Kuolemasta ensinnä.
Kuolema on ollut ajatuksissani joka päivä viime syksystä lähtien. Kuolema on kamala, julma, epäoikeudenmukainen, lopullinen. Ja toisaalta valoisa, luonnollinen, lohdullinen, yksi etappi matkalla vain. Väistämätön, sitä se on, ja siksi sitä pitää ajatella, kuten kolumnissa kehotetaan.
Olen puhunut kuolemasta läheisten ja kaukaisempienkin kanssa. Minulle on tarjoiltu jälleennäkemislohtua. On luvattu, että lapseni sielu tulee takaisin toisessa kehossa. On puhuttu taivaasta ja maalailtu enkeleitä pilven päälle vilkuttelemaan.
Lohduttomimpina ja raskaimpina hetkinä muiden tarjoamia vastauksia on vaikeaa sietää. Kuitenkin on helpompaa kohdata ihminen, joka on löytänyt lohdun edes itselleen, käsitellyt asiaa jollakin tavalla, pureksinut vaikeaa kysymystä siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
Hankalimpia - ja surullisella tavalla hyvin absurdeja - ovat olleet tilanteet, joissa olen itse melkein päätynyt lohduttamaan toista, kun hänellä ei ole keinoja kestää minun lapseni kuolemaa. Nämä ihmiset ovat yleensä olleet niitä, joille kuolema on yksiselitteisesti kaiken loppu. Heillä ei ole omassa elämässään tullut eteen tilannetta, jossa asiaa olisi pitänyt syvällisemmin pohtia.
Olen kolumnistin linjoilla: ajatelkaa kuolemaa ja puhukaa siitä!
Sitten myötätunnosta.
Tästä tekstistä tulee mieleen sairaalamaailma ja puhetavat siellä. Synnytyksen hoitanut kätilö kysyi meiltä, olimmeko miettineet veikkoselle nimeä. Emme olleet ainoastaan miettineet, olimme kutsuneet häntä nimellä rakenneultrasta saakka (olkoonkin, että olimme ajatelleet tuon nimen jäävän masunimeksi ja elämään kohdun ulkopuolella oli muita nimivaihtoehtoja mielessä). Kun kerroimme kätilölle nimen, oli selvää, että siitä pitäen hänkin puhui pojastamme tämän nimellä. Sen sijaan lääkäri, joka sittemmin kertoi kuolinsyytutkinnan tuloksista, kutsui liki 4-kiloista täysin syntymävalmista lastamme "sikiöksi" ja kuoleman sijaan hän käytti sanaa "sikiömenetys".
Kätilön, joka itsekin pitää kuollutta lasta sylissään, on toki helpompaa ymmärtää surun konkreettisuus. Lääkäri näkee vain tekstin paperilla ja tietokonenäytöllä. Silti! Kyseessä on lapsen kuolema, tragedia, ja toisenlaiset sanavalinnat tilanteessa viestisivät tärkeintä, mitä lääkäri voisi musertavalla hetkellä viestiä: kunnioitusta ja myötätuntoa.
Erityisen sattuvalta tuntuu myös tämä kohta kirjoituksessa: "Työssään epäonnistunut kohtaa vetäytyvät kollegat, uupunut vielä kovempia kokeneet läheiset ja masentunut ylipirteät neuvojat."
Myötätunto ei ole "hei, ajattele positiivisesti" -tsemppausta tai sitä, että alkaa kertoa kummin kaiman siskon serkusta, jolle kävi muuten vielä kamalammin. Myötätunto on toisen tuskan tunnustamista ja tilan antamista sille, läsnäolo, halaus.
Onneksi olen osakseni saanutkin paljon aitoa myötätuntoa. Myös täällä blogimaailmassa - kiitos kaikille siitä!
Lueskelin eilen juuri tuota myötätuntojuttua ja mietin, että Ulpukka varmasti kirjoittaa tästä. Minuun vetoaa heti, kun kirjoittajalla on omakohtaista kokemusta (mitä HS:n kolumnesteilla ei aina niin kamalasti tunnu olevan...).
VastaaPoistaSain tänään itse sellaisen myötätuntolähetyksen yhdeltä kaverilta, että olen myötätunnotettu varmasti koko loppuviikon! Jotkut ihmiset sen osaavat: sanominen tulee luonnostaan, sydämestä, ja pulppuaa joka suuntaan. Ei mitään ihmeellisyyksiä, ei ihmekiemuroille väännettyjä fraaseja tai lääps lääps -sääliä, vaan toisen kohtaaminen, sen tunnustaminen ja tilanteen hyväksyminen. Kiitos ja kiitos!
Joo, Hesari on usein ainoa ikkunani ulkomaailmaan omasta kuplasta. ;)
PoistaMyötätuntolähetys kuulostaa ihanalta! Sepä se, että ei tarvita ihmeellisyyksiä, vaan aito sydämestä tuleva kohtaaminen.
Olen käynyt lueskelemassa blogiasi muutaman kerran, kun löysin tänne oman menetyksemme jälkeen kolmisen viikkoa sitten. Meidän esikoispoika syntyi myös kuolleena paria päivää vaille täysiaikaisena.
VastaaPoistaKuulosti niin surullisen tutulta tuo muiden lohduttajaksi päätyminen. Viimeksi eilen. Itse jaksaa jotenkin pitää itsensä kasassa kohdatessaan toisia ihmisiä ja huomaa päätyvänsä lohduttamaan toisia. En tiedä, pitäisikö vaan itse alkaa varmuudeksi parkua kurkku suorana heti, kun tapaa jonkun tutun ensimmäistä kertaa, ettei roolit käänny päälaelleen. Ymmärrän, että tilanne järkyttää varmasti, onhan vauvojen kuoleminen jotenkin "luonnonvastaista". Silti on niin - juuri kuten kirjoitit - absurdia, että lapsensa menettänyt äiti yrittää tarjota keinoja ulkopuoliselle lapsen menetyksen aiheuttamaan tuskaan. Huh.
Jään seuraamaan teidän tarinaa, voimia jokaiseen päivään. ♥
//minea
Voi minea, on niin surullista kuulla aina uusista kohtalotovereista... Osanottoni ja paljon voimia surun alkutaipaleelle!
PoistaTosiaan on ollut tilanteita, joissa roolit kääntyvät nurin. Ihmisillä tuntuu myös olevan vahva oletus siitä, miten surevan "tulisi käyttäytyä" ja kun ei täytä sitä odotusta (esim. ei itkekään hysteerisenä, vaan juttelee asioista jopa ihan järkevän kuuloisena), siitä tehdään helposti vääriä johtopäätöksiä, ajatellaan, että "se on sellainen selviytyjätyyppi" tai että on jotain ongelmia surun käsittelyssä tms...
Jaksamista sinulle, hetki kerrallaan... <3