Arki ja surun vaikutukset

Kirjoittamistahdin harveneminen ei johdu siitä, etteikö olisi asiaa. Lähes päivittäin huomaan "kirjoittavani" ajatuksissani, muotoilevani mietteitä valmiiksi lauseiksi. Toki sellainen on ollut minulla tapana jo lapsesta saakka, kun kirjoittaminen on aina ollut luontaisin itseilmaisun kanavani. Blogi muodostui surutyön tekemisen tärkeäksi, kenties jopa tärkeimmäksi, välineeksi, ja välillä suorastaan kaipaan tänne kirjoittamista.

Arki on kuitenkin nyt aivan eri tavalla täyttä kuin vuosi sitten, vaikka Silmu ei mikään erityisen vaativa vauva olekaan. Blogille on vähemmän aikaa. Kaiken kukkuraksi olen jopa päätynyt tekemään hiukkasen osa-aikatyötä nyt äitiyslomalla, sellaista hommaa, jota voi tehdä itsenäisesti aina silloin, kun vauva antaa tilaisuuden. Freelancer kun olen, en uskalla päästää kaikkia lankoja käsistäni kovin pitkäksi aikaa, ja liian hyvin on muistissa se, miten viime syksynä työtilanne oli varsin epävakaa ja tuloni hetkellisesti jopa pienemmät kuin sairauslomalla ollessani.

Tietoisesti olen myös päättänyt kokeilla uudenlaista asennoitumista ajoittaisiin katkeruuspuuskiin ja muihin negistelyihin. Yritän olla tekemättä asioista numeroa, antaa tunteen mennä ohi itsekseen. On ollut tilanteita ja tapauksia, joista olisin ehkä aiemmin vaahdonnut tänne blogiin, mutta nyt olen elänyt ne läpi ilman sanallista käsittelyä.

Arki tosiaan on nyt sitä suloista vauva-arkea, jota viime talvena viiltävästi kaipasin. Päivät koostuvat imetyksestä, vaipanvaihdosta, pepun pesemisestä, ihon rasvaamisesta, kantamisesta, sylittelemisestä, pukemisesta, riisumisesta, vaunujen työntämisestä, hellittelystä ja höpsöttelystä. Ja toki kaikesta normaalista kotihommasta: pyykkien ja tiskien loppumattomasta virrasta koneeseen ja kaappiin, levällään olevien vaatteiden ja tavaroiden järjestelystä, tahmojen ja kurakökkäreiden pyyhkimisestä, jatkuvasta ruuanlaitosta. Esikoisen kuskaamisesta päiväkotiin ja takaisin, hänen kotipäivinään kavereiden tapaamisesta, pelailusta, ulkoilusta, legoleikeistä, mitämäätekisin-marinoiden kuuntelusta, kiukkujen sietämisestä.

Kun ihmisten kokemia suuria suruja tarinallistetaan telkkariohjelmissa tai lehtijutuissa, esiin nousee yleensä se, miten surun seurauksena tavallisen arjen pienet ilot korostuvat, miten niitä osaa arvostaa uudella tavalla. Se on äärettömän kliseistä ja äärettömän totta. Välillä pysähdyn hetkeen ja ajattelen sydän pakahtumaisillani, että tämän haluan muistaa ikuisesti, jonkun tietyn ilmeen tai äänenpainon, Esikoisen hassun lohkaisun tai Silmun ihanan höhötyksen, sen miltä nukkuvan lapsen hengitys kuulostaa, miltä pikkuisen käden päättäväinen ote tuntuu.

Olisi kuitenkin valhetta väittää, että surun vaikutus nykyiseen arkeen olisi pelkästään positiivinen. Kerran menettäneen pelko siitä, että menettää uudestaan, on välillä lamauttava. En voi kuvitella laittavani Silmua päiväunille parvekkeelle, vaikka hän ulkona ehkä nukkuisikin makoisammin. Haluan tsekata hengityksen usein - minun on yksinkertaisesti pakko tehdä niin - ja sisällä se on helpompaa. Helpointa se on, jos Silmu ottaa päikkärit äidin hartiajumien uhallakin kantoliinassa tai -repussa. Tai jos itse vietän sen nukkumisajan tiiviisti vauvan vierellä sängyssä vaikka sitten kirjaa lukien tai nettiä selaten.

Suru ei myöskään tee immuuniksi arjen ärsyttävyyksille. Rähisen ja nalkutan miehelle, huudan Esikoiselle - ja sitten kadun ja poden hirveää syyllisyyttä. Mitä jos se armas puoliso tai rakas lapsi ei seuraavana aamuna herääkään, miksi en hallinnut hermojani, vaadinko kohtuuttomia... Haastan itseäni jatkuvasti: kun kerran olen kokenut lapsen kuoleman, miksi hiillyn ja pulttaan jostain ihan turhanpäiväisestä asiasta? Tiedän, että olen taipuvainen vaatimaan itseltäni liikaa. Ei suru automaattisesti jalosta ihmistä; välillä tuntuu, että suru on pikemminkin lyhentänyt kuin pidentänyt pinnaani. Kuorma, jota kannan, on keventynyt jo paljon, mutta yhä se painaa tämän kaiken normaalin ja onnellisen arkilastin päällä.

Suru piilosilla arjen auvossa

Ihaninta on arki. Tämä niin tavallinen, leppoisa ja rauhallinen kotiarki.

Esikoinen on noin kolmena päivänä viikossa päiväkodissa. Pian viisi vuotta täyttävää vauhtiviikaria en enää viitsinyt kokonaan kotiin ottaa; leikkikaverit ovat jo kovasti tärkeitä. Esikoisen kotipäivinä on tavattu ihmisiä, ulkoiltu, käyty kirjastossa tai kirpparilla, pelailtu, luettu, rakennettu legoilla ja muovailtu muovailuvahasta taistelu-ukkeleita. Vauveli on roikkunut käsivarrella tai liinassa mukana, nukkunut lyhyitä ja pitkiä vielä niin rytmittömiä uniaan.

Esikoisen hoitopäivinä en ole hajonnut hiljaisuuteen ja juttuseuran puutteeseen. En ainakaan vielä kaipaa mitään erityisiä menoja tai mammarientoja. Minusta on mukavaa olla Silmuseni kanssa kaksin, kiertää päiväkodilta palatessa pitkä vaunulenkki, keitellä kotona kahvit, lueskella päivän lehti, blogitekstit ja Facebook-päivitykset, tehdä vähän kotitöitä ja keskeyttää ne autuaaseen imetyshetkeen.  

Synnytyksen jälkeiset tunnekuohut ovat tasaantuneet. Olen onnellinen, nautin. Miten elämä voikin nyt olla näin suuresti erilaista kuin se oli vuosi sitten! 

Suru yhä etsii paikkaansa ja ilmenemismuotoaan tässä uudessa arjessa. Ennen ristiäisiä tuntui, että suru puristaa sydämen rusinaksi. Ristiriita uuden onnen ja menetyksen kipeän muiston välillä tuntui sovittamattomalta. Olin niin pakahduttavan kiitollinen Silmusta ja samaan aikaan ikävä Veikkosta kohtaan oli lähes sietämätöntä.

Nyt tuntuu välillä, että suru leikkii piilosta. Tiedän, että täällä se on, mutta en saa sitä kiinni. Välillä on melkein epäuskoinen olo: tapahtuiko se oikeasti? Synnytinkö tosiaan vain vähän yli vuosi sitten kuolleen vauvan? Hautasimmeko me lapsemme? 

Pari iltaa sitten kaivoin hautajaiskuvat koneelta ja katsoin niitä pitkään. Kyllä minä muistan ja joka solullani tiedän, että se kaikki on ihan oikeasti tapahtunut. Silti olo on epätodellinen. Arkussa lepäävän poikani huulet ovat mustat, poskista on napsittu koepaloja ruumiinavauksen yhteydessä. Miten sellaiset asiat sulkeekin muistoistaan pois, näkee mielikuvissaan lapsensa kauniina, juuri maailmaan tulleena, niin lämpimänä vielä, että on vaikeaa uskoa elämän pienestä ruumiista paenneen.

Olen toki matkallani oppinut, että suru on ailahtelevainen kaveri. Aaltojen lailla lyö ja laantuu, laskee ja nousee kuin vuorovesi. Näin tyyntä ei vain ole tainnut vielä aiemmin ollakaan.

Veikkoselle ostetut housut. Silmun varpaat.

Läsnä arjessa ja juhlassa

Silmu vietti viikonloppuna kastejuhlaansa. Oikean nimensä hän sai jo synnytyssalissa. Olimme miehen kanssa raskausaikana miettineet nimiä, ja yksi vanha suvun nimi nousi molempien suosikiksi. Heti pian syntymän jälkeen luontevasti kutsuimme vauvaa sillä nimellä. Ristiäisissä nimi julkistettiin viimein kaikille muillekin.

Minulle oli selvää, että Veikkonen on läsnä ristiäisissä. Tuntui tärkeältä, että hänet mainitaan ja häntä muistetaan. En ollut aivan tyytyväinen kastepappiin; hän puhui mielestäni melko ulkokohtaisesti ja vähän turhan painokkaasti uskoa uskontoa uskomista uskossa elämistä alleviivaten. Veikkosen hän kuitenkin otti seremoniaan mukaan hyvin kauniilla ja koskettavalla tavalla. Hän sanoi, että meitä on siunattu: olemme saaneet Esikoisen, olemme hetkeksi saaneet Veikkosenkin, ja vielä olemme saaneet Silmun. Lopuksi esirukouksessa hän kiitti Jumalaa Veikkosen elämästä ja pyysi hänelle Taivaan isän huomassa hyvää hoivaa. Vaikka on olemassa kipeä suru, on olemassa myös kiitollisuus. Tuntui hienolta, että pappi sanoitti koko juhlaväelle sen, mistä on kyse: Veikkonen todella oli olemassa, ennen kuolemaa oli elämä. Ennen surua oli onni siitä pienestä elämästä.

Silmun kummeiksi kutsuimme sellaisia ystäviä, jotka ovat eläneet mukana surussa. Niin vahvasti Veikkosen ja Silmun elämät kietoutuvat yhteen. Kun Silmu sai alkunsa, ei ollut kulunut puoltakaan vuotta Veikkosen poismenosta. Jotta voi aidosti jakaa tätä vauvaonnea meidän kanssamme, on myös kohdattava ja jaettava kokemamme suru.

Olen tarkka sanojen ja merkityksien kanssa, joten virsiä ei valittu vain tavan takia, vaikka ne tyypillistä ristiäissettiä olivatkin. Jumalan kämmenellä, koska se oli Esikoisenkin ristiäisissä. Ystävä sä lapsien, koska se oli Veikkosen hautajaisissa. Näin rakentui silta veljien ja pikkusiskon tärkeiden juhlien välille. Jumalan kämmenellä myös avarakatseisen armonsa takia: "kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on". Ymmärrän tuon säkeen niin, että paikkoja on myös epäilijöille, kieltäjillekin. Ei tarvitse olla niin kamalan tunnustuksellinen kristitty uskovainen voidakseen turvata jonkun korkeamman varjelukseen. Ja Ystävä sä lapsien tietysti myös siksi, että "onni täällä vaihtelee".

Juhlan liikuttavinta antia olivat kuitenkin muut kuin kirkon sanaan kiinnittyvät tekstit. Silmun kummitäti luki ristiäisissä kauniin runonsa, joka sanoittaa osuvasti kaiken sen surun, epävarmuuden ja pelon, joiden saattelemana Silmu tuli maailmaan. Muusikkokaverit esittivät ihanan voimalaulun - sävellys yhden näistä kavereista ja sanoitus hänen siskonsa kynästä. Miten upeaa, kun ympärillä on lahjakkaita ihmisiä, joiden hengentuotteista saimme juhlassa nauttia.

Kyyneliltä ei vältytty, mutta päällimäisenä ristiäisissä oli, kuten kuuluukin, ilo uudesta elämästä. Se kaikki, mistä rakkaaksi käyneessä psalmissa numero 139 puhutaan: "Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." 

Ajan kulku

Matka tästä...

...tähän...

...kesti vuoden, kuukauden ja kaksitoista päivää. 

Nyt jälkikäteen ajateltuna se on hämmästyttävän lyhyt aika. Niin paljon, niin äärimmäisiä kokemuksia vain vähän yli vuodessa.

Joidenkin "asiantuntijoiden" (?) mukaan nyt olisi vasta hyvä aika ruveta miettimään uutta raskautta. Yhtäältä ymmärrän ajatuksen, toisaalta en ollenkaan.

On totta, että tuore suru ja uusi raskaus olivat kuluttava ja vaativa yhdistelmä. Luulen, että plussatestin myötä surutyö myös jollain lailla jos ei nyt keskeytynyt niin muuttui ja viivästyi. Luultavasti siirsin raskauden takia tiedostamattakin joidenkin asioiden ja tunteiden käsittelyä tuonnemmaksi. Tiedän, että kuoppia ja romahduksia on varmasti vielä luvassa.

Toisaalta ajatus siitä, että pitäisi odottaa vuosi, on täysin järjetön. Sehän on vastoin biologiaa! Kuitenkin olemme niin vahvasti luonnossa kiinni, nisäkkäitä, poikaset menetettyämme uusia vailla. Näppituntuma vertaismaailmasta on sellainen, että hyvin usein uusi raskaus kohtukuoleman jälkeen alkaa nopeasti. Minäkin olin niin onnekas, että tulin raskaaksi ensimmäisestä yrityskierrosta.

Kehotukseen vuoden "toipumisajasta" ennen uutta yritystä sisältyy myös aika optimistinen ajatus siitä, että raskaus alkaa aina helposti ja suunnitellusti toivotulla hetkellä. Uskon, että useilla meikäläisistä on kamala pelko siitä, että se ei enää onnistu, ja siksikään yritystä ei tee mieli lykätä. Jos ikä alkaa kolmosella eikä kakkosella, pelko hedelmällisyyden vähenemisestä on myös jossain määrin aiheellinen.


On vaikeaa edes miettiä, missä kunnossa ja mielentilassa olisin nyt, jos en olisi saanut Silmua. Jos menetyksen tuskan lisäksi olisikin tullut vielä kokemus kuukausi toisensa jälkeen tyhjiin valuvista toiveista; pelko, että vauvaa huutavaan syliin ei enää koskaan saa uutta nyyttiä hoivattavaksi... Joillekin sellainen on todellisuutta; elämä ei ole tässäkään asiassa reilu. Kaikille se ei ojenna lohtukorttia yhtä nopeasti kuin meille - ja mikä surullisinta, joillekin ei koskaan.

Surun myötä olen ajatellut paljon aikaa. Käsitykseni siitä, että aika on syklistä eikä lineaarista, on vahvistunut entisestään. Kerroksia, kierroksia, moneen suuntaan kulkevia, kertautuvia kokemuksia, päällekkäisyyksiä, sisäkkäisyyksiä. Jotenkin sillä tavalla koen ajan.

Suositus surra suru kunnolla ennen uuden vauvan haikailua tuntuu kuuluvan lineaariseen aikakäsitykseen. Aivan kuin surun voisi irrottaa muusta elämästä, surutyön suorittaa kuin opintokokonaisuuden tai työprojektin.

Kuten jotkut lukijat ovat kommenteissaan muistuttaneet, kaikki rakkaat lapset mahtuvat kyllä äidin sydämeen. Vaikka kohtukuoleman jälkeinen raskaus pelko-toivo-kiikkumisineen oli rankka kokemus ja nytkin pää on pyörällä ja sydän syrjällään onnen ja surun ja kaikkien tunteiden painosta, uskon, että en olisi tämän valmiimpi uuden vauvan syntymään ollut, vaikka olisinkin kauemmin odottanut.

Jos olisin odottanut pitempään, ei olisi tullut Silmua, se olisi ollut sitten jo joku toinen. Juuri tämä pieni tyttö oli tulossa, haluan uskoa niin.

Hyvin ihmeissäni (ja yhä vain niin kiitollinen!) olen siitä, että painajaismaisen marraskuun 2013 jälkeen tuli toivontäyteinen marraskuu 2014 ja että joulu, joka viime vuonna meni tyystin ohi lohduttomuudessa, tuntuu tänä vuonna taas kauniilta ja juhlimisen arvoiselta.

Vaaleanpunaista

Valtavasti kiitoksia onnitteluista!

Pääsimme kotiin sunnuntaina, kun Silmu oli lähes tunnin tarkkaan kahden vuorokauden ikäinen. Ensimmäisissä päivissä ovat olleet läsnä kaikki tunteet. Hetket, jotka menetin. Hetket, jotka sain. Elämän mysteeri ja ihme, kipu ja kauneus.

On monia asioita, joista koen tarvetta kirjoittaa, kunhan vain sopiva hetki tulee. Rankan odotuksen viimeisistä öistä. Synnytyksestä. Tähänastisesta surun matkasta.

Kun kirjoitin raskaudesta ensimmäisen kerran tänne blogiin, sanoin, että tästä ei ole tarkoitus tulla odotusblogia. Tulipa kumminkin - ja eikö se lopulta ollut hyvällä tavalla varsin tarkoituksellista, että kävi niin? Tunsin epämääräistä huonoa omaatuntoa, kun uusi raskaus kiilasi tunnisteissa surun edelle. Mutta niin kahlitsematonta oli toivo, niin sitkeää peloista ja kaikesta synkästä huolimatta.

Näinä vaaleanpunaisina ensipäivinä olen välillä ikävöinyt Veikkosta riipivästi ja välillä pyydellyt mielessäni häneltä anteeksi sitä, että onni pienestä siskosta on niin pakahduttavaa, että en voi kaivata tästä hetkestä mihinkään toiseen. 

Ennen kuin aloitin tämän blogin, olin tutustunut moniin netissä jaettuihin vertaistarinoihin. Useat niistä saivat onnellisen käänteen melko piankin, noin vuoden päästä menetyksestä. Koskettavin ja samastuttavin kokemus löytyi Pikkusisko sai siivet -blogista. Ensin en edes huomannut hurjaa kohtalonyhteyttä, joka minulla ja blogin kirjoittajalla Turnipilla on: hänen toivolapsensa, elävä enkelisiskon jälkeen, syntyi samana yönä, jona oma Veikkoseni sai siipensä. 

Toivoin, toivoin, toivoin jo tämän blogin aloittaessani, että myös minun tarinani voisi kääntyä sellaiseksi kuin Turnipin ja monen muun kirjoittajan. Että näkyvissä siellä kaikkein pimeimmänkin keskellä olisi valo. Ja se oli. Se tuli. Siitä olen niin kiitollinen, että mitkään sanat eivät riitä. 

Tämä ei ole päätepiste. Surutyö on kesken, ja haluan kirjoittaa vielä monista asioista. Luonnoskansiossa on tekstin alkuja, jotka olen kirjoittanut jo ennen Silmun odotusta, aiheita, joihin varmasti vielä jossain kohtaa palaan. Sellaisia kuten miehen suru, ruumiillinen suru, lapsikuolemaslangi, virallisia kohtaamisia kuoleman jälkenen. 

Ehkä jatkan täällä tai ehkä aloitan uuden blogin. Pysykää mukana kuitenkin, te rakkaat lukijat - kommenttinne ja myötäelämisenne eri käänteissä ovat olleet minulle hyvin tärkeitä.

Onni, helpotus, kiitollisuus

Silmu syntyi eilen klo 12.14.

Käynnistely kesti kauan, mutta käynnistyttyään synnytys eteni hienosti ja oli kuin olikin monin tavoin hyvin voimauttava ja eheyttävä kokemus. Ihaninta oli ponnistamisen jälkeen kuulla se huuto, nähdä ilmaa vispaavat kädet ja jalat ja kurttuun rutistuvat kasvot.

Maailma näyttää nyt kauneintaan, on hyvä olla.

Kiitos kaikille odotuksessa mukana eläneille, pelkojen keskellä tsempanneille, loppumetreillä mukana jännittäneille lukijoille! Kirjoittelen paremmalla ajalla lisää.

Hyvää ja kaunista

Vuorokausi vaihtui, on taas 16. päivä. Tätä kuukausipäivää olen miettinyt paljon etukäteen, pelännyt. On kulunut yhdeksän kuukautta siitä, kun synnytin jo pois lentäneen poikani. Veikkosen kuolemasta on kulunut aikaa yhtä kauan kuin hänen elämänsä kesti. Ajatus siitä, että tästä eteenpäin hän on aina ollut kuolleena kauemmin kuin eli, tuntuu jotenkin kammottavalta.

Mutta kauhulla odottamaani romahdusta ei tässä kohtaa tullutkaan. Päinvastoin: viime päivät olen elänyt yllättävän seesteistä ja hyvää elämää.

Olenko viimein tullut pisteeseen, jossa voin vilpittömästi todeta, että aika tosiaan auttaa? Johtuuko tämä sisäinen rauha siitä, että pieni silmuni on alkanut ilmoitella olemassaolostaan yhä vahvemmin vatsassa tuntuvin tömpsähdyksin? Että en vain jaksa olla raskauden kanssa ympärivuorokautisessa paniikissa ja tässä kohtaa annan itselleni luvan vähän relata, kun matkaa syntymään on toivottavasti vielä puolet jäljellä? Vai onko tämä taas vain sitä kuuluisaa tyyntä myrskyn edellä, suvanto ennen lähestyvän vuosipäivän tunnekuohuja?

Yritän pysytellä tässä hetkessä, nauttia siitä, että olo on tasainen, jopa onnellinen! Päässäni on soinut luupilla tiedän olevan hyvää ja kaunista / enemmän kuin unelma onnesta. Enempää sanoja en edes muista, eikä biisi muilta osin taida ollakaan millään tavoin elämääni soveltuva.

Hyviä, valoisia, iloisia hetkiä on toki ollut pitkin matkaa aiemminkin. Luistelu esikoisen kanssa talven ainoina pakkasviikkoina, jumppatunnin jälkeinen raukeus saunan lauteilla, kävelylenkit rakkaan ystävän kanssa, perjantailöhöily telkkarin ääressä miehen kainalossa jne jne jne. Ne ovat olleet tärkeitä, voimaa antavia hetkiä, koska perusvire on kuitenkin ollut matala, ailahteleva, epävakaa, masennusaltis.

Ja nyt sitten kylmän kesäkuun vaihduttua heinähelteeseen päivät ovat suorastaan pakkautuneet täyteen niitä ihania hetkiä. Kuten:

• saunan jälkeinen pulahdus viileänlämpimään järveen, kokonaisvaltaisesti päästä varpaisiin kihelmöivä fyysinen hyvä olo,
• pala tummaa minttusuklaata ja mummonkupillinen kahvia, kun se pahoinvoinnin laannuttua taas maistuu, terassilla sateen ropina ja ympärillä luonnon vehmaus,
• esikoisen riemu mökin pihasta löytyvistä kypsistä metsämansikoista,
• miehen ja esikoisen yhteiset jalkapalloilutuokiot,
• saippuakupla, joka kiertää koko terassin ja palaa lopulta takaisin luoksemme ihan kuin joku liikuttaisi sitä,
• koskelo ja kuikka poikueineen, merkitykselliset sudenkorennot, perhoset ja leppäkertut, jotka hyönteistietoutta opiskellut esikoinen pätevän lajitarkasti nimeää,
• niittykukat, jotka kuin huomaamatta solmiutuvat sormissa seppeleeksi hänelle, joka ei ole läsnä ja silti vahvasti on. 

Tiedän, että mikään ei ole pysyvää, mikään ei tule valmiiksi, mutta nyt nautin näistä kesäpäivistä niin paljon enemmän kuin olisin ikinä pystynyt kevään viheliäisen valon kurimuksessa kuvittelemaankaan. Ja ehkä näiden hetkien kauneus on surun takia, surun ansiosta vielä hiukkasen kirkkaampaa ja syvempää.

Kaipaan sinua niin paljon...

Keltainen toukokuu

Toukokuu, vuoden ihanin kuukausi. Kevään ja kesän taitekohta, koivujen pikkuruiset lehdet heleän vaaleanvihreät, voikukkia, västäräkkejä, yhä valoisammiksi käyvät illat.

Toukokuu on äitienpäiväkuu ja synttärikuu. Kaksi merkkipäivää ensimmäistä kertaa kuolleen lapsen äitinä. 

Sain jo eilen äitienpäivämuistamiset malttamattomilta miekkosiltani. Esikoinen oli päiväkodissa kasvattanut vihanneskrassin viilipurkkiin ja askarrellut kortin, jossa hän kertoi minusta näin: "Äiti on aika kiva. Äidin kanssa on kiva leikkiä pikkulegoilla." Aika kiva - jospa edes sitä olen pystynyt tänä vaikeana aikana olemaan... Tosi kiva äiti oli se, joka meillä asui ennen surua. 

Mies toi töistä tullessaan ruukkukukan, enkelinsilmäpelargonian. Hän, joka pitää enkelipuheita ärsyttävänä lässynläänä, oli valinnut kukan, joka sopii juuri tähän äitienpäivään! Lisäksi mies paljasti tilanneensa minulle Long Playn vuosikerran. Ei-materiaalinen lahja täydellisesti mieleeni! Niin käsittämättömän ihania nuo pojat, iso ja pieni - todella on aihetta kiitollisuuteen, vaikka se kolmas poikani joukosta puuttuukin.

Syntymäpäivä on ensi viikolla. Viime keväästä olen vanhentunut vähintään sata vuotta. Niin kamalasti kuluneempi ja kipeästi kokeneempi olen nyt. 

Toukokuussa on jotain samaa kuin vastasyntyneessä vauvassa. Tunne siitä, että kaunis hetki on lyhyydessään niin ainutlaatuinen, kohta jo ollaan seuraavassa vuodenajassa, nuppu on auennut, kukat varisseet, äkkiä avuton untuvikko kannatteleekin niskaa pontevasti, kierähtää selältä vatsalleen, ryömii kohti maailmaa. 

Sateenkaaren alla kuljen taakse talven portin suljen

kostealla sammaleella seison

aurinkokin alkaa paistaa sade vaihtaa kaistaa

vaihdan mielen keltaiseen

(Aikakone: Keltainen toukokuu)