Ulkopuolisuus

Suru vaikuttaa elämään yhä niin monella tavalla. Nykyään en viihdy ihmispaljoudessa, yleisötilaisuuksiin ja tapahtumiin menemistä punnitsen tarkkaan. Ystäviä tapaan mieluummin yksitellen kuin porukassa. Ylipäänsäkään en jaksa olla niin sosiaalinen kuin aiemmin. Joskus lapsettomina ja levottomina nuoren aikuisuuteni ikävuosina en olisi ikinä voinut kuvitella, millainen kotikissa minusta vielä joskus tulee.

Tässä hiljattain sitten tsemppasin itseni menemään yhteen tapahtumaan, Silmun otin mukaani. Miten se smalltalkkaus puolituttujen kanssa olikin niin työlästä... Kamalan vaikeaa oli hengailla luontevasti kevyellä jutunheiton asteella. Kaksi kertaa jouduin myös vastaamaan kysymykseen "olikos tämä sun toinen?" Vaikka eihän se ollut edes kysymys, se oli olettamus, ja kun vastaukseksi tulikin yhtäkkiä kamalaa kohtukuolemasettiä, kysyjäparka joutui ahdetuksi epämukavaan nurkkaan. Ja minä sitten fatalismilohtuja latelemaan, että nyt mulla on tää Silmu, ei olis, jos se edellinen olisi täällä, näin se elämä on ihmeellistä, eikös vain.  

En oikein jaksaisi näitä tilanteita, mutta en toisaalta kestä sitäkään pahaa oloa, jonka itselleni aiheutan Veikkosen olemassaolon kieltämisellä. Siksi päädyn välillä kokonaan välttämään saumoja, joissa on vaara päätyä tähän puheenaiheeseen.

Menetyksen surussa katkerana lisäsäikeenä oli se, että niin moni ystäväni oli saanut tai saamassa vauvan samoihin aikoihin. Haaveet yhteisistä vaunulenkeistä ja kahvituokioista romahtivat. Väliin repesi kuilu, jonka yli ystävistä uskollisimmat ja ihanimmat kuitenkin sinnikkäästi jaksoivat kurotella. 

Nyt olen sitten saanut sen jakamisen mahdollisuuden. Tuntuu kummalliselta ajatella, että pari ystävääni oli raskaana, kun Veikkonen kuoli, ja kun heidän vauvansa syntyivät, oli jo Silmu ehtinyt saada alkunsa. Veikkosen ja näiden viime kevään vauvojen ikäero olisi ollut 5,5 kuukautta, nyt ikäeroa pienillä tyttärillämme on 8 kuukautta. Jakamisen näkökulmasta tuo muutaman kuukauden ero on mitätön. Ja nyt kun minäkin sain tytön, meillä on myös sukupuoleen liittyvää jaettavaa.

Kaveripiirin lapsissa on myös niitä nyt reilu vuosikkaita, täsmälleen Veikkosen ikäisiä. Muutaman vuoden päästä sekin ikäero kutistuu ja Silmu voi saada veljensä ikätovereista leikkiseuraa.

Entisellä tavalla en kuitenkaan osaa enää jakaa. Ystävilläni on sydäntä ja suhteellisuudentajua, eivät he nurise yöheräilyistä tai korvatulehduksista, he puhuvat lapsistaan kauniisti ja kunnioittavasti. Silti minun on vaikeaa yhtyä enää siihen normaaliin äitipuheeseen.

Toisaalta ei kaikki välttämättä johdu surusta. Ehkä toisen elävän lapsen kohdalla muutenkin on eri meininki. Esikoisvauvan kanssa jokainen vaihe on uusi, koko äitiyden maailma - riemunkirjavat lastenvaatekuosit, soserallit ja päivärytmit ja kaikki ne suorat ja salakavalat paineet, mustavalkoiset valinnat ja ihanteet ja niistä hiljakseen lipsumiset - on vasta auennut. Jakamisen tarve on ymmärrettävästi suuri, muistan sen kyllä.

Enhän tiedä, miten olisin kokenut ja puhunut, jos Veikkosen olisin saanut kotiin. En tiedä, millaista olisi olla toista kertaa äiti ilman surua.

Ihan niinä ensimmäisinä viikkoina kuoleman jälkeen itkin jopa sitäkin, että "pilasin" ystävieni ainutlaatuisen vauvavaiheen rankalla kohtalollani. Kun suru sitten synkkeni, mukaan tulivat katkeruuden tunteet. Nyttemmin olen miettinyt, että kyllä ne vierellä kulkijat selviävät kuitenkin pintaraapaisulla siitä, mitä itse olen kokenut. He ovat järkyttyneet, surreet, itkeneet puolestani, mutta se ei sittenkään ole heidän elämäänsä. Ja nyt kun minullakin on elävä vauva, heidän on jo mahdollista ikään kuin unohtaa, että on mitään muuta koskaan ollutkaan.

Tuntuu vähän inhalta kirjoittaa tällaista, kun monet ystäväni ovat myötäeläneet vahvasti ja olleet tärkeä tuki surun tiellä. Näinkö kiittämätön, itsekäs ja kyyninen minä olen... Kuitenkaan en voi mitään sille, että tunnen itseni välillä kovin ulkopuoliseksi. Vastikää, kun tapasin läheisiä ystäviä porukalla, tuli puheeksi, kuinka eräs yhteinen tuttavamme oli täpärästi sairaalahoidon ansiosta pelastunut hengenvaarasta. Kun muut siunailivat sitä, miten kenelle tahansa voi sattua mitä vaan ja miten on niin helppoa tässä iässä tuudittautua kuolemattomuuden ja kaikkivoipaisuuden harhaan, minä olin hiljaa...

Sitten taas toisaalta on onneksi muita kohtaamispintoja ja aiheita kuin äitiyteen kietoutuvat asiat. Parhaat ystäväni ovat olleet ystäviäni jo pitkän aikaa ennen kuin kenelläkään meistä oli lapsia. Yhä meillä on onneksi muutakin jaettavaa, sellaisia asioita, joista voin kokea itseni aivan yhtä osalliseksi kuin ennenkin.

Surun myötä elämään on myös tullut uusia hienoja ihmisiä. Vertaistuen maailmassa äitipuhekaan ei kavahduta: keskustelu liukuu luontevasti imetyksestä menettämisenpelkoon ja vaipoista hautausmaahan. Ei tarvitse kokea ulkopuolisuutta, kun kaikilla muillakin on lapsi (tai lapsia) kuoleman rajan toisella puolella. 

Läsnä arjessa ja juhlassa

Silmu vietti viikonloppuna kastejuhlaansa. Oikean nimensä hän sai jo synnytyssalissa. Olimme miehen kanssa raskausaikana miettineet nimiä, ja yksi vanha suvun nimi nousi molempien suosikiksi. Heti pian syntymän jälkeen luontevasti kutsuimme vauvaa sillä nimellä. Ristiäisissä nimi julkistettiin viimein kaikille muillekin.

Minulle oli selvää, että Veikkonen on läsnä ristiäisissä. Tuntui tärkeältä, että hänet mainitaan ja häntä muistetaan. En ollut aivan tyytyväinen kastepappiin; hän puhui mielestäni melko ulkokohtaisesti ja vähän turhan painokkaasti uskoa uskontoa uskomista uskossa elämistä alleviivaten. Veikkosen hän kuitenkin otti seremoniaan mukaan hyvin kauniilla ja koskettavalla tavalla. Hän sanoi, että meitä on siunattu: olemme saaneet Esikoisen, olemme hetkeksi saaneet Veikkosenkin, ja vielä olemme saaneet Silmun. Lopuksi esirukouksessa hän kiitti Jumalaa Veikkosen elämästä ja pyysi hänelle Taivaan isän huomassa hyvää hoivaa. Vaikka on olemassa kipeä suru, on olemassa myös kiitollisuus. Tuntui hienolta, että pappi sanoitti koko juhlaväelle sen, mistä on kyse: Veikkonen todella oli olemassa, ennen kuolemaa oli elämä. Ennen surua oli onni siitä pienestä elämästä.

Silmun kummeiksi kutsuimme sellaisia ystäviä, jotka ovat eläneet mukana surussa. Niin vahvasti Veikkosen ja Silmun elämät kietoutuvat yhteen. Kun Silmu sai alkunsa, ei ollut kulunut puoltakaan vuotta Veikkosen poismenosta. Jotta voi aidosti jakaa tätä vauvaonnea meidän kanssamme, on myös kohdattava ja jaettava kokemamme suru.

Olen tarkka sanojen ja merkityksien kanssa, joten virsiä ei valittu vain tavan takia, vaikka ne tyypillistä ristiäissettiä olivatkin. Jumalan kämmenellä, koska se oli Esikoisenkin ristiäisissä. Ystävä sä lapsien, koska se oli Veikkosen hautajaisissa. Näin rakentui silta veljien ja pikkusiskon tärkeiden juhlien välille. Jumalan kämmenellä myös avarakatseisen armonsa takia: "kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on". Ymmärrän tuon säkeen niin, että paikkoja on myös epäilijöille, kieltäjillekin. Ei tarvitse olla niin kamalan tunnustuksellinen kristitty uskovainen voidakseen turvata jonkun korkeamman varjelukseen. Ja Ystävä sä lapsien tietysti myös siksi, että "onni täällä vaihtelee".

Juhlan liikuttavinta antia olivat kuitenkin muut kuin kirkon sanaan kiinnittyvät tekstit. Silmun kummitäti luki ristiäisissä kauniin runonsa, joka sanoittaa osuvasti kaiken sen surun, epävarmuuden ja pelon, joiden saattelemana Silmu tuli maailmaan. Muusikkokaverit esittivät ihanan voimalaulun - sävellys yhden näistä kavereista ja sanoitus hänen siskonsa kynästä. Miten upeaa, kun ympärillä on lahjakkaita ihmisiä, joiden hengentuotteista saimme juhlassa nauttia.

Kyyneliltä ei vältytty, mutta päällimäisenä ristiäisissä oli, kuten kuuluukin, ilo uudesta elämästä. Se kaikki, mistä rakkaaksi käyneessä psalmissa numero 139 puhutaan: "Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." 

Heitä pallo, niin otan kopin

Veikkosen kuolema ei ole lopultakaan mullistanut ihmissuhteitani niin paljon kuin ehkä aluksi kuvittelin. Ne, jotka oikeasti olivat lähellä, ovat myös pysyneet lähellä. Ne, jotka tämän myötä ovat jääneet etäämmälle, olivat ehkä jo muutenkin matkalla toisiin suuntiin.

"Hädässä ystävä tunnetaan" on erittäin totta, ja olen valtavan kiitollinen siitä, että minulla on ystäviä, jotka ovat pysyneet vierelläni ja tukeneet minua parhaansa mukaan. En ole kuluneen vuoden aikana ollut koko ajan aivan helppo kohdattava, olen välillä myös torjunut tarjotut kädenojennukset. Se, että ne muutamat lähimmät eivät ole tästäkään säikähtäneet, on minusta merkki tosiystävyydestä.

Kuten olen monesti aiemminkin kirjoittanut, veikkosen odotus ja odotuksen traaginen loppu ajoittuivat keskelle lähipiirin kiihkeää vauvabuumia. Toisten raskaudet ja vauvat nostivat haastetasoa ihmissuhteiden säilymisessä ja uudelleenmäärittämisessä edelleen.

Muutamien kanssa vauva-asiasta tuli erottava tekijä. Kaikkien kanssa näin ei käynyt. Raskausmahat eivät ole enää kovin vaikeita, sen sijaan vastasyntyneet ja toisaalta veikkosen ikäiset, nyt 1-vuotiaat, yhäkin ovat. Olen kuitenkin ylittänyt kynnyksiä ja olen valmis ylittämään niitä edelleen. Olennaista on suruni muistaminen ja huomioon ottaminen, sen kunnioittaminen.

Ihmissuhteiden elävässä verkossa viestit kulkevat usein myös epäsuoria reittejä ja välillä korviini kantautuu näiden etäämmälle jääneiden pohdintoja siitä, mitä mahdan ajatella ja tuntea, mitenhän minua voisi lähestyä, voiko ollenkaan.

Ymmärrän ihmisten hämmennyksen, ymmärrän asiaan liittyvän vaikeuden. Silti en ole valmis tulemaan kovin paljon vastaan. Koen, että toisen osapuolen on se pallo heitettävä. Jos hän ei siihen keksi sanoja tai keinoa, yhteydenpito saa puolestani pysyäkin jäissä.


Veikkosen syntymäpäivä osoitti osaltaan myös sen, kuka vielä elää surua rinnallani. Jokaisen saamani viestin ja voimantoivotuksen talletin sydämeeni. Tärkeimpiä ja ihanimpia olivat ne, jotka tulivat spontaanisti, ilman että itse muistutin asiasta. Esimerkiksi tuoreen kummityttöni äiti laittoi tekstarin jo heti aamulla ennen kahdeksaa: "Voimia tähän vuosipäivään. Olette ajatuksissa!". Niin vähin sanoin, niin pienellä eleellä voi osoittaa, että ei ole unohtanut. Suuri osa muistamisista tuli FB:ssa jakamaani hautakuvaan kommenteiksi. Toki nekin lämmittivät, mutta samalla tiesin, että ne tulivat ikään kuin "aneltuina". Kuinka moni lopulta olisi muistanut itse?

Vuosi on lyhyt aika. Suru on kipeää, näinä päivinä taas niin iholla. Onneksi en ole yksin. Huomenna vien rakkaan poikani haudalle ne kaksi ystävää, joiden kanssa olin viime syksynä kahvila-aamiaisella viimeisilläni raskaana. He pyysivät itse päästä, he muistavat ja välittävät.

Ystäviltä

Elän viime syksyä joka solullani. Paremmalla ajalla haluaisin tännekin vielä kirjoittaa ajasta osastolla synnytyksen jälkeen ja toisaalta veikkosen odotuksen viimeisistä päivistä, joiden lokakuiset päivämäärät alkavat juuri nyt olla käsillä.

Toivon kovasti, että muutkin muistaisivat. Että vointiani kysyttäisiin ei vain raskauteen vaan myös näihin vuosipäivän tuntoihin liittyen.

Ymmärrän toki, että on mukavampaa puhua odotuksesta kuin menetyksestä. Tulevassa näkyy valoa, menneessä pimeää. Tässä hetkessä ne ovat läsnä molemmat puolet.

Toisaalta läheiset ehkä tuuppivat omalla tavallaan eteenpäin. Ehkä heidän luontevin roolinsa onkin olla toivon ruokkijoita. Tätä surua ja ahdistusta kun ei kukaan voi minulta kuitenkaan pois ottaa.

Sain yhdeltä ystävältäni vastikää herttaisen viestin teepaketin kyljessä:

Ja toiselta sain kasan mekkoja, hänen tyttärelleen jo pieneksi jääneitä.

Koot ovat 80 sentistä ylöspäin, joten ensimmäistä kertaa uskaltauduin

kuvittelemaan oman tyttöni yksivuotiaana taaperona, ensiaskeleita

ja ensisanoja tapailevana. Sellainenkin joskus voi meidän perheessä

ihan oikeasti olla, jo ensi syksynä!

Tämä kuukausi on poisnukkuneen poikani kuukausi, mutta mukana se pieni tyttönikin koko ajan möyrii, päivä päivältä kasvaa vahvemmaksi, ilmoittelee itsestään reippain potkuin. Elämän ääripäät niin lähellä toisiaan ja minä, äiti, siinä välissä ihmeissäni kaikesta, aivan kaikesta.

Jaettu odotus

Välillä haluaisin niin kovasti olla tavis. (Tavis tarkoittaa minulle nykyään yksinomaan ihmisiä, joilta ei ole kuollut lasta. Siis about kaikkia reaalielämän lapsiperhekavereita ja -tuttuja. Erikseen on sitten tämä netti ja täällä jaetut kohtalot.)

Pari viikkoa sitten kaipuuni tavikseksi oli erityisen vahva, kun istuin kahvipöydässä ystäväni kanssa. Mahat molemmilla, hänellä jo valtava, mutta minullakin viikkoihin nähden melko komea. Kolmas lapsi tulossa kummallekin, siinä kahvipöydän molemmin puolin äidit ja heidän vatsoissaan pienet tytöt.

Puhuimme, jaoimme, fiilistelimme. Olimme ystäväni kotona, hän näytti minulle valmiiksi petaamansa sängyn ja lipaston täynnä pestyä ja nätisti viikattua vaaleanpunaista. Olin matkustanut hänen luokseen toiseen kaupunkiin. Ystävän laskettu aika oli lähellä, halusin tavata tässä kohtaa, kun vielä olimme samassa veneessä.

Ystäväni mietti ääneen samanlaisia asioita kuin minä viime syksynä: tämä on todennäköisesti viimeinen kerta, jotenkin haikeaa jopa, nyt vielä vauvanpotkut masussa, pitäisi osata nauttia viimeisistä odotuksen päivistä... Vähäsen nieleskelin. Tunsin kateutta: hän voi tuntea noin, hänellä on varaa ajatella noin. Ja huoltakin tunsin: eikö hän ollenkaan pelkää..?

Maanantaina pieni tyttö syntyi. Kuten Gretel kirjoitti tänään myös, toisen ihmisen raskautta seuratessa ajan kulku näyttäytyy ihan erilaisena kuin omalla kohdalla. Yksi nopea ajan keinun heilahdus talvesta syyskesään, ja nyt ystäväni jo onkin turvallisesti maalissa!

Kahdeksan kuukautta aiemmin, murheeni mustimmassa alhossa, sain puhelun. Se alkoi sanoilla: "En tiedä, miten tämän sulle oikein kertoisin..." Ei, ei, ei, sinäkin Brutukseni! Miksi sinäkin, kun koko maailma ympärillä muutenkin elää vauva-auvossa ja odotuksen ihanuudessa! Muistaakseni onnittelin, mutta vilpittömästi sydämestä ne onnittelut eivät tulleet.

Olimme tavanneet edellisen kerran pari kuukautta ennen tuota puhelua. Ystäväni oli tullut toisesta kaupungista luokseni. Vain ja ainoastaan siksi, että hän halusi nähdä minut, hän halusi tulla käymään, kuten synnyttäneen naisen kotiin tullaan, vaikka sitä vauvaa ei ollutkaan. Hän lähetti kyllä surunvalittelukukat, laittoi lämpimillä ja huolehtivilla ajatuksilla ladattuja viestejä, soitti puheluita. Mutta sittenkään hän ei tyytynyt vain siihen. Hän halusi tulla luokseni toisesta kaupungista vain päästäkseen halaamaan. Niin vahvasti, aidosti ja rohkeasti hän eli surussani mukana.

Raskausuutisen jälkeen oli vaikeaa pitää yhteyttä. Tunsin itseni entistä yksinäisemmäksi ja haavoitetummaksi. Kävin kävelylenkeillä yhden vatsaa kasvattelevan ystävän kanssa, ja nyt sitten hänkin, jonka kanssa olin sentään luullut olevani turvassa vauva-asioilta, oli alkanut odottaa.

Mutta ystäväni eli minun suruani mukana silti, ei loukkaantunut siitä, että vetäydyin etäämmälle. Välitti sitkeästi välittämisen viestiä.

Huhtikuun alussa, heti seuraavana päivänä plussatestin tekemisestä, kerroin hänelle valosta, joka oli pimeän mieleni reunaan syttynyt. Toivon kipinä: ajattele, ehkä meillä molemmilla on vauvat vielä tänä vuonna!

Siitä lähtien olemme jakaneet odotusta. Lähtökohtamme ovat erilaiset, minä en ole tässä asiassa tavis kuten hän, minun pelkoni ei ole normaalia odotusajan huolta vaan jotain paljon totaalisempaa ja vaikeampaa.

En tiedä, johtuiko se ystävän vauvauutisesta (josta olin kyllä vilpittömän helpottunut ja iloinen!), syksyn tunnusta ilmassa vai mistä, mutta tiistaina, kun olin pitkästä aikaa ammattiauttajan luona, puhkesin itkuun, joka ei lakannut koko tapaamisen aikana. Siinä hetkessä vasta tajusin, että en ollut myöntänyt edes itselleni, miten hirvittävästi pelkään. Olin huijannut itseäni: hienosti menee, niin hienosti, että minähän olen melkein kuin kuka tahansa tavis!

Mutta kun en ole. Öisin herään valvomaan ja tunnustelemaan liikkeitä. Pahimpina hetkinä en uskalla kaivaa edes kotidoppleria esille, koska pelkään, että ääniä ei kuulukaan. Makaan vain vaiti, vaihdan kyljeltä toiselle ja odotan. Palaan ajatuksissani jatkuvasti synnytysvastaanoton käyrille, kuulemaan kätilöiden tyhjät ja turhat rauhoittelut. Astun yhä uudestaan ultrahuoneen hämärään, pelosta huolimatta vielä toivossa itsepintaisesti riippuen. Päivisin säikähdän jokaista vatsassa tuntuvaa vihlaisua, kiristystä ja jomotusta. Saatan keskeyttää tekemiseni ja menettää keskittymiseni ihan täysin, kun alan miettiä, milloin olen viimeksi tuntenut potkun.


Ystäväni uskoo ja luottaa, että vuoden lopussa hän tulee kyläilemään kolmekuisen tyttärensä kanssa ja tuo minun vauvalleni läjän jo pieneksi jääneitä vaatteita. Hän on varma, että onnen jakaminen jatkuu odotuksesta eteenpäinkin. Voi kunpa itsekin voisin saada samanlaisen varmuuden.

Kynnyksen yli

Läheinen ystäväni, joka sai vauvan aprillipäivänä, sattui eilen saman puiston vappujuhliin. Tapasin hänet synnytyksen jälkeen jo kerran aiemminkin, ulkona - vauva oli vaunuissa makuupussin sisässä niin, että vähän naamaa vain pilkisti, ja sekin näky sai minut lohduttomasti itkemään. Mutta eilen sitten yllätin itseni kutsumalla spontaanisti ystäväni vauvoineen ja miehineen puistosta meille; aamupäivän brunssilta oli jäänyt reilusti tarjoiluja. Ystävä oli vaivaantunut: "Onko se varmasti ok, eikö sua ahdista?" "En mä tiiä, ehkä ahdistaakin, mut itsehän kutsuin!"

Ja niin me seurustelimme nätisti ja jopa aika luontevasti parsapiirakan ja perunasalaatin äärellä, ystävälläni kuukauden ikäinen nyytti rinnoillaan. Juuri pari päivää sitten rääyin räkä poskella päiväkodilla kohtaamani vauvan takia, ja nyt sitten näin - en tajua mieleni liikkeistä välillä mitään!

Pystyn kuitenkin erittelemään syitä, miksi tämä toisissa tilanteissa sujuu näin ihmeellisen hienosti ja välillä taas ei yhtään. Ystäväni vauva on hänen ensimmäinen lapsensa. Olen huomannut ajatuksen tasolla aiemminkin, että esikoisvauvat eivät ahdista minua samalla tavalla kuin toiset, kolmannet, n:nnet lapset. Esikoisvauvaperheissä eletään sitä arkea, jota mekin neljä vuotta sitten onnellisina elimme. Päiväkotiepisodista teki ahdistavan se, että olisin itse voinut kokea saman ylpeyttä uhkuvan hetken viime syksynä: olisin viimein saapunut päiväkodille vauvan vaunuja lykkien ja kertonut säteillen, miten uusi tulokas on ihan kuin isoveljensä pienenä.

Lisäksi tämä ystäväni on yksi läheisimmistä ja rakkaimmista ihmisistä elämässäni. Ihmissuhteet tietysti elävät aikojen ja elämäntilanteiden mukaan: osa lapsettomista kavereista jäi etäämmälle, kun tulin äidiksi, mutta tämän ystäväni kanssa yhteys säilyi ihan samanlaisena kuin ennenkin. Surussani hän on ollut ihanasti tukena, vaikka talven aikana välillä koinkin tuskaa ja katkeruutta hänen raskautensa takia.
En halua, että väliimme nyt kasvaisi etäisyys sen takia, että hänellä on vauva. Siksi olen valmis ylittämään hänen seurassaan kynnyksen, joka monissa muissa tilanteissa, monien muiden kanssa on vielä liian korkea.

Ystävyydestä

Ystävät, ihanat ja rohkeat, uskaltavat ottaa yhteyttä, kysyä vointia, kohdata. Ja silti tuntuu välillä, että olen aivan yksin. Eivät he voi ymmärtää. Tähän maailmaan on pääsy vain niillä, jotka ovat kokeneet saman.

Välillä vain haluankin käpertyä suruuni ja torjua kaikki. Sori, mutta nyt en jaksa, on vähän sellanen hetki nyt. Olen kamalan herkkänahkainen. Viattomat sanomiset, joita ei taatusti ole tarkoitettu loukkauksiksi, satuttavat. En voi sille mitään, tunne päihittää järjen 6–0.

Esikoistaan odottava ystäväni kirjoittaa minulle olevansa melkeinpä liiankin varovainen ja hysteerinen raskautensa suhteen. Aivan niin kuin minun näkökulmastani olisi olemassa ylivarovaisuutta. Olisinpa itsekin ollut hysteerinen, ehkä veikkonen olisi pelastunut. Jos vain olisin itkenyt neuvolassa, etten kestä enää hetkeäkään, että vauva on pakko jo saada ulos mahasta. Jos olisin yhtenään hypännyt sairaalassa jokaisen epämääräisen tuntemuksen takia.

Ystävä, joka sai kolmannen lapsensa samaan aikaan kun minä menetin toisen, lähettää myöhästyneet onnittelut esikoiselleni. Olisin viestittänyt jo eilen, mutta ei ollut vapaita käsiä ennen yöunia. Vittuileeko se? Tottakai tiedän, ettei hän tahallaan, hänen todellisuutensa nyt on sellaista, täyttä tohinaa kolmen kanssa. Ei hän tule lainkaan ajatelleeksi, miten nuo sanat satuttavat minua, jonka ainoa eläväinen on päivät yhteiskunnan hoivissa sillä välin, kun minä haahuilen yksin tyhjässä kodissa. 

Olen miettinyt, miten osaisin itse suhtautua ja toimia, jos tämä suru olisikin käynyt jollekin ystävälleni. Jos minulla nyt olisi vauva ja ystäväni surisi omaansa. Olisin todennäköisesti aivan ymmälläni, kädetön ja sanaton. Siksi yritän olla kiitollinen siitä, että ystävät – ne todelliset, jotka eivät vielä ole kaikonneet – omilla avuttomilla keinoillaan edes yrittävät.