä, että haluan synnyttää ilman puudutteita, mutta kun homma käyntiin lähdettyään eteni mukavasti ja pärjäsin kipujen kanssa hyvin, ei tarvetta kovemmille kivunlievityksille tullut.

Vaikka etukäteen äitiyspolilla ja myös niiden osastolla viettämieni kahden käynnistyspäivän aikana oli koko ajan puhuttu kalvojen puhkaisusta, kävikin niin, että kalvot ritsahtivat rikki vasta ponnistusvaiheessa.

Ensimmäisellä ponnistuksella tuli siis vedenpaisumus, toisella oli Silmu jo määrätietoisesti syöksymässä maailmaan. Siinä kohtaa kätilö huusi kovaa: "Älä työnnä!" Kuulin myös mutinaa napanuorasta ja miehelle annetun käskyn painaa sinistä nappia. Toinen kätilö tuli juosten apuun. Ponnistamisen tarve oli pakottava ja pidättäminen äärettömän vaikeaa. Synnytyksen ajan taustalla pysytellyt pelko ryöpsähti esiin: nyt se kuolee minun takiani, en pysty pidättämään ja se kuristuu napanuoraan! Hyvin äkkiä pelottava tilanne oli kuitenkin jo ohi, sain luvan puskea taas, ja siinä se vauva sitten olikin. (Papereihin on kirjattu, että aika vedenmenosta syntymään oli kaksi minuuttia!)


Myöhemmin tärisin jälkikauhuissa, kun kuulin, että napanuora tosiaan oli kaksi kertaa kaulan ympärillä. Kyselin, eikö sitä voinut etukäteen nähdä ultrassa. Jossittelin: mitä jos ei olisi käynnistetty ja olisin odottanut vielä pari viikkoa, jos synnytys olisikin alkanut vedenmenolla kotona, jos ne kalvot olisi puhkaistu ja pää olisi painunut alemmas lantiossa...

Lukemani mukaan napanuora on kaulan ympärillä peräti kolmasosalla vauvoista. Se on siis erittäin tavallista eikä siitä yleensä seuraa ongelmia. (Kiitos kätilöiden ammattitaidolle!) Mutta kun edellinen lapsi on kuollut ehkä mahdollisesti kuka tietää napanuorakomplikaation takia, vaikka nuora oli vain kerran löyhästi jalan ympärillä! Ja kun on vertaispalstoilla kohdannut paljon äitejä, joiden vauvan kohtaloksi tuo viheliäinen elämänletku on koitunut! Niin eipä siinä voi olla miettimättä, mitä olisi voinut tapahtua. Ja kyllä se kätilö varsin tuimasti käski pidättää - ei jäänyt epäselväksi, että on tosi kyseessä.

Tämän napanuorahässäkän takia tunnen näin: kenties olikin vahva tarkoituksenmukaisuus siinä, että Silmun synnytys käynnistettiin ja että kalvot pysyivät ehjänä loppuun saakka. Ehkä jopa sillä ennen viimeistä äitiyspoliaikaa saamallani hermoromahduksella oli tehtävänsä: se varmisti, että sain tuolloin jäädä käynnistykseen.


Niin, ja se voimautuminen: ei se tullut niinkään siitä, että urheilin synnytyksen läpi ilman puudutuksia ja toimenpiteitä. Totta kai oli hienoa, että keho toimi ja synnytys sujui omalla painollaan, mutta ehdottomasti voimauttavin osuus oli nähdä ja kuulla, että lapsi elää, saada hänet syliin, suukottaa ensimmäisen kerran ja toivottaa tervetulleeksi maailmaan.


tiistai 20. tammikuuta 2015

Tyhjän sylin kokemus

Yhä se iskee välillä. Sylini ei ole tyhjä, mutta yksi sieltä puuttuu. Kyllä kai ihmisen kokoinen tyhjyys tuntuu. Hämmentävintä on se, kuinka ennakoimatta suru hyökyy arjen hetkiin, pääsee aina vain yllättämään, vaikka vanha tuttu jo onkin.

Yhtenä iltana Silmu oli miehen sylissä olohuoneessa. Toimitin jotain asiaa makuuhuoneeseen ja kun näin tyhjän pinnasängyn, sydäntä vihlaisi. Se oli outo tunne - pinnasänky kun on enimmäkseen tyhjänä koko ajan muutenkin. Silmu nukkuu yöt kainalossani ja päiväunet milloin missäkin; pinnis on jäänyt aivan olemattomalle käytölle. Mutta tuona iltana yhtäkkiä näin sen sängyn samoin silmin kuin silloin, kun tulimme miehen kanssa kahdestaan kotiin sairaalasta. Näin sängyn, joka oli juuri koottu ja joka piti saman tien purkaa.
 
Toinen kokemus: Facebookin uutisvirrasta seuloutui silmiin ilmoitus jostakin vauvariennosta, mitä lie baby-sirkusta tai vaavijumppaa se olikaan. Sisälläni kuohahti samalla tavalla kuin viime talvena vastaavissa tilanteissa. Sitten salamannopeasti tajusin: tämähän koskee minua! Minullahan on se vauva! Minä saan ja voin mennä hänen kanssaan mammakerhoon muskariin värikylpyyn lorupiiriin kantoliinatanssiin! 

Sen, mitä Veikkosen kanssa menetin, voin Silmun kanssa kokea. Limittäin ja päällekkäin ovat minussa kokemus kipeästä menetyksestä ja tästä onnentäyteydestä, jota tälläkin hetkellä sylissäni tuhiseva Silmu elämään toi (kirjoitan yhdellä kädellä!). Tämä kaikki on niin kummallista, yhtä aikaa haikeaa ja kaunista ja lohdullista.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Läsnä arjessa ja juhlassa

Silmu vietti viikonloppuna kastejuhlaansa. Oikean nimensä hän sai jo synnytyssalissa. Olimme miehen kanssa raskausaikana miettineet nimiä, ja yksi vanha suvun nimi nousi molempien suosikiksi. Heti pian syntymän jälkeen luontevasti kutsuimme vauvaa sillä nimellä. Ristiäisissä nimi julkistettiin viimein kaikille muillekin.

Minulle oli selvää, että Veikkonen on läsnä ristiäisissä. Tuntui tärkeältä, että hänet mainitaan ja häntä muistetaan. En ollut aivan tyytyväinen kastepappiin; hän puhui mielestäni melko ulkokohtaisesti ja vähän turhan painokkaasti uskoa uskontoa uskomista uskossa elämistä alleviivaten. Veikkosen hän kuitenkin otti seremoniaan mukaan hyvin kauniilla ja koskettavalla tavalla. Hän sanoi, että meitä on siunattu: olemme saaneet Esikoisen, olemme hetkeksi saaneet Veikkosenkin, ja vielä olemme saaneet Silmun. Lopuksi esirukouksessa hän kiitti Jumalaa Veikkosen elämästä ja pyysi hänelle Taivaan isän huomassa hyvää hoivaa. Vaikka on olemassa kipeä suru, on olemassa myös kiitollisuus. Tuntui hienolta, että pappi sanoitti koko juhlaväelle sen, mistä on kyse: Veikkonen todella oli olemassa, ennen kuolemaa oli elämä. Ennen surua oli onni siitä pienestä elämästä.

Silmun kummeiksi kutsuimme sellaisia ystäviä, jotka ovat eläneet mukana surussa. Niin vahvasti Veikkosen ja Silmun elämät kietoutuvat yhteen. Kun Silmu sai alkunsa, ei ollut kulunut puoltakaan vuotta Veikkosen poismenosta. Jotta voi aidosti jakaa tätä vauvaonnea meidän kanssamme, on myös kohdattava ja jaettava kokemamme suru.

Olen tarkka sanojen ja merkityksien kanssa, joten virsiä ei valittu vain tavan takia, vaikka ne tyypillistä ristiäissettiä olivatkin. Jumalan kämmenellä, koska se oli Esikoisenkin ristiäisissä. Ystävä sä lapsien, koska se oli Veikkosen hautajaisissa. Näin rakentui silta veljien ja pikkusiskon tärkeiden juhlien välille. Jumalan kämmenellä myös avarakatseisen armonsa takia: "kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on". Ymmärrän tuon säkeen niin, että paikkoja on myös epäilijöille, kieltäjillekin. Ei tarvitse olla niin kamalan tunnustuksellinen kristitty uskovainen voidakseen turvata jonkun korkeamman varjelukseen. Ja Ystävä sä lapsien tietysti myös siksi, että "onni täällä vaihtelee".

Juhlan liikuttavinta antia olivat kuitenkin muut kuin kirkon sanaan kiinnittyvät tekstit. Silmun kummitäti luki ristiäisissä kauniin runonsa, joka sanoittaa osuvasti kaiken sen surun, epävarmuuden ja pelon, joiden saattelemana Silmu tuli maailmaan. Muusikkokaverit esittivät ihanan voimalaulun - sävellys yhden näistä kavereista ja sanoitus hänen siskonsa kynästä. Miten upeaa, kun ympärillä on lahjakkaita ihmisiä, joiden hengentuotteista saimme juhlassa nauttia.

Kyyneliltä ei vältytty, mutta päällimäisenä ristiäisissä oli, kuten kuuluukin, ilo uudesta elämästä. Se kaikki, mistä rakkaaksi käyneessä psalmissa numero 139 puhutaan: "Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." 


sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Oikeus suruun

Mietin, että aloittaisin uuden blogin uuden vuoden alussa. Kun nyt olen uudessa tilanteessa, uuden lapsen äiti, ja väistämättä katson suruakin uudenlaisesta kulmasta.

Asiat ovat niin hyvin kuin ne vain voivat kaiken jälkeen olla. Totta puhuen tuntuu välillä siltä niin kuin ei olisi enää oikeutta suruun. Ihan niin kuin oma bloginikin ilkkuen kyselisi minulta, mitä yhä täällä teen, käskisi menemään muualle kirjoittamaan vaipparallista ja imetysmaratoneista.

Taidan ainakin toistaiseksi kuitenkin jatkaa täällä. En tunne tarvetta enkä halua kirjoittaa vauva-arjesta, mutta suruani tahdon yhä laittaa sanoiksi. Kirjoittaminen on vertaistuen ohella ollut tärkein tekijä selviytymisessäni. Bloggaaminen on siinä mielessä täydellistä, että se yhdistää kirjoittamisen ja vertaistuen.

Päättyneen vuoden lopussa meille syntyi ihanista ihanin Silmu, valtava onni, ilo ja lohtu, mutta yhä meillä kuitenkin on myös se sama suru, joka tämän blogin synnytti.

Jos jossain vaiheessa huomaan olevani enemmän tavallinen äitibloggaaja kuin surubloggaaja, siirrän juttuni uusiin raameihin.

Myös blogin ulkopuolella olen ollut aika hämilläni siitä, miten sovitan yhteen tämän, mitä on nyt, ja sen, mitä on elämässä ollut reilun vuoden ajan. Niin lyhyessä ajassa niin äärimmäisiä kokemuksia, kuolemaa ja syntymää.

Suurinta onnea

Sairastin vuodenvaihteessa rankan kuumetaudin, todennäköisesti influenssan. Täristessäni kuumehorkassa peiton alla mietin entisaikoja, ei edes niin kamalan kaukaisia aikoja, jolloin tavallinen arki oli paljon vaativampaa kuin nykyään. Rakettien pauke vei ajatukset talvisodan pommituksiin, laiha eineskeitto, jota kurkkukipuisena sain hädin tuskin nieltyä, vielä kauemmas suuriin nälkävuosiin. Mietin yhtäkin sukukirjan perhettä, josta kuoli neljä lasta peräjälkeen ja vielä äitikin viimeisen lapsivuoteeseen. Että mitä minä valittamaan, kun elän yltäkylläisyyden ja lukuisten arkea helpottavien mukavuuksien aikakaudella. Olen menettänyt yhden lapsen, mutta muuten elämäni on niin täyttä ja hyvää.

Tieto uusista kohtalotovereista saa myös kysymään oman surun oikeutusta. He ovat keskellä repivintä tuskaa, kun minun suruni on jo niin paljon kevyempää kantaa.

Se, että uusi raskaus alkoi helposti ja nopeasti ja päättyi onnellisesti, saa miettimään, olenko kiittämätön menneisyyteen jumittuja, jos yhä jatkan tätä "ääneen" suremista. Toiset joutuvat odottamaan niin paljon kauemmin, käymään ehkä läpi hedelmöityshoitoja, kokemaan keskenmenoja. Jotkut ovat jopa menettäneet kokonaan mahdollisuuden uusiin lapsiin.

Suurinta surua

Vähän yli vuosi - se on melko lyhyt aika, kun edessä saattaa kuitenkin parhaimmillaan/pahimmillaan olla vielä jopa 50-60 vuotta elämää kuolleen lapsen äitinä. Lapsen menettäminen on lopullisuudessaan niin iso ja järisyttävä kokemus, että sen käsitteleminen vie aikaa. Voiko koskaan edes tulla pistettä, jossa asian kanssa olisi jotenkin "valmis"?

Koen, että minulla on vielä paljon aktiivista surutyötä tehtävänä. Haluan vielä joku päivä askarrella sen muistoalbumin ja muistolaatikon, joita ammattiauttaja jo ensimmäisellä tapaamisella alkukaaoksessa surutyön välineiksi suositteli. (Tällä hetkellä on olemassa vain muistoläjä yhdellä vaatekaapin hyllyllä.) Haluan pikkuhiljaa uskaltautua muistelemaan Veikkosen odotusaikaa tarkemmin, katsoa valokuvia, kohdata tunteet, jotka uuden raskauden takia olivat pitkään syrjässä. Haluan elää yhä uudestaan ja uudestaan läpi ne samat hetket, jotta viiltävin kipu hiljalleen hioutuisi muistoista pois, ja - kuten kerrotaan ajan mittaan käyvän - tuska muuttuisi vähitellen kauniiksi kaipaukseksi. Haluan yhä etsiä omaa tapaani olla enkelilapsen äiti, työstää identiteettiäni erilaisena kolmen lapsen äitinä.  

Joskus joutuu itsestäänselviä asioita itselleen tolkuttamaan, ja sitä kai tämäkin kirjoitus nyt on: itseni vakuuttamista siitä, että uuden vauvan synnyttyäkin minulla on yhä oikeus surra juuri niin paljon kuin tarpeelliselta tuntuu.

Vieköön tämä alkanut vuosi surutyötäni eteenpäin, kuljettakoon mieltäni kohti hyväksyntää ja rauhaa.