Syksyn surumielinen kauneus

Aleksis Kiven päivä. Tuuleton aamu, tangossa roikkuva lippu, keltalehtiset puut siinä ympärillä hievahtamatta. Tämä päivä oli Veikkosen laskettu päivä. Päivä, jolloin kaikki vielä oli hyvin. Päivä, jolloin kaiken oli vielä mahdollista päättyä hyvin.

Lokakuu ei ole tähän mennessä tuntunut niin raskaalta kuin kahtena aiempana vuonna. Olen oikeastaan nauttinut syksystä. Veikkosen myötä syksystä on tullut minulle entistä rakkaampi ja merkityksekkäämpi vuodenaika. Olen tuntenut helpotusta ja kiitollisuutta siitä, miten hyvin kaikki tänä päivänä on. Suru on kesyyntynyt sopuisaksi osaksi elämää. 

Tänään kuitenkin kirpaisi, kun aamulla keittiön kaihtimet avatessani näin Suomen lipun tangossa. Tästä alkaa taas piinaviikkoni, laskeutuminen kohti vuosipäivää. 

Tuntuu surulliselta, että kun ajattelen Veikkosta, muistan ensisijaisesti mustan ja tuskaisen ajan. Muistan hiljaisen kohdun aiheuttaman kauhun, ultrahuoneen hämärän, lääkärin sanat, jotka tappoivat viimeisenkin toivon. Muistan ensimmäisten viikkojen ja kuukausien pimeän, miten selviytyminen hetkittäin tuntui täysin mahdottomalta.

Raskausaika, Veikkosen elämä, on jossakin kaukana menneessä, toisessa ajassa. Haluaisin pystyä muistelemaan sitä enemmän, saada aidommin kiinni odotuksen onnen muistoista. 

Muistan, että Veikkonen liikkui kohdussa melko samalla tavalla kuin Esikoinen, eri tavalla kuin Silmu. Muistan, miten suuri vatsani oli loppumetreillä, suurempi kuin kotiin asti saatujen lasten odotuksissa. Ja kuitenkin muistan enää kamalan vähän. 

En kirjoittanut Veikkosen raskaudesta niin tarkkaa päiväkirjaa kuin Esikoisen ja Silmun aikana, vain muutama hajamerkintä on. Valokuvia odotuksesta on jonkin verran, ja niiden kautta voin palauttaa mieleen joitakin häivähdyksiä. Silti tuntuu, että en melkein tunnista itseäni kuvista. Joku nuori ja luottavainen, kevyempi, niistä kuvista katsoo. 

Olen kiitollinen syksylle, että se vie minut hetkeksi taas lähemmäksi Veikkosta - olkoonkin, että se tapahtuu enemmän kuoleman ja surun kuin elämän ja onnen muistojen kautta. 

Sinä kaukana, kaukana siellä,

sinun vuokses on sieluni lohduton.

Syyslehtien matto tiellä,

tuo kullanraskas, en kiellä,

kuva tuskani on,

kuva rikkaan tuskani on.

Kaarlo Sarkia

Joulun hetkiä

Veikkosen läsnäolo, oman enkelini kosketus, on elämässäni niin itsestäänselvää, että se on tavallaan huomaamatonta kuin hengitys. Joskus ihmiset ihmettelevät, kun kerron ajattelevani Veikkosta joka päivä. Eteenpäin pääseminen ja eheytyminen niin usein kuvitellaan unohtamiseksi. Jos ei ole kokenut suurta menetystä, on ehkä vaikea ymmärtää, että sen kuolleen rakkaan ajatteleminen ei enää tässä kohtaa tarkoita jatkuvaa surussa kieriskelyä ja tuskan painolastia. Usein se on jonkinlaista haikeaa kaipausta, toisinaan vain hiljaista nöyryyttä elämän ankaruuden ja toisaalta ihmeellisyyden edessä.

En varmaan edes muista kaikkia hetkiä, joina Veikkonen nyt joulun aikaan oli ajatuksissani, mutta tässä muutamia:

Haudalla kävimme aatonaattona, koska lähdimme joulunviettoon toisaalla asuvien vanhempieni luokse. Kynttilän paloajaksi luvattiin 55 tuntia, oli tärkeää viedä sellainen, joka vielä jouluyönäkin loistaisi pimeässä. 

Aatonaattoiltana perille päästyämme koristelimme kuusen äitini ja Esikoisen kanssa. Puista enkelikoristetta pysähdyin katsoman pitemmäksi aikaa. Mietin, miten olen aina tykännyt joulussa enkeleistä enemmän kuin tontuista. Lauluistakin mieleen ovat olleet ne hartaammat ja mollivoittoisemmat. Näin jo ennen menetystä, nyt vielä uusilla merkityksillä lastattuna. 

Aattona en saanut napattua elävistä lapsistani yhtään kovin onnistunutta poseerauskuvaa, vaikka kuinka yritin heitä tonttulakit päässä kuusen alle asetella. Menin sitten pihalle kuvailemaan kuuta, joka oli lähes täysi. Miten se nousi nopeasti talojen takaa samaan aikaan kun aurinko selän takana laski. Ja ajattelin sitä suurta kaikkeutta, jonka osa olen minä ja jonka osa on Veikkonen. 

Veljeni joi saunan päälle Veikko-merkkistä olutta. Minua hymyilytti, ehkä aavistus jotain katkeransuloista surua siinä suupielien nykimisessä. 

Jouluateria, joulupukin vierailu, lahjojen avaaminen olivat elävien lasten jännityksen ja riemun seuraamisen hetkiä. Ja sitten sielläkin vallattoman ilon keskellä taas pieni oma tuokio Veikkoselle, kun yhdestä joulupaketista löytyi toivelahjani Kaisu Joupin Tyhjä syli -valokuvateos. En ole vielä avannut kirjaa, säästän sitä rauhalliseen hetkeen, mutta jo kirjan ottaminen paketista, kannen koskettaminen tuntui tärkeältä. 

Lahjatohinan jälkeen rauhoituttiin kohti iltaa ja jouluyön hartaushetkeä. Mies jäi nukuttelemaan lapsia, minä lähdin muun aikuisväen kanssa kävelemään kirkkoon. Siellä sain ne riipaisevammankin surun hetket, kun kuoro lauloi hengellisten joululaulujen lisäksi Jouluenkelin, jonka sanat kolahtivat kovaa: laulussa viisivuotias lapsi ihmettelee, miksi äidin mieli on joulun alla niin musta. Esikoinen on viisi, pian kuusi, yhtäkkiä kasvanut niin isoksi. Jonkun pätkän hänen elämästään tavallaan menetin, olin niin poissa pelistä, äiti joka näki vain mustan maan. Surun ulottuvuudet ovat niin moninaiset: tuntuu välillä hirveältä ajatella, mitä pieni Esikoinen on joutunut kokemaan, miten tämä kaikki on häneen vaikuttanut.

Heti kyynelkanavat avanneen Jouluenkelin perään tuli vielä se ihanan kamala Taivas sylissäni. Kyynelvirta yltyi hallitsemattomaksi räkäitkuksi. Nenäliinoja ei ollut, ryystin äitini kaulaliinaan. Se oli vavahduttavaa itkua, raskasta ottaa vastaan ja antaa tulla. Ja kuitenkaan se ei ollut enää sitä samaa lohdutonta itkua, jota kaksi vuotta aiemmin samassa kirkossa itkin. Suru minulla yhä on, mutta tänä päivänä on elämässä myös niin paljon lohtua. Kirkkomaan kynttilämeressä lohdun valoa, kuun loisteessa ja katujen hiljaisuudessa. Lohtu, kun kirkosta palattuani pääsin elävien kullanmurujeni viereen: miehen, Esikoisen ja sen yhden ihanan aarteen, jota minulla ei ilman Veikkosen kuolemaa olisi. Niin kiitollinen saan olla lahjasta, jonka pieni poikani enkeleiden maahan lentämällä antoi.

Joulukyyneleet

Päiväkodin joulupuurohetkessä joulukuun alussa se alkoi. Yksi tädeistä soitteli pianolla taustamusiikkia, ja yhtäkkiä tonttulaulujen lomassa biisiksi vaihtui Taivas sylissäni, joka on yhtä paha, ellei pahempikin, kuin Varpunen jouluaamuna. Helmassani kantaa itse taivastako saan? Niin kaunis ja niin kamala. Kyynelten kihoaminen silmiin tuntui kiusalliselta, jouduin tekemään töitä estääkseni patoa murtumasta kokonaan.

Asuinalueeni perinteikkääseen joululauluiltaan en tänä(kään) vuonna mennyt, koska en halunnut ottaa riskiä, että kevyt liikutus luiskahtaa räkäitkuromahduksen puolelle naapuruston nähden.

Sittemmin joululauluja on tullut kuultua ja kuunneltua sen verran paljon, että jopa nämä tunteikkaimmatkin sävelmät ovat menneet välillä ohi tyystin kyynelittä. 

Toissa vuonna ymmärsin, että on sentään hyvä, kun on olemassa sellaisiakin joululauluja, kuten Elsa Koposen tekstiin tehty Tuikkikaa oi joulun tähtöset. Sen pateettiselle viimeiselle säkeistölle on aikoinaan tullut naureskeltuakin, mutta eipä naurattanut kaksi vuotta sitten yhtään.

Kerran loppuun satu joulun saa.

Suru säveliä sumentaapi.

Kerran silmäin täyttää kyyneleet,

virtaa vuolahina tuskan veet.

Siks oi tähtisilmät loistakaa!

Viime vuonna jonakin joulunaluspäivistä pötköttelin sohvalla vastasyntynyt Silmu rintani päällä ja kuuntelin radiosta Soile Isokosken joulukonserttia. Tuttujen, kanonisoitujen laulujen lisäksi ohjelmassa oli muutama vähemmän tunnettu kappale. Yksi niistä oli Pikku Veikon joulurukous. Jo nimen kuuleminen sai minut valpastumaan. Ja voi, mitkä sanat! Googlauksen myötä kävi ilmi, että teksti on Antti Rytkösen (1870-1930) ja tunnetaan myös nimellä Pikku Maijan rukous. Laulun Pikku Veikko on elävä poika, mutta minä kuulin kappaleen ilman muuta niin, että oma taivaan Veikkoseni se siinä pyytää siunausta eläville perheenjäsenilleen. Ja vieläpä sureville omistettu säepari, mikä aarre tämä pieni laulu onkaan! Netistä ei löytynyt laulua suoraan tähän linkattavaksi, mutta Soile Isokosken tulkinta on kyllä Spotifyssa. 

Näiden sanojen myötä toivotan blogini lukijoille rauhaisaa joulua.

Siunaa, hyvä Jumala,

isä, äitikulta,

siunaa rakas mummuni,

joka vietiin multa.

Joulust' anna iloita

heidän maailmassa,

mummun joulu olkohon

hauska taivahassa.

Siunaa isot veikkoni,

Antero ja Ahti,

siunaa Sirkka siskoni,

nuket, Miisu, Vahti.

Siunaa pikkulintuset,

anna heille ruokaa,

lohdutusta sille suo,

surussa ken huokaa.

Siunaa myöskin minua,

jok' oon lapsi pieni,

joulunlapsi ohjatkoon

askeleeni, tieni.

Antti Rytkönen

Pixabay

Miten aika auttaa

Asuinalueellamme järjestetään lapsille joka syksy taskulamppusuunnistus. Eilen olimme etsimässä heijastimin merkittyjä rasteja. Esikoisen into oli pakahduttavaa.

Hetken ajan ihmettelin, miksi vasta nyt osallistuimme ensimmäistä kertaa, poikahan on jo viisi, lähes kuusi, olisimme voineet olla mukana parinakin vuonna aiemmin.

 

Ja sitten, salaman välähdys: niin, mikäs se meidän tilanteemme oli pari vuotta sitten... Vielä viime vuonnakin olin surun ja uuden odotuksen sekamelskassa niin ahdistunut, että en todellakaan halunnut vapaaehtoisesti mennä tilaisuuteen, jossa pitäisi smalltalkata naapuruston vanhempien kanssa. 

Ajan antama armo on uskomaton. Kaikki ei ole ennallaan, mutta silti tässä ollaan ja eletään näin normaalia elämää. Lokakuukin on taas selätetty. Marraskuun harmaudessa loistavat jo kaamosvalot, parvekelyhdyssä palaa usein tuli Veikkoselle, iltaisin on ihanaa käpertyä hämärään ja hörppiä hunajateetä. 

Maanantaimieli

Juuri kun olin ajatellut, että kyllä tämä tästä, iski ikävä taas rajulla voimalla. Yhä jatkuu syksy, lokakuu, yhä ovat muistot iholla.

Vauvamuskarissa tunsin ulkopuolisuutta heti aluksi, kun käynnissä oli keskustelu kellojen siirtämisestä ja siitä, miten se pyhä päivärytmi nyt on niin sekaisin. Meillä eletään sen verran boheemisti (vai hyvällä tavalla joustavasti?), ettei tunnin heitto sinne tai tänne hirveästi elämää hetkauta. Tällaisia vierauden tunteita äitijoukkioissa on toki ollut ennen Veikkostakin, ja uskon, että niitä on lopulta monella. Joskus tunnen kuolema-asian takia kuitenkin olevani niin erilläni kaikesta siitä normaalista mammamaailmasta, vielä enemmän irrallaan kuin ennen.

Olin siis vähän jo ankeissa fiiliksissä ennen kuin päästiin edes alkuun. Sitten tuli laulu, joka oli tähän maanantaihin ihan liikaa.

Lehdet lentää, lehdet lentää,

niin kaunista on.

Esikoinen lauloi samalla melodialla lumihiutaleista sinä päivänä, kun tulimme sairaalasta kotiin ilman vauvaa. Ensilumi sinä päivänä, isoja valkoisia hiutaleita ikkunan takana. 

Lehdet lentää, lehdet lentää,

missä vauvani on?

Siinä hän on, naama naurussa sifonkihuivin takana. Mutta yksi vauva on jossain toisaalla. Jossain niin kipeästi poissa. Kyyneleet tunkivat silmiin ja sain pinnistellä pitääkseni itseni kasassa. Miksi itku tulee silloin, kun sen ei haluaisi tulevan? Niin usein on ollut myös niitä tilanteita, joissa olisi ikään kuin kuulunut asiaan itkeä, ja olenkin ollut tyyni, ehkä keskustelukumppanin silmissä "reipas" tai jopa "kova". 

Vielä viisi päivää lokakuuta jäljellä. Jospa se sitten tästä taas. 

Kaikin aistein

Niin ollaan lokakuussa taas. Tienpientareet kahisevan keltaiset ja punaiset ja oranssit. Kuoleman vuodenaika - ja kauneimman kukoistuksen.

Kaksi vuotta sitten viimeisilläni poimin leikkipuistossa syksyn värjäämän lehden kassissa olleen kirjan väliin. Joka vuosi on kiusaus tehdä niin, tallettaa se, mitä ei lopulta kuitenkaan talteen saa. Yksi lehti ei kerro mitään koko maisemasta, kuivuessaan luovuttaa osan hehkustaan, haalenee.

Muistan miettineeni, että jos niitä prässäisi ristiäiskutsuihin; olihan tulossa syksyn lapsi, ensimmäinen tähän perheeseen, kun minä, mies ja Esikoinen olemme kaikki vuoden kevätpuoliskolla syntyneitä, kuten ovat myös lapsuudenperheeni jäsenet.

Tämä kauneimman ruskan kohta syksystä on minulle yhtä kuin viimeiset onnelliset päivät. Olen tyytyväinen, että olen kirjoittanut ne viime vuonna talteen: vaikka ajattelin ikuisesti muistavani, huomaan jo nyt, miten aika sittenkin himmentää muistoja. Jotkut hetket, tunnelmat ja yksityiskohdat ovat toki porautuneet syvälle lähtemättömiin, mutta niiden ympärille on kuitenkin jo alkanut kietoutua ajallisen etäisyyden utua.

Toisaalta mieleen palaa yhä välillä hetkiä, jotka ovat aiemmin unohtuneet. 11.10.2013 menin kirjakauppaan kuuntelemaan erästä runoilijaa ystäväni kanssa. Pari päivää sitten muistin hetken, jona kävelimme ystävämme autolta kaupalle päin. Olin samalla kadulla, ja todella kävi niin, että se syksyn lehtien peittämä tienpätkä palautti kirkkaasti mieleen, miten kävelimme vierekkäin, raskaana molemmat, ystäväni ei vielä puolivälissäkään, mutta minä jo aivan loppusuoralla. Miten ajattelimme silloin, että pääsemme jakamaan vauvaelämää, työntämään rattaita rinnatusten. Ja sittemmin pääsimmekin; tyttärillämme on ikäeroa kahdeksan kuukautta. Mutta mitä kaikkea siinä välissä ehti tapahtua, miten ennalta-arvaamattomiin syvyyksiin vauva-asioiden jakaminen lopulta ulottui...

Runotilaisuuden jälkeen söimme kahvilassa mustikkapiirakkaa ja jaoimme tuntoja raskauden muhevoittamista vartaloistamme ja siitä, mitä miehemme olivat niistä hävyttömyyksissään veistelleet. Todellista naispuhetta! Sellaista, mitä en tässä välillä osannut enää puhua ollenkaan. Ja vaikka nyt taas osaan, tuntuu, että jokin paino tai varjo moisten kepeiden keskustelunaiheiden taustalla aina väijyy. Olen peruuttamattomasti muuttunut nainen.

Elohopea laskee aamulla jo alle nollan ja maassa on kuuraa. Kaksi vuotta sitten oli lämpimämpää. Poikkeuksellisen lämmintä lokakuun kuudenteentoista saakka. Seitsemäntenätoista päivänä sää äkisti kylmeni.

Auringonlaskut ovat räikeän korallinpunaisia - taivaan värinä kaunis, kun se taas vaikkapa juhlamekossa olisi aika kamala sävy. Niin kaikki nähdään ja koetaan kontekstia vasten; suru vasten aiempaa elämänkokemusta, suru nyt kahden vuoden jälkeen vasten tähän asti kuljettua tietä.

Olen potenut viime aikoina ylitsepursuavaa maailmantuskaa. Ahdistaa hallituksen ajama kurjistamispolitiikka, ahdistaa pakolaistilanne ja rasistinen liikehdintä, ahdistaa ilmastonmuutos ja miten päättäjät antavat sille piutpaut. On tuntunut välillä ihan hullulta, että tällaiseen maailmaan ja tulevaisuudenkuvaan olen lapsia pyöräyttänyt. Mitä kaikkea heillä vielä onkaan edessään? Millainen tämä maa, tämä maailma on parinkymmenen, viidenkymmenen vuoden päästä?

Pitkään elin sulkeutuneessa surukuplassa, sitten raskauskuplassa, sen jälkeen vauvakuplassa. Uutiset tai mitkään maailmalliset asiat eivät mieleen liiaksi mahtuneet. Nyt kun aikaa on kulunut, olen alkanut selvästi avata mieltäni taas ulospäin. Voi myös olla, että kyseessä on jokin uusi defenssi, jonka turvin lähestyvän vuosipäivän kohtaan. Kanavoinko kenties henkilökohtaisen tuskani maailmantuskaan? 

Keho kyllä muistaa kaiken käsittämättömän väkevästi; ruumiillisesta muistista kumpuaa asioita, jotka mieli yrittää hukuttaa yhteiskunta-ahdistuksen alle. Olen useana aamuna herännyt kutakuinkin samaan kellonaikaan kuin silloin kaksi vuotta sitten viimeiseen aamuun. Olen jopa tuntenut haamupotkuja! Fyysiset paikat (kuten aiemmin kuvaamani katu) ovat aikaansaaneet puristavan tunteen rinnassa jo ennen kuin paikkaan liittyvä muisto on ehtinyt tietoisuuteen asti. Vasta ruumillisen tuntemuksen myötä olen yhtäkkiä muistanut, että niin, täälläkin olin silloin, entisen elämäni viimeisinä aikoina...

Perjantai-iltaisin saunavuoron jälkeen telkkarista tulee taas Vain elämää, syksyn tunnusmerkki sekin. En ole varsinaisesti seurannut sarjaa, mutta se on pyörinyt taustamusiikkina pizzan tai fetasalaatin tekemiselle, ja Esikoinen on intoutunut saunatakissaan tanssimaan esitysten tahtiin.

Kahden vuoden takaa mieleen on jäänyt elävästi se katkos, mikä kahden perjantain välissä tapahtui. Perjantaina 11.10. saunoin isovatsaisena ja toivoin salaa, että legendaarinen kolmen ässän konsti oikeasti tehoaisi. Saunan jälkeen join alkoholitonta olutta sohvalla raukeana ja onnellisena ja vähän vaivaisenakin, kun vatsa oli valtava. Perjantaina 18.10. en mennyt saunaan; olin kaksi päivää aiemmin synnyttänyt. Äitini oli tullut meille jo heti traagisten uutisten päivänä ja tuolloin perjantaina isänikin tuli. Ja siinä mustimman surun keskelläkin sama viihdeohjelma telkkarissa taas. Isä hyräili tunnarin mukana: "Vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää, koeta ymmärtää..." Ja niin sekin rallatus asettui osaksi meidän elämämme saamaa käsittämätöntä käännettä.

Tänä syksynä vuosipäivä on väistämättä erilainen myös siksi, että en ole raskaana. Voi miten helpottunut ja onnellinen olen viime aikoina ollut siitä, että en ole! Viime vuonna Silmun odotus söi tilaa suremiselta ja toisaalta vuosipäivän ajankohtaan sekoittui myös jättiannos huolta ja pelkoa uuden vauvan puolesta. En osaa sanoa, onko surulle nyt enemmän tilaa. Välillä tuntuu, että ei vieläkään ole. Olen äärettömän onnellinen ja kiitollinen näistä elävistä lapsistani, tästä pisteestä, johon lopulta niin nopeasti kaiken kamalan jälkeen pääsin. Sureminen on vaikeaa ja ristiriitaista, koska tiedän, että ilman Veikkosen poismenoa en olisi saanut Silmua.

Suru konkretisoituu välillä joissain vähän hupsuissakin ajatuksissa. Olen esimerkiksi viime päivinä kadehtinut lokakuun lasten äitejä siitä, että he saavat järjestää synttärit tässä uskomattoman kauniissa vuodenajassa. Minä niin iloitsin etukäteen siitä ensimmäisestä syksyn lapsesta. Kun vielä monet vuodenkierron juhlat - laskiaiset, pääsiäiset, vaput - osuvat kevätpuoliskoon; syksyllä on niin paljon vähemmän juhlia muutenkin. Toki me sitten saimme sen elävänkin syksyn lapsen, mutta marraskuun lopun maisema on jo toinen. Olisin halunnut syntymäpäivät Aleksis Kiven päivänä! Syyslomajuhlat, ruskakekkerit!

Kymmenkuinen Silmu on mieletön touhupakkaus, jolla alkaa olla jo taaperon taitoja ja elkeitä. Yli kaiken hän ihailee isoveljeään, ja on ihanaa nähdä, miten Esikoinen ja Silmu ikäerostaan huolimatta viihtyvät yhdessä ja hauskuuttavat toisiaan. Väistämättä käy välillä mielessä, millaisia yhteisleikkejä Esikoisella ja 2-vuotiaalla Veikkosella voisi jo olla. Mitä kaikkea 2-vuotias jo osaisi!

Vuosi on lyhyt ja pitkä aika. Ensimmäinen vuosi kuoleman jälkeen oli todella raskas, tahkea ja hidas. Ei tämä toinenkaan aivan helppo ole ollut: uuteen onneen on sekoittunut ajoittain hulluksi tekevää menettämisenpelkoa, takaumia, surun hyökyjä. Hurjan paljon nopeammin tämä toinen vuosi on silti kulunut kuin ensimmäinen. Joka ainoa päivä olen Veikkosta ajatellut, ja niin sen haluankin olevan.  Se, mitä aluksi oli mahdotonta uskoa, on ajan saatossa, viimeistäänkin tämän toisen vuoden aikana tapahtunut: olen oppinut elämään surun kanssa. Huutava tuska on vaihtunut hiljaiseen haikeuteen.

Valkoiset ruusut ja punaiset silmät

Tässä vuodenajassa, jossa kuoleman kohta taas lähestyy, olen käynyt blogini luonnoskansioon jääneitä julkaisemattomia tekstinraakileita läpi. Olen muistellut ensimmäisiä päiviä, viikkoja ja kuukausia. Olen tuntenut tarvetta palata taas niihin jo entuudestaan lukemattomia kertoja kerrattuihin hetkiin. Ehkä jaan muistojani täällä nyt syksyn kuluessa enemmänkin; katsotaan, mihin aika ja jaksaminen riittävät.

Ensiksi tarina, jonka pääosassa ovat Kimput & Puketit.


Heinäkuu 2013

Saan ystävältäni suruviestin: hänen isänsä on kuollut yllättäen. Naputan vastausviestin alkuun spontaanin reaktioni: "Voi ei! Kamalaa!" Ja sen jälkeen hapuilevampia, vaikeasti löytyviä sanoja, osanottoa ja jaksamista.

Samana iltapäivänä menen nettiin ja klikkaan virtuaaliseen ostoskoriin kukkatilauksen, valkoista ja lilaa. Osanottojen kylkeen laitan Salvatore Quasimodon käytetyn mutta kauniin lauseen, jokainen yksinään jne; riimivärssyt ovat niin auttamattoman latteita.


Lokakuu 2013

Tarkalleen ottaen lokakuun kahdeksastoista päivä. Edellisenä päivänä olemme tulleet sairaalasta kotiin ja olen lähettänyt lohduttoman tiedonannon lähipiirin ihmisille. Ovisummeri soi. Parahdan itkuun. Nyt niitä alkaa tulla.

Yhtenä iltapäivänä sama lähetti käy ovellamme monta kertaa. Esikoinen hermostuu: "Laitan kohta oveen lapun, jossa lukee EI KUK-KI-A!"

Jälkeenpäin ajattelen, miten toisessa kaupungissa, tai samassakin, on ystävälläni tai sukulaisellani ollut avuton ja surkea olo. He ovat ehkä miettineet, mitä voisivat tehdä, voivatko mitään. Ja sitten he ovat menneet Interfloran sivuille ja ostaneet sieltä hitusen lohtua itselleen. He ovat valinneet klassisen valko-lilan surukimpun osanottokukkien sarakkeesta, etsineet värssyjä netistä tai ehkä paksusta kokoomateoksesta, jossa runot on jaoteltu eri elämänhetkiin sopiviksi osastoiksi. Hämillään tavoitelleet sanoja ja sovitelleet niitä tilauslomakkeen viestikentän rajalliseen merkkimäärään.

Jokaisen osanoton muistan. Olen ikuistanut kukat valokuviin ja kerännyt kortit talteen. Olen kiitollinen saamistamme kukista, Veikkosen muiston kunnioittamisesta, kiitollinen siitä, että kohtuun kuolleeseen suhtauduttiin samoin kuin muihinkin vainajiin.

Ja kuitenkin siinä oli myös jotain niin traagisen absurdin riipivää. Omistimme tuolloin yhden (1) kappaleen kukkamaljakoita. Ja kukkia tuli tulvimalla; joku sentään oli tajunnut laittaa ruukkuversion. Suurimman suruni hetkellä, kaksi päivää aiemmin synnyttäneenä kaivelin kaappeja vaasinkorvikkeita löytääkseni, tiskasin kurkkupurkkeja, lähetin miehen markettiin ostamaan lisää maljakoita.

Siinä ne sitten tönöttivät rivissä olohuoneen ikkunalaudalla ja kirkuivat: tässä kodissa on suruaika! Tästä kodista puuttuu joku! Ja ne tuoksuivat ja lemusivat ja valtasivat huoneilman kokonaan. Ja kovin äkkiä ne alkoivat nuutua ja lakastua, varistaa terälehtiä ja tuhria ikkunalautaa siitepölyyn.

Ja siinä me kyhjötimme suuressa surussamme, ruusut, kallat, vehkat, liljat, orkideat, gladiolukset, ja niiden keskellä me. Välittämisen, lämpimien osanottojen ympäröiminä ja kuitenkin niin pohjattoman yksin.

Noin viikko synnytyksestä aloin saada allergisia oireita. Yskin hakkaavaa, kuivaa yskää. Silmäni alkoivat kutista ja vuotaa. Ajattelin, että kyseessä on jonkinlainen psykosomaattinen romahdus, niin kuin varmasti osaksi olikin. Yhtenä iltana ärtyneet silmäni räjähtivät verenpunaisiksi ja soitin hieman vaivaantuneena päivystykseen: Mun silmät... Kun siis olen itkenyt ihan tosi paljon viime päivinä... Meiltä kuoli vauva... Ja meillä on hirveästi osanottokukkia... Että jos tämä on jotain allergiaa tai silmätulehdus... Kirvelee kauheesti... Nää silmät on siis ihan punaiset ja tosi hurjan näköiset... Puhelimen toisessa päässä kehotettiin hakemaan apteekista reseptivapaita silmätippoja ja kokeilemaan alkuun niitä. Apteekissa farmaseutti ei suostunut tippoja myymään; hän diagnosoi välittömästi pahan silmätulehduksen ja käski menemään päivystykseen antibioottien hakuun.

Päivystys on kaupungissamme samassa paikassa kuin synnytyssairaala. Tuntui kamalalta ja lohduttomalta ajaa taas sinne. Tuntui epätodelliselta ja vaikealta uskoa, että sitä vauvaa nyt ei todellakaan enää ollut kohdussani eikä sylissäni liioin.

Oli ilmeistä, että kukat piti laittaa pois, mutta sekin tuntui surulliselta. Niiden lyhyt elämä ikään kuin alleviivasi sitä, miten lyhyeksi lapsemmekin elämä jäi. Edes ruukkukukkia en rohjennut jättää, itse asiassa samaa kyytiä menivät pois kaikki viherkasvimme. Ensin parvekkeelle, sitten pihan biojäteroskikseen.

Silmät hoituivat pikkuhiljaa antibioottitipoilla ja -voiteella niin, että hautajaispäivään mennessä en ollut sen punasilmäisempi kuin mitä nyt murtunut äiti ilman ärhäkkää silmätulehdusta on. Yskä sen sijaan jatkui viikkoja ja paheni entisestään. Olen joskus joutunut alkukesän kukinta-aikaan käyttämään allergiaoireisiin avaavaa lääkettä. Astmapiippuni oli kuitenkin vanhentunut, joten varasin terveyskeskukseen ajan reseptin uusimista varten. Nukahtamisvaikeudet ja yleensäkin unettomuus vaivasivat myös, joten samalla reissulla oli tarkoitus tiedustella apuja siihenkin. Kun kerroin lääkärille tilanteen - tuolloin Veikkosen kuolemasta oli siis alle kuukausi aikaa - hän totesi: "Jos se mieliala nyt vielä pitkään on matala, niin tietysti voi jotain mielialalääkettäkin harkita." AAAARGH.

Meillä ei ole vieläkään uusia viherkasveja. Jopa opiskeluajoista saakka kämpästä toiseen kulkeneet ja huonolla hoidolla vuosikausia hengissä sinnitelleet anopinkielet menivät tuolloin. Nyt kun asiaa mietin, huomaan, että koti kaipaisi vihreää.

Jos tällä tarinalla on opetus, se olkoon tämä: kun mieleesi tulee lähettää kuoleman kohdanneelle surunvalittelukukkia, pysähdy hetkeksi ja ajattele asiaa uudestaan. Kukkia todennäköisesti tulee muiltakin. Kukkia saattaa lopulta olla, kuten meillä, kymmenkunta kimppua, enemmänkin.

Kukat toki "kuuluvat asiaan" ja voi tuntua suorastaan epäkohteliaalta olla niitä laittamatta. Kun ystäväni ilmoitti isänsä kuolemasta, minusta tuntui lähes välttämättömältä lähettää kukkia. Mutta koska kukat "kuuluvat asiaan", niissä on myös jotakin ikävän sovinnaista, sellainen muodollisen viileä säväys.

Jos olet hieman kauempana (välimatka voi olla fyysistä tai henkistä), kirje tai kortti ilman kukkia riittää hyvin; se on se, mitä lopulta jäljelle talletettavaksi jää. Jos olet lähellä, voit mennä käymään. Ehkä et ihan heti, mutta melko pian jo. Voit viedä kattilallisen ruokaa tai kahvipullat mukanasi, pyytää kävelylenkille metsään. Tuollaisissa välittämisen eleissä ainakin minun kokemukseni mukaan osanottojen syvyys ja lämpö tuntuivat aidoimmillaan.

Hämärän aika

Aamuyöllä sytytetty valo
lakkaa hiljalleen valaisemasta.
On mahdotonta sanoa milloin
lehti kääntyi ikkunaa kohti.

Vähitellen annan sinulle kaiken,
en tiennyt miten paljon se on.

Sanna Karlström, Saatesanat, Otava 2014


16. päivä syyskuuta. Usein yhäkin pysähdyn kuudennentoista päivän kohdalla, ajattelen täysiä kuukausia, kuinka monta jo kulunut. Kun seuraavaksi on 16. päivä, se on Veikkosen 2-vuotispäivä. Valo (tai ehkä ennemmin sen väheneminen hämäräksi) ja tuoksut vievät vahvasti muistoihin. On uskomatonta, miten jokin illan tai varhaisen aamun hämärä hetki voikin tuntua taas niin samalta kuin kaksi vuotta sitten. Niin paljon, niin vähän on aikaa kulunut.

Fiiliksiä

Eipä meinaa ehtiä bloggaamaan; rauhaisan köllöttelyn ajat ovat takana. Miten se pikkuvauvavaihe jo näin vilahtikin ohitse... Silmu on noin kuukauden päivät ryöminyt. Hän nousee konttausasentoon ja kiikkuu siinä, pääsee jo vähän eteenpäinkin, mutta yleensä muutaman konttausaskeleen jälkeen tyyli vaihtuu, kun ryömimällä lattian pintaa pitkin eteneminen tapahtuu niin paljon vauhdikkaammin. Pari kertaa hurjapää on jo noussut tukea vasten ylös. Onneksi olen ollut vieressä nappaamassa kiinni; suojaheijasteet eivät vielä oikein toimi, ja Silmu olisi kaatunut pahasti takaraivolleen, jos äiti ei olisi pelastanut. 

Aiemmin pitkiä päikkäreitä tuhissut vauvani ei päiväsaikaan enää nukahda kovin helposti. Välillä on päiviä, jolloin käytössä on koko nukutusrepertuaari vaunuttelu-liinailu-tissittely-hyssyttely-lauleskelu ja silti uni ei vain tule, vaikka vaavi jo kitisee väsymystään ja hieroo silmiään. Kun hän viimein sitten nukahtaa, unet kestävät usein vain 30-45 minuuttia. Kovin häiriöherkäksi on Silmun päiväuni muuttunut myös: liikkuvia vaunuja ei auta pysäyttää ja jos joskus onkin saatu pikkusisko unille sisällä, Esikoisen mökästys herättää hänet helposti. 

5-vuotias isoveli on kesäkuun alkupuolelta ollut päiväkodista kesälomalla, ja hän myös ottaa osansa. Tekemistä ja touhua täytyy olla mahdottomasti, ettei pinna alkaisi kiristyä äidillä tai pojalla. Miehellä on lomaa vasta elokuussa, joten kaikkiaan parin kuukauden ajan saan maistaa täyspäiväistä kahden lapsen kotimamman elämää. 

Se on arkista, raskastakin, tavallista ja ihanaa, ihanan tavallista. Sitä, mitä aloin loppuvuodesta 2012 haluta. Sitä, mikä elämän heittäessä kuperkeikkaa siirtyi ja viivästyi. Olen niin onnellinen, että lopulta sain tämän kaiken kuitenkin, että Silmu syntyi tyhjän sylini täyttäjäksi. 

Nautin vauvastani valtavasti! Silmu on ihaninta maailmassa! En tiedä mitään suloisempaa kuin vauva rinnalla lussuttamassa, vauva nauramassa ääneen veljensä ilmeille ja päristelyille, vauva kiipeilemässä isänsä rintakehän päällä. 

Tekisi melkein mieleni todeta kliseisesti, että rakastun Silmuun päivä päivältä enemmän. Miten se on mahdollista, kun rakkaus on ollut suurinta mahdollista ensiparkaisusta lähtien? Ehkä kyse on siitä, että olen alkanut pikkuisen relata. Luottamus elämään on yhä hauras ja menettämisenpelko sietämätön, mutta aivan joka ilta en enää nukahda mielessäni hokemaani mantraan kaikki-on-hyvin-Silmu-ei-kuole. Aivan joka aamu en enää ensimmäisenä herätessäni paniikinomaisesti tarkista, että pieni ihminen kainalossani hengittää. 

Raskausaikana tilastot ja todennäköisyydet eivät rauhoittaneet minua, mutta nyt saan edes hiukkasen mielenrauhaa siitä tiedosta, että pahin kätkytkuolemariski-ikä on ohitse. Nyt tietysti on toisia murheita - pahuksen pikkulegot, jotka eivät meinaa pysyä Esikoisen huoneen suljetun oven takana, roskat ja ruuanmurut, miten Silmuseni jo niin pieniä asioita taitavasti sormillaan poimiikin suuhunsa. Nukumme perhepedissä ja kerran on vauhtimimmi onnistunut ryömimään sängystä lattialle - kylläpä siitäkin sai äiti sydämenläpätyksiä! 

Kuitenkin tuntuu, että oloni on jollain tavalla kevyempi, kun Silmu ei enää ole aivan avuton untuvikko. Luulen, että kyse on osaltaan myös siitä, että entistä harvemmin näen Silmussa Veikkosen. Alkuun, kun säpsähtelin sydän kurkussa liikkumattomalta näyttävää syvään uneen vaipunutta vauvaa, mukana kulki piinaava kokemus näystä, jonka äärellä olen kerran ollut: olen katsonut lasta, jonka rintakehä ei kohoile, joka ihan todella on eloton ja liikkumaton. Kaikki lapsemme ovat ulkonäöltään samaa sarjaa, ja etenkin nukkuvana Silmun kasvonpiirteissä on yhä paljon muistumia Veikkosesta. 

Kuten olen parissa aiemmassa tekstissäni kirjoittanut, olen viime aikoina myös käynyt paljon läpi mennyttä. Muistot pomppailevat mieleen milloin mistäkin yhteydestä: jokin tuoksu, ääni, tavara, sana, paikka singauttaa äkkiä ajatuksiini aiemmin unohtuneita kuvia ja hetkiä Veikkosen odotuksen ajalta, niiltä kuoleman jälkeisiltä kaikkein synkimmiltä kuukausilta tai vaihtoehtoisesti Silmun odotuksen tuskaisilta loppumetreiltä. 

Yhtenä aamuna löysin itseni muistelemasta sitä, miten yritin saada Veikkosen liikkeitä tuntumaan. Miten kylkeä rivakasti kääntämällä ikään kuin huijasin itseäni: ehkä se liikahti? Kuollut vauva kelluu lapsivedessä, ja kun vatsaa hölskäyttää, painaa tai heilauttaa tarpeeksi kovaa, liikkeen voi saada tuntumaan. Synnytysvastaanotossakin kätilö epäili tuntevansa potkun, kun hän painoi vatsaani. 

Muistot vievät syvälle kipuun ja tuskaan. Välillä tuntuu täysin käsittämättömältä, että sellaisen kokemuksen jälkeen edes uskalsin yrittää uutta raskautta ja että jopa kohtuullisen järjissäni Silmun odotuksen läpi kuljin. Kaipa se puhtaasti biologiasta kumpuava tarve saada uusi poikanen menetetyn jälkeen vain oli niin vahva. Ihmismieli suojamekanismeineen on ihmeellinen laitos. Kun Silmun raskaus alkoi, pinnalla oli menetyksen suru. Silloin en käynyt läpi näin konkreettisesti ja fyysisesti muistumia siitä, miltä vauvan kuoleminen kohtuun tuntuu. Silloin kaipasin vauvaa syliini, fokus oli ikävässä ja ruumiillisessa tarpeessa saada uusi lapsi hoivattavaksi. 

Ja hyvä niin. Hyvä näin. 

(Kuvat: Pixabay)

Takaumia

Viime aikoina on tullut enemmänkin koettua jonkinlaisia flashbackeja. Unet ovat heijastelleet menettämisenpelkoa, ja valveilla mieleen on pulpahdellut yllättäviä muistumia Veikkosen odotuksen varrelta. 

Olen yhtäkkiä löytänyt itseni muistelemasta Veikkosen odotuksen alkuvaiheeseen liittynyttä huolta. Oli se tavallinen epävarmuus ja keskenmenoriskin tiedostaminen tietysti, mutta muutakin oli. Sairastin rajun vastataudin joskus viikolla 10, ja stressasin kovasti, miten vauvanalku sen kestää. Taisi myös olla ensimmäisellä raskauskolmanneksella, kun epäilin Esikoisella parvorokkoa. Hänellä oli parin päivän kuume ja poskien lehahdus, mutta oireet menivät niin nopeasti ohi, että lääkäriin ei edes menty. Itse kävin kuitenkin varuiksi testauttamassa omat parvorokkovasta-aineeni, ja tulos oli huojentava: olin sairastanut rokon tietämättäni jo aiemmin. (Äidin parvorokko voi olla raskausaikana sikiölle hengenvaarallinen.) 

Olen miettinyt, miksi loppuraskaudessa olin niin paljon huolettomampi ja luottavaisempi. Miksi en silloin reagoinut jokaiseen normaalista voinnista poikkeavaan tilaan yhtä tarkasti kuin alkuraskaudessa? Loppuraskauden neuvolakäynneillä pissan proteiinit olivat lähes aina plussalla. Vein kyllä sitten labraan näytteitä, mutta ne olivat aina puhtaat. Proteiini laitettiin valkovuodon piikkiin. Kuitenkaan Silmun raskaudessa virtsassa ei ollut proteiinia (muistaakseni) yhtään ainoaa kertaa. Mitä jos moinen valkuaisvirtsa olikin merkki, no, jostain..?

Toinen edelleenkin piinaava muisto on pari päivää ennen kuolemaa tuntemani vatsakipu. Ensin luulin sitä supistukseksi, mutta se oli hieman erilaista, kova kipu, jota tunsin kun nousin autosta kaupan pihalla. Se kesti muutaman minuutin ja meni ohi. Vaikka kipu laantui nopeasti, miksi en mennyt käymään päivystyksessä kaiken varalta? Kun se kipu oli kuitenkin erilaista kuin mikään muu raskauden aikana tuntemani. Istukassa oli minun puolellani tulehdusta. Vaikka sanottiin, että se on voinut tulla vasta synnytyksen aikana ja että se ei riitä selittämään kuolemaa, mietin, oliko asioilla yhteyksiä. Oliko tuo yhtenä päivänä hetkellisesti tuntemani kipu signaali tulehduksesta? Jos olisin reagoinut ja huolestunut, olisivatko asiat voineet mennä toisin? 

Näiden miettiminen on niin hyödytöntä ja tyhmää, mutta jostain syystä viime aikoina se jo kertaalleen talttunut syyllisyyskin on taas ollut pinnassa. Ja sitten syyllisyyden uusi muoto: Veikkosen kuolema johti Silmun syntymään, ja nyt olen useimmiten onnellinen ja kiitollinen siitä, että asiat ovat kuten ne nyt ovat. Se on ristiriitaista ja riipivää. Välillä ajattelen, että annoin Veikkosen kuolla, kun taas Silmua varjelin kohtuaikana mielenterveytenikin uhalla. Eihän se niin tietenkään mennyt, en valinnut tai aiheuttanut Veikkosen kuolemaa. Kohtukuoleman jälkeinen raskaus on aina erilainen kuin luottavaisen normiodottajan raskaus. En voi itseäni jälkeenpäin läksyttää siitä, että Veikkosen raskauden porskuttelin läpi ilman kotidopplereita ja paniikkiultria (jotka välttämättä eivät olisi edes lopputulosta muuttaneet).

Välillä tuntuu, että suru kaikkine kylkiäisineen on kuin spiraali. Kuljen koko ajan yhä suurempaa kehää, mutta tasaisin väliajoin tulen aina pisteeseen, jossa lukee katkeruus tai syyllisyys tai ikävä tai mitä kaikkia näitä surun muotoja onkaan. Täytyy yrittää luottaa siihen, että koko ajan matka jatkuu ja vierailut näissä tunnekuopissa matkan mittaan entisestään harvenevat ja toisaalta menevät myös aiempaa helpommin ohi.

Kuva: Pixabay

Dialogi varhain sinä aamuna

Mies: Jos se on kuristunut napanuoraan.
Minä: Hyi, älä sano noin...
Mies: Onhan sekin mahdollista.
Minä: Älä oikeesti.

Mies puhuu kepeästi, melkein voisi sanoa läpällä, sillä hän ei tiedä. Hän ei ymmärrä, että sellainen liikkumattomuus on aivan poikkeuksellista. Minä tiedän. Vaikka en vielä suostu uskomaan ja hyväksymään, vaikka riipun automatkan ajan, sydänäänten etsimisen ajan, vielä ultrattavaksi asettuessanikin toivossa, joka koko ajan hiutuu yhä hauraammaksi. Sisimmässäni ehkä kuitenkin tiedän jo silloin omassa sängyssä kotona, kun käymme tuon mustanpuhuvan keskustelun. Yhteys on katkennut, siitä kertoo se outo tunne, joka minulla heti herätessäni on.

Miten tällainenkin keskustelu palautuu mieleen nyt? Miksi nyt näen taas painajaisunen, jossa suuri vatsa on painava ja haudanhiljainen?

Ehkä Silmun piinaavasta odotuksesta on kulunut tarpeeksi aikaa. Uutta raskautta ei ole suunnitteilla välttämättä enää koskaan. Ehkä alitajunta viestittää, että nyt on tilaa ja voimia käsitellä tätä.

Kohtukuolemassa, kuten läheisen äkillisessä kuolemassa usein, on kyse surun lisäksi myös traumasta. Kohtukuoleman trauma liittyy vahvasti omaan kehoon. Lapsi kuoli minun sisälleni! Kohdustani tuli hauta. Sen lisäksi, että kannan loppuelämäni mukanani kokemusta elottomasta vauvasta käsivarsillani, pienestä valkoisesta arkusta jonka kansi pannaan lopullisesti kiinni, kannan myös traumaa siitä, miten kehoni petti pahanpäiväisesti. Kannan muistoa huolestuttavasta liikkeettömyydestä ja hetkestä, jona lääkärin sanat vahvistivat kauheimman pelon käyneen toteen.

Tuttavapiirissä on nyt parilla odottajalla laskettu aika käsillä. Eräs sai kuun alussa vauvan; odotus meni yli lasketun ajan ja synnytys päättyi hätäsektioon, mutta yhtä kaikki lopputulos oli onneksi iloinen perhetapahtuma.

Huomaan hermoilevani toisten puolesta yllättävän kovasti. Näen lasketun ajan ylittymisessä pelkkiä uhkia ja toivon, että kavereiden vauvat älyäisivät tulla maailman ajoissa. Olen aidosti helpottunut kuulemistani syntymäuutisista, mutta en voi kieltää, etteivätkö ne tuoreiden nyyttien kuvat ja onnea pursuavat tiedonannot kuitenkin aina vähän tökkäise sitä haavaa, jonka Veikkosen kuolema on minuun jättänyt.

Olen kaksi kertaa saanut kokea vastasyntyneen mukanaan tuoman onnenhuuman, mutta se, mitä elävien kullanmurujeni syntymien välissä koin, tulee varmasti aina kulkemaan mukana myös niissä hetkissä, joissa vastaanotan muiden vauvauutisia.

(Tänään on muuten taas 16. päivä. Vuosi ja kahdeksan kuukautta on kulunut.)

Futaajaveli ja ryömivä sisko. 

1,5 vuotta

Pieni Veikkosemme olisi nyt vilkkaassa taaperoiässä, eilen hän olisi täyttänyt puolitoista vuotta. Niin ihana ihmettelyn ja oivallusten ikä, touhun ja tohinan ikä, vanhemmille ehkä vähäsen rasittavakin ikä, kun koko ajan on haukkana vahdittava, etteivät pienen kiitäjä-kiipeilijän tutkimusmatkat ulotu vaarallisiin paikkoihin.

Kuvittelen kiharaisen pään ja nauravat silmät. Suun, joka päristää äänitehosteet autoleikkeihin ja tapailee jo monia sanoja. Kuvittelen jalat, joilla pääsee vikkelästi äitiä karkuun, ja kädet, tahmaiset pikku kädet äidin kaulan ympärillä.

Kuvittelen sellaisen pojan, mutta jos olen aivan rehellinen, en oikeastaan osaa kaivata taaperoa, joka Veikkonen nyt olisi. Minä kaipaan yhä sitä vauvaa, joka jäi vauvaksi. Kaipaan siitä huolimatta, että minulla nyt on toinen vauva, untuvikkoiästä jo ulos kasvanut. Minun ajatuksissani ja muistoissani Veikkonen on aina vain se suloinen vastasyntynyt, joka piti silmänsä tiukasti ummessa ja oli niin surullisen vaiti.  

Sanotaan, että suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Aika itsessään jo antaa armoa, hioo surun kipeimpiä teriä pehmeämmiksi. Uskon kuitenkin, että ainakin omalla kohdallani hyvin suuri merkitys tässä toipumis- ja selviämisprosessissa on ollut myös sillä, mitä aika on tuonut tullessaan. Minä olin niin onnekas, että tulin nopeasti uudestaan raskaaksi, kuten toivoinkin, ja se raskaus toi syliini rakkaan Silmu-tyttösen. Luulen, että vielä tänäkin päivänä suru olisi tuskallisempaa, jos en olisi tätä parasta ja tärkeintä lohtua saanut.

Tiedän, että meillä ei olisi Silmua, jos olisi Veikkonen. Siksi en varsinaisesti osaa oikein kuvitella, että Veikkonen pyörisi täällä kotona tämän nykyisen joukon jatkona. Voin jopa myöntää, että ajatus puolitoistavuotiaasta viisivuotiaan tarmonpesän ja sylivauvan lisäksi suorastaan läkähdyttää. Kahden lapsen kanssa arki on ollut yllättävän leppoisaa; kolmen kanssa elämä olisi ihan toisenlaista hulinaa, kun pienimmillä olisi vain se himpun yli vuosi ikäeroa. Olisin taatusti väsyneempi ja kiukkuisempi, tuntisin riittämättömyyttä.

Ajatus siitä, että jossain toisessa todellisuudessa voisi olla olemassa meidän perhe ilman Silmua, tuntuu nyt suorastaan mahdottomalta. Olen niin onnellinen, että sain tämän kolmannenkin lapsen, juuri tämän pienen suloisen tytön - siitä huolimatta, että hänen tiensä maailmaan oli surulla silattu.

Tarkoituksista puhuminen on vähän vaikeaa; enhän voi äitinä laittaa lapsiani tärkeysjärjestykseen ja miettiä, kenet heistä olisin tänne ottanut, jos olisin saanut valita. Onneksi minun ei tarvinnut valita, kohtalo teki valinnat puolestani. Kohtalo järjesti niin, että lapsia tuli enemmän kuin olin ajatellut toivoakaan, kolme täydellistä ja ihanaa.

Silmun elämän takia Veikkosen kuolema asettuu entistäkin merkityksellisemmäksi osaksi meidän perheemme tarinaa. Jollain tavalla on pakko hyväksyä, että näin nyt kävi, koska jos ei olisi käynyt, ei olisi tätä kolmatta tullut.

Tämä hurja ristiriita aiheuttaa sen, että suren tänä päivänä hyvin eri tavalla kuin silloin aluksi. Nyt en niin aktiivisesti enää sure sitä, että Veikkonen ei ole täällä. Tänä päivänä suruni kipein kärki kohdistuu siihen, että sain lapsestani niin vähän. Välillä kaipaan päästä takaisin niihin lyhyisiin hetkiin, jotka hänen kanssaan vietin, ja toivon samalla, että olisin saanut edes hitusen enemmän. Jos olisin saanut kerran katsoa silmiin, kuulla ensi-itkun, hoivata häntä elävänä vaikka vain muutaman tunnin tai minuutin.

Vaalin vähiä muistojani rakkaudella ja kiitollisuudella. Koskaan en kuitenkaan lakkaa toivomasta, että olisin saanut edes yhden yhteisen hetken syntymän jälkeen tässä maailmassa.

Symbioosi

Paljon puhutaan äidin omasta ajasta, tuulettumisesta, että on tärkeää tehdä välillä muutakin ja irrottautua. Puhutaan äidin jaksamisesta ja suorituspaineista ja äitimyytin murtamisesta. 

Jo Esikoisen vauva-aikana olin hämilläni. Minä kun en mihinkään halunnutkaan sieltä vauvakuplasta. Silloin tosin liikuttelin kuplaani ihmisten ilmoille, tapasin kavereita vauva mukanani, kantoreppukyytiläisen kanssa käytiin jopa festareilla, ensikuukausien udusta herättyämme olimme innokkaita muskarilaisia ja perhekerholaisia. 

Nyt kupla on yksityisempi, mutta yhtä kaikki riittävä. Tiedän, että perustyytyväisen ja mukavasti nukkuvan vauvan äitinä minun on helppo sanoa näin. Tiedän, että meitä on moneen junaan, enkä todellakaan osoita syyttävällä sormella niitä, joita alkuvaiheen tiivis symbioosi ahdistaa. 

Olen ollut Silmusta pisimmillään erossa 1,5 tuntia. Se aika jo tuntui levottomuutena mielessä ja kihelmöintinä rinnoissa. Enempää en tässä kohtaa kaipaa, enempään en edes pysty. 

Noissa lyhyissä erossaolon hetkissä on tällä kertaa mukana myös raskaiden muistojen paino. Jos menen vaikka vain lähikauppaan ilman vauvaa, se muistuttaa minua kipeästi siitä, miten vuosi sitten menin lähikauppaan ilman vauvaa. Jos olen pihalla Esikoisen kanssa kahdestaan ja moikkailen ohi pyyhältäville naapureille, se muistuttaa minua siitä, miten painunein katsein kohtasin heidät silloin, kasvatin tuskaani miettimällä, mitä ne minusta miettivät, miksi ei ole sitä vatsassa ollutta vauvaa koskaan mukana, näkevätkö suruni mutta eivät rohkene sanoa mitään... 

On myös mahdollista, että Silmu jää meidän viimeiseksi vauvaksemme. Aina jos vain ajattelenkin raskauteni loppuaikoja, olen varma siitä, että en koskaan enää halua lähteä samalle tielle. Ajatus on toki haikea, mutta se antaa sitäkin suuremman oikeutuksen muhia kaikessa rauhassa tässä äidin ja vauvan kokoisessa miniuniversumissa. 

Niin nopeasti aika kulkee ja tulee toisia vaiheita, Silmu kasvaa, minäkin löydän taas identiteetin muut puolet, suuntaan energiaani ulospäin. Nyt on hyvä olla tässä, koko ajan vauvan ulottuvilla, lähekkäin. 

kuva

Ympyrän sulkeutuminen jälleen kerran

Tänä yönä nojaan vihreään,
nojaan silmuista pienimpään.
Sen katseesta kasvaa kumous
ja kätketty korkeus.

Jos oppisin, siemen, sinusta,
miten juurtuu juureton, 
niin tekisin metsän kivusta
ja surusta kuutamon.

Aulikki Oksanen


Vuosi sitten tein miehelleni ilkeän jäynän. Laitoin hänelle töihin tekstiviestin: "Menkat alkoi..." Mies vastasi heti mökönaamalla ja pettymystä sadattelevilla sanoilla. Ja siihen minä: "APRILLIA! Vielä on toivoa!"

Oli kiertopäivä 27/28, olin ajatellut malttaa viikonloppuun ennen testaamista. Alavatsaa oli jo joitakin päiviä nippaillut, aavistuksia oli, mutta en uskaltanut luottaa oireisiin. Kun mies tuli töistä, hän alkoi vaatimalla vaatia, että tekisin testin jo samana päivänä. Niinpä sitten ruokaostoksille mentiin apteekin kautta, ostin erityisherkän testin.

Plussa oli selvä ja vahva. Olo oli typertynyt ja tietysti niin hurjan onnellinen myös. Mietin tuon päivän, oikeastaan koko raskauden ajan, tekeekö kohtalo aprillipiloja. Että missä kohtaa tällä kertaa elämä huutaa: "APRILLIA, et sinä mitään vauvaa saa!"

Mutta nyt voin kuin voinkin vauvapalstakonventioita kunnioittaen käyttää tätä: tuossa se aprillipila nyt tuhisee.  

Ja se tuhina on muuten maailman ihanin ääni!

Suruvuoden muisto

Mutta minähän elän yhä
            tahtomattanikin,
minä joka todistan tämän ruumiillani
ja seison täällä
kuin seisoisin hautani edessä.

Minä katson
että jokaisessa auringonlaskussa
on koko menneen päivän loisto.

Mirkka Rekola


Ensimmäinen vuosi kohtukuoleman jälkeen oli suruvuosi. Jouduin elämään läpi odotukseen liittyvät muistot, jouduin opettelemaan henkäys kerrallaan mahdottomalta tuntuvan taakan kantamista.  Aina vuodenajan vaihtuessa ahdistus kasvoi, särkyneessä maailmassani kaikki muutos tuntui vaikealta, veti yhä uudestaan pohjaan.

Ensimmäisenä vuonna kohtukuoleman jälkeen oli myös uusi raskaus. Odotuksen viimeiset 1,5 kuukautta elin jo seuraavaa vuotta, mutta siihen asti, monen monituisen kuukauden ajan odotin yhtä aikaa uutta vauvaa ja elin voimakkaasti vuodenaikoihin ja päivämääriin kiinnittyneitä muistoja edellisestä raskaudesta.

Tänä talvena mieleeni on palannut jatkuvasti hetkiä viime vuodesta, syvän surun vuodesta. Olen muistellut sitä Ulpukkaa, joka tuntui menettäneen kaiken elämänhalunsa. Ja miten kuitenkin niin uutterasti yritin jumppaamalla, kirjoittamalla, metsässä kävelemällä, runoja lukemalla pitää itseäni kasassa. Miten istuin sohvalla ja tuijotin mäntyjen latvoja ikkunasta, kimmeltävää lumisadetta, hiutaleiden pyörimistä tuulessa, miten halusin nähdä merkityksiä ja viestejä ja lohtua, vaikka olo oli totaalisen lohduton. Kuuntelin Tori Amosin biisejä: I'll say it out loud here by your grave / those angels can't ever take my place. Katsoin leffoja, kuten Pussikaljaelokuva, Ei kiitos, Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, sopivan kevyttä ja hömppäistä, ja silti niistäkin aina löysin painavia lauseita, jotka sopivat suruuni. Niin on kuin on ja niin käy kuin käy. Onneksi päivät tulevat peräkkäin eivätkä päällekkäin. 

Nyt suru on kesyyntynyt kulkemaan rinnalla. Se on jo niin luonteva osa minua ja elämääni. Vuodentakainen Ulpukka tunsi lapsensa haudalla seisoessaan välillä seisovansa oman hautansa edessä. Ja nyt sitten - mikä elämän kohina ja täyteys!

Kun vien esikoista päiväkotiin ja työnnän vaunut portista sisään, mietin, että kunpa vain joku olisi voinut sille viime talven Ulpukalle näyttää kuvan tästä päivästä: vuoden päästä kaikki on jo näin paljon paremmin.

Suru piilosilla arjen auvossa

Ihaninta on arki. Tämä niin tavallinen, leppoisa ja rauhallinen kotiarki.

Esikoinen on noin kolmena päivänä viikossa päiväkodissa. Pian viisi vuotta täyttävää vauhtiviikaria en enää viitsinyt kokonaan kotiin ottaa; leikkikaverit ovat jo kovasti tärkeitä. Esikoisen kotipäivinä on tavattu ihmisiä, ulkoiltu, käyty kirjastossa tai kirpparilla, pelailtu, luettu, rakennettu legoilla ja muovailtu muovailuvahasta taistelu-ukkeleita. Vauveli on roikkunut käsivarrella tai liinassa mukana, nukkunut lyhyitä ja pitkiä vielä niin rytmittömiä uniaan.

Esikoisen hoitopäivinä en ole hajonnut hiljaisuuteen ja juttuseuran puutteeseen. En ainakaan vielä kaipaa mitään erityisiä menoja tai mammarientoja. Minusta on mukavaa olla Silmuseni kanssa kaksin, kiertää päiväkodilta palatessa pitkä vaunulenkki, keitellä kotona kahvit, lueskella päivän lehti, blogitekstit ja Facebook-päivitykset, tehdä vähän kotitöitä ja keskeyttää ne autuaaseen imetyshetkeen.  

Synnytyksen jälkeiset tunnekuohut ovat tasaantuneet. Olen onnellinen, nautin. Miten elämä voikin nyt olla näin suuresti erilaista kuin se oli vuosi sitten! 

Suru yhä etsii paikkaansa ja ilmenemismuotoaan tässä uudessa arjessa. Ennen ristiäisiä tuntui, että suru puristaa sydämen rusinaksi. Ristiriita uuden onnen ja menetyksen kipeän muiston välillä tuntui sovittamattomalta. Olin niin pakahduttavan kiitollinen Silmusta ja samaan aikaan ikävä Veikkosta kohtaan oli lähes sietämätöntä.

Nyt tuntuu välillä, että suru leikkii piilosta. Tiedän, että täällä se on, mutta en saa sitä kiinni. Välillä on melkein epäuskoinen olo: tapahtuiko se oikeasti? Synnytinkö tosiaan vain vähän yli vuosi sitten kuolleen vauvan? Hautasimmeko me lapsemme? 

Pari iltaa sitten kaivoin hautajaiskuvat koneelta ja katsoin niitä pitkään. Kyllä minä muistan ja joka solullani tiedän, että se kaikki on ihan oikeasti tapahtunut. Silti olo on epätodellinen. Arkussa lepäävän poikani huulet ovat mustat, poskista on napsittu koepaloja ruumiinavauksen yhteydessä. Miten sellaiset asiat sulkeekin muistoistaan pois, näkee mielikuvissaan lapsensa kauniina, juuri maailmaan tulleena, niin lämpimänä vielä, että on vaikeaa uskoa elämän pienestä ruumiista paenneen.

Olen toki matkallani oppinut, että suru on ailahtelevainen kaveri. Aaltojen lailla lyö ja laantuu, laskee ja nousee kuin vuorovesi. Näin tyyntä ei vain ole tainnut vielä aiemmin ollakaan.

Veikkoselle ostetut housut. Silmun varpaat.

Tyhjän sylin kokemus

Yhä se iskee välillä. Sylini ei ole tyhjä, mutta yksi sieltä puuttuu. Kyllä kai ihmisen kokoinen tyhjyys tuntuu. Hämmentävintä on se, kuinka ennakoimatta suru hyökyy arjen hetkiin, pääsee aina vain yllättämään, vaikka vanha tuttu jo onkin.

Yhtenä iltana Silmu oli miehen sylissä olohuoneessa. Toimitin jotain asiaa makuuhuoneeseen ja kun näin tyhjän pinnasängyn, sydäntä vihlaisi. Se oli outo tunne - pinnasänky kun on enimmäkseen tyhjänä koko ajan muutenkin. Silmu nukkuu yöt kainalossani ja päiväunet milloin missäkin; pinnis on jäänyt aivan olemattomalle käytölle. Mutta tuona iltana yhtäkkiä näin sen sängyn samoin silmin kuin silloin, kun tulimme miehen kanssa kahdestaan kotiin sairaalasta. Näin sängyn, joka oli juuri koottu ja joka piti saman tien purkaa.

 

Toinen kokemus: Facebookin uutisvirrasta seuloutui silmiin ilmoitus jostakin vauvariennosta, mitä lie baby-sirkusta tai vaavijumppaa se olikaan. Sisälläni kuohahti samalla tavalla kuin viime talvena vastaavissa tilanteissa. Sitten salamannopeasti tajusin: tämähän koskee minua! Minullahan on se vauva! Minä saan ja voin mennä hänen kanssaan mammakerhoon muskariin värikylpyyn lorupiiriin kantoliinatanssiin! 

Sen, mitä Veikkosen kanssa menetin, voin Silmun kanssa kokea. Limittäin ja päällekkäin ovat minussa kokemus kipeästä menetyksestä ja tästä onnentäyteydestä, jota tälläkin hetkellä sylissäni tuhiseva Silmu elämään toi (kirjoitan yhdellä kädellä!). Tämä kaikki on niin kummallista, yhtä aikaa haikeaa ja kaunista ja lohdullista.

Surun sija näissä päivissä

Veikkonen on ajatuksissani joka ikinen päivä. Myös näinä päivinä, kun Silmun odotus tuntuu vievän ja täyttävän kaiken aikani. Pelko ja toivo ovat päällimmäisiä tunteita, mutta kyllä surukin tilansa ottaa.

Olen pessyt ja viikannut vaatteet valmiiksi vauvalle. Viime syksynä pois pakattujen potkareiden ja bodyjen esiin kaivaminen oli tunteikasta. 

Esikoisen äitiyspakkauksesta peräisin olevat aurinkosukat ovat nyt odottamassa Silmua. Samaan sarjaan kuuluvia tumppuja ei enää ole: ne puettiin viimeiselle matkalle Veikkosen käsiä lämmittämään. 

Suru tulvahtaa pintaan, kun yhtäkkiä ruokaostosreissulla päätämme koukata yhteenkin kodintarviketavarataloon katselemaan vähän jotain sisustusasioita. Viime syksynä olimme juuri muuttaneet uuteen kotiin ja ostimme samaisesta paikasta vahakankaan keittiöön. Olin viimeisilläni, varmaan melkein samoilla viikoilla kuin nyt. 

Kodin laittaminen jäi surussa rempalleen, ja nyt - liekö jonkun pesänrakennusvietin myötä - siihen on taas löytynyt motivaatiota. Niin outo flashback-fiilis: miten me olemme taas tässä pisteessä? Miten meille tällä kertaa käy? 

Kotona olen kuluttanut päiviäni raivaamalla epämääräisiä romu- ja paperiläjiä. Sieltäkin, paperien keskeltä, putkahtaa suru esiin. Muistilappu asioista, joita piti kysyä papilta hautajaisjärjestelyihin liittyen:

Tällaista on olla kohtukuoleman jälkeen uudelleen raskaana. Onnessa ja toivossakin kulkee suru mukana.

Päivät kuoleman jälkeen

Viime syksy meni lokakuun puolivälissä kahtia. Ensin oli aurinkoa ja riemunkirjavaa ruskaa, sitten yhtäkkiä väritöntä hämärää. Tänä vuonna olen niin ikään pannut merkille, että muutos maisemassa ja ilmanalassa tapahtuu todellakin juuri veikkosen syntymäpäivän korvilla. Meneekö se niin joka vuosi? Tarkkailenko syksyä tästedes aina tätä kokemustani vasten?

Ensimmäiset päivät kuoleman jälkeen eivät ole jääneet mieleeni samalla tavalla päivämäärän tarkkuudella kuin kuolemaa edeltävät päivät. Muistissa on vain murusia, väläyksiä, hetkisiä, joissa vuorottelevat lamaantunut epäusko ja musertava suru. 

En muista, heräsinkö osastolla kuoleman jälkeisenä aamuna omaan itkuuni vai aloinko itkeä heti herättyäni. Joka tapauksessa silmäni olivat kyynelistä turvoksissa, kun minusta tultiin ottamaan verikokeita, kun tuotiin aamupalaa, kun äitini soitti, kun huoneessa ramppasi ties mitä porukkaa kätilöistä lääkäreihin. Edellisen päivän shokissa itkemättä jäänyt itku ryöppysi viimein ulos. 

Miehellä oli kiire kotiin. Hän halusi yli kaiken nähdä äkkiä esikoisemme, uskoi sillä tavalla pääsevänsä painajaisesta edes hetkeksi valoon. 

Synnytyspäivänä emme halunneet tavata sosiaalityöntekijää, psykiatrista sairaanhoitajaa emmekä sairaalapastoria. Ennen kotiinlähtöä näitä kaikkia kontakteja tarjottiin taas, ja papin toivotimme tervetulleeksi luoksemme, olihan lapsi hyvän tähden haudattava - minne, miten, milloin - ehkä pappi osaisi auttaa.

Kun sitten lähdimme kotiin, huomasimme säätilan muuttuneen täysin edellispäivästä. Oli koleaa, aurinko visusti piilossa, satoi lunta. Syksyn ensimmäiset lumihiutaleet niin merkitsevänä päivänä. 

Kotona oli vastassa murheellinen ja huolestunut äitini sekä iloinen esikoinen. Hänelle hoitajina vuorollaan olleet mummi ja mummu olivat kyllä kertoneet odotetun vauvaveljen kuolemasta, mutta eihän lapsipolo siitä vielä mitään ymmärtänyt. Vauvaa ei ollut enää - asia, joka valkeni esikoiselle vasta pikkuhiljaa tulevien päivien saatossa.

Äitini majaili meillä varmaan viikon. Hän laittoi ruokaa ja teki kotitöitä. Hänen apunsa ja läsnäolonsa loivat turvaa, josta olen hyvin kiitollinen.

Seuraavat päivät olivat samaan aikaan pysähtyneitä ja toiminnantäyteisiä. Oli hautajaisjärjestelyjä. Osanottokukkia ja -kortteja. Hämärää, niin kamalan hämärää koko ajan. Hyhmäistä kylmää.

Vauvanvaatteita pyykkitelineessä kuivumassa. Vauvan kotiinlähtövaatteet turvakaukalossa. Pikkuruiset vaatteet hoitopöydän laatikoissa, vaipat ja vanupuikot valmiina paikoillaan. Pinnasänky koottuna, muttei vielä pedattuna. Niin viime tipassa olimme kaiken laittaneet paikoilleen. Ja nyt vain hetkeä myöhemmin piti kaikki jo koota pois.

Itkua. Kamalasti itkua.

Ja välillä aivan asiallista ja näennäisesti järkevää juttelua. Tapahtuneen selittämistä parhain päin: näin se nyt meni, jostain syystä, jokin tarkoitus, tuleeko muita lapsia ehkä, kenties elämässä jotain muuta tärkeää?

Ja sitten taas tuska: MIKSI?

Kun ensimmäisen kerran puhuin puhelimessa ystävien kanssa tai tapasin heitä kasvokkain, en juurikaan itkenyt. Olin itseni ulkopuolella, ihan kuin olisin puhunut jostakusta toisesta. Aivan kuin en olisi pystynyt tajuamaan ja tavoittamaan sitä, että minä se olen, jolle kaikki tapahtui, että se todellakin peruuttamattomasti tapahtui. Tunsin ahdistusta ja häpeää siitä, että en voinut antaa ystävilleni sitä reaktiota, jonka he ehkä odottivat näkevänsä. Ja niin minusta tuli heidän silmissään "vahva", "pärjäävä", "selviytyjä", "urhea".

Luin vastikää Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää. Kirjassa kuvataan sattuvasti, miten suruviestin saapuessa se, jota menetys kipeiten koskettaa, säilyttää parhaiten toimintakykynsä. Muut itkevät valtoimenaan, mutta ihminen, jonka elämältä on juuri vedetty pohja, suhtautuu kaikkeen ulospäin tyynesti ja jopa viileästi.

Sellainen minäkin enimmäkseen olin kuoleman jälkeisinä päivinä, oikeastaan lähes parin kuukauden ajan. Itkin kyllä paljon, mutta en sosiaalisissa tilanteissa (joita tosin vältin). Ei se ollut tietoista yritystä pitää julkisivua kasassa, ei se ollut tunteiden näyttämisen pelkoa ja häpeää. Suru ei vain löytänyt tietään ulos joka tilanteessa - ei ainakaan sillä totutulla ja odotetulla tavalla. Mieli suostui uskomaan tapahtuneen hurjan pienissä palasissa.

Moniin noiden kuoleman jälkeisten päivien kaoottisiin tunnelmiin olen nyt tämän lokakuun loppupuolella taas palannut. On uskomatonta, miten vahvasti muistot ovat kiinnittyneet säätilojen aistimiseen. Talviaika, joka yhtäkkiä puristaa päivän vain lyhyeksi hetkeksi kahden hämärän välissä. Syksyn väriloiston laimeneminen alakuloiseksi ruskeaksi. Lehtien liiskaantuminen katuun. Puiden paljaat oksat. Tihkusateinen kalsea ilma. Miten luonto silloin niin myötäilikin mielenmaisemaa, oli täydellisesti lohduttomuuteni kuva.

Ja nyt luonto on samanlainen taas, mutta tänä syksynä päivä päivältä tiivistyvässä pimeässä lepattaa myös toivon liekki.

The last days of happiness

Veikkosen raskauden viimeiset päivät ovat tallentuneet mieleeni hyvin tarkasti. Muistan monia yksityiskohtia, tunnelmia ja tapahtumia niiltä päiviltä.

Ensimmäisinä kuukausina kuoleman jälkeen kelasin noita päiviä läpi pakkomielteisesti. Olin varma, että jossain kohtaa täytyi olla jotain, mitä olisin voinut huomata. Jonakin niistä päivistä veikkosen olisi pitänyt syntyä, ja koska synnytys ei käynnistynyt spontaanisti, minun olisi pitänyt jostakin muusta merkistä tajuta mennä sairaalaan. 

Yhäkin tulee hetkiä, joina syyllisyys nousee pintaan, vaikka keväällä saamiemme lopullisten kuolinsyytutkintatulosten valossa mitään ei todennäköisesti olisi ollut tehtävissä. Kuolema tuli puskista, varoittamatta, äkkinopeasti. 

Nyt vuoden täyttyessä olen miettinyt noita viimeisiä päiviä toisella tavalla. Olen yrittänyt ajatella, että ne minulla sentään ovat, kalliit onnen muistot päivistä, jolloin lapseni oli vielä elossa.

Viimeisten päivien kela alkaa 9.10.2013, päivää ennen laskettua aikaa. Sinä aamuna vessakäynnillä tulee paperiin pyyhkiessä ruskehtavaa verilimaista vuotoa. Olen innoissani: onkohan synnytys käynnistymässä? Laitan miehelle tekstarin töihin: se saattaa syntyä ihan pian! Käyn neuvolassa, siellä terveydenhoitaja sanoo, että hyvältä kuulostaa, varmaan pian käynnistyy. Pissa on puhdas, verenpaineet hyvät, sydänäänet ja liikkeet niin pontevat ja hienot. Tekstiviestittelen kätilöystäväni kanssa, ja hän muistuttaa, että limatulpan irtoamisesta, josta vuotelu todennäköisesti kertoo, saattaa kuitenkin mennä vielä useita päiviä synnytyksen käynnistymiseen. (Aamun jälkeen vuotoa ei sitten enää tulekaan, ei yhtenäkään päivänä ennen sitä, kun olen jo osastolla kuollut vauva kohdussani ja Cytotecit kohdunsuulla.) 

Seuraavana päivänä, 10.10. on laskettu aika. Esikoisen päiväkodissa on isovanhempien tai muun tärkeän aikuisen päivä. Koska esikoisen isovanhemmat ja kummit asuvat kaikki muualla, tärkeäksi aikuiseksi päikkyyn lähtee mukaan oma äiti. Laulu- ja leikkiohjelmaa. Tehtäväpiste, jossa saa sormiväreillä painaa aikuisen ja lapsen kädenjäljet paperille. Jälkikäteen ajateltuna vähän huh huh -hommaa: alle viikon päästä painamme samalla tavalla talteen kuolleen pikkuveljen kädenjäljen. Lähdemme päiväkodista kotiin aamupäivän ohjelmaosuuden jälkeen. Leivomme vierasvaraa. On Aleksis Kiven päivä ja juhlava fiilis. Tekstailen niin ikään viimeisillään olevan ystäväni kanssa, hänen odotuksensa on mennyt jo melko reippaasti yli lasketun ajan. Tsemppaamme toisiamme: ihan kohta, nyt vielä maltetaan ja jaksetaan. 

Perjantaina 11.10. menen yhteen runotilaisuuteen. Pienessä tilassa on liikaa ihmisiä, happi meinaa loppua ja alkaa haukotuttaa. Veikkonen melskaa niin kovasti, että vierustoverinikin huomaavat mahan heilumisen. Esiintyvä kirjailija viittaa jossain vaiheessa tuleviin sukupolviin ja luo samalla lämpimän katseen minuun. Joku kysyy laskettua aikaa, vastaan naureskellen, että eilenhän se jo oli. Illalla on saunavuoro. Sen jälkeen Vain elämää ja liian myöhään valvovan esikoisen villi tanssi olohuoneen matolla. Sanon miehelle (helkutti mitä elämän ironiaa taas tämäkin, mutta todellakin tuona iltana sohvalla niin sanon): "Jos joskus vielä alan tän jälkeen vinkua lisää lapsia, niin muistuta mua siitä, että sitten joutuisin taas juomaan näitä pahoja alkoholittomia kaljoja... Mä niin kaipaan oikeeta saunaolutta!" 

Lauantaina 12.10. menen kahvila-aamiaiselle kahden ystäväni kanssa. Ollaan kaikki niissä fiiliksissä, että seuraavan kerran nähdessämme on vauva syntynyt. "Laita viestiä heti sitten, kun jotain tapahtuu." "Me tullaan heti käymään, kun vaan jaksatte ottaa vastaan vieraita." Käydään päivällä koko perhe Bauhausissa, en kyllä yhtään muista minkä ihmeen takia, ehkä jotain miehen juttuja tai sitten tarpeita uuteen kotiin. Syödään kotona ihanaa basilikalohta. 

Sunnuntaina 13.10. haemme esikoiselle pyörän, jonka kaveriperhe on luvannut lainaksi. Kaksi kesää potkupyöräillyt 3,5-vuotias on pari päivää aiemmin kokeillut leikkipuistossa toisen lapsen polkupyörää ja lähtenyt saman tien polkemaan sujuvasti ja vauhdikkaasti ilman apurattaita. Kävelemme pitkän lenkin kauniissa syysmaisemassa, pikkuinen poika polkee edellämme. Välillä en pysy miesteni tahdissa, kun supistaa. Iltapäivästä saan uutisen, että ystäväni vauva on syntynyt myöhään edellisenä iltana. Tunnen kateutta: minäkin haluan jo!

(Esikoinen kuvasi hautausmaan veljensä 1-vuotispäivänä.)

Maanantaina 14.10. sää osoittaa kylmenemisen merkkejä. Täytyy tsekata vaatetilanne. Tarvitaan ja hankitaan uusi välivillahaalari esikoiselle. Vastailen töihin liittyviin sähköposteihin. Vaikka olen erittäin tukevasti äitiyslomalla, en friikkutyöläisenä ole koskaan niin totaalisen irti, etteikö neljä päivää lasketun ajan jälkeen viimeisilläänkin olisi joitain asioita roikkumassa. Ja vaikka näiden piti olla onnen muistoja, tähän päivään - ja seuraavaan - alkaa liittyä "enteitä", joista taidan nyt kuitenkin kirjoittaa. Saan kätilöystävältäni tekstarin, jossa hän kyselee tilannetta. Viestittelyn päätteeksi hän kertoo olevansa pian lähdössä lomamatkalle ja heittää jotenkin, että "toivottavasti ennen reissua jo saadaan sieltä iloisia uutisia". Tunnen kummallisen piston: miten niin "toivottavasti iloisia"? Vaikka viestin pointti on tietysti: "toivottavasti uutisia ennen reissua". Uutisethan ovat oletusarvoisesti iloisia. Silti jälkeenpäin tuntuu kummalta, että tuossa kohtaa noin sävähdin. Samana iltana puhun äitini kanssa puhelimessa ja hermostun hieman, kun hän kertoo niin kovasti jännittävänsä puolestani. Enhän voi itse tilanteelle mitään! Ollaan vasta neljä päivää yli, esikoisen odotus meni viikon ja neljä päivää yli. Veikkosen syntymän jälkeen äitini kertoo tuona iltana ajatelleensa kylmäävän ajatuksen siitä, miten suvun kaikki synnytykset viimeisten vuosikymmenten aikana ovat menneet aina niin hienosti - voiko se hyvä onni ikuisesti jatkua, kääntyykö se jossain kohtaa...

Entisen elämäni viimeisenä päivänä, 15.10., ulkoilemme iltapäivällä koko perhe kaveriperheen kanssa läheisessä leikkipuistossa. Puhumme synnytyksestä, imetyksestä, osastolla olemisesta synnytyksen jälkeen. Esikoisemme ovat samanikäisiä, kaveriperheellä on lisäksi puolivuotias vauva, joten heillä on jo kokemusta siitä, minkä uskomme meitä odottavan muutaman päivän päässä. Sanon ääneen jälleen jotain, mikä tuntuu jälkikäteen oudolta ja enteelliseltä: "Muuten kyllä jaksaisin odottaa, mutta alkaa hermostuttaa, että jotain menee pieleen, jos istukka brakaa tai tulee joku napanuoraongelma." Ja sitten puhumme siitä, miten äidin elämä on aina huolta. Ja sanon vielä, että vaihtaisin nämä kohtuajan huolet jo mielelläni niihin seuraaviin huoliin, joita sitten kohdun ulkopuolella on. Muistan elävästi hetken, kun istun keinussa ja veikkonen potkii erityisen hurjasti. Oliko hänellä silloin jokin ahdinko? Oliko niissä potkuissa viesti, että nyt pitäisi päästä äkkiä ulos täältä? Illalla kotona liikkeet ovat normaaleja ja tunnen niitä nukkumaanmenooni saakka. Mistä olisin voinut tietää, että ne olivat viimeisiä liikkeitä? Ennen yöpuulle käymistä luen Lapsi matkalla maailmaan -kirjasta merkitsevän lauseen siitä, miten sadan vuoden takaisessa Suomessa syntymä ja kuolema olivat vielä niin lähellä toisiaan.

Seuraavana aamuna tiedän, että yhä ja aina ne ovat.