tiistai 23. joulukuuta 2014

Rauhaa, vain rauhaa

Vuosi sitten tuijotin postin tuomien korttien "Iloista joulua" -painatuksia ja mietin, mitä kieltä se sellainen muka on. Joulunviettoon ajoimme hämärän läpi kuusi tuntia kohti pohjoista, vanhempieni luo valmiiseen pöytään. En muista joulusta juuri mitään muuta kuin sen, että esikoinen sai kymmenen lahjaa (eläväistä lohduttajaa taisi koko suku vähän hemmotella...) ja että jouluyön kirkossa itkin silmät päästäni kuoron laulaessa Taivas sylissäni -kappaletta.


Olet aarre sydänten, 
miten sinut suojelen? 
Helmassani kantaa itse taivastako saan?

Tänä vuonna joulu on se, josta unelmoin jo kesällä. Sydän on täynnä suurta kiitollisuutta, lämpöä ja rakkautta. Huomenna menen Veikkosen haudalle ensimmäistä kertaa Silmun syntymän jälkeen. Sen jälkeen nautimme kotona oman pienen perheemme kesken ihan tavallisista jouluasioista: saunomme, syömme, avaamme paketteja, poltamme kynttilöitä. Kuuntelemme joululauluja, joiden sanoissa on niin paljon sellaista, mikä osuu kohdalleen. Armoa. Rauhaa. Äidin onnea vastasyntyneestä, mutta myös äidin surua menetetystä lapsesta. 

Mietin, minkä laulun tähän laittaisin joulutoivotukseksi. Varpusenko? Ehkä sen, jossa äidillä on kyynelissä silmät ja maailma on niin kylmä? 

Laitan tämän, ja näiden sävelien ja sanojen myötä toivotan rauhaa kaikkien lukijoiden jouluun, surussa ja ilossa.


sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Odotuksen kolme viimeistä yötä

Kun kirjoitin blogiin 25.11., elin toiveikkaasti siinä luulossa, että Silmu voisi jo seuraavana päivänä olla sylissäni. Vaikka tiesinkin, että synnytyksen käynnistäminen voi kestää useamman päivän, halusin uskoa, että edessä oli enää yksi yö.

Öitä oli vielä kolme. Kirjoitan ne talteen (ja niiden väliin jäävät päivät), on tarve käydä läpi ja purkaa. 


25.11.
klo 23.50
Päivä on ollut reipas ja hyvä. Ollaan lähellä maalia, eihän mikään enää voi mennä pieleen! Mutta yö pitäisi vielä nukkua... Levottomuus lepattaa sydämessä ja saa kaivamaan kotidopplerin esiin parikin kertaa valojen sammuttamisen jälkeen. Tunnustelen liikkeitä pakkomielteisesti, en uskalla antaa unelle valtaa. Pyörin sängyssä ja katson kelloa vielä yhden jälkeen.


26.11.
klo 3.15
Herään, vatsa on kova, tuttu kivuton supistus taas. Tunnustelen, odotan, ei vastausta. Käyn vessassa. Sänkyyn palattuani asetun kylkimakuulle, kohta se potku tulee. Tökin vatsaa, ei vastausta. Seuraavaksi sokeria - kaavin keittiössä lusikalla hunajaa purkista ja taitan pari palaa suklaata suuhuni. Ei vieläkään liikkeitä. Montaa minuuttia ei ole kulunut, mutta alan jo hermostua. Huokailen niin kovaan ääneen, että mieskin herää. Pursotan geeliä mahalle ja asettelen dopplerin kuulokkeita korviin tärisevin käsin. Kuuluu istukan viuh-viuh-viuh. Mutta syke - missä se vauvan syke on? Ei helvetti, ei taas! Ei voi olla totta! Mies hätääntyy yhtä lailla, tunnustelee vatsaani ja sanoo sen tuntuvan ihan samanlaiselta kuin silloin, kovalta ja liikkumattomalta. Sitten kuuluu dopplerista sydämen jumputus, mutta se on mielestäni vauvan sykkeeksi liian hidas. Omani on jo niin nopea, että on mahdotonta ranteesta tunnustelemalla verrata. Paniikki ottaa vallan.

Esikoinen kiskotaan sängystä ja pakataan haalariin. Kiroilen ja hoen "ei voi olla totta, tää ei oo totta". Mies vakuuttaa, että kyllä se dopplerin ääni hänestä kuulosti ihan samalta kuin ennenkin, oli se vauvan syke. Minä hoen vain, että kotidoppleriin ei saa luottaa, jos liikkeitä ei tunnu. Nyt äkkiä, äkkiä, nyt sairaalaan! Mies toteaa, että jos tilanne on paha, kiirehtiminen ei enää auta. Ja vielä hän sanoo: "Ulpukka, jos tässä nyt taas on käynyt huonosti, niin sitten me vain selvitään jotenkin siitäkin." Niin sanoo tuo uskomaton mies, kannattelijani.

Ennen kuin pääsemme autoon ehdin nähdä silmissäni kuvan vauvasta arkussa vaaleanpunainen pitsireunainen lakki päässään. Sellainen älytön piirroshahmovauvan lakki - kyllä mieli on kummallinen! Ehdin ajatella metsässä näkemääni palokärkeä ja pikkulintuja ikkunan takana - että olivatko kuoleman lähettiläitä pirulaiset kuitenkin.

Autossa yritän kuunnella vielä dopplerilla, mutta ääni peittyy moottorin hurinaan. Yön ruuhkattomilla kaduilla sairaalaan on alle vartin matka. Tunnen potkun ja näen mahankin heilahtavan. Huh! Mutta koska se on vain yksittäinen potku, alan jo muutaman sekunnin päästä empiä, tunsinko ja näinkö sittenkään, jos kuvittelin vain...


Synnytysvastaanotossa ulosantini on sekavaa. Saan kuitenkin jotenkin kerrotuksi, että en tunne liikkeitä ja minulta on aiemmin kuollut vauva kohtuun. Että en nyt ole liikelaskentaohjeiden mukaan tuntia tunnustellut, kun paniikki ehti iskeä jo alle vartissa, ja että olen aika hirveän peloissani nyt.

Käyrä nappaa heti kaksi sykettä: 120 on vauvan ja 150 minun. Kätilö naurahtaa, että taidan olla aika säikähdyksissä. Sitten minut jätetään verhon taakse makaamaan. Mies käy käytävältä kuikuilemassa ja kyselemässä, onko se elossa. On se. Esikoinen pelaa toppahaalareissaan Angry Birdsiä miehen puhelimesta, silmät lautasina kesken unien alkaneesta oudosta yöseikkailusta. Silmu on elossa! Mutta en siltikään pysty rauhoittumaan. Liikkeet ovat vaisuja ja syketaso alhaisempi kuin päivisin otetuissa käyrissä. Onko sillä kuitenkin jokin hätänä?

Käyrän vakuutellaan olevan kunnossa, mutta pääsen vielä lääkärille. Ultrassa Silmu virkistyy hereille ja vatsa alkaa vilkkaasti muljahdella. Tunnen itseni idiootiksi, mutta lääkäri on empaattinen ja ymmärtäväinen. Hän peruu aamupäivän äitiyspoliajan ja kirjaa minut osastolle saman tien. Kotiin ei tarvitse lähteä ennen kuin vauva on syntynyt, ei tuollaisella taustalla, hän lupaa.


klo 8.20
Olen yrittänyt nukkua osastolla siinä juurikaan onnistumatta. Saan ensimmäisen Cytotec-murusen. Toisin kuin äitiyspolilla on visioitu, synnytystä ei voidakaan käynnistää ballongilla tai kalvojen puhkaisulla. Kohdunsuu on pari senttiä auki, mutta kanava on napakka ja kiinteä ja sitä on kolmisen senttiä jäljellä. Ballonki ei todennäköisesti pysyisi paikallaan tarpeeksi kauan, koska kohdunsuu on jo lupaavasti auki. Kanavaa on kuitenkin liikaa edessä kalvojen puhkaisuun, ja parhaaksi keinoksi sen lyhentämiseen nähdään perinteinen lääkkeillä kypsyttely.

Päivän aikana opin, että elävän vauvan synnytyksen käynnistäminen on totta tosiaan eri juttu kuin kuolleen. Lääkeannos on paljon pienempi ja se annetaan suun kautta eikä kohdunsuulle. Vaikka kuinka kävelemme ympäri sairaalaa, mitään ei tapahdu. Tulee menkkajomotteluja, välillä käyrälle piirtyy säännöllisiäkin supistuksia, mutta kiputuntemukset ovat kuitenkin hyvin lieviä eikä mitään edistystä alakerrassa tapahdu.

Mieli on yöstä vielä levoton ja herkkä; tiheä käyrän ottaminen onneksi rauhoittaa. Luen Kaija Juurikkalan Äitikirjaa ja opettelen käyttämään uutta puhelinta, jonka mies yks kaks yllättäen käy minulle ostamassa etukäteisjoululahjaksi.

klo 22.00
On luvattu, että lääkäri tutkii tilanteen aamulla. Ehkä pääsen sitten synnytyssaliin kalvojen puhkaisuun. Nukahdan sydänkäyräpiuhassa kiinni Opamoxin voimin. Yöllä herään kerran ja huomaan, että piuhat on irrotettu. Soitan kätilön paikalle ja saan jatkettua unta, kun rauhoittava jumputus jälleen kuuluu.


27.11.
klo 8.00
Olen levänneempi kuin aikoihin. Rauhoittavan turvin nukuttu yö vasta konkretisoi minulle, miten kammottavan huonosti olen raskauden loppuajat nukkunut. Olen ollut paljon väsyneempi ja univelkaisempi kuin olen tajunnutkaan. Mahdollisuudesta satunnaiseen rauhoittavien käyttöön on kyllä puhuttu äitiyspolin lääkäreiden ja psyykkisen puolen ammattiauttajanikin kanssa, mutta olen koko ajan torjunut ajatuksen. Nyt jälkeenpäin tuntuu typerältä, että niin itsepintaisesti halusin olla ilman lääkkeitä. 

Kohdunsuun tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Käynnistelyä jatketaan Cytotecein. Tuloksia ei tule senkään vertaa kuin edellisenä päivänä - ei melkeinpä minkäänlaisia tuntemuksia! Luen Juurikkalan kirjan loppuun ja kirjoittelen sieltä osuvia sitaatteja talteen. Viestittelen parin läheiseksi käyneen kohtalotoverin ja kätilöystäväni kanssa. Välillä torkutaan miehen kanssa sairaalasängyssä vieretysten.

Alkuillasta mies hakee esikoisenkin sairaalaan kyläilemään. Yhä vain on vauva mahassa isoveljen pettymykseksi.

klo 19.30
Alan turhautua. Taas puhutaan, kuten edellisenä päivänä, että seuraavana aamuna saliin kalvojen puhkaisuun ja tarvittaessa oksitosiinitippaan. Uuden Cytotecin antamista yötä vasten pantataan - selvästikin käynnistetyt synnytykset yritetään ajoittaa virka-aikaan. Kiukun kyyneleet kihoavat silmiin, kun vänkään vuorossa olevalle kätilöopiskelijalle, että eihän tässä ole mitään järkeä: edellisenä päivänä tilannetta on pidetty epäkypsänä kalvojen puhkaisulle ja seuraavana päivänä kuitenkin ollaan siihen menossa, vaikka edistystä kohdunsuulla ei ole tapahtunut.

klo 20.15
Menen kysymään kansliasta, saanko nyt vielä sen yhden Cytotecin vai en; eihän opiskelijapolo sitä voi päättää, haluan puhua jonkun päätösvaltaisen kanssa! Kätilö, joka on tuttu edellissyksyltä (hänkin muistaa minut ja surullisen tarinani), lupaa tuoda lääkkeen, vaikka yleensä ei kahdeksan jälkeen kuulemma enää anneta.

klo 22.00
Vuoteeseen käydessäni alan tuntea melko napakoita supistuksia. Pomppaan ylös sängystä, kävelen huoneessa ympyrää (huonekaveria ei onneksi ole) ja juon monta kuppia vadelmanlehtiteetä. Ehkä noin tunnin kuluttua luovutan ja päätän sittenkin yrittää nukkumista: jos synnytys käynnistyy, herään kipuihin kyllä. Jos se ei käynnisty, väsytän itseäni turhaan urheilemalla ympäri osastoa. Otan yöhoitajan tarjoilemat Panadolin ja Opamoxin, pyydän käyrän sydänpumputuksen taas päälle unimusiikikseni. Muutaman tunnin ajan nukahtelen ja heräilen; supistukset jatkuvat siinä määrin tuntuvina, että särkylääkkeen ja rauhoittavan cocktailkaan ei saa minua kunnolla unessa pidetyksi. 


28.11.
Jossain kohtaa aamuyötä alan uskoa, että synnytys todella on käynnistynyt. Sairaalapapereihin merkityn synnytyksen keston perusteella tosi-actionin katsotaan alkaneen aamuneljän korvilla.

klo 4.50
Nojailen sänkyyn jumppapallon päällä istuen ja painelen kuumia geelipusseja selkää ja vatsaa vasten. Yökkö kehottaa menemään lämpimään suihkuun, mutta olen ihan että no way, nyt en piuhoista enää irti lähde, koko ajan on kuultava pienen sydämen ponteva pompotus.

klo 5.30.
Saan luvan pyytää miehen sairaalaan. Hän nukkuu ilmeisesti koiranunta, koska herää viestiin ja vastaa välittömästi. 


klo 7.30
Odotukseni viimeinen yö päättyy: kaulakanava on kokonaan hävinnyt, kohdunsuu on neljä senttiä auki, synnytys on hyvää vauhtia käynnissä ja vihdoinkin pääsemme synnytyssaliin!

(To be continued...)

perjantai 19. joulukuuta 2014

Tabu

Kirjoitan tästä silläkin uhalla, että (jo entuudestaan hauras?) anonymiteettini kärsii. Eihän minulla varsinaisesti ole mitään salailtavaa. Veikkonen on tärkeä osa perhettäni, enkä hänestä halua vaieta silloinkaan, kun omalla nimelläni ja naamallani esiinnyn.

Silmun syntymäilmoitus julkaistiin alueemme sanomalehden vauvauutispalstalla. Alkuperäisessä lehteen lähettämässämme tekstissä mainitsimme tytön molemmat veljet, Veikkosen etuliitteellä "enkeliveli". Mutta lehtipä olikin sensuroinut Veikkosen perheuutisesta pois! Kun laitoin toimitukseen loukkaantunutta palautetta asiasta, sain tylyhkön vastauksen: toimituksen linjaus on, että vainajien mainitseminen ei sovi palstan henkeen. Ei pahoitteluja kokemastamme lapsen kuolemasta eikä mielipahasta, joka aiheutui, kun yksi lapsistamme alkuperäisestä tekstistä poistettiin.

Vertaisäitien kera olen nostanut hieman some-mekkalaa aiheesta Facebookissa. Onko lapsen kuolema todella niin suuri tabu, että hienovarainen maininta pienestä enkeliveljestä iloisen vauvauutisen yhteydessä on siivottava lukijoilta piiloon? (Ja kuitenkin samaan aikaan otsikoissa kirkuvat lastenmurhat ja perhesurmat...)

Tämä on jo toinen tällainen keissi, että joudun äitinä puolustamaan kuolleen lapseni oikeutta olla tunnustettu ihminen. Ensimmäinen tapaus oli pian kuoleman jälkeen, kun Veikkosen nimeä ei luettu kirkossa eikä julkaistu kirkollisten ilmoitusten hautaan siunatuissa - vain siksi, että hän oli kuollut jo ennen syntymäänsä. Sittemmin kirjoitettuani palautetta seurakuntaan, sain vuolaita anteeksipyyntöjä. Lohdutukseksi aiheutuneesta harmista Veikkosen nimi luettiin tänä syksynä pyhäinpäivän jumalanpalveluksessa.

Minä haluan murtaa lapsikuolematabua. Perheiden suunnatonta surua ei laisinkaan helpota se, että aiheesta vaietaan.

Ehkä tämä blogikin osaltaan voi tabua rikkoa. Vaikka lukijakunta koostunee pääasiassa kohtalotovereista, olen välillä saanut kommentteja myös muilta lukijoilta. Ehkä olen jollekin onnistunut tämän niin pelottavaksi ja ahdistavaksi koetun lapsikuolemamaailman verhoa raottamaan.

Olen blogin kautta saanut myös kaksi kertaa yhteydenoton toimittajalta - naistenlehdestä ja kirkollisesta julkaisusta - ja molemmilla kerroilla olen päätynyt antamaan anonyymin haastattelun. Sekä täällä blogissa että noissa lehtijutuissa olen halunnut pysytellä nimimerkin suojissa muutamasta syystä: Ensinnäkin nöyryyttävät vihan, katkeruuden, syyllisyyden ja häpeän tunteet ja kaikki se kokemani kukaan-ei-tajua-rypeminen on ollut helpompi päästää ulos nimettömänä. Toiseksi uusi odotus oli niin herkkä asia, että en kauheasti halunnut sitä maailmalle kailotella. Kolmanneksi mietin läheisteni, lähinnä mieheni ja elävien lasteni mutta myös ystävieni, yksityisyyttä; kun kirjoitan elämästäni, kirjoitan väistämättä myös heistä.

Silläkin uhalla, että jonkun silmissä leimaudun huomionhakuiseksi enkelivauvatyypiksi, haluan kokemastani kertoa. Teen sen täällä, teen sen aika ajoin omalla Facebook-seinälläni, ja jotenkin jo tiedän, että ennen pitkää jossain muussakin puolijulkisessa tai julkisessa yhteydessä teen sen varmasti vielä omalla nimelläni.

Pieni poikani ansaitsee olla olemassa maailman silmissä. Kaikki liian varhain lähteneet pienet rakkaat lapset ansaitsevat.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Onnittelujen numerologia

Pino vaaleanpunaisia kortteja, pehmoisista paketeista löytyviä bodeja ja potkareita. Voi miten meitä muistetaan, hellitään ja onnitellaan. Jokainen lahja ja onnentoivotus lämmittää. Mutta pakko sanoa, että jotkut ovat valinneet sanansa aivan erityisen koskettavasti. Ja jotkut toiset tahattomasti vähäsen satuttavat. On niin helppoa sisällyttää tai poissulkea se yksi lapsi.

Taitavimpia ovat kohtalotoverit. Onnen rutistus kolmen äidille. Voisiko ihanammin sanoa? Tai onnittelijoiden nimien joukossa Veikkosen kaverit taivaassa.  

Sitten näitä ajattelemattomia lipsahduksia: Tuplapappa välitti iloiset uutiset. Tuplapappa? Isälläni on kolme lapsenlasta... Esikoiselleni lausutut sanat: Nyt me nähdään sut ekaa kertaa isoveljenä. No kylläpä olette aika monta kertaa tässä vuoden aikana hänet nähneet...

Tiedän, että kukaan ei varmasti loukkaa tahallaan, jonkin verran osaan jo antaa armoa. Silti se pistää. Niin helppoa on unohtaa tai "unohtaa". Ajatella, että se on ollutta ja mennyttä, kun nyt kaikki on hyvin. On niin raastavan helppoa kutistaa Veikkosen ainutlaatuinen elämä vain epäonniseksi raskaudeksi, josta ei tullutkaan vauvaa.

Heitä on kolme. Ei kaksi, vaan kolme.

Minulle se keskimmäinen lapseni oli ja on erittäin fyysisesti ja kirjaimellisen kipeästi totta. Hänen kuolemansa avasi oven Silmun elämälle. Siksi tuntuu entistäkin tärkeämmältä, että hänet myös tämän uuden onnen hetkellä tunnustetaan ja muistetaan.

torstai 11. joulukuuta 2014

Lahjatoiveet

Rakas joulupukki! (Rouva Fortuna? Isä Jumala? Äiti Luonto?)

Tärkeimmän lahjan jo sain. (Kiitos. KIITOS KIITOS KIITOS!) Olenko ahne, jos toivon vielä muuta? 

Toivon luottamusta. Että pystyisin nauttimaan elävistä rakkaistani ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että jonkun taas menetän. Huoli on osa äitiyttä, mutta toivoisin, että jonain päivänä se ei olisi ihan näin hallitsevaa kuin se tällä hetkellä on. Haluaisin nukahtaa luottaen, että kun herään, kuulen vieressäni unen tuhinaa tai nälkä-ähinää. Haluaisin herätä rauhassa vailla pakkoa tarkistaa heti, että muut perheenjäsenet ovat hengissä. Haluaisin osata nauttia näistä tavallisen arjen pienistä onnellisista hetkistä ilman synkkiä "milloin onni taas kääntyy" -ajatuksia.

Toivon kykyä sietää elämän epävarmuutta. Muilla elämänalueilla onnistun tässä yleensä hyvin: epätyypillisen ja epäsäännöllisen työni takia olen tottunut taloudelliseen epävarmuuteen. En tavoittele hallintaa pakkomielteisellä kodin järjestyksessä pitämisellä (melkeinpä päinvastoin...), en pidä pilkuntarkasti kiinni rutiineista ja päivärytmeistä, olen hyvä joustamaan ja mukautumaan. Kun vain osaisin sietää myös sitä, että elämän ja kuoleman kysymykset eivät ole käsissäni. Kun ymmärtäisin, että vaikka kuinka pelkään ja luon kauhukuvia mielessäni, se ei minua miltään suojele. Parempi olisi uskaltaa nauttia, antautua onnelle, kun sen aika on.

Toivon rauhaa. Synnytyksestä on vasta pari viikkoa, joten hormonit heittelevät ja mieli myllää ihan ymmärrettävästi. Aika uuvuttavaa tämä tunteiden vuoristoradalla ajelu kuitenkin on, enää en kovin montaa kierrosta kyydissä jaksaisi. Jos jouluksi jo edes vähäsen tasaantuisi, laskeutuisi sydämeen rauha.

Toivon varjelusta. Ajatus suojassa ja turvassa olemisesta murtui Veikkosen kuoleman myötä, ja siksi on vaikeaa ajatella, että mitään varjelusta olemassa onkaan... Mutta välillä on kuitenkin olo, että yksin jaksaminen on liian vaativaa. Jonkinlaiseen voimaan, kannatteluun silloin haluaa turvata.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Ajan kulku

Matka tästä...


...tähän...

...kesti vuoden, kuukauden ja kaksitoista päivää. 

Nyt jälkikäteen ajateltuna se on hämmästyttävän lyhyt aika. Niin paljon, niin äärimmäisiä kokemuksia vain vähän yli vuodessa.

Joidenkin "asiantuntijoiden" (?) mukaan nyt olisi vasta hyvä aika ruveta miettimään uutta raskautta. Yhtäältä ymmärrän ajatuksen, toisaalta en ollenkaan.

On totta, että tuore suru ja uusi raskaus olivat kuluttava ja vaativa yhdistelmä. Luulen, että plussatestin myötä surutyö myös jollain lailla jos ei nyt keskeytynyt niin muuttui ja viivästyi. Luultavasti siirsin raskauden takia tiedostamattakin joidenkin asioiden ja tunteiden käsittelyä tuonnemmaksi. Tiedän, että kuoppia ja romahduksia on varmasti vielä luvassa.

Toisaalta ajatus siitä, että pitäisi odottaa vuosi, on täysin järjetön. Sehän on vastoin biologiaa! Kuitenkin olemme niin vahvasti luonnossa kiinni, nisäkkäitä, poikaset menetettyämme uusia vailla. Näppituntuma vertaismaailmasta on sellainen, että hyvin usein uusi raskaus kohtukuoleman jälkeen alkaa nopeasti. Minäkin olin niin onnekas, että tulin raskaaksi ensimmäisestä yrityskierrosta.

Kehotukseen vuoden "toipumisajasta" ennen uutta yritystä sisältyy myös aika optimistinen ajatus siitä, että raskaus alkaa aina helposti ja suunnitellusti toivotulla hetkellä. Uskon, että useilla meikäläisistä on kamala pelko siitä, että se ei enää onnistu, ja siksikään yritystä ei tee mieli lykätä. Jos ikä alkaa kolmosella eikä kakkosella, pelko hedelmällisyyden vähenemisestä on myös jossain määrin aiheellinen.


On vaikeaa edes miettiä, missä kunnossa ja mielentilassa olisin nyt, jos en olisi saanut Silmua. Jos menetyksen tuskan lisäksi olisikin tullut vielä kokemus kuukausi toisensa jälkeen tyhjiin valuvista toiveista; pelko, että vauvaa huutavaan syliin ei enää koskaan saa uutta nyyttiä hoivattavaksi... Joillekin sellainen on todellisuutta; elämä ei ole tässäkään asiassa reilu. Kaikille se ei ojenna lohtukorttia yhtä nopeasti kuin meille - ja mikä surullisinta, joillekin ei koskaan.

Surun myötä olen ajatellut paljon aikaa. Käsitykseni siitä, että aika on syklistä eikä lineaarista, on vahvistunut entisestään. Kerroksia, kierroksia, moneen suuntaan kulkevia, kertautuvia kokemuksia, päällekkäisyyksiä, sisäkkäisyyksiä. Jotenkin sillä tavalla koen ajan.

Suositus surra suru kunnolla ennen uuden vauvan haikailua tuntuu kuuluvan lineaariseen aikakäsitykseen. Aivan kuin surun voisi irrottaa muusta elämästä, surutyön suorittaa kuin opintokokonaisuuden tai työprojektin.

Kuten jotkut lukijat ovat kommenteissaan muistuttaneet, kaikki rakkaat lapset mahtuvat kyllä äidin sydämeen. Vaikka kohtukuoleman jälkeinen raskaus pelko-toivo-kiikkumisineen oli rankka kokemus ja nytkin pää on pyörällä ja sydän syrjällään onnen ja surun ja kaikkien tunteiden painosta, uskon, että en olisi tämän valmiimpi uuden vauvan syntymään ollut, vaikka olisinkin kauemmin odottanut.

Jos olisin odottanut pitempään, ei olisi tullut Silmua, se olisi ollut sitten jo joku toinen. Juuri tämä pieni tyttö oli tulossa, haluan uskoa niin.

Hyvin ihmeissäni (ja yhä vain niin kiitollinen!) olen siitä, että painajaismaisen marraskuun 2013 jälkeen tuli toivontäyteinen marraskuu 2014 ja että joulu, joka viime vuonna meni tyystin ohi lohduttomuudessa, tuntuu tänä vuonna taas kauniilta ja juhlimisen arvoiselta.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Vaaleanpunaista

Valtavasti kiitoksia onnitteluista!

Pääsimme kotiin sunnuntaina, kun Silmu oli lähes tunnin tarkkaan kahden vuorokauden ikäinen. Ensimmäisissä päivissä ovat olleet läsnä kaikki tunteet. Hetket, jotka menetin. Hetket, jotka sain. Elämän mysteeri ja ihme, kipu ja kauneus.

On monia asioita, joista koen tarvetta kirjoittaa, kunhan vain sopiva hetki tulee. Rankan odotuksen viimeisistä öistä. Synnytyksestä. Tähänastisesta surun matkasta.

Kun kirjoitin raskaudesta ensimmäisen kerran tänne blogiin, sanoin, että tästä ei ole tarkoitus tulla odotusblogia. Tulipa kumminkin - ja eikö se lopulta ollut hyvällä tavalla varsin tarkoituksellista, että kävi niin? Tunsin epämääräistä huonoa omaatuntoa, kun uusi raskaus kiilasi tunnisteissa surun edelle. Mutta niin kahlitsematonta oli toivo, niin sitkeää peloista ja kaikesta synkästä huolimatta.

Näinä vaaleanpunaisina ensipäivinä olen välillä ikävöinyt Veikkosta riipivästi ja välillä pyydellyt mielessäni häneltä anteeksi sitä, että onni pienestä siskosta on niin pakahduttavaa, että en voi kaivata tästä hetkestä mihinkään toiseen. 


Ennen kuin aloitin tämän blogin, olin tutustunut moniin netissä jaettuihin vertaistarinoihin. Useat niistä saivat onnellisen käänteen melko piankin, noin vuoden päästä menetyksestä. Koskettavin ja samastuttavin kokemus löytyi Pikkusisko sai siivet -blogista. Ensin en edes huomannut hurjaa kohtalonyhteyttä, joka minulla ja blogin kirjoittajalla Turnipilla on: hänen toivolapsensa, elävä enkelisiskon jälkeen, syntyi samana yönä, jona oma Veikkoseni sai siipensä. 

Toivoin, toivoin, toivoin jo tämän blogin aloittaessani, että myös minun tarinani voisi kääntyä sellaiseksi kuin Turnipin ja monen muun kirjoittajan. Että näkyvissä siellä kaikkein pimeimmänkin keskellä olisi valo. Ja se oli. Se tuli. Siitä olen niin kiitollinen, että mitkään sanat eivät riitä. 



Tämä ei ole päätepiste. Surutyö on kesken, ja haluan kirjoittaa vielä monista asioista. Luonnoskansiossa on tekstin alkuja, jotka olen kirjoittanut jo ennen Silmun odotusta, aiheita, joihin varmasti vielä jossain kohtaa palaan. Sellaisia kuten miehen suru, ruumiillinen suru, lapsikuolemaslangi, virallisia kohtaamisia kuoleman jälkenen. 

Ehkä jatkan täällä tai ehkä aloitan uuden blogin. Pysykää mukana kuitenkin, te rakkaat lukijat - kommenttinne ja myötäelämisenne eri käänteissä ovat olleet minulle hyvin tärkeitä.