torstai 28. elokuuta 2014

Jaettu odotus

Välillä haluaisin niin kovasti olla tavis. (Tavis tarkoittaa minulle nykyään yksinomaan ihmisiä, joilta ei ole kuollut lasta. Siis about kaikkia reaalielämän lapsiperhekavereita ja -tuttuja. Erikseen on sitten tämä netti ja täällä jaetut kohtalot.)

Pari viikkoa sitten kaipuuni tavikseksi oli erityisen vahva, kun istuin kahvipöydässä ystäväni kanssa. Mahat molemmilla, hänellä jo valtava, mutta minullakin viikkoihin nähden melko komea. Kolmas lapsi tulossa kummallekin, siinä kahvipöydän molemmin puolin äidit ja heidän vatsoissaan pienet tytöt.

Puhuimme, jaoimme, fiilistelimme. Olimme ystäväni kotona, hän näytti minulle valmiiksi petaamansa sängyn ja lipaston täynnä pestyä ja nätisti viikattua vaaleanpunaista. Olin matkustanut hänen luokseen toiseen kaupunkiin. Ystävän laskettu aika oli lähellä, halusin tavata tässä kohtaa, kun vielä olimme samassa veneessä.

Ystäväni mietti ääneen samanlaisia asioita kuin minä viime syksynä: tämä on todennäköisesti viimeinen kerta, jotenkin haikeaa jopa, nyt vielä vauvanpotkut masussa, pitäisi osata nauttia viimeisistä odotuksen päivistä... Vähäsen nieleskelin. Tunsin kateutta: hän voi tuntea noin, hänellä on varaa ajatella noin. Ja huoltakin tunsin: eikö hän ollenkaan pelkää..?

Maanantaina pieni tyttö syntyi. Kuten Gretel kirjoitti tänään myös, toisen ihmisen raskautta seuratessa ajan kulku näyttäytyy ihan erilaisena kuin omalla kohdalla. Yksi nopea ajan keinun heilahdus talvesta syyskesään, ja nyt ystäväni jo onkin turvallisesti maalissa!



Kahdeksan kuukautta aiemmin, murheeni mustimmassa alhossa, sain puhelun. Se alkoi sanoilla: "En tiedä, miten tämän sulle oikein kertoisin..." Ei, ei, ei, sinäkin Brutukseni! Miksi sinäkin, kun koko maailma ympärillä muutenkin elää vauva-auvossa ja odotuksen ihanuudessa! Muistaakseni onnittelin, mutta vilpittömästi sydämestä ne onnittelut eivät tulleet.

Olimme tavanneet edellisen kerran pari kuukautta ennen tuota puhelua. Ystäväni oli tullut toisesta kaupungista luokseni. Vain ja ainoastaan siksi, että hän halusi nähdä minut, hän halusi tulla käymään, kuten synnyttäneen naisen kotiin tullaan, vaikka sitä vauvaa ei ollutkaan. Hän lähetti kyllä surunvalittelukukat, laittoi lämpimillä ja huolehtivilla ajatuksilla ladattuja viestejä, soitti puheluita. Mutta sittenkään hän ei tyytynyt vain siihen. Hän halusi tulla luokseni toisesta kaupungista vain päästäkseen halaamaan. Niin vahvasti, aidosti ja rohkeasti hän eli surussani mukana.

Raskausuutisen jälkeen oli vaikeaa pitää yhteyttä. Tunsin itseni entistä yksinäisemmäksi ja haavoitetummaksi. Kävin kävelylenkeillä yhden vatsaa kasvattelevan ystävän kanssa, ja nyt sitten hänkin, jonka kanssa olin sentään luullut olevani turvassa vauva-asioilta, oli alkanut odottaa.

Mutta ystäväni eli minun suruani mukana silti, ei loukkaantunut siitä, että vetäydyin etäämmälle. Välitti sitkeästi välittämisen viestiä.

Huhtikuun alussa, heti seuraavana päivänä plussatestin tekemisestä, kerroin hänelle valosta, joka oli pimeän mieleni reunaan syttynyt. Toivon kipinä: ajattele, ehkä meillä molemmilla on vauvat vielä tänä vuonna!

Siitä lähtien olemme jakaneet odotusta. Lähtökohtamme ovat erilaiset, minä en ole tässä asiassa tavis kuten hän, minun pelkoni ei ole normaalia odotusajan huolta vaan jotain paljon totaalisempaa ja vaikeampaa.




En tiedä, johtuiko se ystävän vauvauutisesta (josta olin kyllä vilpittömän helpottunut ja iloinen!), syksyn tunnusta ilmassa vai mistä, mutta tiistaina, kun olin pitkästä aikaa ammattiauttajan luona, puhkesin itkuun, joka ei lakannut koko tapaamisen aikana. Siinä hetkessä vasta tajusin, että en ollut myöntänyt edes itselleni, miten hirvittävästi pelkään. Olin huijannut itseäni: hienosti menee, niin hienosti, että minähän olen melkein kuin kuka tahansa tavis!

Mutta kun en ole. Öisin herään valvomaan ja tunnustelemaan liikkeitä. Pahimpina hetkinä en uskalla kaivaa edes kotidoppleria esille, koska pelkään, että ääniä ei kuulukaan. Makaan vain vaiti, vaihdan kyljeltä toiselle ja odotan. Palaan ajatuksissani jatkuvasti synnytysvastaanoton käyrille, kuulemaan kätilöiden tyhjät ja turhat rauhoittelut. Astun yhä uudestaan ultrahuoneen hämärään, pelosta huolimatta vielä toivossa itsepintaisesti riippuen. Päivisin säikähdän jokaista vatsassa tuntuvaa vihlaisua, kiristystä ja jomotusta. Saatan keskeyttää tekemiseni ja menettää keskittymiseni ihan täysin, kun alan miettiä, milloin olen viimeksi tuntenut potkun.


Ystäväni uskoo ja luottaa, että vuoden lopussa hän tulee kyläilemään kolmekuisen tyttärensä kanssa ja tuo minun vauvalleni läjän jo pieneksi jääneitä vaatteita. Hän on varma, että onnen jakaminen jatkuu odotuksesta eteenpäinkin. Voi kunpa itsekin voisin saada samanlaisen varmuuden.


torstai 21. elokuuta 2014

Kuolemasta ja myötätunnosta

Linkkaan pari hyvää kirjoitusta tänne.

Kuolemasta ensinnä. 

Kuolema on ollut ajatuksissani joka päivä viime syksystä lähtien. Kuolema on kamala, julma, epäoikeudenmukainen, lopullinen. Ja toisaalta valoisa, luonnollinen, lohdullinen, yksi etappi matkalla vain. Väistämätön, sitä se on, ja siksi sitä pitää ajatella, kuten kolumnissa kehotetaan. 

Olen puhunut kuolemasta läheisten ja kaukaisempienkin kanssa. Minulle on tarjoiltu jälleennäkemislohtua. On luvattu, että lapseni sielu tulee takaisin toisessa kehossa. On puhuttu taivaasta ja maalailtu enkeleitä pilven päälle vilkuttelemaan. 

Lohduttomimpina ja raskaimpina hetkinä muiden tarjoamia vastauksia on vaikeaa sietää. Kuitenkin on helpompaa kohdata ihminen, joka on löytänyt lohdun edes itselleen, käsitellyt asiaa jollakin tavalla, pureksinut vaikeaa kysymystä siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. 

Hankalimpia - ja surullisella tavalla hyvin absurdeja - ovat olleet tilanteet, joissa olen itse melkein päätynyt lohduttamaan toista, kun hänellä ei ole keinoja kestää minun lapseni kuolemaa. Nämä ihmiset ovat yleensä olleet niitä, joille kuolema on yksiselitteisesti kaiken loppu. Heillä ei ole omassa elämässään tullut eteen tilannetta, jossa asiaa olisi pitänyt syvällisemmin pohtia.   

Olen kolumnistin linjoilla: ajatelkaa kuolemaa ja puhukaa siitä! 



Tästä tekstistä tulee mieleen sairaalamaailma ja puhetavat siellä. Synnytyksen hoitanut kätilö kysyi meiltä, olimmeko miettineet veikkoselle nimeä. Emme olleet ainoastaan miettineet, olimme kutsuneet häntä nimellä rakenneultrasta saakka (olkoonkin, että olimme ajatelleet tuon nimen jäävän masunimeksi ja elämään kohdun ulkopuolella oli muita nimivaihtoehtoja mielessä). Kun kerroimme kätilölle nimen, oli selvää, että siitä pitäen hänkin puhui pojastamme tämän nimellä. Sen sijaan lääkäri, joka sittemmin kertoi kuolinsyytutkinnan tuloksista, kutsui liki 4-kiloista täysin syntymävalmista lastamme "sikiöksi" ja kuoleman sijaan hän käytti sanaa "sikiömenetys". 

Kätilön, joka itsekin pitää kuollutta lasta sylissään, on toki helpompaa ymmärtää surun konkreettisuus. Lääkäri näkee vain tekstin paperilla ja tietokonenäytöllä. Silti! Kyseessä on lapsen kuolema, tragedia, ja toisenlaiset sanavalinnat tilanteessa viestisivät tärkeintä, mitä lääkäri voisi musertavalla hetkellä viestiä: kunnioitusta ja myötätuntoa. 

Erityisen sattuvalta tuntuu myös tämä kohta kirjoituksessa: "Työssään epäonnistunut kohtaa vetäytyvät kollegat, uupunut vielä kovempia kokeneet läheiset ja masentunut ylipirteät neuvojat." 

Myötätunto ei ole "hei, ajattele positiivisesti" -tsemppausta tai sitä, että alkaa kertoa kummin kaiman siskon serkusta, jolle kävi muuten vielä kamalammin. Myötätunto on toisen tuskan tunnustamista ja tilan antamista sille, läsnäolo, halaus. 

Onneksi olen osakseni saanutkin paljon aitoa myötätuntoa. Myös täällä blogimaailmassa - kiitos kaikille siitä! 




keskiviikko 20. elokuuta 2014

Luottamusprojekti

Jo alkukesästä aloitin. Kaivoin kaapin perältä kangaspussin, jossa oli läjä 10 x 10 -senttisiä neuletilkkuja ja iso kerä hahtuvalankaa. Reippaana esikoisvauvan äitinä olin aikanani neulonut monet vaippahousut pienelle kestopepulleni. Yhdestä käyttämättä jääneestä kerästä aloin silloin tällöin aikani kuluksi neuloa tilkkuja, joista piti tulla peitto.


Esikoinen kasvoi, tilkkumäärä ei pysynyt perässä. Peitosta olisi pitänyt tehdä aina vain suurempi, ja kävi niin, että se ei koskaan valmistunut esikoispojalleni. Toiselle pojalleni en edes yrittänyt sitä tehdä. Odotus meni omalla painollaan, samanlaista intoa tihkuvaa varustein valmistautumista siihen ei liittynyt kuin esikoisen aikana.

Mutta nyt - nyt minä aion kutoa peiton pienelle tyttärelleni. Silmukka silmukalta, kerros kerrokselta rakennan luottamusta siihen, että vauva todella tulee luoksemme. Äitinsä tuskalla ja rakkaudella kutoman peiton saa meidän oma pikkuinen silmu.


Kaikki on kamalan symbolista. Lanka on liukuvärjättyä, paikoin melkein kirkkaanoranssia, silkkaa iloa, välillä taas ruskeaksi tummuvaa. Käsittelemättömästä villasta tehtyä hahtuvaa, joka katkeaa helposti. Käsialani ei ole yhdenmukaista, toisina päivinä on rennot ranteet ja välillä tulee niin turkasen tiukkaa.

Tilkkujen määrä kasvaa samaan tahtiin vauvan kanssa. Seuraan Kaksplussan sivuilta raskauden etenemistä viikko viikolta ja pidän huolen, että tilkkuja on koko ajan sellainen määrä, että ne riittävät vauvani peitoksi. Nyt hän on jo 28 senttiä pitkä!


En hanki vielä vauvanvaatteita, en kiertele kirppiksillä tai klikkaile pitsi-ihanuuksia nettipuotien ostoskoreihin. Mutta peittoa neulon kuin mikäkin Penelope, sillä erotuksella vain, että en odota vanhaa palaavaksi vaan uutta tulevaksi. Enkä pura tekelettäni välillä, itsepintaisesti etenen. Kutominen on konkreettista odottamisen aikaa: silmukka toisensa jälkeen, viikko viikolta olen lähempänä valmista. "Sinähän voit ajatella, että se on ikään kuin työsi nyt - työ joka sinun on tehtävä vauvallesi", ehdotti ammattiauttajakin, kun kerroin hänelle tästä projektistani.

Peitto on helppo, koska sen vauva tarvitsee joka tapauksessa.

Olen ikuisesti kiitollinen ihanasta virkatusta villapeitosta, jonka veikkonen sairaalassa sai laatikkovuoteeseensa. Lämpimästi ja hellästi peiteltynä hänet kannettiin laatikossa pois. Sama peitto saatiin sitten mukaan arkkuunkin, siihen käärittynä poikamme laskettiin hautaan. Villapeitto, ettei tule pienelle kylmä maan povessa... Olen usein miettinyt, mistä sairaalan peitto oli peräisin. Oliko joku kohtalotoverini kenties lahjoittanut sen synnytysosastolle? Kutovatko kätilöt kahvitunneillaan peittoja kuolleille vauvoille? Oliko se sittenkin tarkoitettu elävälle, mutta synnytyksen hoitanut kätilö oli niin hyväsydäminen, että päätti antaa sen juuri meidän kauniille pojallemme?

Kun luottamus langan tavoin katkeaa, ajattelen synkästi, että voihan peiton laittaa arkkuunkin. Ja niin saan työtä jatketuksi, kierrän katkenneet päät yhteen, luon uudet silmukat.



Kutoessani pakotan itseni ajattelemaan vauvaa. Jokaista tilkkua kohden yksi haave, yksi mielikuva:

Viimeinen ponnistus, ensimmäinen katse, vauvan lämpimänliukas iho omaani vasten, kun kätilö nostaa hänet rinnalleni.

Esikoinen sairaalassa ensivisiitillä, sisarusten kohtaamisen aiheuttama tunnetulvahdus äidin sydämessä.

Ensimmäinen ilta kotona, joku luontodokkari telkkarissa, minä imetän sohvan nurkassa ja mies tuo vaimolleen ison vesituopin ja voileivän, antaa vielä suukon otsalle sekä minulle että tytölle.

Haaveita, jotka ovat saavutettavissa ja tuntuvat silti niin saavuttamattomilta. Haaveita, jotka satuttavat niin, että mieluummin työntäisin ne mielestäni. Neulominen on haaveiden aikaa. Se on pakko-haaveilla-tila. 

Niin feministi kuin olenkin, pidän siitä, miten tällainen käsityö kuuluu johonkin ikiaikaiseen, naissukupolvelta toiselle kulkevaan, vanhahtavan sukupuolittuneeseen maailmaan. Aina ovat äidit lapsilleen peittoja neuloneet. Miten ne langat ulottuvat historiaan, aikoihin joina vauvan menettämisen suru oli lähes jokaisen äidin suru, ja tulevaankin: joskus minä vielä näytän tytölleni, miten puikkoja pidetään, miten pudonneet silmukat hermostumatta poimitaan takaisin virkkuukoukulla ja jatketaan.  



maanantai 18. elokuuta 2014

Surun opissa

Talvella, olikohan tammikuuta, luin Taru Hallikaisen kirjan Pikkuveljet eivät ole perhosia. Kohdun mittainen elämä. Se on kokemuksellinen surukirja: Hallikainen menetti kohtukuolemalle toisen kaksosvauvoistaan ja kantoi 12 viikkoa sisällään elävää ja kuollutta lasta. Hallikainen kirjoittaa kauniisti ja kuulaasti, lukiessa monet hänen kokemuksensa tuntuivat hyvin tutuilta. Talvella, suruni mustimmilla hetkillä, minun oli kuitenkin vaikeaa ymmärtää, kun kirjoittaja kertoi jo alle vuoden kuluttua kuolleen poikansa syntymästä tuntevansa onnea ja kiitollisuutta. Hän jopa kuvasi surun tekevän elämästä jotenkin aidompaa ja täydempää. Ajattelin katkerana, että tuon kokemuksen täytyi johtua siitä, että hän kuitenkin sai yhden elävän vauvan. Hän sai yhtä aikaa surun ja onnen. En voinut uskoa, että itse pystyisin saavuttamaan saman tunteen samassa ajassa. (Lisää kirjasta esim. täällä.)

Mutta nyt saan kuin saankin kiinni hänen ajatuksistaan. Pystyn jollain tasolla olemaan kiitollinen siitä, että olen saanut pitää poikaani lähelläni edes sen lyhyen kohdun mittaisen elämän ajan. Olen päässyt kaiken alleen hukuttavasta surusta jo sellaiseen vaiheeseen, että koen myös onnen hetkiä. Uskon, että suru osaltaan tekee niistä hetkistä vielä täydempiä.

Surun ansiosta tartun hetkiin vahvemmin kuin ennen ja toisaalta tyydyn vähään. Ei saatu järjestettyä kahdenkeskistä lomareissua miehen kanssa tälle kesälle, mutta hitot siitä, kun kerran sentään käytiin yöuinnilla meressä kaksin ja toisen kerran poljettiin lainapyörillä kukkaniityn ohitse terassille. Ei ollut tänä kesänä vauvaa mukana uimarantaleikeissä, mutta olihan kellukkeet käsivarsissa polskiva esikoinen, jolla oli niin hauskaa, että oli pakko nauraa ääneen, sekä äidin että lapsen.

Käpy ry:n 20-vuotisjuhlajulkaisusta Kun lapsi kuolee

Tavallaan minua inhottaa ajatus siitä, että suru jalostaa, kasvattaa ja opettaa. Kärsi, kärsi, niin kirkkaimman kruunun saat ja sitä rataa - höpö höpö! Suru voi myös katkeroittaa, kyynistää, erakoittaa, eristää. Suru voi joskus rikkoa kokonaan ihmisen luottamuksen hyvään. Suru voi vammauttaa psyykkisesti tai jopa fyysisesti.

Minusta olisi ylimielistä väittää, että kokemukseni jälkeen arvostan esimerkiksi elävää lastani enemmän kuin joku toinen, joka ei ole lasta menettänyt. Tai että ymmärrän elämästä enemmän. Tietysti on tilanteita, joissa sydäntä raapii se, miten erilaista kokoluokkaa vastoinkäymiset toisissa perheissä ovat, ja tekee mieli parkua, että älkää nyt tuollaisten pikkuasioiden takia hajoilko, toiset on kumminkin omansa haudanneet...

Kuitenkin myös minä pulttailen turhista asioista ja olen äitinä kärsimätön. Suru ei tuonutkaan zen-henkistä tyyntä elämänviisautta; se lyhensi pinnaa, alensi stressinsieto- ja keskittymiskykyä, nakersi yleistä jaksamista. Ikävintä on se, että tässä kohtaa, kun aikaa on menetyksestä muun maailman silmissä kulunut jo paljon tai ainakin riittävästi, moni olettaa minun olevan ennallani. Vaikka suru ei olekaan enää sitä lamauttavaa pimeää, mitä se pahimpina hetkinä oli, se vaikuttaa arkeen kotona ja kodin ulkopuolella, eivätkä vaikutukset useinkaan ole positiivisia.


Suru opettaa, totta kai. Suru paljastaa uusia puolia itsestä ja toisista, se pakottaa miettimään maailmankatsomuksellisia asioita, käsittelemään väisteltyä ja silti niin väistämätöntä kuolemaa. Suru opettaa, mutta sitä ei tarvitse kenenkään muun tulla kertomaan minulle. Ei varsinkaan kenenkään sellaisen, joka ei ole haudannut lastaan. Suru ei ole lapsensa menettäneiden yksinoikeus, mutta kyllä tämä suru silti on aivan erityisen tuskallista. Uskon, että jokaisen vanhemman pahin pelko on oman lapsen kuolema, ja kun se tapahtuu - voiko sen suurempaa surua olla?

Mitään logiikkaa ei ole siinä, millä perusteella näitä elämän oppeja jaellaan. Mutta kun kohdalle tällainen taakka napsahtaa, niin ei auta kuin yrittää ottaa annetut kovat opit vastaan.



Usein kuulee sanottavan, että surun tai muun suuren kriisin myötä elämän arvojärjestys menee uusiksi. Minulle ei käynyt niin. Kuulostaa omahyväiseltä, mutta arvoni olivat ehkä melko hyvin kohdillaan jo ennestään. Materia ei ole ollut koskaan tärkeää, olen tehnyt vaikkapa nyt opiskeluun ja työelämään liittyvät valinnat täysin muut arvot kuin raha mielessä. Perhe ja ihmissuhteet olivat jo ennestään prioriteettilistan kärjessä.

Jos suru elämän perusarvoille teki jotakin, se vahvisti niitä. Ja sitten se teki myös jotain ikävää: oman pikkuisen elämänpiirin ulkopuolelle kurkottavat asiat, esimerkiksi kulutusvalintoihin liittyvät, ovat nyt jääneet olemattomalle huomiolle. Oma kriisini on ihmisten ja eläinten epäoikeudenmukaisen kohtelun tai lämpenevän ilmaston uhkakuvien ylitse ulottuva kriisi. Muuhun kuin itseeni ja perheeseeni, arjen pakollisiin askareisiin ja uuteen raskauteen surun keskellä en nyt vain jaksa vähäisiä voimiani kohdistaa.

Toisaalta ehkä tässäkin asiassa kaikki palautuu hetkessä elämiseen. Yritän voida tässä hetkessä mahdollisimman hyvin, pitää huolta edes itsestäni ja lähimmistäni. Pienillä teoillani en kuitenkaan voi vääryyttä maailmasta poistaa tai ilmastonmuutosta pysäyttää - miksi tuhlaisin energiaani murehtimiseen... Kyynistä ehkä, toisaalta realistista. Suru katkoo siivet haihattelulta! Suru nitistää sisäisen maailmanparantajan!


Tärkeimmät opit ovat yksinkertaisia: suru kuuluu elämään, kuolema on osa kulkuamme täällä. Nämä asiat kuulostavat latteilta itsestäänselvyyksiltä, mutta eivät sitä oikeasti ole. Emmehän muuten hätkähtäisi, putoaisi, järkyttyisi niin pahoin, kun kuolema saapuu odottamattomalla hetkellä ja uhmaa luonnollisena pidettyä järjestystä, jossa lapset hautaavat vanhempansa, ei päinvastoin.

Sain surun, jota kannan mukanani aina. Opin kertarysäyksellä, miten lupaa kyselemätön ja peruuttamaton on kuolema.

perjantai 15. elokuuta 2014

Masubook

Koska tuttavapiiri, läheisempi ja kaukaisempi, nyt sattuu elämään kiihkeimpiä lisääntymisvuosiaan, masu-uutisia putkahtelee tietoisuuteen tämän tästä. Melko usein tiedotuskanavana toimii Facebook.

Varhaiset uutiset ärsyttävät. En pysty millään ymmärtämään sinisilmäistä luottamusta siihen, että raskaustestin kaksi viivaa = vauva. Että yhtälössä ei nähdä minkäänlaista epävarmuustekijää. En ole koskaan ymmärtänyt, en edes sillä omalla ekalla kerralla. Alkuraskauden keskenmenon riski on kuitenkin niin suuri, että minusta on suorastaan ylimielistä ja omahyväistä, jos sen mahdollisuus ei edes käväise mielessä. 

Tietenkään varhainen iloitseminen ei välttämättä tarkoita sitä, ettei minkäänlaista pelkoa tai epäilystä olisi. Joillakin on suoraviivaisempi kyky ajatella, että riemuitaan nyt, kun on siihen aihetta, ja murehditaan vasta, jos murehdittavaa ilmenee. 

Silti minua rasittavat tyypit, jotka julkistavat raskausuutisensa (tai heille se ei ole edes raskausuutinen vaan vauvauutinen) monelle sadalle FB-kaverilleen suunnilleen jo ennen kuin on pissa ehtinyt testitikussa kuivua. 


4.2.2013 Saatiinkin tammikuun ihanalta
aurinkolomalta maailman paras tuliainen!!!
Syksyllä meitä on neljä <3


Sitten ne profiilikuvissa kasvavat vatsat... Onhan se nykypäivän visuaalisessa some-maailmassa varsin luontevaa jakaa elämänvaihetta, joka on merkittävä ja fyysisestikin niin näkyvä. Tavallaan ihanaa, että ihmiset haluavat jakaa, luottavat, ovat onnellisia. 

Minua se ahdistaa. Tästä raskaudesta en aio pukahtaa omalla seinälläni yhtään mitään. Mies on samoilla linjoilla. (Mutta täällä blogissa sitten kaikesta kirjoittelen... Jos joku on bongannut ja tunnistanut, niin mikäs siinä. Täällä jaan enemmänkin kuin pintaraapaisuja.)

Aiemminkin olen ollut varovainen. Sekä esikoisen että veikkosen raskaudessa päästin uutiseni FB-kaverien kommentoitavaksi ja tykkäiltäväksi vasta noin kuukausi ennen laskettua aikaa. Olen nyt jälkeenpäin miettinyt, onko minulla ehkä ollut jokin intuitiivinen tieto siitä, että kohdalleni tulee jotakin kamalaa osumaan (tällaisia keloja on paljon, ajan kerrokset, se miten aiemmin koettu, tunnettu ja ajateltu peilautuu nykyhetkeen) ja siksi olen arastellut fanfaarein ja ilotulituksin julistettavaa MEILLE TULEE VAUVA!!! -meininkiä..?


Tänään silmiin osui päivitys, joka oli pelottavan tuttu: laskettu päivä, eipä kuulu vauvaa vielä, no leivottiin sitten tässä pikkusisarusta odotellessa. Täsmälleen samoja asioita kirjoitin viime syksynä itse, päivä oli 10.10. Se oli niin mukava päivä, siniristiliput liehuivat kansalliskirjailijan kunniaksi, vaivattiin pullataikinaa, pyöriteltiin pellillinen oikein perinteisiä voisilmiä - on sitten tarjoiltavaa, kun suku ja ystävät rientävät vauvaa katsomaan...


9.9.2013 Vielä kesä, mutta syksyn tulokin
on tänä vuonna ihanaa: kuukausi ja yksi päivä
laskettuun aikaan!!! <3 <3 <3 


Loppuraskauden päivityksistä en yleensä ärry; onhan nyt täysin normaalia, suotavaakin, siinä kohtaa olla luottavainen ja ajatella, että ihan kohta, ehkä jo huomenna tai ensi viikolla saan rinnoilleni silkkaa ihmettä ja ihanuutta. 

Kateutta tunnen. Minulla ei ole enää ikinä pääsyä samanlaisiin tunnelmiin. Ja sitten tunnen jotain epämääräistä ahdistusta myös, ikään kuin huolta sen toisen puolesta. Eikö se höntti nyt tajua ollenkaan pelätä - minunko tässä on sydän kurkussa pelättävä hänenkin puolestaan! Raskaus itsessään on vaarojen taival, mutta minun ajatuksissani loppuraskaus, etenkin lasketun ajan yli kestävä, on jotakin niin käsittämättömän pelottavaa ja riskialtista, että sydän alkaa hakata ja kylmä hiki kihota otsalle, vaikka kyseessä olisi joku melko etäinenkin ihminen, jonka elämästä en ilman näitä nykyajan viestimiä olisi ollenkaan kärryillä. 

Ja sitten vielä vähän lisää kateutta. Katkeruutta. Totta kai se toinen saa elävän vauvan. Se kamala tapahtui jo minulle, muut ovat turvassa. Eivät kaikki voi tippua 0,3 %:n marginaaliin. En toki missään nimessä toivokaan, että kenellekään tutulle tai tuntemattomalle ikinä kävisi, kuten meille (vaikka tämä toiveeni on turha; kohtukuolemia on tapahtunut aina ja tulee aina tapahtumaan). Silti jokainen taviskaverin tai -tuttavan Facebook-odotus, jonka kaari kulkee plussatuuletuksista tai vähintäänkin ultrakuvista viimeisten viikkojen pallomasun kautta onnentäyteisiin syntymäuutisiin, kiertää puukkoa haavassa. 



25.10.2013 Ei tekstiä. 
Ei vauvaa. Kukatkin jo lakastuvat.
Ei lohtua, toivoa, mitään.
              

Miksi se olin juuri minä, miksi helvetissä minä, jonka masukuvaa ei seurannut synnäriposeeraus vauva sylissä vaan lohduton tiedonanto siitä, että odotuksen onni päättyi suurimpaan suruun?

Saanko vielä tänä vuonna itsekin kertoa onnellisia uutisia? Masu-uutisia en kerro, mutta syntymäuutisia? 

Tämän illan uskalias haave:

Loppuvuosi 2014, Ulpukka updated her status:
"MEILLE TULI VAUVA! Surusta ja ikävästä siinnyt, jouluihme, toivonsäde pimeään."

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Vuodenaika, älä vaihdu

Loppukesä ja pari keltaista lehteä.

Vuodenaikojen rajat ovat vaikeita. Muutos, murros, liike. 

Kesä on ollut niin hyvä. Seuraavana syksy, täyttyy ensimmäinen vuosi, tulee se surun ja kuoleman kohta eteen taas. 


Yli puolivälin mentiin raskautta, ennen kuin piti mennä ensimmäiselle ylimääräiselle paniikkikäynnille neuvolaan. Ei liikkeiden takia kuitenkaan, alapääjuttuja. Lääkärin vastaanotolle sitten pääsin, kun terveydenhoitaja juu-jaa-jankkaili, että ihan normaaleilta raskausajan oireilta kuulostaa, voihan se tosin olla hiivaa tai bakteeritulehdustakin. Lääkäri kirjoitti reseptin - tuli sellainen olo, että vain varmuuden vuoksi, kaipa hänkin pelkäsi, että jos se nyt kumminkin on jotain, jos siltä taas kuolee vauva ja sitten syytetään minua...

Tutkimuspöydällä maatessani huomasin, että ylähyllyllä oli enkelipatsas. Neuvolassa, miksi? Minunlaisteni takia? Kipsinen lapsi siivet selässään.



On muutakin murhetta lähipiirissä kuin tämä Minun Asiani. Omassa päässä ei ole tilaa sille, kukaan ei ole kuitenkaan kuollut (ainakaan vielä). Mutta välillä siitä tihkuu muistutuksia, on tässä nyt aika rankkaa tosiaan täälläkin. Ai niin, sori, jos nojaan sinuun liikaa, kaadut. Mutta en pysy pystyssä yksin vielä, tarvitsen ihmisiä, joihin nojata.


Yhteiskuntaankin pitäisi palata, ja moni asia takkuaa vastaan. Kun edes olisi selkeä normaali työ ja säännöllinen kuukausipalkka, mutta minulla on nykypäivän itsensä työllistäjän ja freelancerin silppusotku ja stressinsietokyky edelleen näköjään nolla.


Päässä soi vironkielinen kuorolaulu: "ja seda suve ei tule enam / ei tule enam seda suve". Suomennos löytyi netistä, mutta alkukielellä runo toimii paremmin, koska viron "seda" voi tarkoittaa paitsi "tätä" myös "sitä". Sitä kesää minä kaipaan, kesää kun olin entiseni, kun ei ollut surua, tätä

Nyt tuoksuu angervo
ja tulikukka
ja ohdakkeet.
On myöhäiskesä, on myöhäiskesä
ja pihlajassa
on marjat jo
ja männikössä
on kanervat.
Ja tätä kesää
ei tule enää,
ei tule enää
tätä kesää.

Viivi Luik, suom. Pirkko Huurto

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Toisten onni, part 2

Sinä aikana, kun odotin veikkosta, syntyi vauva kälylle, kolmelle ystävälle, kahdelle serkulle ja yhdelle työkaverille. Aikana veikkosen kuolemasta tähän päivään vauvan on saanut kaksi läheistä ystävää, yksi työkaveri ja pari samassa kaupungissa asuvaa tuttavaa. Viisi näistä yhdestätoista vauvasta syntyi syys-marraskuussa, hyvin samoihin aikoihin menetyksemme kanssa siis. Tähän päälle tietysti kaikki random-tuttavuudet ja Facebook-kaverit, joiden vaaleanpunaisista ja vaaleansinisistä nyyteistä en ole edes pitänyt lukua.

Kun on yli 30 mutta vielä alle 35 ja lähipiiri koostuu pääasiassa saman ikähaarukan ihmisistä, lisääntymisbuumi ei ole mitenkään poikkeuksellista. Monet saavat toisia ja kolmansia, jotkut esikoisia. Lapsettomat alkavat selvästi olla ystävien ja kaverien joukossa vähemmistöä.


Aluksi en voinut ajatellakaan, että näkisin vauvoja. Totta kai vauvoja näki, kaupassa, puistossa, paikoissa, joissa puoliväkisin oli liikuttava. Ja se oli jo liikaa - uppo-oudot vauvat, joiden ohi pystyi äkkiä kävelemään, olivat aivan liikaa. Että olisin mennyt varta vasten tapaamaan jotakuta lähipiirin vauvaa - täysin hullu ajatus!

Veikkosen kuolema on väistämättä vaikuttanut ihmissuhteisiin. Toisen onni ja toisen suru yhtä aikaa saman asian ympärillä on erittäin haastava tilanne. Noiden kotikaupungin tuttavien kanssa suhde olisi asioiden mennessä toisin luultavasti lämmennyt paremmaksi kaveruudeksi; odotusaikana suunnittelimme vaunulenkkejä ja kahvitreffejä. Nyt kommunikaatio on jäänyt tyystin. Syksyn vauvat ovat samanikäisyytensä takia hyvin vaikea pala, enkä ole heistä kohdannut vieläkään ketään.

Parhaiten yhteys on säilynyt toisen läheisen ystäväni kanssa. Hän oli lähellä raskautensa puoliväliä, kun veikkonen kuoli. Hän tuki ja kannatteli, lähestyi rohkeasti, vaikka kasvavan vatsan katseleminen aiheutti minulle tuskaa, joka välillä pääsi näkyviin. Vauvan synnyttyäkin olemme tavanneet melko usein. Välillä on vaikeampaa ja välillä helpompaa, mieli keikkuu laidasta toiseen niin, että koskaan en pysty omia reaktioitani täysin ennakoimaan.

Yksi fraaseista, joita olen lapseni menettämisen jälkeen alkanut vihata, on tämä: Toisten onni ei ole minulta/sinulta/keneltäkään pois. Ei olekaan, ei tietenkään ole. Nykyään pystyn jo ihan vilpittömästi tuntemaan jonkinlaista myötäiloakin syntymäuutisista. Tunnen aina helpotusta: noille ei käynyt niin kuin meille, huh!

Mutta kyllä toisten onni tekee omasta surusta hetkittäin vielä kipeämpää, konkreettisempaa ja yksinäisempää.

Aluksi tunne oli suorastaan fyysinen. Toisilla oli vauva kohdussa tai sylissä, minulla haudassa. On vaikeaa selittää sitä ruumiillista, alkukantaista tuskaa, jota kohtukuoleman jälkeen kokee, ja tieto siitä, että toisilla oli ulottuvillaan se, mitä me menetimme, teki tuskasta vielä vähän rujompaa.

Kateus on katala, inhottava tunne, mutta se tuli väistämättä myös. Vielä pahempaa kateudesta teki se, että jotkut, jopa lähimmät (mies, äiti, anoppi) eivät ymmärtäneet sitä. Sain kuulla tyypillistä lässytystä siitä, miten kateus myrkyttää mielen ja tekee olostani vain entistä kurjemman. Mutta oloni oli jo niin pohjattoman kurja, että ei se siitä voinut enempää kurjistua. En ymmärrä, miksi tunteiden tukahduttaminen olisi parempi vaihtoehto kuin niiden vastaanottaminen. Tämä on ollut yksi asioista, joita suru on opettanut: tunteisiin on lupa. Tunteet ovat tunteita, eivät tekoja, tunteet menevät pilvinä taivaalla, muuttavat muotoaan, ja kas, yhtenä päivänä kateus ei enää olekaan niin kalvavaa, se on hiutunut jo aivan ohueksi harsoksi, joka vain silloin tällöin mielen päällä häivähtelee.

Toisten onni alleviivaa myös kokemusta elämän epäreiluudesta: toiset saavat, toiset eivät; toiset onnistuvat, toiset eivät. On vaikeaa hyväksyä sitä, että kaikista meistä yhtä aikaa raskaana olleista tutuista naisista se olin juuri minä, joka tipahti sinne 0,3 prosentin kohtukuolemamarginaaliin. Vaikka oikea kysymys onkin "miksi kukaan", kyllä varmasti jokainen tällaisen surun kohdannut esittää heti järkyttävillä alkumetreillä kysymyksen "miksi juuri minä, miksi meidän perhe".

Voin myöntää rehellisesti, että uusi raskaus on yksi tekijä siinä, miksi toisten vauvaonni on nykyisin jo hitusen helpompaa kestää. Jos en olisi saanut tätä uutta mahdollisuutta, saattaisin tällä hetkelläkin olla syvällä katkeruuden ja kateuden kuopassa. Myönnän heikkouteni (inhimillisyyteni?). Joku toinen kokee toisin, selviää ehkä ilman näitä alhaisia tunteita, pointsit siitä! Kirjoitan tästä, koska uskon, että en kuitenkaan ole ainoa, joka on hetkittäin kokenut toisten onnen tekevän omasta tuskasta vieläkin sietämättömämpää.




Viikonlopun vietimme mökillä ystäväperheen kanssa. Heillä on vuosina 2010 ja 2013 syntyneet pojat. Samat vuodet, poikia molemmat, ihan kuten pitäisi olla meilläkin. Oli mukavia, onnellisia hetkiä. Oli haikeuden hetkiä: neljä niitä pikkupoikia olisi pitänyt olla. Isot keskenään leikkivät ja pienet yhdessä konttailevat. Näin pitkällä kuitenkin jo olen, että lähdin yhdessä mökkeilemään ja muutamalla laiturinnokassa kenenkään huomaamatta vuodatetulla kyyneleellä selvisin.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Rajapyykki

Tänään raskausviikkoja on 22+0! Yhteiskunta tunnustaa kolmannen lapsemme olemassaolon siinä määrin, että olen oikeutettu äitiysavustukseen ja -vapaaseen, kävi miten kävi. 

Luotanko yhtään enemmän? En. Mutta varovaisesti haaveilen ja kuvittelen tulevaa. Onni on mahdollinen, jopa todennäköinen vaihtoehto!

Esikoisen kanssa eilen leikkipuistossa mietittiin, miten siellä on keinuja, kiipeilypaikkoja ja muita vempeleitä isoille ja pienille lapsille. Hän on jo iso, mutta pian meillä on pienikin - että onpa hyvä, kun on molemmille jotain kivaa puistossa sitten.

Vähäsen kuristava ja puristava olo aina on mukana haaveiden hetkissä, mutta silti tuntuu tärkeältä rakentaa näitä mielikuvia, yrittää uskoa hyvään.

Puistossa oli myös terhakka poikavauva, joka vaikutti melko samanikäiseltä kuin veikkonen nyt olisi... Pakko oli kääntää katse toiseen suuntaan. Välillä vauvojen näkeminen on jo täysin okei, mutta joskus kirpaisee enemmän.

Surua, onnea, pelkoa, toivoa, kiitollisuutta - täyttä elämää on tämä!

maanantai 4. elokuuta 2014

Pieni punainen mekko

Keväällä 2013 joitakin viikkoja ennen rakenneultraa ostin kirpputorilta pienen mekon. Emme tienneet vielä sukupuolta, toivoin kovasti tyttöä. Ostin mekon, sillä ajattelin, että siinä kohtaa voin sen tehdä. Voin kuvitella ja haaveilla, että minusta tulee tytön äiti. Jos ei sitten tulekaan, mekko jää muistoksi haaveesta. Olkoon se sitten edes vain kuvitteellisen tyttäreni mekko.

Kun veikkosen sukupuoli selvisi, en kuitenkaan osannut tuntea pettymystä. Silloinkaan en uskaltanut aivan itsestäänselvänä pitää sitä, että vauva olisi terve, vaikka en toki yhtä jäätävästi pelännyt kuin tällä kertaa. Olin huojentunut, kun kaikki oli kunnossa, veikkonen näytti kuvaruudulla ihanalta ja omalta. Enhän voinut häntä toivoa toiseksi, rakasta poikaani.

Haikeus liittyi siihen, että olimme ajatelleet lapsilukumme jäävän kahteen. Toinen poika = ei koskaan tyttöä, näin sen järkeilin. Yritin käsikirjoittaa elämää yli valtuuksieni. Voi minua!

Keksin nopeasti hyviä puolia kahdesta pojasta. Vaatteet, lelut, kaikki luistimet sun muut, joita vuosien saatossa pitäisi niin paljon hankkia, kaiken voisi kätevästi kierrättää! Pojat voisivat jakaa yhteisen huoneen pitempään kuin eri sukupuolta olevat sisarukset. Heillä olisi paljon yhteistä, veljekset kuin ilvekset, samoja kiinnostuksenkohteita, leikkejä, harrastuksia. Olisi hauskaa seurata kahden pojan kasvua: persoonallisuuserot pääsisivät paremmin esille, kun eleitä, tapoja ja mieltymyksiä ei tulisi laitettua vain sukupuolen piikkiin.

Ehdin myös ajatella pitkälle tulevaisuuteen: en saisi omaa tytärtä, mutta aikanaan poikani ehkä toisivat kotiin tyttöystäviä. (Joo, tiedostin myös ajatuksen heteronormatiivisuuden - haaveilin silti.) Ajattelin, että kenties minusta tulee joskus pienen tytön mummu.

Valmistauduin elämään kahden pojan äitinä, siitä ajatuksesta ehti tulla osa minua.

Sitten jouduin opettelemaan jotain aivan muuta: miten olla äiti yhtä aikaa elävälle ja kuolleelle.

Ja nyt olen taas uuden kynnyksellä: odotamme tyttöä.




Jotain kammottavaa tässä on. Enhän herran tähden halunnut tyttöä pojan kuoleman hinnalla!

Ennen rakenneultraa olin niin peloissani, että en uskaltanut juurikaan ajatella vauvan sukupuolta. Kun sitten kaiken oli todettu olevan hyvin ja kätilö oli jo päättämässä tutkimusta, uskaltauduimme kysymään tietoa, mitä moni tavisodottaja ensisijaisesti ultrasta menee hakemaan.

Sukupuoli on niin merkityksetön ja silti merkittävä. Tuntuu, että aihe on yleisestikin hiukkasen tabu, mutta vielä enemmän se on sitä, kun on kokenut jotain näin kamalaa kuin lapsen kuolema. Nyt pitäisi ylevästi olla lapsen sukupuoleen liittyvien toiveiden, haaveiden ja mielikuvien yläpuolella.

Totta kai kuolema on asettanut sukupuoliasian erilaiseen valoon. Ilman muuta on tärkeintä, että vauva syntyy elävänä, ja toiseksi tärkeintä, että hän olisi terve ja saisi kaikki mahdollisimman hyvän ja pitkän elämän edellytykset.


Pinkkiä, fuksiaa, pitsejä, röyhelöitä? 


On pakko silti myöntää, että ajatus tytöstä on vaatinut vähän totuttelua. Ei poikakaan olisi veikkosta korvannut, mennyttä ei takaisin saa millään, mutta minulla ikään kuin oli päässäni valmiina konsepti kahden elävän pojan äitiyteen.

Hyvin hämmentävää on myös se, että olen aina hirmuisesti toivonut tyttöä, ja nyt kun odotan tyttöä, olenkin vähän ymmälläni. Ehkä eri sukupuoli vain tekee niin konkreettiseksi - hyvässä ja pahassa - että nyt todellakin odotamme uutta, erillistä lasta. En voi enää huijata itseäni edes hetkittäin ajattelemaan, että elämästä voisi vielä jotenkin tulla sellaista, jollaiseksi sen edellisen odotuksen aikana ennen kohtalokasta syyspäivää kuvittelimme.



Hypistelen pientä punaista mekkoa ja yritän ajatella, että en ostanut sitä turhaan. Ehkä jokin osa minusta tiesi asioita, joihin järjellä ei yllä. Jos aika on syklejä ja kerroksia, ei lineaarista pötköä sittenkään. Jos tyttö odotti vuoroaan, ja koska olimme jääräpäisesti päättäneet, että ei enempää kuin kaksi, oli veikkosen mentävä, tehtävä siskolleen tilaa. Hullua karmivaa synkkää lohduttavaa käsittämätöntä.


Tyttöni, tulethan luoksemme? Saanhan sinua hoivata, helliä, kasvattaa? Saanhan pukea punaiseen mekkoon? Ja jos oletkin poika (ultralaitteet ja kätilöt eivät ole erehtymättömiä!), olet aivan yhtä tervetullut! Olet kolmas lapseni, miten huikeaa, kolmas, ja yhä enemmän odotan juuri sinua, en vain uutta vauvaa tyhjään syliin, vaan juuri tätä tiettyä ihanaa pientä vauvaa.


PS: Surublogista on väistämättä tullut jossain määrin odotusblogi - pahoittelut, jos joku kokee siitä mielipahaa. Kaikki liittyy kaikkeen, elämänalueet toisiinsa, tämä odotus on saanut alkunsa surusta ja kaipauksesta. Suru ja onni kulkevat käsi kädessä, pelko ja toivo ritirinnan.