torstai 19. toukokuuta 2016

Katselukokemus: Edes puoliksi äiti

Minulle tarjottiin mahdollisuutta katsoa dokumenttielokuva Edes puoliksi äiti. Elokuva ei ole päässyt julkiseen levitykseen sen vuoksi, että sen aihetta, kohtukuolemaa, pidetään niin marginaalisena. Elokuvan tekijät etsivätkin nyt tilaisuuksia esittää elokuvaa ihmisille, joita aihepiiri omakohtaisesti koskettaa. Toivottavasti bloggaukseni on avuksi tässä pyrkimyksessä.



Edes puoliksi äiti on siis dokumenttielokuva siitä, miltä tuntuu olla äiti ilman lasta. Elokuvassa esiintyy kaksi kohtukuolemalle lapsensa menettänyttä äitiä, Emilia ja Maria. Emilian menetyksestä on jo muutama vuosi aikaa, ja hän on saanut kuolleen vauvan jälkeen kaksi elävää lasta. Marian suru on tuoreempi. 

Vaikka nykyisessä elämäntilanteessani olen lähempänä Emiliaa, Marian tarina tuli enemmän iholle. Se paljas, raaka, vereslihaisentuore suru, joka Marian kautta välittyi, on minullakin kuitenkin yhä voimakkaasti muistissa. Viha, katkeruus ja lohduttomuus, ne kaikkein mustimmat tunteet, tulevat Marian suulla ja tyhjillä kasvoilla kerrotuksi.

Emilian tarina tuo elokuvaan lohdun ja toivon perspektiivin: elämä jatkuu, tyhjään syliin syntyy uusia pieniä tuhisijoita. Yllättäen tämä monien kohtukuolemaäitien - myös minun - kokema ihana lohtu on kuitenkin samalla elokuvan kirpaisevin juonne: en usko, että olisin itse tuoreessa surussani pystynyt katsomaan kuvia elävän vauvan kipristelevistä varpaista tai kastejuhlista. Siinä kohdassa, kun surin kuollutta lastani enkä tiennyt, saanko koskaan enää uutta vauvaa, ihan kaikki vauvoihin liittyvä oli äärimmäisen tuskallista. En pystynyt lukemaan esikoiselle Pupu Tupuna neuvolassa -kirjaa, koska itketti liikaa. Kun uutisissa kerrottiin synnytysosastojen lakkauttamisista ja näytettiin kuvituskuvana lasikopassa nukkuvaa vauvaa, oli pakko vaihtaa kanavaa. 

Joskus mietin myös, miten vaietuiksi jäävät ne elämänkohtalot, joissa sitä uutta lohtulasta ei synny. Joillekin menetetty vauva todella jää ainoaksi lapseksi. Silti selviytyminen on mahdollista, muilla keinoilla. Sellaisia tarinoita olisi tarpeen kertoa julkisestikin enemmän. Elokuvan loppukohtauksessa onneksi esiintyy Emilian sijaan Maria, hivenen jo alun kuvista voimaantuneena, surussaan tärkeän oivalluksen tehneenä. Loppukohtaus välittää tarvittavan viestin siitä, että surun kanssa voi oppia elämään ja että äitiys on jotakin sellaista, mitä edes lapsen kuolema ei vie pois. 


Molemmat elokuvan naiset ovat kohdanneet kohtukuoleman esikoista odottaessaan. Elokuvan nimikin viittaa ainokaisen menettämiseen. Minä olin jo valmiiksi äiti; sairaalasta tyhjin sylein palatessamme meitä oli vastassa 3,5-vuotias poikamme. Silti meidän perheemme suru oli ihan yhtä suuri.

Dokumentissa rajaus esikoisen menettäneisiin äiteihin toimii kuitenkin hyvin; kuten nimi kertoo, elokuvassa on paljolti kyse juuri siitä, miten olla äiti, kun ei ole lasta hoivattavana. Meillä toisen/kolmannen/n:nnen lapsen menettäneillä kokemuksessa on taas omat sävynsä: sisaruksen suru vanhempien surun lisäksi ja haasteet jaksaa olla äiti elävälle samalla, kun suru kuolleesta on viedä kaikki voimat.

Elokuvan oivaltavinta antia ovat kohtaukset, joissa Emilian ja Marian tiet ikään kuin toisistaan tietämättä risteävät. Vaikka kohtaukset tietysti ovat rakennettuja, ne kuvastavat hyvin sitä, miten näkymätöntä kohtukuoleman suru on ja miten emme ulospäin voi tietää, millaisia tragedioita viereisessä kahvilapöydässä istuva tai leikkipuistossa iloisesti lastensa kanssa touhuava äiti on joutunut kohtaamaan. 



Uskon, että kohtukuoleman kokeneet löytävät elokuvasta valtavasti samastumispintaa. Etenkin Marian kertojanääni on minun korvissani kuin jonkinlaista kollektiivista kohtukuolemapäiväkirjaa; niin tuttuja, omakohtaisesti läpikelattuja, vertaispalstoilla moneen kertaan jaettuja Marian ajatukset ovat.

Mielestäni elokuvalla olisi myös paljon potentiaalia valottaa tavan tallaajille, millaisesta elämänkokoisesta surusta kohtukuolemassa on kyse. Edes puoliksi äiti puhuu kohtukuolemasta rehellisesti ja sopivan koruttomasti. Toivottavasti elokuva vielä pääsisi levitykseen esimerkiksi Yle:lle. 

Elokuvan tekijöille pointsit vaikeaan aiheeseen tarttumisesta ja Emilialle ja Marialle kiitos rohkeudesta antaa kasvot kohtukuolemalle!


(Kuvat still-kuvia elokuvasta Edes puoliksi äiti)