tiistai 23. joulukuuta 2014

Rauhaa, vain rauhaa

Vuosi sitten tuijotin postin tuomien korttien "Iloista joulua" -painatuksia ja mietin, mitä kieltä se sellainen muka on. Joulunviettoon ajoimme hämärän läpi kuusi tuntia kohti pohjoista, vanhempieni luo valmiiseen pöytään. En muista joulusta juuri mitään muuta kuin sen, että esikoinen sai kymmenen lahjaa (eläväistä lohduttajaa taisi koko suku vähän hemmotella...) ja että jouluyön kirkossa itkin silmät päästäni kuoron laulaessa Taivas sylissäni -kappaletta.


Olet aarre sydänten, 
miten sinut suojelen? 
Helmassani kantaa itse taivastako saan?

Tänä vuonna joulu on se, josta unelmoin jo kesällä. Sydän on täynnä suurta kiitollisuutta, lämpöä ja rakkautta. Huomenna menen Veikkosen haudalle ensimmäistä kertaa Silmun syntymän jälkeen. Sen jälkeen nautimme kotona oman pienen perheemme kesken ihan tavallisista jouluasioista: saunomme, syömme, avaamme paketteja, poltamme kynttilöitä. Kuuntelemme joululauluja, joiden sanoissa on niin paljon sellaista, mikä osuu kohdalleen. Armoa. Rauhaa. Äidin onnea vastasyntyneestä, mutta myös äidin surua menetetystä lapsesta. 

Mietin, minkä laulun tähän laittaisin joulutoivotukseksi. Varpusenko? Ehkä sen, jossa äidillä on kyynelissä silmät ja maailma on niin kylmä? 

Laitan tämän, ja näiden sävelien ja sanojen myötä toivotan rauhaa kaikkien lukijoiden jouluun, surussa ja ilossa.


sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Odotuksen kolme viimeistä yötä

Kun kirjoitin blogiin 25.11., elin toiveikkaasti siinä luulossa, että Silmu voisi jo seuraavana päivänä olla sylissäni. Vaikka tiesinkin, että synnytyksen käynnistäminen voi kestää useamman päivän, halusin uskoa, että edessä oli enää yksi yö.

Öitä oli vielä kolme. Kirjoitan ne talteen (ja niiden väliin jäävät päivät), on tarve käydä läpi ja purkaa. 


25.11.
klo 23.50
Päivä on ollut reipas ja hyvä. Ollaan lähellä maalia, eihän mikään enää voi mennä pieleen! Mutta yö pitäisi vielä nukkua... Levottomuus lepattaa sydämessä ja saa kaivamaan kotidopplerin esiin parikin kertaa valojen sammuttamisen jälkeen. Tunnustelen liikkeitä pakkomielteisesti, en uskalla antaa unelle valtaa. Pyörin sängyssä ja katson kelloa vielä yhden jälkeen.


26.11.
klo 3.15
Herään, vatsa on kova, tuttu kivuton supistus taas. Tunnustelen, odotan, ei vastausta. Käyn vessassa. Sänkyyn palattuani asetun kylkimakuulle, kohta se potku tulee. Tökin vatsaa, ei vastausta. Seuraavaksi sokeria - kaavin keittiössä lusikalla hunajaa purkista ja taitan pari palaa suklaata suuhuni. Ei vieläkään liikkeitä. Montaa minuuttia ei ole kulunut, mutta alan jo hermostua. Huokailen niin kovaan ääneen, että mieskin herää. Pursotan geeliä mahalle ja asettelen dopplerin kuulokkeita korviin tärisevin käsin. Kuuluu istukan viuh-viuh-viuh. Mutta syke - missä se vauvan syke on? Ei helvetti, ei taas! Ei voi olla totta! Mies hätääntyy yhtä lailla, tunnustelee vatsaani ja sanoo sen tuntuvan ihan samanlaiselta kuin silloin, kovalta ja liikkumattomalta. Sitten kuuluu dopplerista sydämen jumputus, mutta se on mielestäni vauvan sykkeeksi liian hidas. Omani on jo niin nopea, että on mahdotonta ranteesta tunnustelemalla verrata. Paniikki ottaa vallan.

Esikoinen kiskotaan sängystä ja pakataan haalariin. Kiroilen ja hoen "ei voi olla totta, tää ei oo totta". Mies vakuuttaa, että kyllä se dopplerin ääni hänestä kuulosti ihan samalta kuin ennenkin, oli se vauvan syke. Minä hoen vain, että kotidoppleriin ei saa luottaa, jos liikkeitä ei tunnu. Nyt äkkiä, äkkiä, nyt sairaalaan! Mies toteaa, että jos tilanne on paha, kiirehtiminen ei enää auta. Ja vielä hän sanoo: "Ulpukka, jos tässä nyt taas on käynyt huonosti, niin sitten me vain selvitään jotenkin siitäkin." Niin sanoo tuo uskomaton mies, kannattelijani.

Ennen kuin pääsemme autoon ehdin nähdä silmissäni kuvan vauvasta arkussa vaaleanpunainen pitsireunainen lakki päässään. Sellainen älytön piirroshahmovauvan lakki - kyllä mieli on kummallinen! Ehdin ajatella metsässä näkemääni palokärkeä ja pikkulintuja ikkunan takana - että olivatko kuoleman lähettiläitä pirulaiset kuitenkin.

Autossa yritän kuunnella vielä dopplerilla, mutta ääni peittyy moottorin hurinaan. Yön ruuhkattomilla kaduilla sairaalaan on alle vartin matka. Tunnen potkun ja näen mahankin heilahtavan. Huh! Mutta koska se on vain yksittäinen potku, alan jo muutaman sekunnin päästä empiä, tunsinko ja näinkö sittenkään, jos kuvittelin vain...


Synnytysvastaanotossa ulosantini on sekavaa. Saan kuitenkin jotenkin kerrotuksi, että en tunne liikkeitä ja minulta on aiemmin kuollut vauva kohtuun. Että en nyt ole liikelaskentaohjeiden mukaan tuntia tunnustellut, kun paniikki ehti iskeä jo alle vartissa, ja että olen aika hirveän peloissani nyt.

Käyrä nappaa heti kaksi sykettä: 120 on vauvan ja 150 minun. Kätilö naurahtaa, että taidan olla aika säikähdyksissä. Sitten minut jätetään verhon taakse makaamaan. Mies käy käytävältä kuikuilemassa ja kyselemässä, onko se elossa. On se. Esikoinen pelaa toppahaalareissaan Angry Birdsiä miehen puhelimesta, silmät lautasina kesken unien alkaneesta oudosta yöseikkailusta. Silmu on elossa! Mutta en siltikään pysty rauhoittumaan. Liikkeet ovat vaisuja ja syketaso alhaisempi kuin päivisin otetuissa käyrissä. Onko sillä kuitenkin jokin hätänä?

Käyrän vakuutellaan olevan kunnossa, mutta pääsen vielä lääkärille. Ultrassa Silmu virkistyy hereille ja vatsa alkaa vilkkaasti muljahdella. Tunnen itseni idiootiksi, mutta lääkäri on empaattinen ja ymmärtäväinen. Hän peruu aamupäivän äitiyspoliajan ja kirjaa minut osastolle saman tien. Kotiin ei tarvitse lähteä ennen kuin vauva on syntynyt, ei tuollaisella taustalla, hän lupaa.


klo 8.20
Olen yrittänyt nukkua osastolla siinä juurikaan onnistumatta. Saan ensimmäisen Cytotec-murusen. Toisin kuin äitiyspolilla on visioitu, synnytystä ei voidakaan käynnistää ballongilla tai kalvojen puhkaisulla. Kohdunsuu on pari senttiä auki, mutta kanava on napakka ja kiinteä ja sitä on kolmisen senttiä jäljellä. Ballonki ei todennäköisesti pysyisi paikallaan tarpeeksi kauan, koska kohdunsuu on jo lupaavasti auki. Kanavaa on kuitenkin liikaa edessä kalvojen puhkaisuun, ja parhaaksi keinoksi sen lyhentämiseen nähdään perinteinen lääkkeillä kypsyttely.

Päivän aikana opin, että elävän vauvan synnytyksen käynnistäminen on totta tosiaan eri juttu kuin kuolleen. Lääkeannos on paljon pienempi ja se annetaan suun kautta eikä kohdunsuulle. Vaikka kuinka kävelemme ympäri sairaalaa, mitään ei tapahdu. Tulee menkkajomotteluja, välillä käyrälle piirtyy säännöllisiäkin supistuksia, mutta kiputuntemukset ovat kuitenkin hyvin lieviä eikä mitään edistystä alakerrassa tapahdu.

Mieli on yöstä vielä levoton ja herkkä; tiheä käyrän ottaminen onneksi rauhoittaa. Luen Kaija Juurikkalan Äitikirjaa ja opettelen käyttämään uutta puhelinta, jonka mies yks kaks yllättäen käy minulle ostamassa etukäteisjoululahjaksi.

klo 22.00
On luvattu, että lääkäri tutkii tilanteen aamulla. Ehkä pääsen sitten synnytyssaliin kalvojen puhkaisuun. Nukahdan sydänkäyräpiuhassa kiinni Opamoxin voimin. Yöllä herään kerran ja huomaan, että piuhat on irrotettu. Soitan kätilön paikalle ja saan jatkettua unta, kun rauhoittava jumputus jälleen kuuluu.


27.11.
klo 8.00
Olen levänneempi kuin aikoihin. Rauhoittavan turvin nukuttu yö vasta konkretisoi minulle, miten kammottavan huonosti olen raskauden loppuajat nukkunut. Olen ollut paljon väsyneempi ja univelkaisempi kuin olen tajunnutkaan. Mahdollisuudesta satunnaiseen rauhoittavien käyttöön on kyllä puhuttu äitiyspolin lääkäreiden ja psyykkisen puolen ammattiauttajanikin kanssa, mutta olen koko ajan torjunut ajatuksen. Nyt jälkeenpäin tuntuu typerältä, että niin itsepintaisesti halusin olla ilman lääkkeitä. 

Kohdunsuun tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Käynnistelyä jatketaan Cytotecein. Tuloksia ei tule senkään vertaa kuin edellisenä päivänä - ei melkeinpä minkäänlaisia tuntemuksia! Luen Juurikkalan kirjan loppuun ja kirjoittelen sieltä osuvia sitaatteja talteen. Viestittelen parin läheiseksi käyneen kohtalotoverin ja kätilöystäväni kanssa. Välillä torkutaan miehen kanssa sairaalasängyssä vieretysten.

Alkuillasta mies hakee esikoisenkin sairaalaan kyläilemään. Yhä vain on vauva mahassa isoveljen pettymykseksi.

klo 19.30
Alan turhautua. Taas puhutaan, kuten edellisenä päivänä, että seuraavana aamuna saliin kalvojen puhkaisuun ja tarvittaessa oksitosiinitippaan. Uuden Cytotecin antamista yötä vasten pantataan - selvästikin käynnistetyt synnytykset yritetään ajoittaa virka-aikaan. Kiukun kyyneleet kihoavat silmiin, kun vänkään vuorossa olevalle kätilöopiskelijalle, että eihän tässä ole mitään järkeä: edellisenä päivänä tilannetta on pidetty epäkypsänä kalvojen puhkaisulle ja seuraavana päivänä kuitenkin ollaan siihen menossa, vaikka edistystä kohdunsuulla ei ole tapahtunut.

klo 20.15
Menen kysymään kansliasta, saanko nyt vielä sen yhden Cytotecin vai en; eihän opiskelijapolo sitä voi päättää, haluan puhua jonkun päätösvaltaisen kanssa! Kätilö, joka on tuttu edellissyksyltä (hänkin muistaa minut ja surullisen tarinani), lupaa tuoda lääkkeen, vaikka yleensä ei kahdeksan jälkeen kuulemma enää anneta.

klo 22.00
Vuoteeseen käydessäni alan tuntea melko napakoita supistuksia. Pomppaan ylös sängystä, kävelen huoneessa ympyrää (huonekaveria ei onneksi ole) ja juon monta kuppia vadelmanlehtiteetä. Ehkä noin tunnin kuluttua luovutan ja päätän sittenkin yrittää nukkumista: jos synnytys käynnistyy, herään kipuihin kyllä. Jos se ei käynnisty, väsytän itseäni turhaan urheilemalla ympäri osastoa. Otan yöhoitajan tarjoilemat Panadolin ja Opamoxin, pyydän käyrän sydänpumputuksen taas päälle unimusiikikseni. Muutaman tunnin ajan nukahtelen ja heräilen; supistukset jatkuvat siinä määrin tuntuvina, että särkylääkkeen ja rauhoittavan cocktailkaan ei saa minua kunnolla unessa pidetyksi. 


28.11.
Jossain kohtaa aamuyötä alan uskoa, että synnytys todella on käynnistynyt. Sairaalapapereihin merkityn synnytyksen keston perusteella tosi-actionin katsotaan alkaneen aamuneljän korvilla.

klo 4.50
Nojailen sänkyyn jumppapallon päällä istuen ja painelen kuumia geelipusseja selkää ja vatsaa vasten. Yökkö kehottaa menemään lämpimään suihkuun, mutta olen ihan että no way, nyt en piuhoista enää irti lähde, koko ajan on kuultava pienen sydämen ponteva pompotus.

klo 5.30.
Saan luvan pyytää miehen sairaalaan. Hän nukkuu ilmeisesti koiranunta, koska herää viestiin ja vastaa välittömästi. 


klo 7.30
Odotukseni viimeinen yö päättyy: kaulakanava on kokonaan hävinnyt, kohdunsuu on neljä senttiä auki, synnytys on hyvää vauhtia käynnissä ja vihdoinkin pääsemme synnytyssaliin!

(To be continued...)

perjantai 19. joulukuuta 2014

Tabu

Kirjoitan tästä silläkin uhalla, että (jo entuudestaan hauras?) anonymiteettini kärsii. Eihän minulla varsinaisesti ole mitään salailtavaa. Veikkonen on tärkeä osa perhettäni, enkä hänestä halua vaieta silloinkaan, kun omalla nimelläni ja naamallani esiinnyn.

Silmun syntymäilmoitus julkaistiin alueemme sanomalehden vauvauutispalstalla. Alkuperäisessä lehteen lähettämässämme tekstissä mainitsimme tytön molemmat veljet, Veikkosen etuliitteellä "enkeliveli". Mutta lehtipä olikin sensuroinut Veikkosen perheuutisesta pois! Kun laitoin toimitukseen loukkaantunutta palautetta asiasta, sain tylyhkön vastauksen: toimituksen linjaus on, että vainajien mainitseminen ei sovi palstan henkeen. Ei pahoitteluja kokemastamme lapsen kuolemasta eikä mielipahasta, joka aiheutui, kun yksi lapsistamme alkuperäisestä tekstistä poistettiin.

Vertaisäitien kera olen nostanut hieman some-mekkalaa aiheesta Facebookissa. Onko lapsen kuolema todella niin suuri tabu, että hienovarainen maininta pienestä enkeliveljestä iloisen vauvauutisen yhteydessä on siivottava lukijoilta piiloon? (Ja kuitenkin samaan aikaan otsikoissa kirkuvat lastenmurhat ja perhesurmat...)

Tämä on jo toinen tällainen keissi, että joudun äitinä puolustamaan kuolleen lapseni oikeutta olla tunnustettu ihminen. Ensimmäinen tapaus oli pian kuoleman jälkeen, kun Veikkosen nimeä ei luettu kirkossa eikä julkaistu kirkollisten ilmoitusten hautaan siunatuissa - vain siksi, että hän oli kuollut jo ennen syntymäänsä. Sittemmin kirjoitettuani palautetta seurakuntaan, sain vuolaita anteeksipyyntöjä. Lohdutukseksi aiheutuneesta harmista Veikkosen nimi luettiin tänä syksynä pyhäinpäivän jumalanpalveluksessa.

Minä haluan murtaa lapsikuolematabua. Perheiden suunnatonta surua ei laisinkaan helpota se, että aiheesta vaietaan.

Ehkä tämä blogikin osaltaan voi tabua rikkoa. Vaikka lukijakunta koostunee pääasiassa kohtalotovereista, olen välillä saanut kommentteja myös muilta lukijoilta. Ehkä olen jollekin onnistunut tämän niin pelottavaksi ja ahdistavaksi koetun lapsikuolemamaailman verhoa raottamaan.

Olen blogin kautta saanut myös kaksi kertaa yhteydenoton toimittajalta - naistenlehdestä ja kirkollisesta julkaisusta - ja molemmilla kerroilla olen päätynyt antamaan anonyymin haastattelun. Sekä täällä blogissa että noissa lehtijutuissa olen halunnut pysytellä nimimerkin suojissa muutamasta syystä: Ensinnäkin nöyryyttävät vihan, katkeruuden, syyllisyyden ja häpeän tunteet ja kaikki se kokemani kukaan-ei-tajua-rypeminen on ollut helpompi päästää ulos nimettömänä. Toiseksi uusi odotus oli niin herkkä asia, että en kauheasti halunnut sitä maailmalle kailotella. Kolmanneksi mietin läheisteni, lähinnä mieheni ja elävien lasteni mutta myös ystävieni, yksityisyyttä; kun kirjoitan elämästäni, kirjoitan väistämättä myös heistä.

Silläkin uhalla, että jonkun silmissä leimaudun huomionhakuiseksi enkelivauvatyypiksi, haluan kokemastani kertoa. Teen sen täällä, teen sen aika ajoin omalla Facebook-seinälläni, ja jotenkin jo tiedän, että ennen pitkää jossain muussakin puolijulkisessa tai julkisessa yhteydessä teen sen varmasti vielä omalla nimelläni.

Pieni poikani ansaitsee olla olemassa maailman silmissä. Kaikki liian varhain lähteneet pienet rakkaat lapset ansaitsevat.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Onnittelujen numerologia

Pino vaaleanpunaisia kortteja, pehmoisista paketeista löytyviä bodeja ja potkareita. Voi miten meitä muistetaan, hellitään ja onnitellaan. Jokainen lahja ja onnentoivotus lämmittää. Mutta pakko sanoa, että jotkut ovat valinneet sanansa aivan erityisen koskettavasti. Ja jotkut toiset tahattomasti vähäsen satuttavat. On niin helppoa sisällyttää tai poissulkea se yksi lapsi.

Taitavimpia ovat kohtalotoverit. Onnen rutistus kolmen äidille. Voisiko ihanammin sanoa? Tai onnittelijoiden nimien joukossa Veikkosen kaverit taivaassa.  

Sitten näitä ajattelemattomia lipsahduksia: Tuplapappa välitti iloiset uutiset. Tuplapappa? Isälläni on kolme lapsenlasta... Esikoiselleni lausutut sanat: Nyt me nähdään sut ekaa kertaa isoveljenä. No kylläpä olette aika monta kertaa tässä vuoden aikana hänet nähneet...

Tiedän, että kukaan ei varmasti loukkaa tahallaan, jonkin verran osaan jo antaa armoa. Silti se pistää. Niin helppoa on unohtaa tai "unohtaa". Ajatella, että se on ollutta ja mennyttä, kun nyt kaikki on hyvin. On niin raastavan helppoa kutistaa Veikkosen ainutlaatuinen elämä vain epäonniseksi raskaudeksi, josta ei tullutkaan vauvaa.

Heitä on kolme. Ei kaksi, vaan kolme.

Minulle se keskimmäinen lapseni oli ja on erittäin fyysisesti ja kirjaimellisen kipeästi totta. Hänen kuolemansa avasi oven Silmun elämälle. Siksi tuntuu entistäkin tärkeämmältä, että hänet myös tämän uuden onnen hetkellä tunnustetaan ja muistetaan.

torstai 11. joulukuuta 2014

Lahjatoiveet

Rakas joulupukki! (Rouva Fortuna? Isä Jumala? Äiti Luonto?)

Tärkeimmän lahjan jo sain. (Kiitos. KIITOS KIITOS KIITOS!) Olenko ahne, jos toivon vielä muuta? 

Toivon luottamusta. Että pystyisin nauttimaan elävistä rakkaistani ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että jonkun taas menetän. Huoli on osa äitiyttä, mutta toivoisin, että jonain päivänä se ei olisi ihan näin hallitsevaa kuin se tällä hetkellä on. Haluaisin nukahtaa luottaen, että kun herään, kuulen vieressäni unen tuhinaa tai nälkä-ähinää. Haluaisin herätä rauhassa vailla pakkoa tarkistaa heti, että muut perheenjäsenet ovat hengissä. Haluaisin osata nauttia näistä tavallisen arjen pienistä onnellisista hetkistä ilman synkkiä "milloin onni taas kääntyy" -ajatuksia.

Toivon kykyä sietää elämän epävarmuutta. Muilla elämänalueilla onnistun tässä yleensä hyvin: epätyypillisen ja epäsäännöllisen työni takia olen tottunut taloudelliseen epävarmuuteen. En tavoittele hallintaa pakkomielteisellä kodin järjestyksessä pitämisellä (melkeinpä päinvastoin...), en pidä pilkuntarkasti kiinni rutiineista ja päivärytmeistä, olen hyvä joustamaan ja mukautumaan. Kun vain osaisin sietää myös sitä, että elämän ja kuoleman kysymykset eivät ole käsissäni. Kun ymmärtäisin, että vaikka kuinka pelkään ja luon kauhukuvia mielessäni, se ei minua miltään suojele. Parempi olisi uskaltaa nauttia, antautua onnelle, kun sen aika on.

Toivon rauhaa. Synnytyksestä on vasta pari viikkoa, joten hormonit heittelevät ja mieli myllää ihan ymmärrettävästi. Aika uuvuttavaa tämä tunteiden vuoristoradalla ajelu kuitenkin on, enää en kovin montaa kierrosta kyydissä jaksaisi. Jos jouluksi jo edes vähäsen tasaantuisi, laskeutuisi sydämeen rauha.

Toivon varjelusta. Ajatus suojassa ja turvassa olemisesta murtui Veikkosen kuoleman myötä, ja siksi on vaikeaa ajatella, että mitään varjelusta olemassa onkaan... Mutta välillä on kuitenkin olo, että yksin jaksaminen on liian vaativaa. Jonkinlaiseen voimaan, kannatteluun silloin haluaa turvata.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Ajan kulku

Matka tästä...


...tähän...

...kesti vuoden, kuukauden ja kaksitoista päivää. 

Nyt jälkikäteen ajateltuna se on hämmästyttävän lyhyt aika. Niin paljon, niin äärimmäisiä kokemuksia vain vähän yli vuodessa.

Joidenkin "asiantuntijoiden" (?) mukaan nyt olisi vasta hyvä aika ruveta miettimään uutta raskautta. Yhtäältä ymmärrän ajatuksen, toisaalta en ollenkaan.

On totta, että tuore suru ja uusi raskaus olivat kuluttava ja vaativa yhdistelmä. Luulen, että plussatestin myötä surutyö myös jollain lailla jos ei nyt keskeytynyt niin muuttui ja viivästyi. Luultavasti siirsin raskauden takia tiedostamattakin joidenkin asioiden ja tunteiden käsittelyä tuonnemmaksi. Tiedän, että kuoppia ja romahduksia on varmasti vielä luvassa.

Toisaalta ajatus siitä, että pitäisi odottaa vuosi, on täysin järjetön. Sehän on vastoin biologiaa! Kuitenkin olemme niin vahvasti luonnossa kiinni, nisäkkäitä, poikaset menetettyämme uusia vailla. Näppituntuma vertaismaailmasta on sellainen, että hyvin usein uusi raskaus kohtukuoleman jälkeen alkaa nopeasti. Minäkin olin niin onnekas, että tulin raskaaksi ensimmäisestä yrityskierrosta.

Kehotukseen vuoden "toipumisajasta" ennen uutta yritystä sisältyy myös aika optimistinen ajatus siitä, että raskaus alkaa aina helposti ja suunnitellusti toivotulla hetkellä. Uskon, että useilla meikäläisistä on kamala pelko siitä, että se ei enää onnistu, ja siksikään yritystä ei tee mieli lykätä. Jos ikä alkaa kolmosella eikä kakkosella, pelko hedelmällisyyden vähenemisestä on myös jossain määrin aiheellinen.


On vaikeaa edes miettiä, missä kunnossa ja mielentilassa olisin nyt, jos en olisi saanut Silmua. Jos menetyksen tuskan lisäksi olisikin tullut vielä kokemus kuukausi toisensa jälkeen tyhjiin valuvista toiveista; pelko, että vauvaa huutavaan syliin ei enää koskaan saa uutta nyyttiä hoivattavaksi... Joillekin sellainen on todellisuutta; elämä ei ole tässäkään asiassa reilu. Kaikille se ei ojenna lohtukorttia yhtä nopeasti kuin meille - ja mikä surullisinta, joillekin ei koskaan.

Surun myötä olen ajatellut paljon aikaa. Käsitykseni siitä, että aika on syklistä eikä lineaarista, on vahvistunut entisestään. Kerroksia, kierroksia, moneen suuntaan kulkevia, kertautuvia kokemuksia, päällekkäisyyksiä, sisäkkäisyyksiä. Jotenkin sillä tavalla koen ajan.

Suositus surra suru kunnolla ennen uuden vauvan haikailua tuntuu kuuluvan lineaariseen aikakäsitykseen. Aivan kuin surun voisi irrottaa muusta elämästä, surutyön suorittaa kuin opintokokonaisuuden tai työprojektin.

Kuten jotkut lukijat ovat kommenteissaan muistuttaneet, kaikki rakkaat lapset mahtuvat kyllä äidin sydämeen. Vaikka kohtukuoleman jälkeinen raskaus pelko-toivo-kiikkumisineen oli rankka kokemus ja nytkin pää on pyörällä ja sydän syrjällään onnen ja surun ja kaikkien tunteiden painosta, uskon, että en olisi tämän valmiimpi uuden vauvan syntymään ollut, vaikka olisinkin kauemmin odottanut.

Jos olisin odottanut pitempään, ei olisi tullut Silmua, se olisi ollut sitten jo joku toinen. Juuri tämä pieni tyttö oli tulossa, haluan uskoa niin.

Hyvin ihmeissäni (ja yhä vain niin kiitollinen!) olen siitä, että painajaismaisen marraskuun 2013 jälkeen tuli toivontäyteinen marraskuu 2014 ja että joulu, joka viime vuonna meni tyystin ohi lohduttomuudessa, tuntuu tänä vuonna taas kauniilta ja juhlimisen arvoiselta.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Vaaleanpunaista

Valtavasti kiitoksia onnitteluista!

Pääsimme kotiin sunnuntaina, kun Silmu oli lähes tunnin tarkkaan kahden vuorokauden ikäinen. Ensimmäisissä päivissä ovat olleet läsnä kaikki tunteet. Hetket, jotka menetin. Hetket, jotka sain. Elämän mysteeri ja ihme, kipu ja kauneus.

On monia asioita, joista koen tarvetta kirjoittaa, kunhan vain sopiva hetki tulee. Rankan odotuksen viimeisistä öistä. Synnytyksestä. Tähänastisesta surun matkasta.

Kun kirjoitin raskaudesta ensimmäisen kerran tänne blogiin, sanoin, että tästä ei ole tarkoitus tulla odotusblogia. Tulipa kumminkin - ja eikö se lopulta ollut hyvällä tavalla varsin tarkoituksellista, että kävi niin? Tunsin epämääräistä huonoa omaatuntoa, kun uusi raskaus kiilasi tunnisteissa surun edelle. Mutta niin kahlitsematonta oli toivo, niin sitkeää peloista ja kaikesta synkästä huolimatta.

Näinä vaaleanpunaisina ensipäivinä olen välillä ikävöinyt Veikkosta riipivästi ja välillä pyydellyt mielessäni häneltä anteeksi sitä, että onni pienestä siskosta on niin pakahduttavaa, että en voi kaivata tästä hetkestä mihinkään toiseen. 


Ennen kuin aloitin tämän blogin, olin tutustunut moniin netissä jaettuihin vertaistarinoihin. Useat niistä saivat onnellisen käänteen melko piankin, noin vuoden päästä menetyksestä. Koskettavin ja samastuttavin kokemus löytyi Pikkusisko sai siivet -blogista. Ensin en edes huomannut hurjaa kohtalonyhteyttä, joka minulla ja blogin kirjoittajalla Turnipilla on: hänen toivolapsensa, elävä enkelisiskon jälkeen, syntyi samana yönä, jona oma Veikkoseni sai siipensä. 

Toivoin, toivoin, toivoin jo tämän blogin aloittaessani, että myös minun tarinani voisi kääntyä sellaiseksi kuin Turnipin ja monen muun kirjoittajan. Että näkyvissä siellä kaikkein pimeimmänkin keskellä olisi valo. Ja se oli. Se tuli. Siitä olen niin kiitollinen, että mitkään sanat eivät riitä. 



Tämä ei ole päätepiste. Surutyö on kesken, ja haluan kirjoittaa vielä monista asioista. Luonnoskansiossa on tekstin alkuja, jotka olen kirjoittanut jo ennen Silmun odotusta, aiheita, joihin varmasti vielä jossain kohtaa palaan. Sellaisia kuten miehen suru, ruumiillinen suru, lapsikuolemaslangi, virallisia kohtaamisia kuoleman jälkenen. 

Ehkä jatkan täällä tai ehkä aloitan uuden blogin. Pysykää mukana kuitenkin, te rakkaat lukijat - kommenttinne ja myötäelämisenne eri käänteissä ovat olleet minulle hyvin tärkeitä.

lauantai 29. marraskuuta 2014

Onni, helpotus, kiitollisuus

Silmu syntyi eilen klo 12.14.

Käynnistely kesti kauan, mutta käynnistyttyään synnytys eteni hienosti ja oli kuin olikin monin tavoin hyvin voimauttava ja eheyttävä kokemus. Ihaninta oli ponnistamisen jälkeen kuulla se huuto, nähdä ilmaa vispaavat kädet ja jalat ja kurttuun rutistuvat kasvot.

Maailma näyttää nyt kauneintaan, on hyvä olla.



Kiitos kaikille odotuksessa mukana eläneille, pelkojen keskellä tsempanneille, loppumetreillä mukana jännittäneille lukijoille! Kirjoittelen paremmalla ajalla lisää.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Syvään hengitellen

Liikuttaa se tsempin, kannustuksen ja myötäelon määrä, jota olen viime päivinä osakseni saanut. Viestiä pukkaa, puhelua. Hengessä ollaan mukana, hyvää toivotaan ja toivotetaan, hyvään uskotaan.

Joudun yhä nieleskelemään "seuraavan kerran nähdessämme sulla on vauva sylissä" -puheille, sille kaikelle varmuudelle, miten "pian on nyytti kainalossa".

Tekee mieli sanoa hys hys, älkää puhuko ajatuksianne ääneen. Niin haurasta on kaikki, että pelkään jonkun väärän sanan vielä tämän lähellä olevan onnen mahdollisuuden rikkovan. Jotain häiritseviä taikauskokeloja kai pyörittelen.

Mutta palokärki on vain palokärki. Eikä se ollut edes meidän pihassa, kun sen pari viikkoa sitten näin. Metsikössä oli, kauempana kotoa. Ei ole merkkejä eikä enteitä pahasta, jos ei yhtä paljon hyvästäkin. Ihan on siitä kiinni, miten katsoo ja tulkitsee.

Olin tänään siellä akupunktiossa. Vaikka ajanvarauspuhelusta jäi nihkeä fiilis, hoitaja oli sydämellinen ja mukava. Käynnistyspisteiden käsittelyn lisäksi hän teki rentouttavaa hoitoa. Sitähän ne luomusynnyttäjäidealistitkin korostavat, että rentoutuminen on avain synnytyksen käynnistymiseen ja etenemiseen.

Hoidon aikana tuli yksi kipeähkö supistus. Muuten oli vain raukea olo. Kuitenkin kun lähdin hoidosta, sain kävellessäni melko napakoita supistuksia. Kävelin kaupungilla lopulta pari tuntia ja tein joululahjaostoksia (nyt vasta havahduin siihen, että eipä moiseen ehkä kohta ole aikaa/tilaisuutta/motivaatiota!). En oikein usko, että synnytys on käynnistymässä, mutta jospa nämä tuntemukset, joita päivän mittaan on ollut, kuitenkin avaisivat tietä sen verran, että käynnistäminen sairaalassa olisi sitten sujuvampaa.

Kohdunsuun tilanne oli jo pari viikkoa sitten sen verran lupaava, että käynnistystapa on todennäköisimmin joko ballonki tai kalvojen puhkaisu. Huomenna aamupäivällä menen äitiyspolille ja sydämestäni toivon, että siltä reissulta jään synnyttämään. Sen verran varoiteltiin, että jos saleissa on ruuhkaa, käynnistys voi vielä siirtyä seuraavaan päivään (tai jopa seuraaviin päiviin!), mutta elän nyt ihan täysin siinä ajatuksessa, että kotiin ei enää tarvitsisi lähteä odottelemaan. Onneksi loppuvuosi ei varsinaisesti ole mitään syntyvyyden ruuhkahuippuaikaa.

Tänään fiilis on ollut yllättävän reipas ja hyvä. Täysillä en tosin uskalla vieläkään luottaa. Ja saa nähdä, millaiset pelkopeikot mielen pimennoista vielä pomppaavat esiin illan ja yön tullen...

Suurin pelko on ollut se, mistä on kokemusta, kohtukuolema. Nyt kun maali häämöttää, menettämisenpelko on alkanut yhä enemmän ottaa myös uusia muotoja. Eilisiltana suoritin kiellettyjä googlauksia:

sykelasku synnytys hätäsektio (14700 tulosta)

vauvan hapenpuute synnytyksessä (5370 tulosta)

sydänvika ultrista huolimatta (3150 tulosta)

yllätyksenä vakavasti sairas lapsi (79600 tulosta)


Akupunktiohoitajan vastaanoton eteisessä oli seinävaatteeseen painettuna Desiderata-runo. Sen rivit olisin eilen tarvinnut hillitsemään Google-kauhujani: "Kasvata ja vahvista henkeäsi suojaamaan sinua äkillisen epäonnen kohdatessa. Mutta älä masenna itseäsi kuvittelemalla."

Ja nyt, kun en voi muuta kuin odottaa huomista ja toivoa parasta, nämä sanat rauhoittavat myös: "[V]aikka sitä joskus epäilisitkin, maailmankaikkeus joka tapauksessa kehittyy niin kuin sen tulee."

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Luottamusprojekti, askel 2




Peitto on valmis.

Venytin sen tekemistä tarkoituksella niin, että siitä todellakin tuli koko raskauden kestoinen projekti. Viime viikkoina ompelin illat neuletilkkuja yhteen olohuoneen riittämättömässä valossa. Ja aina seuraavana päivänä mittailin työni tulosta: eivätpä saumat aivan kohdalleen osuneet... (Vuodenajan valottomuutta en totta puhuen muuten ole juuri huomannutkaan. Moni on sanonut, että on varmasti raskasta, kun ihan ilman henkisiä kuormiakin pimeys uuvuttaa, mutta minä olen oikeastaan tykännyt tästä sisäänpäin käpertymisen sallivasta hämärästä. Ja viime marraskuu oli niin horror-osastoa, että tänä toivon vuonna ei ole tullut mieleen valittaa kaamoksesta.)

Tosin eipä niitä vänkyröitä saumoja voi pelkän huonon valon piikkiin laittaa. En ole varsinaisesti mikään käsityöihminen ja ylipäänsä pikkutarkkuutta vaativissa asioissa tapaan olla melko suurpiirteinen. Monissakin jutuissa olen ennemmin ideoija kuin puurtaja. Tilkut olivat epätasaisen kokoisia, ja vaikka yritin höyryttelemällä tasata eroja, ompeluvaiheessa epätasaisuus tuli silti vastaan.

Lisäksi mieli askarteli ihan omiaan neulan viuhutessa. Ajattelin mennyttä, tulevaa, tätä miten ne kietoutuvat yhteen, kävin päässäni keskusteluja ja muotoilin kokemaani lauseiksi. Kun en keskittynyt ompelemiseen, minulle myös todella kävi penelopet: tarkoitus oli asetella tilkut korinpohjakuvioksi, mutta huomasinkin ommelleeni pitkän pätkän samansuuntaista neuletta vierekkäin ja jouduin purkamaan tekeleeni. Ajatuksissani aloin purkaa väärästä kohtaa, joten uudelleen ommeltavaa tuli entistäkin enemmän...

Peitosta tuli melko suuri, vastasyntyneelle aivan liian suuri. Sen mitat ovat noin 70cm x 90cm. Tilkkujen neulominen oli niin kivaa ja koukuttavaa, että en ehkä malttanut lopettaa ajoissa. Ja oli taustalla tämäkin kylmäävä ajatus: pienempi peitto olisi liian helposti näyttänyt silmissäni arkkupeitolta. Halusin kasvattaa luottamusta ensipäiviä, -viikkoja, -kuukausiakin pitemmälle: Silmu saa jatkaa kasvamistaan kohdun ulkopuolellakin. Siihenhän minun on tarkoitus luottaa. Tuntuu mukavalta, että peittokin riittää pitkäksi aikaa.


Ensin ajattelin, että otan peiton mukaan jo sairaalaan. Mutta sitten tajusin: luottamusprojektin seuraava vaihe on peiton jättäminen kotiin. Vauvahan on myös tulossa kotiin! Siihen on nyt päivä päivältä paisuvan pelon ja yhä hirveämmäksi käyvän huolen läpi vain jaksettava luottaa.



lauantai 22. marraskuuta 2014

Pelko ja toivo ottavat matsia varusteasioissa

Kootaanpas nyt se hoitopöytä, päättää toivo pystypäin. Onhan vaatteetkin pyykätty, harsot ja kaikki, laitetaan ne nyt viimein paikoilleen. Vaaleanpunaisimmat päällimmäiseksi, että olisi mahdollisimman selvää: tämä on eri odotus, uusi vauva, tämä ei toista mitään vanhaa, vaikka hoitopöytä laatikostoineen hankittiinkin jollekin toiselle, joka ei kotiin tullut.

Pinnasänkyä ei kyllä sitten varmasti koota, tuumaa pelko. Ei edes haeta varastosta, mitäs sitä edestakaisin kuljettelemaan, lisää vielä kitkeränkatkeralla äänellä... Toivo nieleskelee hiljaisena, tyytyy pelon ratkaisuun.

Toivo ostaa lakanakankaan. Pelko estää kaivamasta ompelukonetta kaapin perältä.

Toivo miettii ammeen hankkimista. Esikoisen ammekin on vielä olemassa, mutta kun se Esikoinen tykkää siinä vieläkin saunapäivisin läärätä ja ties mitä kaikkea siinä on näiden vuosien aikana lioteltu, niin vauvalle olisi suotavaa hankkia ihan oma ja puhdas. No, jos kuitenkin sitten syntymän jälkeen vasta, maanittelee pelko, eihän sitä aivan heti tarvita.

Vaununkoppa voitaisiin kyllä varastosta kaivaa, täytyy se makuupussikin pestä, intoilee toivo. Pelko myöntyy sillä ehdolla, että vaunujen annetaan olla ihan siellä varaston perällä, niitä ei kuljetella vielä mihinkään.


Niin että jotain on nyt aivan valmiina ja jotain ei vielä ollenkaan. Ilman logiikkaa on toimittu, välillä on toivo tuulettanut voittoja, mutta monta erää on vienyt pelkokin.

Mitä vähemmän on matkaa jäljellä, sitä enemmän pelottaa. Nyt se ulottuu jo päiviinkin. Silmu-parka ei saa enää uinailla vatsassa ollenkaan, kun koko ajan on äiti tökkimässä hereille ja varmistelemassa, että elossa ollaan.

Mietin monta kertaa päivässä, pitäisiko vain mennä synnytysvastaanottoon sanomaan, että en kestä enää. Ei kai se vauva tästä muutamassa päivässä niin olennaisesti valmiimmaksi enää tule... Ja sitten taas kuitenkin joku järkevä, rauhallinen, sovinnainen puoli tyynnyttelee jaksamaan sovittuun päivään saakka. Sairaalassa sanottiin siitäkin mahdollisuudesta, että viimeisiksi päiviksi voisi päästä osastolle odottelemaan, jos pää uhkaa levitä, mutta en tiedä, toisiko se turvan tunnetta sen enempää... Kotona on kuitenkin pesänrakennuspuuhat (kylläpä sitä siivottavaa ja sisustettavaa vaan riittää, kun alkuun pääsee...) ja perhe.

Jos nyt taas sen fatalismin saisi kaivettua avuksi: asiat menee lopulta niin kuin pitää... Vai..?

perjantai 21. marraskuuta 2014

Pikkuveli, joka ei ole täällä

Vauvan kuolema on aina vanhemmille kamala suru, olipa kyseessä sitten ensimmäinen tai seitsemäs lapsi.

Voin kuvitella, että esikoisen menettämisen suruun liittyy erityisen viiltävästi myös kokemus siitä, että on tullut äidiksi tai isäksi, mutta ei ole ketään hoivattavaa. Tyhjyys on totaalista.

Perheen elävät lapset taas nähdään helposti lohtuna ja joskus hieman pateettisesti jopa ainoana syynä jatkaa elämää.

Tokihan Esikoinen toi jo niihin alkumatkan pimeisiin hetkiin lohtua. Kun palasimme sairaalasta, Esikoinen juoksi iloisesti vastaan. Hän oli kuullut mummiltaan, että vauvaveli menikin enkeliksi, mutta ei ollut selvästikään vielä yhtään tajunnut, mitä se tarkoitti.

Kaikkien suruvärssyjen ja muistolauseiden yläpuolelle kohosivat elävän lapseni ihanat lohkaisut pian kuoleman jälkeen. Ensimmäisestä tuli itku, toisesta nauru:

"Mä haluaisin taikoa Veikkosen takaisin eloon. Mutta ei mulla ole taukasauvaa. Niitä on vaan mielikuvituksissa. Ja noidilla." 

"Onneks mä en kuollut vauvana!"


Synkimpinä hetkinäni edes Esikoinen ei kuitenkaan tuntunut minulle riittävältä syyltä jatkaa elämää. Hän oli jo niin iso ja reipas ja toimelias, lähes neljävuotias. Hän hiipi kyllä kainaloon aamuöisin, suostui halittavaksi ja syliteltäväksi, mutta ei hän mitenkään voinut sen pienen vastasyntyneen paikkaa täyttää. Ruumiini ja mieleni huusivat vauvaa. Ajattelin välillä, että Esikoinen pärjäisi hyvin isänsä kanssa kaksin, miksi minä en saanut mennä vauvani mukana...

Inhottavimpia olivat ensimmäisten kuukausien tunteet siitä, että Esikoinen oli suruni tiellä. Olin menettänyt lapsistani toisen; miten saatoin yhtäkkiä tuntea niin voimakkaan kielteisiä tunteita ainoaa elävääni kohtaan? Oli pakko yrittää pitää arjessa jonkinlaista ryhtiä, se tuntui raskaalta. Olisin vain halunnut rauhassa romahtaa ja luovuttaa kokonaan. Pinnani oli lyhyt, en kestänyt uhmaa tai kiukkuamista yhtään. Tuntui, että lämmin yhteys, joka minulla oli ollut lapseeni, heikkeni ja haurastui.

Aloin pelätä, että en ole turvallinen vanhempi. Miehen menojen ja reissujen ajaksi tarvitsin muuta aikuisseuraa, en yksinkertaisesti uskaltanut olla Esikoisen kanssa kahdestaan kovin pitkiä hetkiä, kun koin olevani mieleltäni niin epävakaa. Kevään mittaan tämä olo onneksi helpotti, ja etenkin kesän aikana, kun Esikoinen oli kaksi kuukautta päiväkodista lomalla, yhteys parani taas huomattavasti.


Paljon on pitänyt myös miettiä, millaista on lapsen suru ja miten se ilmenee. Menetys ei ollut vain minun ja mieheni, myös esikoinen menetti odotetun pikkuveljensä.


Esikoinen ottaa Veikkosen kuvan hyllystä käteensä ja katsoo sitä pitkään, ihan hiljaa. "Siinä se Veikkonen on, sun sylissäs." 

Miksi emme ottaneet häntä mukaan katsomaan veljeään? Miksi se tuntui niin vaikealta? Hän on nähnyt kuvat, hän on nähnyt pienen arkun. Lapsen mutkattomuudella hän olisi varmasti myös osannut kohdata elottoman veljensä. Miksi emme sitä mahdollisuutta hänelle antaneet? Miksi kukaan ei sanonut meille, että ei lapsi siitä traumatisoidu, ennen oltiin avoimen arkun äärellä aina koko suku? Miksi kukaan ei kertonut, että tätä asiaa pitäisi myöhemmin katua?  

Esikoinen ei lähde mielellään haudalle. Vaikka en haudalla yleensä romahtele, ennemminkin tunnen tyyneyttä ja rauhaa, hautausmaahan liittyy ehkä lapsen mielessä hautajaisten muisto ja kaikki se ahdistava, jota hän joutui ensimmäisinä viikkoina ja kuukausina näkemään. Äiti, joka katosi. Äiti, joka itki itkemästä päästyään. Äiti, jota ei saanut hermostuttaa ja häiritä, kun äidillä oli niin vaikeaa. 

"Mennään mieluummin Ikeaan", ehdotti poika yhtenä loppusyksyn sunnuntaina viime vuonna, kun ajoimme haudalle. Ikeassa oltiin käyty juuri pari viikkoa ennen Veikkosen kuolemaa. Oltiin vastikää muutettu uuteen kotiin, ostettiin verhokankaita ja sen sellaista. Ikea on perheonnen pyhäkkö, johan sen leikki-ikäinenkin tajuaa! Lapsiparkin pallomeri, äidin pallomaha - miksi ei mentäisi taas sinne, missä oli niin kivaa?

Kevättalvella Esikoinen sai älynväläyksen: "Nyt meitä on vieläkin vaan kolme, Veikkonen olisi ollut se neljäs. Nyt me voitais muuttaa takaisin sinne vanhaan kotiin!" Olihan isomman asunnon etsimisen kimmokkeena ollut ajatus siitä, että tarvitsemme lisää tilaa kasvavalle perheelle, niin oli Esikoiselle asiasta juteltu.



Kuoleman varjo on ollut läsnä myös Silmun odotuksessa. Pienen pojan kokemusmaailmassa eläviä vauvoja syntyy muille, mutta meidän perheessämme asia ei ole niin yksiselitteisen selvää. Yritämme ruokkia toivoa ja vakuuttaa, että vauvan kuolema on harvinaista, kyllä ne yleensä syntyvät elävinä, mutta Esikoisenkin luottamukseen on tullut särö.

"Jos se uus vauva syntyy elävänä, niin me saadaan se tänne kotiin. Se olis niin mukavaa."

"Meille tulee varmaan sata vauvaa. Aina vaan uus ja uus ja uus."

Ja kotidopplerilla ääniä kuunnellessamme: "Äiti, se on vielä elossa!"

Jopa Se Iso Kysymys, jonka kaikki lapset jossain vaiheessa tajuavat esittää, linkittyi meidän perheessämme kuolemaan: "Mistä se uusi vauva ilmestyy sinne massuun, kun entinen vauva on kuollut?"


Välillä olen ollut salaa kiitollinenkin Esikoiselleni siitä, että hän on nostanut kissan pöydälle ja kertonut, miten asiat perheessämme todella ovat. Eräillä loppukesän kesteillä, joissa oli paljon vieraita ihmisiä, Esikoinen kuittasi saamani onnittelut ja vatsalle juttelut: "Mutta meidän ensimmäinen vauva kuoli. Nyt äitin masussa on uusi vauva. Se on elävä!"

Vieraat aikuiset mykistyivät, eivät osanneet sanoa mitään. "Niin, se oli tosi surullista, että meidän Veikkonen kuoli", totesin vain alleviivatakseni Esikoisen puheet todeksi. Ja vaikka vastassa oli vaivaantunut hiljaisuus, tunsin itseni vahvaksi; olihan ihmeellinen ja fiksu elävä lapseni siinä kanssani, niin luontevasti kantoi yhdessä äitinsä kanssa perheensä tarinaa.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Pelon lonkeroita

Synnytyksen käynnistämisen näkökulmasta täysiaikaisuuden rajana pidetään yleensä 38 viikkoa. Mutta jos vauva syntyy 37 viikon täyttymisen jälkeen, häntä pidetään täysiaikaisena myös. Ota näistä selvää. Joka tapauksessa mahassani on jo melkoisen valmis ihmisyksilö!

Tämä raskaus on kestänyt ikuisuuden, mutta toisaalta ihmettelen, miten voin olla jo tässä! Jos olisin vetänyt äitipolilla viime viikolla itkupotkuraivarit, olisinko saanut käynnistyksen jo vaikka tälle päivälle..? Mistä sen tietää, mikä on vauvalle parhaaksi? Jos kohdun ulkopuolella olisi kuitenkin jo turvallisempaa..? Enää viikko. Vielä viikko.

Näin sukupuolineutraalia odotusta...

Päivissä on yhäkin tsemppifiilis, öissä niin ikään tuttu kauhu. Ensisijaisesti pelkään Silmun menettämistä, mutta välillä alan pimeinä tunteina valvoessani pelätä muutakin.

Mitä jos kuolen itse synnytykseen? Täällä vauraassa lännessä todennäköisyys siihen on niin minimaalinen, että monella asia ei edes käväise mielessä. Se mahdollisuus on kuitenkin aina olemassa. Eräs nuoruuden harrastuksestani tuttu nainen on kuollut synnytykseen. Hän oli vieläpä vanhempiensa ainokainen, ensimmäistä lastaan saamassa... Mikä kohtuuton suru tuoreille isovanhemmille ja vauvan isälle. Niin uskomattoman kipeän kamalaa. Muistan myös parin vuoden takaa odotusblogin, joka ei päättynytkään iloiseen vauvapäivitykseen. Ei tullut minkäänlaista päivitystä; sen sijaan kommenttikenttään ilmestyi lohduton tiedonanto naisen omaisilta. En ollut tuota blogia itse seurannut, mutta sitä reposteltiin ympäri nettiä, joten asia kantautui toista kautta tietooni.


Mitä jos menetän esikoisen? Välillä minua vaivaa kesällä näkemäni uni, jossa ripustan vaaleanpunaisia vauvanpyykkejä murheen murtamana - olen saanut tytön ja samaan aikaan menettänyt esikoispoikani. Näin tuon unen vieläpä ennen kuin edes tiesin Silmun sukupuolta. Olen yrittänyt selittää sitä parhain päin: uni ei ennusta mitään, vaan heijastelee pelkoja ja ahdistuksia, joita valveillakin mielessä risteilee. Ja unitulkintaoppaiden mukaan kuolema unessa tarkoittaa yleensä jotain positiivista: uuden alkua, uutta askelta elämässä. Silti en voi olla miettimättä.

Hetket, kun luen Peppi Pitkätossua kainalossani makoilevalle kiharapäälle, kun pelaamme Junior Aliasta ja olen ylpeän ällistynyt siitä, miten alle viisivuotias osaa kuvista niin taitavasti selittää sanoja, kun katson miehen ja pojan remuamista, kun peittelen väsähtäneen riehupetterin yöunille - ne ovat niin kauniita, ihania ja onnellisia hetkiä, että en välillä pysty niitä elämään kokematta samalla kuristavaa tunnetta: saanhan pitää tämän, enhän joudu tästä koskaan luopumaan..? Minä hyväksyn täysin sen, että esikoiseni kasvaa eikä jonain päivänä enää huoli suukkoa äidiltään. Kunhan hän vain pysyy täällä, tässä maallisessa elämässä luonani.

Vauhditustee.

Mitä jos menetän miehen? Tämä pelko on harvinaisempi, iskee lähinnä joissain konkreettisissa tilanteissa, kuten viime keväänä, kun mies joutui umpparileikkaukseen, tai jonakin varhaisena aamuna, kun hän lähtee töiden takia kauemmaksi, huonolla ajokelillä hirvivaaratielle. Miten selviäisin lapsiperhearjesta yksin? Mies on meistä usein se kärsivällisempi vanhempi, joka pelastaa tilanteen, kun minulta uhkaa katketa pinna. Fyysinen läheisyys on minulle niin tärkeää - miten lohdutonta ja kylmää olisi jäädä yksin. Kun on rakentanut elämäänsä toisen aikuisen kanssa, perustanut yhteisen perheen, miten siitä voisi yksin jatkaa?


Jos pelolle antaa vallan, se syö kaiken ilon elämästä. Pitäisi muistaa, että tärkeintä on tämä hetki, huomisesta ei kukaan tiedä. Tänä iltana saan kuunnella vaimeaa kitaran näppäilyä olohuoneesta, käydä kurkkaamassa pikkuauto kourassaan nukahtanutta esikoista, tuntea vatsassa ihania tömpsähdyksiä. Saan muistella ja kaivata häntä, joka kuuluu perheeseen, vaikka toisaalla jo onkin.

Mene pois pelko kaikkialle kurottuvine lonkeroinesi! Minulla on kaikki hyvin, en tarvitse sinua!

tiistai 18. marraskuuta 2014

Vauhtia akupunktiosta? (Ja vähäsen nurinaa)

- Akupunktiohoitaja ja vyöhyketerapeutti X puhelimessa.
- Ulpukka tässä hei. Kyselen noista akupunktioista. Teetkö sellaisia synnytyksen käynnistymiseen tähtääviä hoitoja?
- Kyllä niitä olen tehnyt. Sullako on sellainen tilanne... millainen tarkalleen ottaen?
- No siis, mulla edellinen vauva kuoli kohtuun lasketun ajan jälkeen, niin nyt ollaan henkisistä syistä käynnistämässä pari viikkoa ennen laskettua jo. Ajattelin, jos vielä kokeilisi sitä akupunktiota ennen sairaalassa käynnistämistä.
- Onko sulla lapsia ennestään?
- Siis eläviä lapsia? Joo, reilu 4,5-vuotias poika.
- Okei, olet siis synnyttänyt aiemminkin.
- Niin, kaksi kertaa, oli myös se kuolleen vauvan synnytys viime syksynä...


Olen jopa omassa kaveripiirissäni viime aikoina törmännyt tilanteisiin, joissa ikään kuin "unohdetaan", että olen synnyttänyt Veikkosen aivan täysin normaalisti alakautta. Kun on tullut puhe siitä, että Silmu syntyy käynnistyksellä, minulle on mainittu, että "käynnistetty synnytyshän monesti on rankempi kuin luonnollisesti alkanut". Aha. Kiva, kun kerroit - tosin onhan tässä minulla itsellänikin kokemusta molemmista... Käynnistys vieläpä on tehty suuremmalla Cytotec-annoksella kuin normitapauksissa...

Tavallaan ymmärrän, että kuolleen vauvan synnytys on helppo "unohtaa". Ulkopuolisten on ehkä vaikeaa käsittää, että ihan ne samat samat vaiheet supistuksineen, ponnistuksineen, jälkeisineen siinä käydään läpi. Kyse on varmaan siitäkin, että asia on liian tuskallinen ja pelottavakin ajateltavaksi. Kuitenkin. Aika irvokasta se on, kun Veikkonen oli sentään täysiaikainen, isohko vauva, maailmaantulomitoiltaan elävänä syntynyttä veljeään suurempi... Ja miten rakas muisto se synnytyskokemus minulle on! Siksikin tuntuu pahalta, että se sivuutetaan.


No siitä akupunktiosta, varasin ajan. Suotavaa olisi kai tehdä useampi hoitokerta, mutta koska näillä viikoilla onnistumisaste ei välttämättä ole kumminkaan kovin hyvä ja jokainen kerta maksaa rahaa, ajattelin nyt tyytyä kokeilemaan vain kerran. Aika on varattu ensi viikon alkupuolelle päivää ennen äitiyspoliaikaa, jolta on tarkoitus jäädä sairaalaan. Hyvällä lykyllä pääsen synnärille siis jo päivän suunniteltua aiemmin...

maanantai 17. marraskuuta 2014

Surun sija näissä päivissä

Veikkonen on ajatuksissani joka ikinen päivä. Myös näinä päivinä, kun Silmun odotus tuntuu vievän ja täyttävän kaiken aikani. Pelko ja toivo ovat päällimmäisiä tunteita, mutta kyllä surukin tilansa ottaa.

Olen pessyt ja viikannut vaatteet valmiiksi vauvalle. Viime syksynä pois pakattujen potkareiden ja bodyjen esiin kaivaminen oli tunteikasta. 

Esikoisen äitiyspakkauksesta peräisin olevat aurinkosukat ovat nyt odottamassa Silmua. Samaan sarjaan kuuluvia tumppuja ei enää ole: ne puettiin viimeiselle matkalle Veikkosen käsiä lämmittämään. 

Suru tulvahtaa pintaan, kun yhtäkkiä ruokaostosreissulla päätämme koukata yhteenkin kodintarviketavarataloon katselemaan vähän jotain sisustusasioita. Viime syksynä olimme juuri muuttaneet uuteen kotiin ja ostimme samaisesta paikasta vahakankaan keittiöön. Olin viimeisilläni, varmaan melkein samoilla viikoilla kuin nyt. 

Kodin laittaminen jäi surussa rempalleen, ja nyt - liekö jonkun pesänrakennusvietin myötä - siihen on taas löytynyt motivaatiota. Niin outo flashback-fiilis: miten me olemme taas tässä pisteessä? Miten meille tällä kertaa käy? 

Kotona olen kuluttanut päiviäni raivaamalla epämääräisiä romu- ja paperiläjiä. Sieltäkin, paperien keskeltä, putkahtaa suru esiin. Muistilappu asioista, joita piti kysyä papilta hautajaisjärjestelyihin liittyen:



Tällaista on olla kohtukuoleman jälkeen uudelleen raskaana. Onnessa ja toivossakin kulkee suru mukana.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Näkökulma pelkoon

Kaikissa asioissa kuulemma on myös jokin positiivinen puoli (kuulettehan ironian narinan äänessäni). Tarkastellaanpa tätä tolkutonta pelkäämistä nyt siitä näkökulmasta: mitä positiivista on pelossa?

Positiivista ei ole se, että voisin valmiiksi pelkäämällä ikään kuin tehdä pudotuksesta itselleni pehmeämmän, jos jotain kamalaa taas tapahtuisi. Toki monien käytännön asioiden suhteen olisin kokemuksen myötä viisastunut, mutta tunnetasolla olisin varmasti uudestaan alkupisteessä. Menisin aivan pirstaleiksi taas.

Sen sijaan, ehkä, kun oikein kääntelee ja vääntelee, positiivisena asiana voisi nähdän pelon mukana tulleen nöyryyden. En tosin ole ennenkään näissä lisääntymisasioissa elänyt aivan pää pumpulissa, lasini eivät ole koskaan olleet niin ätläkän vaaleanpunaiset kuin joillakin. Silti, vaikka olen tiedostanut, että suurin onni pitää sisällään riskin suurimpaan suruun, en tosissaan ollut uskonut, että minulle voisi tapahtua jotain niin järkyttävää kuin lapsen kuolema.

Olen siis nöyrtynyt. Kaikki paha maailmassa voi tapahtua kenelle tahansa, myös minulle. Ajattelen, että nöyryys on kunnioitusta elämän ihmeellisyyttä kohtaan, se on elämän haurauden ymmärtämistä. Sitä, että ei ota asioita itsestäänselvinä.


Minua ahdistaa, kun moni on viime aikoina puhunut tästä raskaudestani jo menneessä aikamuodossa: "Menipä se tosi nopeasti!" Toki ystävät, tuttavat, läheiset ja kaukaiset ovat kaikki koko ajan uskoneet, että tällä kertaa homma hoituu kunnialla maaliin; heidän maailmassaan on olemassa kohtuus ja onnettomuutta seuraa onni. He eivät tunne vertaispalstojen karuja tositarinoita siitä, miten salama todella voi iskeä useasti samaan paikkaan. Viime aikoina heidän uskonsa tämän raskauden onnelliseen päätökseen on ollut entistäkin varmempaa, olenhan jo aivan loppusuoralla.

Tuntuu siltä kuin kukaan ei muistaisi, mikä se minun todellinen kokemukseni viime raskaudesta on. Että silloinhan se nimenomaan tapahtui aivan lopuksi. Kaikin puolin mallikkaasti sujuneen, täysiaikaisen, jo yli lasketun ajan ehtineen raskauden päätteeksi vauva kuoli, PAM, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Toki en Veikkosen odotusaikana ollut yhtä tarkassa seurannassa kuin nyt, en käynyt muissa ultrissa kuin rutiiniseuloissa viikoilla 12 ja 20. Silti on aivan mahdollista ja todennäköistäkin, että vaikka raskautta olisi seurattu tarkemmin, kuolemaa ei olisi voitu estää. Se tapahtui niin yllättäen.

Vaikka päivien eteneminen vie minua koko ajan lähemmäksi maalia, se kasvattaa samalla myös pelkoani. Pelkään niin kamalasti, että jokainen päivä voi olla ratkaisevasti liikaa. Joka ilta nukkumaan mennessäni velloo huoli sisälläni.

Tiedän, että tähän pelkoon ei auta mikään muu kuin synnytys. Eikä pelko siihenkään toki lopu: äidin elämä on huolta aina ja menettäneen äidin huoli varmasti vielä hirveämpää kuin tällaisilta suruilta säästyneen. Kuitenkin sitten, jos saan Silmun elävänä syliini, ei voi enää tapahtua samaa kuin Veikkoselle. Sitten minun ei tarvitse enää pelätä kohtukuolemaa.


Äitiyspolilla on luvattu käynnistys 38 viikon täyttyessä. Siihen on matkaa nyt noin puolitoista viikkoa. Aiemmin ei mielellään suostuta sen takia, että vauvan keuhkot eivät välttämättä ole vielä kypsät. "Mitä kuollut vauva tekee kypsillä keuhkoilla", parahdin miehelle jälkeenpäin. Kuitenkin, kun aiempien lasten perusteella vaikuttaa siltä, että luontainen kantoaikani on jotain reippaasti lasketun ajan yli, pelottaa toki sekin, että Silmun pakottaisin vatsasta ulos liian aikaisin. On vaikeaa ajatella, että 37-viikkoisena syntynyt olisi hengenvaarassa keuhko-ongelmien takia, mutta ne todennäköisyyksien marginaalit ovat siinäkin asiassa olemassa, niin kuin kaikessa. Siksi olen nyt taipunut kestämään 38+0 asti.

Siihen saakka pelko on uskollinen seuralaiseni. Välillä liian hallitsevana ja epäterveenä, välillä hiljaisena nöyryytenä elämän mysteerien edessä: ei auta kuin katsoa mitä tulee, pelätä pahinta mutta sitäkin enemmän toivoa parasta.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Ajatusleikkejä

Jos olisin ensiodottaja... Olisi koti puunattu, pinnasänky koottu, potkupuvut järjestelty paikoilleen koon ja värin mukaan jo hyvän aikaa sitten. Jännittäisi synnytys - ei niinkään sen lopputulos, vaan se, miltä paljon puhuttu infernaalinen kipu oikein tuntuu ja miten siitä selviää. Nukkuisin aamuisin luvattoman pitkään, päivisin maleksisin kahviloissa, tapaisin lapsettomia ystäviäni, ehkä kävisin jossain iltamyöhäisellä bändin keikallakin, olisi toinen jalka vielä vanhassa elämässä, mutta toisesta vähintään varpaat jo uutta tunnustelemassa. Vähäsen pelottaisikin, miten vauvan kanssa sitten osaa olla, miten pidellä niin pientä ja avutonta, imetys ja kaikki se kakkarumba, niin jännittävää ja uutta...

Jos odottaisin viidettäni... Olisi pari kouluikäistä ja pari pientä, hurjaa arjen rattaiden natinaa, touhua tohinaa kaikki päivät, ostoskärryllisiä kukkuroillaan maitolitroja pottua jauhelihaa vaippapaketteja, päivittäin pyöriviä pyykkikoneellisia. Siunailisin hulluuttani, kun vielä uusikin siihen kaaoksen olisi tulossa, raskaus olisi mennyt muun elämän sivussa kuin huomaamatta, niin tuttua rutiinia jo. Huokaillen ehkä toivoisin, että vauva hetken vielä pysyisi masussa, syntyisi mieluummin viikonloppuna kuin arkena, että onnistuisi paremmin isompien hoito. Väsymyksestäni huolimatta tietäisin, että aina, joka ikinen kerta syntymän ihme mykistää, ja kaikki se pienen olennon mukanaan tuoma vaiva lopulta on vaivan arvoista.


Jos odottaisin yksin... Lapsi olisi satunnaisesta kohtaamisesta siinnyt. Isä olisi laittanut uutisen kuultuaan pakokauhuisen tekstarin, että ei halua olla millään lailla mukana missään. Olisin värvännyt doulaksi ystävättären, joka hermoilisi synnytystä melkeinpä minua enemmän, pommittaisi säännöllisin väliajoin "joko joko?" -viesteillä. Minä en miettisi supisteluja tai ponnisteluja; enemmän huolettaisi, miten sitten selviän ja pärjään vauvan kanssa kaksin. Olisin neuvolasta saanut tukun lehtisiä ja puhelinnumeroita. Reippaasti ja aktiivisesti olisin koko odotusajan kutonut turvaverkkojani tiiviimmiksi.

Jos lapsi olisi vahinko... Kierukan läpi tullut siinä vaiheessa elämää, kun vaipparallin piti jo olla lopullisesti ohitse, kun oli saanut takaisin katkeamattomat yöunet ja lokoisat illat, oli kotiäitivuosien jälkeen intoutunut miettimään uralla etenemisen askelia. Olisin viime hetkellä perunut varatun aborttiajan, antautunut fatalismille: tämä nyt halusi meille tulla! Ja vaikka olisinkin hurjasti kiintynyt vauvaan, hankkinut tuliterät vaunut ja uuden potkarigarderoobin pois myytyjen tilalle, en voisi välttyä ristiriitaisilta tunteilta, jotka minua olisivat koko raskausajan seuranneet.


Kaikissa näissä tilanteissa kohtukuoleman riski olisi aivan yhtä suuri kuin se on nyt minun tilanteessani. (Tai ainakin lähes yhtä suuri - periaatteessahan kohtukuoleman riskitekijä on sisaruksen kohtukuolema, mutta käytännössä tämä tarkoittaa tapauksia, joissa taustalla on esimerkiksi istukan irtoaminen tai jokin vanhempien perintötekijöistä johtuva tutkitusti uusiutumisriskin sisältävä asia. Jos kuolinsyy on "paska tuuri", kuten meidän kohdalla kai sitten lopulta oli, erityistä toistumisriskiä ei katsota olevan.)

Kyllä minäkin luotan, toivon, uskon hyvään, katson valoon - mutta samalla kuitenkin pelkään niin järkyttävästi. Se, miten riskiasia on objektiivisesti tarkasteltuna, ei pysty pelkoani poistamaan. Oman kokemuksen todistusvoima on vankempi kuin todennäköisyyksien ja tilastojen.


En osaa pelätä tai oikein edes ajatella, mitä sitten, jos/kun. Millaista on vauvan kanssa? Miten jaksan ja osaan? Edellisen kerran olen hoitanut vauvaa liki viisi vuotta sitten, nyt olen vuosien mutta myös surun vanhentama ja kuluttama.

Ja toisaalta: mitä pelättävää tavallisessa arjessa tarvitsee olla? Meidän perheen arki ei toki koskaan enää aivan tavalliseksi voi muuttua, mutta nyt toivon vain hartaasti, että siitä voisi pian tulla mahdollisimman tavallista vauva-arkea. Edes vähän sellaista, mitä kaikki muutkin odottajat tässä kohtaa odottavat.

torstai 13. marraskuuta 2014

Korkeamman käsissä



Kerran vielä merkityksen saavat
kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat.
Aika kutoo suurta salaisuutta:
kivun kautta Jumala luo uutta.
Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan, 
kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata,
tuskakin on toivon kasvumaata.

Anna-Mari Kaskinen



En tarkkaan tiedä, mihin uskon. Johonkin kuitenkin - jumaluuteen, varjelukseen, armoon. 

Viime syksynä autossa matkalla sairaalaan rukoilin. Huoli oli valtava, ja vaikka viimeiseen asti toivoin, jollain tasolla varmaan jo tiesin. Siinä tilanteessa ei ollut mitään, mihin tarttua, ei mitään muuta kuin kauhunsekainen hyvä Jumala, anna sen olla elossa, eihän se ole kuollut.

Siihen päivään saakka olin saanut elää elämäni suurilta suruilta suojassa. Ihmissuhdepettymykset olivat jääneet historiaan, kun tuli elämään mies. Keskenmeno oli ollut siihenastisen matkani kipein kohta, mutta siitä olin päässyt täysin yli esikoisen syntymän myötä. Vaikka uskonkysymykset eivät arjessa ja ajatuksissa juurikaan olleet läsnä, oli ollut helppoa luottaa jonkinlaiseen varjelukseen.

Veikkosen kuoleman myötä romahti kokemus suojaavista siivistä. Minun on nykyään vaikeaa sietää siunailuja, joita esimerkiksi onnettomuusuutisten yhteydessä usein kuulee: onneksi suojelusenkelit olivat matkassa! On vaikeaa hyväksyä, että toisilla on enkeleitä kaitsemassa vaaroilta, mutta minun lapsellani ei ollut. 

Kuitenkin jo niinä ensimmäisinä repivän tuskan, ahdistuksen, synkän surun ja kauhun kuukausina tarrauduin jonkinlaisen jumaluuden lohtuun. Fatalismi auttoi: ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Auttoi ajatus jonkun korkeamman rajattomasta rakkaudesta, armosta minua riittämätöntä äitipoloa kohtaan. Ajatus taivaasta, tuonpuoleisesta. 


Sain vastikää blogiini kommentin anonyymiltä lukijalta, parikymppiseltä lapsettomalta naiselta, joka kertoi rukoilevansa minun ja kohtuvauvani puolesta, vaikka ei itseään kovin uskonnollisena pidäkään. Kosketti syvästi, että joku ventovieras, jolla ei edes ole mitään henkilökohtaista kosketuspintaa tragediaani, toivoo minulle niin valtavasti hyvää. 

Yöni ovat levottomia ja vaikeita, kuten ne olivat viime vuonnakin tähän aikaan, nyt vain eri syystä. Nyt on mukana kuitenkin myös niin paljon toivoa ja valoa. Kun kauhu uhkaa sen toivon valon hukuttaa pimeäänsä, olen kokeillut rukouksen kaltaisia ajatuksia, pidä tämä lapsi hengissä, anna minun saada hänet luokseni... Olen yrittänyt saada kiinni tunteesta, että en ole yksin, joku minua kuulee ja kannattelee.

Tuntemattoman lukijan kommentti on minulle eräänlainen osoitus jumaluudesta: muistan jo lukiolaisena muotoilleeni uskontoa käsitelleeseen äidinkielen kirjoitelmaan, että minulle jumaluus on sitä, mikä ilmenee ihmisten välillä, välittämisen eleinä, sanoina ja tekoina. 

tiistai 11. marraskuuta 2014

Ajatuksia tulevasta synnytyksestä

Veikkosen kuoleman jälkeen meni pitkään, että en pystynyt oikein keskittymään kirjoihin, mutta viime aikoina olen ruvennut varsinkin iltaisin ennen nukkumaanmenoa lukemaan. Olen taas löytänyt sen taikavoiman, mikä kirjallisuudella parhaimmillaan on: pääsen hetkeksi omasta maailmastani johonkin ihan muualle.

Tosin kolmessa viimeksi lukemassani romaanissa on ollut kohtaus, jossa synnytetään... Kaiken kukkuraksi yksi näistä kaunokirjallisista synnytyksistä oli 1800-luvun loppuun sijoittuva varsin brutaali kuolleen vauvan synnytys! Kun näitä synnytystarinoita, vaikkakin fiktiivisiä, on nyt eteeni tuupattu tiheällä tahdilla, olen miettinyt, onko tämä sitä maailmankaikkeuden viestintää taas. Että pitäiskö vissiin vähä niinku ruveta ajattelemaan sitä, mikä väistämättä lähitulevassa siintelee...


Miten erilaisin miettein olenkaan nyt lähdössä synnyttämään kuin aiemmilla kerroilla. Olen sekä Esikoisen että Veikkosen odotuksen loppumetreillä tehnyt synnytystoivelistan neuvolakortin väliin. Siinä on lukenut tämäntyyppisiä asioita:
  • Toivon ensisijaisesti lääkkeettömiä kivunlievityskeinoja. 
  • Toivon, että minua rohkaistaan luottamaan kehooni ennen puudutusten tai muiden kipulääkkeiden tarjoamista.
  • Toivon, että voisin avautumisvaiheessa päästä ammeeseen tai suihkuun.
  • Toivon, että voisin kokeilla pystyä ponnistusasentoa, esim. synnytysjakkaralla.
  • Toivon, että episiotomiaa vältetään.
Kumpikaan kerta ei ole sitten mennyt aivan toiveiden mukaan. Esikoisen synnytyksessä ehdin kyllä avautumisvaiheessa kuluttaa kuutiokaupalla vettä, kun valvoin supistuskivuissa kaksi yötä suihkun lattialla kontillaan, ja ehdinpä muitakin lääkkeettömiä kivunlievityksiä testailla kaurapusseista aquarakkuloihin ennen järeämpiin konsteihin siirtymistä. Kummankaan kohdalla ei myöskään tarvinnut leikata välilihaa, mutta muut toiveet ovatkin sitten joutaneet romukoppaan. 


Äitien synnytystoiveisiin ja -suunnitelmiin suhtaudutaan usein vähän tuhahdellen tai naureskellen. Kyllä itsekin karsastan överiksi menevää elämyshakuisuutta ja lääketieteellisten toimenpiteiden fanaattista vastustamista. Ymmärrykseni ei riitä siihen, että synnytyspaikan sisustuksella tai valaistuksella olisi mitään merkitystä eikä varsinkaan siihen, että esimerkiksi sydänäänten kuuntelua ja sisätutkimuksia pitäisi välttää, jotta synnytys pääsee etenemään ah niin luonnonmukaisesti. 

Kuitenkin olen sitä mieltä, että valmistautumisesta ja erilaisten kivunlievitysvaihtoehtojen etukäteen selvittämisestä ei varmasti ole kenellekään haittaa. Itse sain Esikoista liki pari vuorokautta synnyttäessäni hurjasti apua luomukonsteista, vaikka lopulta repertuaariin lisättiinkin epiduraalipuudutus, ilokaasu ja oksitosiinitippa synnytystä vauhdittamaan. 

Synnytystoivelistojen heikko kohta on, että niihin liittyy usein (yli)optimistinen oletus siitä, että kaikki todellakin sujuu käsikirjoituksen mukaan. Äiti löytää alkukantaiset voimavaransa, kuuntelee kehonsa ohjauskomentoja, antautuu hurmokselliseen synnytystranssiin ja ponnistaa lopuksi maailmaan tyylikkäästi maan vetovoimaa hyödyntäen terveen ja elävän lapsen.


Monien naisten synnytyspettymykset siitä, että pitikin ottaa puudutus, ponnistaa puoli-istuvassa, kiskaista lapsi ulos imukupilla tai ehkä jopa mennä leikkurin kautta, tuntuvat nyt kohtukuoleman kokemisen jälkeen minusta aika käsittämättömiltä ja turhilta. Tärkeintähän on kuitenkin, että äiti ja lapsi selviävät hengissä. Olemme täällä etuoikeutettuja, kun meillä on hyvät sairaalat, kehittynyt lääketiede sekä oppineet kätilöt ja lääkärit. Luonto ei ole läheskään aina niin kaunis ja ideaali ja tarkoituksenmukainen kuin mitä se kirkassilmäinen synnytysaktiivi antoi kynttilänvaloisessa odottajien keskusteluillassa ymmärtää.

Pidän puheita synnytyskokemuksen merkityksestä äidin ja vastasyntyneen kiintymyssuhteen muodostumiselle liioiteltuina ja jopa haitallisina. Ajattelen, että synnytysintoilijoiden voimautumispuhe luo pahimmillaan odottajille täysin kohtuuttomia paineita. Synnytys on tapahtuma, jossa asiat eivät ole vain omissa käsissä, vaikka kuinka olisi opiskellut asentoja, hengitysharjoituksia ja rentoutumistekniikoita. Niin mullistavaa ja ihmeellistä kuin synnyttäminen onkin, syntymän hetki on kuitenkin vain yksi piste ihmisen elämänkaarella. Sen ei millään tavalla tarvitse määrittää sitä, millainen suhde äidillä ja lapsella on vaikkapa kahden kuukauden tai vuoden tai viiden vuoden päästä syntymästä - ellei jotain ole sitten mennyt oikeasti sillä tavalla pieleen, että lapsi on vaikkapa vammautunut tai, no, kuollut.


Mutta siis, se tuleva synnytys... En pelkää kipua enkä ole oikeastaan lainkaan miettinyt, minkälaista kivunlievitystä tällä kertaa haluaisin. Olen valmis menemään tilanteen mukaan.

Silmu syntyy mitä todennäköisimmin käynnistetysti, koska pääni ei todellakaan kestä odotella synnytyksen spontaania alkua mahdollisesti taas lasketun ajan yli. Äitiyspolilla on lupailtu, että käynnistämistä voidaan harkita 37-38 viikon täyttymisen jälkeen fyysisen ja henkisen kokonaistilanteen perusteella.

Ajatus käynnistyksestä sisältää kaksi puolta: helpotuksen ja ahdistuksen. Helpotus ensinnäkin siksi, että sitten tämä piinaava raskaus viimeinkin loppuu, ja toiseksi sen takia, että saan olla alusta asti sairaalan seinien sisässä vauvan vointia valvovan silmän alla. Ahdistus liittyy fraasiin, jolla loppuraskauden kohtukuoleman kokeneiden jossitteluja pyritään pyyhkimään pois: Käynnistyksessäkin on riskinsä. (Kiitti vaan kamalasti te kaikki, jotka tuota lausetta minulle vuosi sitten toistelitte!!!) 

Yksi blogini luetuimmista teksteistä on helmikuussa kirjoittamani purkaus luomusynnytyksestä. Tuolloin soimasin itseäni luomuhenkisyydestäni ja siitä, että en ollut vaatinut käynnistystä (jolle ei tosin mitään perustetta olisi ollut). Kirjoitin tuolloin, että käynnistyksen riskeillä tunnutaan tarkoittavan usein synnytyksen kulun hankaloitumista ja medikalisoitumista, ei niinkään kuoleman riskiä. Sain tekstiini kommentin pariltakin käynnistetyssä synnytyksessä vauvansa menettäneeltä: se pahin on olemassaoleva riski tietysti myös.

Synnytys on aina vaarallinen tapahtuma; sitä vaaraa en nyt pysty mitenkään väistämään. On vain heittäydyttävä toivon varaan, ammennettava rohkeutta ja luottamusta siitä, että aiemmat synnytykseni ovat sujuneet ilman komplikaatioita. Esikoisen spontaanisti käynnistynyt synnytys oli hidas, tuskallinen ja lopulta lääketieteen keinoilla vauhditettu, Veikkosen käynnistetty synnytys oli fyysisesti varsin nopea ja helppo. Mieskin sanoi rohkaisevasti viime syksynä pian Veikkosen syntymän jälkeen, että olen hyvä synnyttäjä, varmasti pystyn vielä synnyttämään elävänkin vauvan.

Synnytystoivelistan olen tehnyt tällekin kertaa. Siinä on kaksi kohtaa:
  • Toivon, että vauvan sydänääniä seurataan tiiviisti koko synnytyksen ajan.
  • Toivon, että alatiesynnytyksen vaikeutuessa tai tilanteen muuttuessa uhkaavaksi sektiopäätös tehdään viipymättä.

torstai 6. marraskuuta 2014

Rv 35+1

Kyllä nämä päivät jotenkin menevät, toivo edellä touhuillessa.

Mutta yöt... Nukkumisesta ei tule oikein mitään. Menen sänkyyn yleensä yhdentoista-kahdentoista aikaan, usein lueskelen hetken ennen unta. Vältän katsomasta kelloa pissahätään jalkakramppeihin kyljenkääntöihin herätessäni. Mies nousee kuuden jälkeen ehtiäkseen töihin, ja siinä kohtaa minulla on usein sellainen olo, että en ole nukkunut silmäystäkään, vaikka tiedänkin kaikkien heräilyjen välissä horrostelleeni.

"Sellaistahan se loppuraskaudessa on", sanotaan. Niinpä v*tun niin. Fyysiset hankaluudet kuitenkin kestäisi, jos ei olisi sitä silmitöntä kauhua. Kivuttomia supistuksia on paljon, ja aina jos herätessäni vatsa on liikkumaton ja kova niin kuin silloin, herätykseen liittyy kamala kropan läpi kulkeva kauhunväre. On pakko tunnustella, taputella ja tökkiä mahaa, odotella elonmerkkiä. Onneksi potku yleensä melko nopeasti tulee. Kuitenkin olen säikähtänyt jo niin hereille, että en pääse äkkiä takaisin uneen. Ja sittenkin, kun stressaantunut mieli alkaa rauhoittua ja rasittunut keho hiljalleen taas vaipua lepoon, saatan ikään kuin tapella unta vastaan: aivan kuin pelko sisälläni huutelisi, että "älä nukahda, vauva voi sillä välin kuolla". 

Tällä kaavalla menee monta yötä putkeen. Väsymys alkaa tuntua päivissä yhä enemmän, ja Pikku Kakkosen aika, jolloin yleensä laitan päivällisruokaa, kuluu sohvalla torkkuessa. Pienetkin asiat alkavat käydä ylivoimaisiksi ja pillahdan itkuun välillä ihan vain uupumuksesta. Himottaisi juoda kahvia yli sallittujen rajojen, mutta hädin tuskin uskallan yhden mummonkupillisen päivässä hörpätä, kun onhan tietysti olemassa ihania tutkimuksia kofeiininkin yhteydestä kohtukuolemiin. 

Kun väsymystä on kerääntynyt tarpeeksi, saattaa yöhön tulla jokin hieman pitempi syvemmän unen pätkä, mutta siitä syvästä unesta herääminen se vasta kauhealta tuntuukin: miten olen saattanut nukkua porskutella useamman tunnin ja olla vartioimatta vauvani elämää! Ja seuraavana yönä valvon taas entistä valppaampana ja ylivirittyneempänä. Ja sama kierre alkaa alusta. 

En usko, että tilanne tästä miksikään enää muuttuu tai ainakaan helpottuu. Tätä tämä nyt on loppuun saakka. Onneksi on äitiysloma ja vähäiset velvollisuudet. Ja toivo, sinnikäs ja sittenkin lannistumaton toivo!

Niin kovasti jo odotamme sinua, pieni tyttömme!

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kolmen äiti

Veikkosen syntymäpäivänä mies otti kuvan, jossa seisomme esikoisen kanssa haudalla. Tuo kuva on konkretisoinut minulle, että olen kolmen lapsen äiti.

Vaikka äitiyden usein katsotaan alkavan synnytyksestä ja lapsen tulevan vasta syntymässä todeksi, minulla on jo nyt erittäin vahvasti nämä kolme rakasta lasta. Sillä, syntyykö vauva elävänä vai kuolleena, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, monenko äiti olen. Kohdussani potkiva pikkuinen on erittäin totta, arviolta 2,5-kiloinen, niin valmis pieni ihminen jo. Veikkonen, jonka koko elämä oli kohdussa ja joka ei enää voi olla fyysisesti läsnä, on erittäin totta myös.

En tiedä, miksi aloin blogiin kirjoittaa "veikkonen" pienellä kirjaimella. (Yleensä inhoan erisnimien kirjoittamista pienellä; en siedä sitä, vaikka kyseessä olisi jokin pikaviestikeskustelu, jossa kieliopin polkeminen on sosiaalisesti sallittua.) Ehkä ajattelin, että kyseessä olisi ikään kuin yleisnimi: vanhempi lapsistani on esikoinen, toinen on vauva, pieni poika, veikkonen, joka sitten vakiintui kuolleen lapseni kutsumanimeksi tässä blogissa.

Ajattelin nyt muuttaa tapaa ja ottaa käyttöön ansaitut isot alkukirjaimet. Kolme erityistä, juuri nämä minun lapseni: Esikoinen, Veikkonen ja Silmu.

Pienimmäisen kohtunimi tuli vuodenajasta, jossa hän sai alkunsa. Ja onhan nimessä väkevä toivon ja uuden elämän symboliikka mukana. Masunimen käyttäminen ei ole koko ajan ollut aivan luontevaa. Luulen, että kyse on torjunnasta, joka on raskauteen ja vauvaan liittynyt. En ole oikein antanut itselleni lupaa ajatella Silmua omana erityisenä yksilönään. Hän on ollut vain persoonattomasti vauva, ikään kuin mahdollisuus, joka odottaa toteen käymistä, vielä lunastamaton lupaus.

Tässä kohtaa on pakko uskaltaa ajatella häntä jo omana itsenään. Juuri häntä me odotamme! Juuri hänellä on paikka perheessämme kolmantena lapsena.


Joskus kauan sitten, aikana ennen lapsia, kuvittelin usein kolme lasta. En tiedä, mistä se tuli, miksi juuri kolme. Olen itse kaksilapsisesta perheestä, joten kyse ei ole mistään periytyneestä mallista.

Sitten, kun perheellistyminen tuli ajankohtaiseksi, vaikutti siltä, että sopiva lapsiluku on ehkä sittenkin vain yksi tai maksimissaan kaksi. Nyt tuntuu kummalliselta, miten Veikkosen odotusaikana olin niin vakaasti sitä mieltä, että enempää ei tule.

Enää en tee päätöksiä etukäteen. Moni ikäiseni ystävä tai tuttava on vastikää saanut esikoisensa tai vasta haaveilee lapsista. Minulla on iän puolesta olemassa aivan realistiset mahdollisuudet saada vielä vaikka useampikin lapsi.

Nyt on kuitenkin tämä hetki, marraskuu 2014, jolloin lapsia meillä on kolme: yksi täällä, toinen toisaalla ja kolmas matkalla maailmaan. Aika huikeaa olla äiti kolmelle lapselle, jotka kaikki elävät tällä hetkellä eri ulottuvuuksissa!

perjantai 31. lokakuuta 2014

Vuosi jäähyväisistä

Lokakuun viimeinen, painavien muistojen vuosipäivä tämäkin.

Vuosi sitten näin sinut viimeisen kerran, sinun suloiset kuoresi. Jännitin etukäteen. Miten voi jännittää oman lapsensa näkemistä? En uskaltanut mukaan pukemaan sinua, en halunnut nähdä ruumiinavauksen jälkiä. Pelkäsin, että arkussa vaatetettunakin näyttäisit liikaa muuttuneelta.

Tutulta sinä näytit, omalta ja rakkaalta. Kauniilta, levolliselta. Surullisen elottomalta. Mummu, pappa ja mummi näkivät sinut myös. Muita vieraita hautajaisiin ei oman perheesi lisäksi sitten kutsuttukaan.

Isäsi ei kestänyt ajatusta sinusta arkussa, hän halusi säilyttää viimeisenä muistona syntymän jälkeiset hetket, kun vielä lämpimänä olit sylissämme. Veljeäsi emme tohtineet avoimen arkun äärelle päästää - asia, jota kadun nyt jälkeenpäin.

Laitoin viereesi pehmohelistimen, joka oli valittu esikoisen vanhoista vauvaleluista. Ja kehyksissä valokuvan meistä suremaan jääneistä perheenjäsenistä. Söpö perhe, vaikka itse sanonkin, alkukesän voikukkaniityllä poseeraamassa. Sinäkin olet mukana kuvassa, elossa kohdussani. Olimme juuri vastikää saaneet tietää, että olet poika. Olit jo saanut nimen, jolla kutsuimme sinua koko loppuraskauden. Nyt se nimi on hautakiveen hakattu.

Niin vähän aikaa katsoimme sinua. Ehkä vain muutamia minuutteja? Kymmenen minuuttia, vartin? Lopullisuuden käsittäminen on vaikeaa, mahdotonta. Kansi laitetaan kiinni, sen jälkeen ovat jäljellä vain valokuvat ja mieleen taltioituneet kuvat. Eihän mikään aika sellaisessa tilanteessa olisi tarpeeksi.


Siunaus meni kuin sumussa. Mies itki enemmän kuin minä. En tainnut oikein tajuta olevani oman lapseni hautajaisissa. Olin tyhjä kohtu, tyhjä syli, tyhjä mieli. Virret lauloin ääni särkymättä.

Esikoinen käyttäytyi uskomattoman mallikkaasti. Vain yhden kerran murtui 3,5-vuotiaan hiljaisen kunnioittava läsnäolo: kun laskettiin jäähyväiskukkia, poika yhtäkkiä potkaisi veljensä arkkua. Jälkeenpäin pappi sanoi, että ehkä isoveli ilmaisi tunteen meidän kaikkien puolesta: vihaksihan tällainen kohtalo pistää, tuntuu niin väärältä ja julmalta.

Matkan sairaalan kappelilta hautausmaalle pieni arkku kulki isovanhempien autossa. Oli kuulaankaunis päivä harmauden keskellä, aurinko pilkotteli puiden latvojen takaa.

Muutamat kirkkomaalla kävelevät ihmiset pysähtyivät hiljaa katsomaan, kun mies kantoi arkkua. Minä siinä rinnalla kädessäni kukat ja isovanhemmilla neljänsadan kilometrin päästä lapsuuteni leikkimailta roudatut havut.

Laskimme arkun miehen kanssa kaksin, vanhempien raskain tehtävä. Kuoppa oli niin kamalan syvä, arkku keikkui nauhojen varassa, voima oli paeta käsistä. Ruusut perään, kourallinen multaa.

En olisi halunnut lähteä haudan ääreltä ollenkaan. En halunnut jättää sinua yksin syvään ja pimeään maahan. En käsittänyt, miten elämä siitä voisi jatkua senkään vertaa, että mentäisiin ravintolaan syömään, sen jälkeen hiljaiseen kotiin. Mutta noustava oli (jossain vaiheessa olin laskeutunut kyykkyyn kuopan äärelle), oli lähdettävä, käveltävä pois.

Niin pieni, lyhyt elämä. Niin suuri ja lähtemätön jälki meissä.


torstai 30. lokakuuta 2014

Äitiyslomalle lompsis

Tuntuu, että olen vasta viime päivinä alkanut oikeasti tajuta, että meillä voi ihan kohta olla vauva.

Olen kiikkunut pelon ja toivon välillä huhtikuun alusta saakka. Vuoroin haaveillut, vuoroin maalannut piruja seinille. Nyt, kun voi sanoa raskauden jo olevan melkein loppusuoralla, alan kuitenkin vasta oikeasti ymmärtää, että sisälläni kasvaa ihminen, jolla on olemassa kaikki mahdollisuudet päästä syliini elävänä. Torjunta on ollut sittenkin vielä vahvempaa kuin olen itse ymmärtänytkään. 

Luultavasti jonkinlainen epäusko kulkee mukana loppuun saakka. Viikkojen eteneminen ei vähennä vaan pikemminkin lisää pelkoani. Viimeksi Se tapahtui aivan raskauden lopussa. Missään kohtaa ei ole turvallista, mutta minun kokemusmaailmassani vauva on sitä suuremmassa vaarassa mitä pitemmälle odotus ehtii. 

Kulunut vertaus löysästä hirrestä on alvariinsa mielessäni. Siltä tämä tuntuu, äärimmäisen epämiellyttävä epävarmuus: kiristyykö köysi, ehtiikö kuristaa minut, vai saanko lopulta armahduksen?

Välillä v*tuttaa pelätä näin paljon! On se nyt kumma, kun koko muu maailma uskoo, että kaikki menee hyvin, mutta minä en vain millään pysty hyppäämään täysillä toivon kelkkaan. (Pakko tosin todeta, että aivan yksin en ole: mies taitaa pelätä ihan yhtä paljon.) 

Äitiysloma alkaa virallisesti ensi viikon alussa, mutta fyysistä läsnäoloa kotikonttorin ulkopuolella vaativat työasiat tulivat päätökseen eilen.

Läksiäislämpö, oi. 


Nyt saa TOIVO tehdä tulevien viikkojen TO DO -listan:

- luottamusprojektipeitto valmiiksi
- ehkä jotain muitakin käsityöhommia
- perusteellinen pesänrakennussiivous
- vauvanvaatteiden ja -tarvikkeiden hakeminen varastosta ja laittaminen paikoilleen
- mahdolliset hankinnat
- masun valokuvausta
- mamman omia hemmotteluhetkiä
- sairaalakassin pakkaaminen (no huh huh, tämän ajatteleminenkin huimaa!)