Olemassaolon todistus

Muutamissa kohtalotovereiden blogeissa on kerrottu kansalaisaloitteesta, jolla pyritään muuttamaan lakia niin, että vanhemmilla olisi oikeus halutessaan nimetä kuolleena syntynyt lapsensa virallisesti ja saada hänen tietonsa väestörekisteriin.

Janna Rantala perustelee asian tärkeyttä niin hienosti Helsingin Sanomien kolumnissa, että tyydyn nyt vain linkkaamaan sen tähän ja jättämään omat jorinat vähemmälle.

Minun lapseni oli olemassa. Hän on olemassa ajatuksissani ja muistoissani päivittäin. Olisipa liikuttavaa ja lämmittävää, jos yhteiskuntakin viimein hänen olemassaolonsa tunnustaisi.

Joskus tuntuu hölmöltä aina kuvata tuota kiveä. Ja toisaalta kiven kuvaaminen on tärkeää ja terapeuttista - kun ei muutakaan ole. Vuodenkierron vaiheet hautausmaalla tuovat lohtua: aika kulkee, aika auttaa. Kaksi pientä orvokintainta, jotka haudalle vapun kynnyksellä istutin, ovat ilman hoitoa villiintyneet suorastaan pöyhkeään kukoistukseen. 

Tabu

Kirjoitan tästä silläkin uhalla, että (jo entuudestaan hauras?) anonymiteettini kärsii. Eihän minulla varsinaisesti ole mitään salailtavaa. Veikkonen on tärkeä osa perhettäni, enkä hänestä halua vaieta silloinkaan, kun omalla nimelläni ja naamallani esiinnyn.

Silmun syntymäilmoitus julkaistiin alueemme sanomalehden vauvauutispalstalla. Alkuperäisessä lehteen lähettämässämme tekstissä mainitsimme tytön molemmat veljet, Veikkosen etuliitteellä "enkeliveli". Mutta lehtipä olikin sensuroinut Veikkosen perheuutisesta pois! Kun laitoin toimitukseen loukkaantunutta palautetta asiasta, sain tylyhkön vastauksen: toimituksen linjaus on, että vainajien mainitseminen ei sovi palstan henkeen. Ei pahoitteluja kokemastamme lapsen kuolemasta eikä mielipahasta, joka aiheutui, kun yksi lapsistamme alkuperäisestä tekstistä poistettiin.

Vertaisäitien kera olen nostanut hieman some-mekkalaa aiheesta Facebookissa. Onko lapsen kuolema todella niin suuri tabu, että hienovarainen maininta pienestä enkeliveljestä iloisen vauvauutisen yhteydessä on siivottava lukijoilta piiloon? (Ja kuitenkin samaan aikaan otsikoissa kirkuvat lastenmurhat ja perhesurmat...)

Tämä on jo toinen tällainen keissi, että joudun äitinä puolustamaan kuolleen lapseni oikeutta olla tunnustettu ihminen. Ensimmäinen tapaus oli pian kuoleman jälkeen, kun Veikkosen nimeä ei luettu kirkossa eikä julkaistu kirkollisten ilmoitusten hautaan siunatuissa - vain siksi, että hän oli kuollut jo ennen syntymäänsä. Sittemmin kirjoitettuani palautetta seurakuntaan, sain vuolaita anteeksipyyntöjä. Lohdutukseksi aiheutuneesta harmista Veikkosen nimi luettiin tänä syksynä pyhäinpäivän jumalanpalveluksessa.

Minä haluan murtaa lapsikuolematabua. Perheiden suunnatonta surua ei laisinkaan helpota se, että aiheesta vaietaan.

Ehkä tämä blogikin osaltaan voi tabua rikkoa. Vaikka lukijakunta koostunee pääasiassa kohtalotovereista, olen välillä saanut kommentteja myös muilta lukijoilta. Ehkä olen jollekin onnistunut tämän niin pelottavaksi ja ahdistavaksi koetun lapsikuolemamaailman verhoa raottamaan.

Olen blogin kautta saanut myös kaksi kertaa yhteydenoton toimittajalta - naistenlehdestä ja kirkollisesta julkaisusta - ja molemmilla kerroilla olen päätynyt antamaan anonyymin haastattelun. Sekä täällä blogissa että noissa lehtijutuissa olen halunnut pysytellä nimimerkin suojissa muutamasta syystä: Ensinnäkin nöyryyttävät vihan, katkeruuden, syyllisyyden ja häpeän tunteet ja kaikki se kokemani kukaan-ei-tajua-rypeminen on ollut helpompi päästää ulos nimettömänä. Toiseksi uusi odotus oli niin herkkä asia, että en kauheasti halunnut sitä maailmalle kailotella. Kolmanneksi mietin läheisteni, lähinnä mieheni ja elävien lasteni mutta myös ystävieni, yksityisyyttä; kun kirjoitan elämästäni, kirjoitan väistämättä myös heistä.

Silläkin uhalla, että jonkun silmissä leimaudun huomionhakuiseksi enkelivauvatyypiksi, haluan kokemastani kertoa. Teen sen täällä, teen sen aika ajoin omalla Facebook-seinälläni, ja jotenkin jo tiedän, että ennen pitkää jossain muussakin puolijulkisessa tai julkisessa yhteydessä teen sen varmasti vielä omalla nimelläni.

Pieni poikani ansaitsee olla olemassa maailman silmissä. Kaikki liian varhain lähteneet pienet rakkaat lapset ansaitsevat.

Synnytyssairaaloiden asialla

Peruspalveluministeri Susanna Huovinen allekirjoitti tällä viikolla uuden päivystysasetuksen, jonka seurauksena synnytystoimintaa ollaan ajamassa alas monissa Suomen sairaaloissa. Tietoa asetuksen vaikutuksista mm. tässä HS:n uutisessa.

Oma synnärini on suuressa yliopistollisessa sairaalassa. Olen kuitenkin kotoisin periferiasta, joten pystyn vahvasti samastumaan ahdistukseen, jota uusi asetus pienemmissä kunnissa ja harvaan asutuilla alueilla aiheuttaa.

Olen miettinyt, miten kamalaa sinä lokakuun aamuna olisi ollut, jos matka sairaalan olisi ollut pitempi. Ei liikkeen liikettä, hirveä huoli vauvasta. Me ajoimme sairaalaan alle vartissa, mutta matka tuntui silti siinä tilanteessa pitkältä.

Nykyisenkin synnäriverkoston aikana tunnin-parin matka sairaalaan on monelle arkea. Päivystysasetuksen muutoksen myötä yhä useampi joutuu matkaamaan sairaalaan tällaisen tai jopa pitemmän ajan. Ajatus parista tunnista autossa supistuskipujen kourissa tuntuu aika kohtuuttomalta. Oman kokemukseni valossa mietin erityisen paljon äitien huolta: supistusten aikana ei välttämättä pysty tuntemaan vauvan liikkeitä kovin hyvin. Uhkaava tilanne saattaa kehittyä äkkiä ja ilman ennakkovaroituksia.

Kätilöt, synnytyksen ammattilaiset, vastustavat tätä keskittämispolitiikkaa laajasti. (Täällä Kätilöliiton puheenjohtaja Terhi Virtasen mielipidekirjoitus aiheesta.) Toisin kuin julkisuudessa annetaan ymmärtää, nykyisissä sairaaloissa on jo olemassa hätäsektiovalmius. Asetuksen muista ehdoista jokin, esim. päivystävä lastenlääkäri tai täysin keinotekoinen 1000 vuosittaisen synnytyksen raja ei välttämättä kaikissa sairaaloissa täyty. Se, miten nämä puutteet (tai "puutteet") turvallisuuden osalta paranisivat synnytysten keskittämisen myötä, menetetään tulevaisuudessa kuitenkin siinä, että matkasynnytykset tulevat pitenevien synnytysmatkojen vuoksi varmasti lisääntymään. Matkasynnytyksessä vauvan kuoleman riski on kuusinkertainen verrattuna sairaalasynnytykseen. En halua saada kohtotovereita sen takia, että äiti ei ehdi ajoissa turvallisesti sairaalaan.

Keskittämispolitiikassa ihmetyttää myös se, miten suurten sairaaloiden kapasiteetti kestää yhtäkkiä sadat tai jopa tuhannet uudet synnytykset, jotka nyt tulisivat niiden hoidettavaksi. Pääkaupungin sairaaloista ohjataan jo nyt sulkujen aikana synnyttäjiä Porvooseen, josta synnytystoiminta asetuksen myötä on loppumassa. Useissa isoissa sairaaloissa naiset joutuvat synnytysvuodeosastolla käytäväpaikoille, kun huoneita ei riitä kaikille.

Lokakuun 10. päivään saakka kerätään nimiä kansalaisaloitteeseen, joka pakottaisi päättäjiä ottamaan asian uudelleen käsittelyyn. 10.10. järjestetään Matkasynnytyspäivä mielenilmauksena synnytysten keskittämistä vastaan.

Allekirjoita kansalaisaloite!