Suru piilosilla arjen auvossa

Ihaninta on arki. Tämä niin tavallinen, leppoisa ja rauhallinen kotiarki.

Esikoinen on noin kolmena päivänä viikossa päiväkodissa. Pian viisi vuotta täyttävää vauhtiviikaria en enää viitsinyt kokonaan kotiin ottaa; leikkikaverit ovat jo kovasti tärkeitä. Esikoisen kotipäivinä on tavattu ihmisiä, ulkoiltu, käyty kirjastossa tai kirpparilla, pelailtu, luettu, rakennettu legoilla ja muovailtu muovailuvahasta taistelu-ukkeleita. Vauveli on roikkunut käsivarrella tai liinassa mukana, nukkunut lyhyitä ja pitkiä vielä niin rytmittömiä uniaan.

Esikoisen hoitopäivinä en ole hajonnut hiljaisuuteen ja juttuseuran puutteeseen. En ainakaan vielä kaipaa mitään erityisiä menoja tai mammarientoja. Minusta on mukavaa olla Silmuseni kanssa kaksin, kiertää päiväkodilta palatessa pitkä vaunulenkki, keitellä kotona kahvit, lueskella päivän lehti, blogitekstit ja Facebook-päivitykset, tehdä vähän kotitöitä ja keskeyttää ne autuaaseen imetyshetkeen.  

Synnytyksen jälkeiset tunnekuohut ovat tasaantuneet. Olen onnellinen, nautin. Miten elämä voikin nyt olla näin suuresti erilaista kuin se oli vuosi sitten! 

Suru yhä etsii paikkaansa ja ilmenemismuotoaan tässä uudessa arjessa. Ennen ristiäisiä tuntui, että suru puristaa sydämen rusinaksi. Ristiriita uuden onnen ja menetyksen kipeän muiston välillä tuntui sovittamattomalta. Olin niin pakahduttavan kiitollinen Silmusta ja samaan aikaan ikävä Veikkosta kohtaan oli lähes sietämätöntä.

Nyt tuntuu välillä, että suru leikkii piilosta. Tiedän, että täällä se on, mutta en saa sitä kiinni. Välillä on melkein epäuskoinen olo: tapahtuiko se oikeasti? Synnytinkö tosiaan vain vähän yli vuosi sitten kuolleen vauvan? Hautasimmeko me lapsemme? 

Pari iltaa sitten kaivoin hautajaiskuvat koneelta ja katsoin niitä pitkään. Kyllä minä muistan ja joka solullani tiedän, että se kaikki on ihan oikeasti tapahtunut. Silti olo on epätodellinen. Arkussa lepäävän poikani huulet ovat mustat, poskista on napsittu koepaloja ruumiinavauksen yhteydessä. Miten sellaiset asiat sulkeekin muistoistaan pois, näkee mielikuvissaan lapsensa kauniina, juuri maailmaan tulleena, niin lämpimänä vielä, että on vaikeaa uskoa elämän pienestä ruumiista paenneen.

Olen toki matkallani oppinut, että suru on ailahtelevainen kaveri. Aaltojen lailla lyö ja laantuu, laskee ja nousee kuin vuorovesi. Näin tyyntä ei vain ole tainnut vielä aiemmin ollakaan.

Veikkoselle ostetut housut. Silmun varpaat.

Surun sija näissä päivissä

Veikkonen on ajatuksissani joka ikinen päivä. Myös näinä päivinä, kun Silmun odotus tuntuu vievän ja täyttävän kaiken aikani. Pelko ja toivo ovat päällimmäisiä tunteita, mutta kyllä surukin tilansa ottaa.

Olen pessyt ja viikannut vaatteet valmiiksi vauvalle. Viime syksynä pois pakattujen potkareiden ja bodyjen esiin kaivaminen oli tunteikasta. 

Esikoisen äitiyspakkauksesta peräisin olevat aurinkosukat ovat nyt odottamassa Silmua. Samaan sarjaan kuuluvia tumppuja ei enää ole: ne puettiin viimeiselle matkalle Veikkosen käsiä lämmittämään. 

Suru tulvahtaa pintaan, kun yhtäkkiä ruokaostosreissulla päätämme koukata yhteenkin kodintarviketavarataloon katselemaan vähän jotain sisustusasioita. Viime syksynä olimme juuri muuttaneet uuteen kotiin ja ostimme samaisesta paikasta vahakankaan keittiöön. Olin viimeisilläni, varmaan melkein samoilla viikoilla kuin nyt. 

Kodin laittaminen jäi surussa rempalleen, ja nyt - liekö jonkun pesänrakennusvietin myötä - siihen on taas löytynyt motivaatiota. Niin outo flashback-fiilis: miten me olemme taas tässä pisteessä? Miten meille tällä kertaa käy? 

Kotona olen kuluttanut päiviäni raivaamalla epämääräisiä romu- ja paperiläjiä. Sieltäkin, paperien keskeltä, putkahtaa suru esiin. Muistilappu asioista, joita piti kysyä papilta hautajaisjärjestelyihin liittyen:

Tällaista on olla kohtukuoleman jälkeen uudelleen raskaana. Onnessa ja toivossakin kulkee suru mukana.

Vuosi jäähyväisistä

Lokakuun viimeinen, painavien muistojen vuosipäivä tämäkin.

Vuosi sitten näin sinut viimeisen kerran, sinun suloiset kuoresi. Jännitin etukäteen. Miten voi jännittää oman lapsensa näkemistä? En uskaltanut mukaan pukemaan sinua, en halunnut nähdä ruumiinavauksen jälkiä. Pelkäsin, että arkussa vaatetettunakin näyttäisit liikaa muuttuneelta.

Tutulta sinä näytit, omalta ja rakkaalta. Kauniilta, levolliselta. Surullisen elottomalta. Mummu, pappa ja mummi näkivät sinut myös. Muita vieraita hautajaisiin ei oman perheesi lisäksi sitten kutsuttukaan.

Isäsi ei kestänyt ajatusta sinusta arkussa, hän halusi säilyttää viimeisenä muistona syntymän jälkeiset hetket, kun vielä lämpimänä olit sylissämme. Veljeäsi emme tohtineet avoimen arkun äärelle päästää - asia, jota kadun nyt jälkeenpäin.

Laitoin viereesi pehmohelistimen, joka oli valittu esikoisen vanhoista vauvaleluista. Ja kehyksissä valokuvan meistä suremaan jääneistä perheenjäsenistä. Söpö perhe, vaikka itse sanonkin, alkukesän voikukkaniityllä poseeraamassa. Sinäkin olet mukana kuvassa, elossa kohdussani. Olimme juuri vastikää saaneet tietää, että olet poika. Olit jo saanut nimen, jolla kutsuimme sinua koko loppuraskauden. Nyt se nimi on hautakiveen hakattu.

Niin vähän aikaa katsoimme sinua. Ehkä vain muutamia minuutteja? Kymmenen minuuttia, vartin? Lopullisuuden käsittäminen on vaikeaa, mahdotonta. Kansi laitetaan kiinni, sen jälkeen ovat jäljellä vain valokuvat ja mieleen taltioituneet kuvat. Eihän mikään aika sellaisessa tilanteessa olisi tarpeeksi.


Siunaus meni kuin sumussa. Mies itki enemmän kuin minä. En tainnut oikein tajuta olevani oman lapseni hautajaisissa. Olin tyhjä kohtu, tyhjä syli, tyhjä mieli. Virret lauloin ääni särkymättä.

Esikoinen käyttäytyi uskomattoman mallikkaasti. Vain yhden kerran murtui 3,5-vuotiaan hiljaisen kunnioittava läsnäolo: kun laskettiin jäähyväiskukkia, poika yhtäkkiä potkaisi veljensä arkkua. Jälkeenpäin pappi sanoi, että ehkä isoveli ilmaisi tunteen meidän kaikkien puolesta: vihaksihan tällainen kohtalo pistää, tuntuu niin väärältä ja julmalta.

Matkan sairaalan kappelilta hautausmaalle pieni arkku kulki isovanhempien autossa. Oli kuulaankaunis päivä harmauden keskellä, aurinko pilkotteli puiden latvojen takaa.

Muutamat kirkkomaalla kävelevät ihmiset pysähtyivät hiljaa katsomaan, kun mies kantoi arkkua. Minä siinä rinnalla kädessäni kukat ja isovanhemmilla neljänsadan kilometrin päästä lapsuuteni leikkimailta roudatut havut.

Laskimme arkun miehen kanssa kaksin, vanhempien raskain tehtävä. Kuoppa oli niin kamalan syvä, arkku keikkui nauhojen varassa, voima oli paeta käsistä. Ruusut perään, kourallinen multaa.

En olisi halunnut lähteä haudan ääreltä ollenkaan. En halunnut jättää sinua yksin syvään ja pimeään maahan. En käsittänyt, miten elämä siitä voisi jatkua senkään vertaa, että mentäisiin ravintolaan syömään, sen jälkeen hiljaiseen kotiin. Mutta noustava oli (jossain vaiheessa olin laskeutunut kyykkyyn kuopan äärelle), oli lähdettävä, käveltävä pois.

Niin pieni, lyhyt elämä. Niin suuri ja lähtemätön jälki meissä.